Psykedeelinen rock

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Psykedeelinen rock
Alkuperä rock, rhythm and blues, blues, jazz, folk rock
Alkuperämaa Yhdysvallat, Iso-Britannia
Kehittymisen
ajankohta		 1960-luku (lopullinen muotoutuminen 1966)
Tyypillisiä
soittimia		 sähkökitara, bassokitara, rummut, kosketinsoittimet, sitar, mellotron, theremin
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 progressiivinen rock, heavy metal, New Age, neo-psykedeelia

Psykedeelinen rock on 1960-luvun puolivälin jälkeen syntynyt psykedeliakulttuurinen rockmusiikin tyyli, jossa tavoiteltiin tietoisesti uudenlaisia psykedeelisiä eli ”tajuntaa laajentavia” säveliä ja mielikuvia. Sen tuleminen ajoittui hippiliikkeen leviämisen yhteyteen. Tyylisuunnan uranuurtajina voidaan mainita The Beatles, The Doors, The Byrds, The Yardbirds, Pink Floyd sekä The Mothers of Invention. Lukuisat yhtyeet Englannissa ja Yhdysvalloissa seurasivat esimerkkiä ja levyttivät psykedeelistä rockia. Tyylisuunnan suosion huippu kääntyi laskuun vuoden 1968 aikana. Se hiipui lähes kokonaan 1970-luvulle tultaessa, mutta ehti vaikuttaa muun muassa heavy metalin ja progressiivisen rockin syntyyn. 1980-luvun alusta lähtien psykedeelinen rock on ajoittain tullut uudelleen muotiin.

Psykedeelisen rockin tunnusmerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykedeelinen rock ei ole kovin selvästi määriteltävä tyylilaji, mutta 1960-luvulla sen tyypillisiä piirteitä olivat muun muassa

  • särjetty kitarasoundi
  • bluesvaikutteiset kitarasoolot
  • samanaikaisesti melankoliset ja maaniset melodiat
  • surrealistisia mielikuvia tavoittelevat sanoitukset [1]
  • sanoitusten tulkinnanvaraisuus.[2]
  • omaperäiset rumpukompit
  • omaperäiset äänitehosteet, takaperin pyöritetyt nauhat

Psykedeelisessä rockissa oli usein mukana myös muille 1960-luvun popmusiikin suuntauksille tyypillisiä aineksia, kuten folk rockista muistuttavaa moniäänistä laulantaa. Toisinaan keskeisessä osassa olivat myös Hammond-urut tai erilaiset efektilaitteet, kuten kitaran wah-wah-pedaali.

1980-luvun lopulla perustetun brittiyhtye Porcupine Treen musiikissa on psykedeelisiä aineksia.

1970-luvulta lähtien on alettu puhua space rockista, mikä kuvaa paremmin psykedeelisen rockin nykytilaa. Sen tyypillisiä edustajia ovat muun muassa Hawkwind, Ozric Tentacles, Gong, Hidria Spacefolk, Porcupine Tree ja Kingston Wall. Nykyään sen tunnusmerkeiksi voisi lukea seuraavia piirteitä:

  • intialaisen sävelasteikon käyttäminen sooloissa
  • kokonaan instrumentaaliset kappaleet ja albumit
  • läheisyys fuusiojazzin kanssa
  • pitkät improvisaatiot ja instrumentaaliset äänimaisemat[3]
  • voimakkaasti efektoidut syntetisaattorit
  • elektronisuus
  • pitkät kappaleet[3]
  • Yhden sointukulun jatkuvaan toistoon perustuvat kappaleet

Psykedeelinen rock ja hippiliike

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykedeelinen rock liitetään usein hippikulttuuriin. Tämä ei tarkoita, että artistit itse olisivat välttämättä olleet hippejä tai pitäneet itseään sellaisina. Myös esimerkiksi folkmusiikki oli hyvin tärkeä, mahdollisesti psykedeelistä rockia tärkeämpi musiikintyyli hippien keskuudessa. Psykedeelit liittyvät psykedeeliseen rockiin tajunnan laajentamisen ajatuksen kautta, mutta niiden osuutta on helppo liioitella eivätkä ne ole mitenkään välttämättömiä itse musiikin tekemisen tai esittämisen kannalta. Monet yhtyeet alkoivat levyttää psykedeelista rockia alan uranuurtajien vanavedessä vailla omakohtaisia huumekokeiluja. Tämä musiikkityyli tunnetaan myös acid rockin nimellä.[4]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisia levytyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1963 newyorkilainen folkmuusikko Peter Stampfel kertoi olleensa ensimmäinen lauluntekijä, joka käytti musiikkikappaleessa sanaa ”psykedelia”.[5] Laulu oli nimeltään ”Hesitation Blues”. Vuotta myöhemmin Bob Dylan sanoitti kappaleen ”Mr. Tambourine Man”, jonka sisältö yhdistettiin huumausaineiden käyttöön. Varhaisen psykedeelisen popmusiikin edelläkävijöinä Britteinsaarilla voidaan mainita The Beatles, jonka vuonna 1965 joulukuussa ilmestyneellä Rubber Soul -albumilla oleva ”Norwegian Wood” ennakoi tulevien vuosien hippien elämänfilosofiaa. Soittimien joukkoon lisätty sitar täydensi vaikutelmaa.[6]

Keväällä 1966 yhdysvaltalaisen The Byrds -yhtyeen huumausaineiden käyttöön yhdistetty kappale ”Eight Miles High” joutui sisältönsä vuoksi soittokieltoon monilla radioasemilla.[4]. Brittiläisen The Yardbirdsin vuoden 1966 singlet ”Shapes of Things”, ”Over, Under, Sideways, Down” ja ”Happenings Ten Years Time Ago” voidaan luokitella myös psykedeelisen rockin varhaisiin kappaleisiin. The Rolling Stonesin singlemenestykset ”19th Nervous Breakdown” ja ”Paint It, Black” hyödynsivät samaa tyylisuuntaa.[7] Samana vuonna julkaistulla The Beatlesin Revolver-albumilla oli vallalla selvästi havaittava psykedeelinen tyyli. Tästä hyvänä esimerkkinä John Lennonin ideoima levyn päätöskappale ”Tomorrow Never Knows”, jonka sisältämät monenmoiset ääniefektit saatiin aikaan Abbey Roadin studioiden uudella teknisellä kalustolla.[8] Kappaleen alku oli suora lainaus Timothy Learyn kirjasta Psychedelic Experience: ”Epäilyksen hetkellä sulje mielesi, rentoudu ja anna virran viedä.”[9]

Psykedeelisten soundien tavoittelu saattoi parhaimmillaan viedä määrättömästi aikaa ja rahaa. Yhdysvaltalaisen Beach Boysin miljoonia kappaleita myynyt single ”Good Vibrations” kärsi valmistumisvaikeuksia lähes puolen vuoden ajan, kun yhtyeen nokkamies Brian Wilson valmisteli levytystä neljässä eri studiossa.[10] Nerouden ja hulluuden välimaastoissa samoillut Wilson saattoi ahdistuneimpina hetkinään laittaa hyllytettäväksi koko työlään projektin. Lopulta levy julkaistiin lokakuussa 1966. Kaikkiaan 50 000 dollaria maksanut levytys oli täynnä erilaisia soittimia kuten harppu, sello, klarinetti ja fuzz-basso sekä kauhuelokuvissa käytetty Theremin, jolla saatiin aikaan vaikuttavia tehosteita.[11] Lopputulos vakuutti myös kuuntelijat. Singleä myytiin maailmalla miljoonia kappaleita ja musiikkikriitikoiden valintoihin perustuva verkkosivusto Acclaimed Music on nostanut ”Good Vibrationsin” maailman kolmanneksi parhaaksi pop-lauluksi.[12]

Human-Be-In Yhdysvalloissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beatlesin ja Beach Boysin lauluilla oli vahva vaikutus seuraavien vuosien lukuisiin musiikillisiin kokeiluihin.[4] Uudenlainen tapa käsitellä ääntä nykyaikaisissa levytysstudioissa mahdollisti sen, että pop-yhtyeet pääsivät toteuttamaan musiikillisia visioitaan. Yhdysvalloissa psykedeelisen rockin kehto vuosina 1966–1968 oli San Francisco ja varsinkin Haight-Ashburyn lähiympäristö, joka tunnetaan Yhdysvaltain hippiliikkeen keskuksena. Seutu oli jo vuosikausia toiminut erilaisten taiteilijakommuunien ja alakulttuurien keskeisenä paikkana.[13] Huumeiden helppo saatavuus, lisääntynyt poliittinen levottomuus ja taustalla vaaninut Vietnamin sota olivat tuoneet jo aiemmin muualta tulleita nuoria San Franciscon Hight Ashburyyn. Vaikka LSD:n käyttö kiellettiin vuonna 1966 Kalifornian osavaltion alueella, ei kieltolailla ollut suurtakaan merkitystä. Markkinoille työntyvät halvemmat amfetamiinin johdannaiset syrjäyttivät LSD:n.[14]

Tammikuussa 1967 San Franciscossa Golden Gaten sillan viereisessä puistossa pidettiin Human-Be-In-nimellä tunnettu ulkoilmakonsertti.[15] Myös ”Heimojen kokoontumiseksi” kutsuttu musiikkitapahtuma veti paikalle joidenkin arvioiden mukaan 30 000 nuorta.[16] Konsertissa ilmaiset huumenäytteet kiersivät kädestä toiseen.[16] Paikalla esiintyivät muun muassa Jefferson Airplane ja Grateful Dead, joista tuli psykedeelisen rockin keulakuvia.

Technicolour Dream Englannissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Technicolour Dream pidettiin Lontoon Alexandra Palacessa.

Euroopassa psykedeelisen rockin keskuspaikaksi tuli Lontoo. Alexandra Palacessa huhtikuussa 1967 järjestetty 14-tuntinen ”Technicolour Dream” -tilaisuus oli Englannissa tapahtuneen psykedeelisen liikkeen suurin voimannäyttö.[17] Suureen ruusuikkunaan heijastetut moniväriset psykedeeliset kuviot loivat aikakauteen sopivan surrealistisen tunnelman. Tilaisuuden yhteydessä 40 yhtyettä esitti kokeellista materiaaliaan. Pink Floydin ohella laajempaan julkisuuteen nousivat uusina musiikintekijöinä The Crazy World of Arthur Brown, The Move, Soft Machine ja Tomorrow. Tapahtuma keräsi 10 000 kuulijaa.[18]

Psykedeelinen vallankumous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Syd Barrett oli Pink Floydin psykedeelisen kauden keulakuva

Human-Be-In-tapahtuman ja Technicolour Dreamin myötävaikutuksella psykedeelinen rock nousi suureen kukoistukseen kesän 1967 aikana. Monet lajityypin merkittävimmät albumit kuten Pink Floydin The Piper at the Gates of Dawn, The Doorsin debyyttialbumi, Creamin Disraeli Gears ja Jefferson Airplanen Surrealistic Pillow syntyivät kyseisenä vuonna.[19] Beatlesilla tämän aikakauden ylistetty saavutus oli albumi Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, jonka ilmestyminen kesällä 1967 oli merkittävä tapaus koko popmusiikin historiassa. Vaikka levy ei sisältänyt kovinkaan montaa psykedeelisen rockin tunnuspiirteet täyttävää laulua, on sitä yleisesti pidetty tämän tyylisuunnan edustajana. Aiemmin samana vuonna julkaistu single ”Strawberry Fields Forever”, joka oli alusta loppuun John Lennonin käsialaa, täytti sen sijaan kaikki psykedeelisen suuntauksen kriteerit. Saman lajin merkittäviin kappaleisiin lukeutuu myös Jimi Hendrixin single ”Purple Haze”, jonka Q Magazine -lehti valitsi vuonna 2005 maailman parhaaksi kitarakappaleeksi. Sama lehti listasi Hendrixin vuonna 1968 julkaistun LP-levyn Electric Ladylandin niin ikään ykköseksi psykedeelisten albumien sarjassa.[20]

Kansainväliseen suosio saavutti myös Jefferson Airplanen. Päävokalistin Grace Slickin energinen tulkinta teki ”rakkauden kesänä” 1967 singlestä ”Somebody To Love” tunnetun ympäri maailmaa. Yhtyeen toinen single ”White Rabbit” yhdisti huumeet lastenkirjaan Liisan seikkailut ihmemaassa. Sanoitus herätti keskustelua, ja kappale samaistettiin myöhemmin huumekulttuuriin.[21] The Doors räjäytti itsensä musiikkikansan tietoisuuteen kesällä 1967 kappaleellaan Light My Fire. Levytys nousi viikkokausiksi Billboardin listan myydyimmäksi singleksi ja teki vokalisti Jim Morrisonista nopeasti kansainvälisesti suositun. Monet brittiläiset tulokkaat kuten The Move ja Traffic, nousivat psykedeelisen aallon harjalla suoraan huipulle. Moven debyyttisingle "Night of Fear" kapusi brittilistoilla toiseksi ja Trafficin ”Hole in my Shoe” valtasi saman paikan myöhemmin samana vuonna.[22][23] Psykedeelisen rockin eräänä taidonnäytteenä voidaan pitää myös Small Facesin menestyneintä singleä ”Itchycoo Park”, joka toi mukanaan myöhemmin monilla levyillä käytetyt tuulitunneliefektit.[24]

Cream

Aikakauden erään suosikin, The Whon, kuuluisin psykedeelinen laulu oli ”I Can See for Miles” albumilta Who Sell Out. Kappale julkaistiin singlenä, joka menestyi hyvin ympäri maailmaa. Samalta albumilta löytyi myös toinen vahva psykedeelinen esitys ”Armenia City in the Sky”, jonka tarjoama tuokiokuva johdatti kuulijansa fantasioiden metropoliin.[25] Useita vuosikymmeniä kestäneen uran luonut Status Quo nousi suosioon psykedeelisellä laulullaan ”Pictures of Matchstick Men”. Jopa Tamla Motownin levymerkin mustat artistit tekivät psykedeelisiä levytyksiä. Näistä tunnetuimpia oli Diana Ross and The Supremesin esittämä ”Reflections”, jonka menestys oli maailmanlaajuinen.

Psykedeelinen vallankumous veti mukanaan myös The Animals -yhtyeen Eric Burdonin, Small Facesin, Pretty Thingsin ja The Zombiesin. Yksittäisistä kappaleista maininnan arvoinen on Eric Burdonin laulama, sodan mielettömyyttä kuvaava kappale ”Sky Pilot”, jossa säkkipilli-orkesteri yhtyy sotimista ja lentokoneiden ääniä jäljittelevien efektien muodostamaan äänimaailmaan.[26]

Psykedeelisen aallon hiipuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa niin vanhoista kuin uusistakin yhtyeistä luopui tästä tyylilajista nopeasti, sillä kaikkien kohdalla levytykset eivät olleet odotusten mukaisia. Eräs tällainen on The Rolling Stonesin joulukuussa 1967 ilmestynyt albumi Their Satanic Majesties Request, joka ei saanut kiitosta sen enempää yleisöltä, kriitikoilta kuin yhtyeen omilta jäseniltäkään. Jälkeenpäin yhtyeen päävokalisti Mick Jagger myönsi, että heillä oli levyä tehdessään käytössään liikaa aikaa ja liian paljon huumeita.[27]

Monet yhtyeet tekivät vain yhden suuren psykedeelisen hitin. Ohiolainen Lemon Pipers kävi Yhdysvaltain ykkösenä singlellään ”Green Tambourine”. Kappale itsessään muistutti psykedeelisesti viimeisteltyä purukumipoppia, ja yhtyeen suosio jäi lyhytaikaiseksi. Samoin kävi Strawberry Alarm Clockille, jonka ainoaksi hitiksi jäi heidän miljoonamyyntiin yltänyt psykedeelinen debyyttisinglensä ”Incense and Peppermints”. Chicagossa perustettu Amboy Dukes, johtomiehenään Ted Nugent, yhdisti psykedeelisiin kokeiluihinsa kitarariffin televisiosarjasta Bonanza ja nousi 1968 menestykseen kappaleella ”Journey To the Center of the Mind”.[28][29]

Hippikulttuurin ja sen mukana tulleen psykedelian voimakas kaupallistuminen toi mukanaan lieveilmiöitä, joista alkoi nopeasti muodostua yhä suurempaa haittaa. Kovemmat huumeet, kuten amfetamiini, ja lisääntynyt väkivalta rockkonserteissa olivat osaltaan vaikuttamassa siihen, että hippiliike alkoi osoittaa hiipumisen merkkejä varsinkin kotimaassaan Yhdysvalloissa vuoden 1967 lopulla. San Franciscon Haight-Ashburyn kaltaisten kokoontumispaikkojen nuoriso hajaantui suuremman osan palatessa takaisin kotiin.

Woodstockin musiikkifestivaalit olivat 1960-luvun lopun kuuluisin rocktapahtuma.

Musiikkibisneksen käyttämä tapa repiä psykedeliasta irti kaikki mahdollinen kääntyi nopeasti alkuperäisideaa vastaan. Koko psykedeelinen aikakausi alkoi asteittain vajota menneisyyteen vuoden 1968 aikana. Rolling Stones palasi juurilleen yksinkertaisemman rockin pariin ja teki singlen ”Jumpin’ Jack Flash”. The Moody Bluesin, Procol Harumin ja Deep Purplen kaltaiset yhtyeet keskittyivät progressiivisen rockin tekemiseen. Psykedeelisen musiikin suosion sammuminen näkyi vuoden 1968 jälkimmäisellä puoliskolla lajin singlehittien puuttumisena listoilta. Harvat poikkeukset, joihin lukeutuivat Donovanin esittämä mystinen ”Hurdy Gurdy Man” ja The Crazy World of Arthur Brownin raivoisa ”Fire”, rakensivat siltoja tulevaisuuden musiikkiin. Hurdy Gurdy Man -albumin sessioon osallistuneet Jimmy Page ja John Paul Jones perustivat Led Zeppelinin.[30] Brownin menestyskappale ja hänen lavashow'nsa visuaalisuus jättivät puolestaan jälkeensä vaikutteita, joita myöhemmin nähtiin muun muassa Alice Cooperin esiintymisessä.[31]

Psykedeelinen aikakauden on katsottu päättyneen vuonna 1969 järjestettyihin Woodstockin musiikkifestivaaleihin. Lajin uranuurtajina toimineet artistit ja yhtyeet olivat joko palanneet juurilleen tai omaksuneet jonkin toisen musiikillisen tyylikeinon ilmaistakseen itseään. Tosin psykedeelinen musiikki ei kuollut kokonaan, vaan jatkoi pienessä mittakaavassa kulkuaan seuraaville vuosikymmenille.

Psykedeelisen rockin vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykedeelinen rock muodostaa populaarimusiikin historiassa linkin blues-rockin ja heavy metalin ja progressiivisen rockin välille. Heavyn pioneerit, kuten Black Sabbath, jatkoivat raskaan kitaravetoisen musiikin kehittelyä siitä mihin psykedeelinen rock jäi. Joissakin psykedeelisen rockin kappaleissa voi jo kuulla heavy metalia ennakoivia piirteitä. Samoin progressiivinen rock oli ilmiönä suoraa jatkoa psykedeelisen rockin kokeellisille kappaleille. Sellaisten albumien kuin Beach Boysin Pet Sounds, Frank Zappan ja The Mothers of Inventionin Freak Out! ja Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band katsotaan avanneen portit kokeelliselle lähestymistavalle, johon progressiivinen rock perustui.

Yksi havainnollistava esimerkki psykedeelisen rockin vaikutuksesta on esimerkiksi Jimi Hendrixin levy Electric Ladyland (1968), jolta löytyvistä kappaleista ”Voodoo Child (Slight Return)” enteilee selvästi myöhempää heviä ja 14 minuuttia pitkä ”1983 (A Merman Should I Turn to Be)” edustaa jo sitä, mitä pian alettiin kutsua progressiiviseksi rockiksi.

Vahvoja psykedeelisen rockin sävyjä voidaan löytää myös 1970-luvun alussa Return to Foreverin tai The Mahavishnu Orchestran kaltaisten jazz-rock-fuusioyhtyeiden levyiltä.

Psykedeeliset piirteet palasivat rockmusiikkiin 1980-luvun alussa, jolloin eräät uuden aallon rockyhtyeet alkoivat soveltaa niitä musiikissaan. Yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockin piirissä, erityisesti Los Angelesissa, kehittyi uuspsykedeelisen rockin suuntaus, joka tunnetaan nimellä ”Paisley Underground”. 1990-luvulla psykedeelisen rockin perintöä kierrätettiin muun muassa grungessa, brittipopissa ja trip hop -musiikissa. Kula Shakerin ja Ozric Tentaclesin kaltaisten 1990-luvun psykedeelisten rockyhtyeiden musiikki ei tietenkään tyyliltään ollut aivan samanlaista kuin 1960-luvulla, mutta sen kantava ajatus oli pitkälti yhtenevä 1960-luvun psykedeelisen rockin kanssa. Suomessa muun muassa yhtye Kingston Wall otti paljon vaikutteita psykedeelisestä rockista ja varsinkin Jimi Hendrixiltä.

Brittiläisten levykeräilijöiden laatimaan listaan sadasta merkittävämmästä psykedeelisestä levytyksestä mahtuu julkaisuja, jotka eivät ilmestyessään saavuttaneet suosiota, mutta ovat vuosikymmenien aikana päätyneet klassikoiksi. Eräs esimerkki on The Smoke -yhtyeen ”My Friend Jack”.[32]

Psykedeelisen rockin kuuluisimpia albumeita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkejä artikkelissa mainitsemattomista psykedeelisen rockin kappaleista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Myös leipätekstissä mainitut kappaleet mukaan listaan. Ei voi olettaa, että lukija olisi lukenut koko artikkelin. Myös tiedon löytämisen kannalta sujuvampaa.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • DeRogatis, Jim: Turn of Your Mind: Four Decades 0f great Psychedelic Rock. Hall Leonard, 2003. ISBN 978-0-634-05548-5
  • Hicks, Michael: Sixties Rock: Garage, Psychedelic, and Other Satisfactions. Univ of Illinois Press, 2000. ISBN 978-0252069154
  • Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7049-9
  • Lachman, Valentine: Tajunnan alkemistit. Like, 2009. ISBN 978-952-01-0281-4
  • Nyman, Jake: Kovan päivän ilta. Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-7605-5
  • Nyman, Jake: Onnenpäivät 2. Tammi, 1995. ISBN 951-31-0573-3
  • Thompson, Gordon: Please Please Me: Sixties British Pop, Inside Out. Oxford University Press, 2008. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Thompson s. 197.
  2. ↑ DeRogatis s. 16.
  3. ↑ a b Hicks s. 64 - 66.
  4. ↑ a b c DeRogatis s. 9.
  5. ↑ DeRogatis s. 8.
  6. ↑ Nyman s. 13.
  7. ↑ DeRogatis s. 53.
  8. ↑ Nyman s. 48.
  9. ↑ Lachman s. 283.
  10. ↑ Nyman 2009 s. 223.
  11. ↑ Nyman 1995 s. 67.
  12. ↑ The All Time Top 3000 Songs
  13. ↑ The Counterculture and Psychedelic Rock
  14. ↑ Lachman s. 302.
  15. ↑ [http://60sfurther.com/HumanBe_In.htm The (1967) San Francisco Human Be-In] 60sfurther.com. Viitattu 10.1.2012. (englanniksi)
  16. ↑ a b Lachman s. 343.
  17. ↑ 14-hour-tech-dream-menu.html 14 Hour Technicolour Dream ukrockfestivals.com. Viitattu 3.1.2012. (englanniksi)
  18. ↑ Lachman s. 344.
  19. ↑ 100 Greatest Psychedelic Albums
  20. ↑ Q Magazine
  21. ↑ White Rabbit by Jefferson Airplane Shroud of Thoughts. Viitattu 3.1.2012. (englanniksi)
  22. ↑ Night of Fear
  23. ↑ Hole in my Shoe
  24. ↑ Nyman 1995 s. 57.
  25. ↑ DeRogatis s. 386.
  26. ↑ Sky Pilot songfacts.com. Viitattu 10.10.2009. (englanniksi)
  27. ↑ Jagger & Richards s. 117.
  28. ↑ Amboy Dukes
  29. ↑ DeRogatis s. 66.
  30. ↑ Nyman s. 236.
  31. ↑ Nyman s. 157.
  32. ↑ Record Collector's 100 Greatest Psychedelic Records

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pasi Lehtomaa: Ritarien varjot – autotallirokin aatelisia. Tampere: Pop-lehti, 2005. ISBN 952-5546-15-2.


Rockin suuntauksia
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Psykedeelinen_rock&oldid=22847629”