Orjuuden historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tärkeimmät orjakauppareitit keskiajan Afrikassa.

Orjuuden historia on ulottunut historiassa moniin eri kulttuureihin, kansallisuuksiin ja uskontoihin ympäri maailman muinaisista ajoista nykypäivään. Orjien sosiaaliset, taloudelliset ja oikeudelliset asemat ovat kuitenkin vaihdelleet hyvinkin paljon eri orjuusjärjestelmissä eri aikoina ja eri paikoissa.

Historiallisesti orjuuden on arveltu syntyneen siinä vaiheessa, kun maanviljelyksen kehittymisen myötä tuli kannattavammaksi pakottaa sotavangit työhön kuin tappaa heidät. Mahdollisesti ensimmäistä kertaa tämä tapahtui Mesopotamiassa noin 3000 eaa., missä sumerilaiset tarvitsivat orjia kastelujärjestelmien rakentamiseen.[1]

Antropologien mukaan orjuus on ollut harvinaisempaa metsästäjä-keräilijä kulttuureissa kuin maanviljelys- tai paimentolaiskulttuureissa. Murdochin maailmanotannan mukaan orjuutta esiintyi 3 %:ssa metsästäjä-keräilijäkulttuureista, 43 %:ssa maanviljelyskulttuureista ja 73 %:ssa paimentolaiskulttuureista. Kuitenkin varsinaiset ”orjayhteiskunnat”, joissa talous perustuu laajamittaiseen orjien käyttöön, ovat olleet harvinaisia. Tämänkaltaisia yhteiskuntamalleja on kehittynyt antiikin Kreikassa ja Roomassa sekä myöhemmin uudella ajalla Länsi-Intian saaristossa, Pohjois-Amerikan brittiläisissä siirtokunnissa (myöhemmin Yhdysvaltain etelävaltioissa) sekä Brasiliassa.[1]

Monissa Afrikan valtakunnissa orjia oli puolet tai kolmannes väestöstä.[2] Vielä 1930-luvulla Etiopiassa oli arviolta 2 miljoonaa orjaa.[3] Vuosina 650–1905 arabien orjamarkkinoille rahdattiin arviolta 18 miljoonaa afrikkalaista ja Amerikkoihin 7–10 miljoonaa,[4] joista noin 400 000 Yhdysvaltoihin.

Uudella ajalla laajamittaisin ja vaikutuksiltaan merkittävin orjuuden muoto on ollut eräille Amerikan alueille vietyjen afrikkalaisten ja heidän jälkeläistensä orjuus 1500-luvulta 1900-luvulle saakka. Tämä niin sanottu transatlanttinen orjuus muokkasi merkittävästi niin Afrikkaa, Amerikkaa kuin Eurooppaakin ja synnytti merkittävän osan myöhemmän teollisuuskapitalismin tarvitsemista pääomista. Orjakauppa vaikutti kielteisesti Afrikan poliittiseen, taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen ja muokkasi eurooppalaisia asenteita muita kansoja kohtaan. Orjuutta on pidetty antisemitismin ohella länsimaisen rasismin alkulähteenä.[1]

Orjuus antiikin Kreikassa ja Roomassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikan ja myöhemmin vielä suuremmassa määrin Rooman talous perustui paljolti orjatyövoiman käyttöön. Orjia saatiin varsinkin sotavangeista, mutta myös rauhan aikana velkaantuneista ja toisinaan löytölapsistakin.[5] Orjien mahdollisesti saamista jälkeläisistä tuli myös orjia. Ateenassa Solon oli kuitenkin jo 500-luvulla eaa. rajoittanut orjuutta säätämällä, ettei maksukyvyttömiä velallisia enää myyty orjiksi, kuten muualla Kreikassa tehtiin.[5] Myös Platon ja Aristoteles hyväksyivät orjuuden, Platon tosin sillä edellytyksellä, ettei kreikkalaisia pidetty orjina. Aristoteleen käsityksen mukaan jotkut ihmiset olivat ”luonnostaan” orjia. Toisaalta hänen teoksistaan ilmenee selvästi, että jo hänen aikanaan orjuudella oli myös vastustajia.[5] Kreikassa orja saatettiin myös vapauttaa, jolloin hänestä tuli isäntäänsä edelleen kunniavelassa oleva apeleutheros ('vapautettu').

Kreikan orjat olivat teoriassa herransa omaisuutta, mutta käytännössä he nauttivat lain suojaa. Asultaan he eivät eronneet vapaista kansalaisista, ja he tekivät osittain samoja arkitöitä kuin vapaatkin. Akropoliin rakennustöiden kirjanpito osoittaa, että orjille maksettiin samaa palkkaa kuin vapaille. Mahdollisesti palkka kuitenkin meni orjan omistajalle. Erityinen ryhmä oli valtion orjat, joita oli virkailijoina, sihteereinä, vanginvartijoina ja jopa poliiseina. Kaikkein huonoimmassa asemassa olleet orjat työskentelivät kaivoksissa, joissa kuolleisuus oli niin suurta, ettei hengissä selviäminen ollut todennäköistä. Kaivoksissa käytettiin laajasti lapsityövoimaa. Ateenassa ei ollut orjakapinoita, mutta Spartassa tapahtui heloottikapina.[6]

Myös juutalaisessa kulttuurissa käytettiin orjia, ja Vanhassa testamentissa annetaan orjien asemaa koskevia määräyksiä, esimerkiksi: ”Jos joku lyö orjaansa tai orjatartaan kepillä ja tämä kuolee siihen paikkaan, lyöjä on ansainnut rangaistuksen. Mutta jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako; onhan orja hänen omaisuuttaan.”[7] Toisaalta Vanhan testamentin mukaan juutalaiset itsekin olivat aikoinaan olleet orjina Egyptissä, kunnes he Mooseksen johdolla poistuivat maasta.

Rooman valtakunnassa oli laaja orjien vapauttamiskäytäntö. Orja sai virallisen vapautuksen eli manumission kautta lähes täydet kansalaisoikeudet. Vapauttamisaloitteen sai tehdä orja itsekin, jos hänellä oli varaa ostaa itsensä vapaaksi. Orja sai ostaa orjatoverinsakin vapaaksi. Vapauttamisesta piti maksaa 5 %:n vapautusvero. Isäntä vapautti orjiaan esimerkiksi saadakseen lisää klienttejä. Myös kiitollisuus orjaa kohtaan saattoi olla vapauttamisen syy, esimerkiksi imettäjien tai kotiopettajien tapauksessa. Vapautetulla orjalla oli tiettyjä velvollisuuksia (kunniavelka) entistä isäntäänsä kohtaan, varsinkin jos hän jäi samaan talouteen, mutta vapautettujen lapset olivat täysin vapaita. Orjien vapauttaminen oli laajimmillaan ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Houkuttimena oli esimerkiksi oikeus ilmaiseen valtion leipään, joka kuului kansalaisille. Päinvastaiseen suuntaan asiat kehittyivät Konstantinuksen kaudella 300-luvulla jaa., jolloin perheet joutuivat myymään lapsiaan orjiksi selviytyäkseen veroistaan.[8]

Orjuus keskiajan Euroopassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjien pitäminen jatkui Euroopassa keskiajalla eri muodoissa. Euroopassa oli varhaiskeskiajalla niin vangittuja orjia kuin maaorjiakin, joiden asema oli kuitenkin selvästi erilainen kuin esimerkiksi antiikin orjilla ja vaihteli eri maissa eri aikoina. Maaorjat olivat epäitsenäisiä viljelijöitä, jotka eivät itse omistaneet maitaan, vaan jotka "kuuluivat" maansa mukana jollekin toiselle omistajalle. Orjia käytettiin maataloudessa, käsityöläisinä, kotitöissä, armeijassa ja seksiorjina.[9] Osa orjista oli sotavankeja, osa saatiin valloitusten tai merirosvouksen kautta. Jotkut olivat syntyneet orjiksi, jotkut joutuivat orjiksi tuomion tai maksamattomien sakkojen vuoksi. Orjina oli niin pakanoita kuin kristittyjäkin. Pakanaorjia myytiin arabeille islamilaiseen kalifaattiin, mutta kristityt orjat pidettiin Euroopassa.[10]

Varhaiskeskiajalla kukoistavia orjakaupan keskuksia olivat esimerkiksi Marseille ja Rouen, jossa irlantilaiset ja flaamilaiset orjat myytiin eteenpäin 800-luvulla. Näillä rahoilla sitten Eurooppaan ostettiin ylellisyystuotteita, mausteita ja lääkeaineita. Myös Rooma oli tärkeä orjakaupan keskus, vaikka esim. Paavi Hadrianus I arvosteli asiaa ankarasti 700-luvun lopulla. Venetsialaiset lähtivät mukaan orjakauppaan jo 700-luvun lopulla. [11]

Idänviikingit eli rusit kävivät erittäin runsasta ja tuottoisaa orjakauppaa. Reiteiltä orjiksi siepattuja slaaveja oli niin paljon, että sana "slav" alkoi tarkoittaa myös orjaa. Myös lännen viikingit ottivat eläviä vankeja orjiksi ja orjia pidettiin myös Skandinaviassa. Muinaisskandinaavisessa Rigin runossa yhteiskunta muodostui kolmeasta ryhmästä: ylimystöstä, vapaista miehistä ja orjista. Suurin osa siepatuista orjista kuitenkin myytiin esim. Itilin orjamarkkinoiden kautta Bagdadiin ja muualle Aasiaan ja maurien Espanjasta Afganistaniin ulottuneeseen islamilaiseen maailmaan.[12]

Orjia ja orjakauppiaita oli kaikkialla Euroopassa vielä 900-luvulla, ja orjia vietiin myös Euroopasta muualle, esimerkiksi islamilaiseen maailmaan, josta saatiin tilalle kultaa, hopeaa ja luksustuotteita. Koska esimerkiksi laajaa kaivosorjien ryhmää ei enää tarvittu toisin kuin antiikissa, sodassa voitetut miehet usein tapettiin. Samoin tapettiin usein muut työhön kelpaamattomat, kuten sylilapset ja vanhukset. Naiset "sopivat" sen sijaan hyvin esimerkiksi kotiorjiksi ja samoin isommat lapset yleensä otettiin orjiksi. Sydänkeskiajalla tällaista alettiin kuitenkin pitää barbaarisena tapana toimia. Kristilliset ajattelijat olivat paheksuneet orjuutta ja orjakauppaa jo vuosisatoja, ja tämä saattoi vaikuttaa asiaan. Arvomaailman muutoksen lisäksi kyse voi olla talouden muutoksesta – Euroopan sydän- ja myöhäiskeskiaikaiset työmarkkinat toimivat hyvin myös ilman orjatyötä.[13] Käytännössä esimerkiksi Itä- ja Keski-Euroopan orjakaupat hiipuivat myös, koska idän viikingit siirtyivät kaukokaupasta "suojelurahojen" keräämiseen - muut heimot alistuivat ja maksoivat veroja ja "tribuutteja" siitä hyvästä, että heidät jätettiin rauhaan. 1000-luvulle tultaessa kaukokauppa monetarisoitui eli maksuvälineenä alettiin käyttää yhä useammin rahaa ihmisten sijasta. [14]

Orjuus päättyikin läntisessä Euroopassa pääosin keskiajan aikana. Sen päättymisen syitä on tutkittu vain vähän. Jaakko Tahkokallion mukaan tämä saattaa johtua vanhasta stereotypiasta, jonka mukaan keskiaika on ollut "pimeää". Tähän kuvaan on ollut vaikea yhdistää niinkin suurta edistysaskelta ihmisten vapauden ja yksilön oikeuksien historiassa kuin orjuuden päättymistä. Vielä renessanssiajalla vuosina 1300–1500 pidettiin Välimeren piirissä joitakin ei-kristittyjä orjia, mutta muutos antiikkiin ja varhaiskeskiaikaan nähden on suuri.[13]

Esimerkiksi Portugalissa orjuus oli kuitenkin vielä yleistä 1400-luvulla. Paikallisilla maatiloilla ja plantaaseilla tarvittiin paljon työvoimaa, ja vain harvat vastustivat vangittujen ihmisten orjuuttamista. Afrikan orjakauppa alkoikin kasvaa räjähdysmäisesti 1400-luvulla ja osaltaan edisti Afrikan rannikkolinjan tutkimista ja siten jälleen orjakaupan kasvua. Amerikan löytämisen jälkeen sinne alettiin tuoda ensin Portugalin markkinoilta ostettuja orjia. [15]

Kristinusko ja orjuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatussa Paavali ja Pietari käskivat orjia tottelemaan herrojaan, Paavalin mukaan kuin Kristusta.[16] Taas toisaalta Raamatussa opetetaan, että orjat ja vapaat ovat Kristuksen edessä samanarvoisia.[17]

Papit, kirkot ja luostarit omistivat orjia. Pakanoita, kerettiläisiä ja toisten uskontojen edustajia sai pitää orjana koko keskiajan. Vuonna 922 katolinen kirkko kielsi viemästä kristittyjä orjia ei-kristillisiin maihin ja vähitellen kristillisten orjien pito tuli muutenkin ongelmaiseksi.[18]

Orjuus Afrikassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afrikkalainen orjamatkue. John Murrayn kuvitusta David Livingstonen matkakirjaan, 1865.

Saharan eteläpuolisen Afrikan yhteiskunnissa orjuus oli tavallista jo ennen kun arabit ja eurooppalaiset alkoivat ostaa sieltä orjia omiin maihinsa. Jotkin Afrikan kuningaskunnat toimivat orjatyövoimalla samalla tavoin kuin antiikin Kreikka ja Rooma. Orjia hankittiin ryöstöretkillä ja sodissa, joihin ryhdyttiin varta vasten orjien hankkimiseksi. Afrikkalaiset käyttivät orjiaan etupäässä maanviljelystöihin, maan raivaamiseen ja kaivostyöhön, mutta orjia toimi myös helpommissa töissä kuten kotiapulaisina ja aseseppinä. Länsi-Afrikan ašantit käyttivät orjiaan ihmisuhreina. Osa orjista myytiin islamilaisille ja eurooppalaisille kauppiaille, mutta heimopäälliköt pitivät yleensä naisorjat itsellään ja myivät pois lähinnä vain miehiä. Maksuksi orjistaan afrikkalaiset saivat aseita, ruutia, kankaita, alkoholia ja hevosia.[19]

Orjuus Amerikassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjuus oli yleistä monissa Amerikan intiaaniyhteiskunnissa ennen eurooppalaisten saapumista. Asteekit hankkivat orjia sodissa ja ryöstöretkillä sekä orjuuttivat rikollisia, pelivelkaisia ja köyhiä, jotka eivät kyenneet maksamaan verojaan. Jotkut köyhät vanhemmat myivät lapsensa orjiksi. Asteekkiorjien isännät omistivat kuitenkin vain orjiensa työpanoksen, eivät orjaa itseään, joten orjilla sai olla omaisuutta ja he saivat mennä naimisiin. Myös mayojen yhteiskunnissa ja monissa Pohjois-Amerikan intiaaniyhteiskunnissa käytettiin orjatyövoimaa. Parhaiten tunnettuja näistä ovat klamathit, chinookit, nootkat, clatsopit ja jurokit. Eurooppalaisten saavuttua intiaanit alkoivat myydä heille orjiaan.[20]

Orjuus islamilaisessa maailmassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Orjuus islamilaisessa maailmassa
Orjia Jemenissä. Arabialainen käsikirjoitus (1236–1237).

Orjuudella on ollut tärkeä sijansa islamilaisessa maailmassa 1800-luvulle asti. Muhammed oli orjanomistaja, ja šaria-laki sisältää sääntöjä orjien hankkimisesta ja kohtelusta. Arvostetut hadith-kokoelmat sisältävät runsaasti mainintoja orjista.[21]

Orjien kohtelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikainen šariakäsikirja Umdat al-Salik kertoo, että: ”valloitetun maan naiset ja lapset ovat saalista ja orjia”. Kaikki kuuluu ensin imaamille, ja kun hän on ottanut oman viidenneksen osuutensa, loput annetaan niille sotilaille, jotka ovat osallistuneet sotaan (k32.1) Jos isä ja äiti on otettu orjiksi, myös kaikki lapset ovat orjia, sillä orjuus periytyy. Orjat ja orjattaret ovat heidän isäntänsä omaisuutta ja hän voi kohdella heitä haluamallaan tavalla. Orjan tyytyväisyydellä ei ole väliä (k32.2). Joka omistaa orjattaren voi käyttää häntä mielensä mukaan seksuaaliseen nautintoon. Orjattaren seksuaalinen tyydyttyminen ei ole tärkeää. Isäntä saa myös lainata orjatartaan toiselle miehelle seksuaalista kanssakäymistä varten ilman orjattaren suostumusta (k32.3).[22]

Orjien vapauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koraani toteaa, että: "Hurskautta on lunastaa orjia vapaaksi" (2:177). Ibn Hishamin elämäkerran mukaan Muhammedin varakas kumppani Abu Bakr lunasti tai vahtoi orjia vapaaksi. He olivat aina muslimeita, joita orjanomistaja oli kohdellut kaltoin. Abu Bakria moitittiin siitä, että omista orjistaan hän vapautti vain heikkoja.[23]

Orjuutta koskevia rajoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjilla oli šarian mukaan omaisuuteen, perintöön ja ihmisarvoiseen kohteluun liittyviä rajoitettuja oikeuksia. Heille oli esimerkiksi tarjottava riittävä ylläpito, terveydenhoitoa ja tukea vanhuudessa. Islamilainen tuomari, qadi, saattoi velvoittaa omistajan vapauttamaan orjansa, mikäli näitä velvollisuuksia ei täytetty.[24][25] Orjana sai pitää vain ihmistä, jonka molemmat vanhemmat olivat orjia tai joka oli otettu saaliiksi sodassa. Jälkimmäistä määräystä venytettiin niin, että sen nojalla orjia tuotiin myös rauhan aikana ei-islamilaisesta maailmasta (dār al-ḥarb, 'sodan talo') vedoten jatkuvaan jihadiin sitä vastaan.[26] Vapaiden muslimien orjuuttamista ensin rajoitettiin ja lopulta kiellettiin, vaikka kieltoa ei aina noudatettu. Orjuuttamisperusteita koskevilla rajoituksilla oli laaja vaikutus orjakauppaan: orjien saatavuus yhteiskunnan sisältä vaikeutui, jolloin orjien tuonti ulkopuolelta kasvoi. Laajamittainen kansainvälinen orjakauppa saikin alkunsa pääasiassa islamilaisista maista.[24] Muslimeita ei saanut periaatteessa orjuuttaa, mutta sunnit ja šiiat tekivät toistensa kohdalla poikkeuksen.[27]

Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on pitänyt yksipuolisena puhetta islamilaisista orjakauppiaista, sillä islamilla oli myös "orjuudesta vapauttava muoto", mistä esimerkin tarjosi afrikkalaisten muslimiorjien kapina Brasiliassa 1830-luvulla.[28]

Orjien hankkiminen Afrikasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabit hankkivat orjia erityisesti Saharan eteläpuolisesta Afrikasta. On arvioitu, että islamilaisen maailman orjiksi kuljetettiin vuosina 650–1900 yhtä suuri määrä afrikkalaisia kuin länsimaiden siirtokuntiin Atlantin yli 1500-luvulta alkaen eli arviolta 14 miljoonaa.[29][30] Kaupungeissa orjat olivat enimmäkseen kotitalous- tai sotilasorjia. Lainsäädännön ja moraalikäsitysten mukaan naisten orjuuttaminen seksiorjaksi oli sallittua. Miespuolisia orjia, erityisesti nuoria poikia, kastroitiin eunukeiksi kuten muissakin ympäröivissä yhteiskunnissa, esimerkiksi Bysantin valtakunnassa.[31] Parhaassa asemassa olivat sotilasorjat, jotka yleensä vapautettiin jossakin uran vaiheessa, ja esiintyjiksi kuten laulajiksi ja runoilijoiksi koulutetut orjat. Maaseudun maatalous-, kaivos- ja muuta ruumiillista työtä tekevät orjat olivat huonommassa asemassa. Esimerkiksi Saharan suolakaivoksiin töihin joutuneet kuolivat yleensä viiden vuoden kuluessa. Suurin osa keskiaikaisen islamilaisen maailman kirjallisuudesta kuvaa kaupunkielämää, mikä on saattanut vääristää käsitystä orjien asemasta.[25] Islamilainen orjakauppa oli erittäin kannattavaa. Orjia kuljetettiin satojen vuosien ajan Saharan halki, ja häikäilemättömät orjakauppiaat saattoivat ansaita omaisuuksia. Vähitellen orjakauppa keskittyi nykyisen Kenian ja Tansanian alueille. Virallisissa tilastoissa Itä-Afrikan orjakaupan arvoksi laskettiin yli tonni kultaa vuodessa. Orjat hankittiin ryöstämällä heitä kylä kylältä. Suuria alueita autioitui näiden takia. Varsinkin naisorjista oli kova kysyntä islamilaisessa maailmassa, kun taas eurooppalaiset suosivat isokokoisia miesorjia.[32]

Eurooppalaiset orjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

800- ja 900 luvulta alkaen viikingit myivät orjia islamilaiseen al-Andalusiin, jossa tarvittiin muun muassa orjasotilaita.[33] Islamilaisessa Espanjassa oli laaja kysyntä myös eunukeille. Tätä varten Ranskan Verdunissa oli kastraatiokeskus.[34] Orjakauppa oli laaja ilmiö Euroopassa 1100-luvulle asti, mutta loppui lännessä 1200-luvulla. Idässä se kuitenkin jatkui. Orjakaupan päävirta kulki Krimiltä Anatoliaan, Persiaan ja Keski-Aasiaan.[35] Suomalaisten kauppaaminen orjiksi suuntautui itäisiin islamilaisiin maihin Volgan ja Mustanmeren kautta. Venäjällä orjuus lakkautettiin vuonna 1725, mutta islamilaisessa idässä se jatkui.[27]

1500- ja 1800-luvun välisenä aikana Pohjois-Afrikan muslimimaihin kaapattiin orjiksi yli miljoona eurooppalaista.[36] Osa näistä vapautui lunnaita vastaan, osa taas päätyi kaleeriorjiksi ja monet naiset seksiorjiksi. Kaappausretket ulottuivat aina Islantiin saakka. Eurooppalaiset hallitsijat maksoivat suojelurahaa orjakaappausten estämiseksi, mikä ei kuitenkaan lopettanut niitä. Eurooppalaisten orjuutus loppui vasta Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan sotatoimiin 1800-luvun alussa.

Turkkilaiset, afganistanilaiset muslimit valtasivat 1000-luvulta alkaen Intian hindukuningaskuntia ja ottivat runsaasti sotavankeja orjiksi, joista osa siirrettiin länteen. Romaniväestö on erään teorian mukaan peräisin Mahmud Ghaznilaisen Pohjois-Intian valloituksen yhteydessä ottamista hindusotavangeista.[37] Suuria Intian alueita hallinneet muslimi-imperiumit Delhin sulttaanikunta (1200–1500-luvut) ja Suurmogulien valtakunta (1500–1700-luvut) pitivät orjia. Arkkitehtuuristaan tunnetussa suurmogulien valtakunnassa oli satoja tuhansia orjia.[38]

Osmanien valloittamista Balkanin maista ja Unkarista osa veroista kerättiin orjina. Verokäytäntöä nimitettiin nimellä devshirme. Pääasiallisesti verot koostuivat 7–14-vuotiaista pojista. Myöhempinä vuosisatoina devshirme ulotettiin Kreikkaan ja Unkariin. Devşirme-järjestelmän kautta tulikin suurin osa osmannivaltakunnan hallintovirkamiehistä ja janitsaarijoukkojen taistelijoista, ja joitakin balkanilaisia nousi järjestelmän kautta osmanihovissa merkittäviin asemiin.

Osmanien valtakunnan sulttaanin henkivartiokaarti eli janitsaarit koostui yksinomaan kristityistä sotavangeista ja orjista. Nämä joukot muodostettiin 1330-luvulla, ja ne toimivat pitkään osmanien vakituisena armeijana. Janitsaareilla oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne, ja joukot olivat arvostettu ja vaikutusvaltainen ryhmä. Hallinnossa käytettiin myös yleisesti orjia, ja 1700-luvulla valtaosa ”Lähettien koulun” oppilaista oli eurooppalaisia orjia. Suurin osa valtakunnan hallintovirkamiehistöstä ja maaherroista oli kyseisen koulun entisiä oppilaita. Osmanivaltakunnan orjuus lopetettiin 1800-luvulla, janitsaarijoukot hajotettiin 1826. Toinen esimerkki korkeaan asemaan nousseista sotilasorjista olivat mamelukit, jotka olivat enimmäkseen islamiin kääntyneitä orjiksi hankittuja ei-muslimeja. He hallitsivat Intiaa 1200-luvulla ja Egyptiä 1250–1517. Orjasotilaiden käyttö muslimimaissa johtui siitä, että hallitsijat näin yrittivät vähentää riippuvuuttaan klaaneista. Klaaniyhteiskunnissa niiden taholta tuleva kaappausvaara oli aina todellinen. Seurauksena oli kuitenkin usein se, että vallan kaappaajina olivatkin orjasotilaat.

Muslimimaiden orjuuden lopettaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla ensin Britannia ja myöhemmin muutkin länsimaat alkoivat painostaa muslimimaita lopettamaan orjakaupan ja orjuuden. Kansainvälistä orjakauppaa vastustavat toimet tuottivat tulosta, ja osmanihallitsijat liittyivät orjuuden vastaiseen toimintaan. Orjuuden lakkauttamista vastustivat kuitenkin arabiyhteiskunnissa muun muassa uskonoppineet, mikä hidasti sen lakkauttamista.[25] Arabian niemimaan maista orjuus kiellettiin Qatarissa 1952, Jemenin arabitasavallassa 1962, Saudi-Arabiassa 1962, Arabiemiirikunnissa 1963, Etelä-Jemenissä 1967 ja Omanissa 1970.[39] Viimeisenä sen kielsi Mauritania 1981.[40]

Vaikka orjuus on muslimimaissa nykyään laitonta, islamin salliva suhtautuminen orjuuteen tuo ilmiön siellä täällä uudelleen pinnalle, kuten ISIS-kalifaatissa vuosina 2014–2019.[41] Bosnian sodan aikana muslimimaailmassa suosittu saarnaaja, kairolainen šeikki Metwali el-Shaarawi julisti, että muslimeilla on luvallista orjuuttaa sotavankinsa ja raiskata vangitut naiset.[42]

Intiaanien orjuutus ja orjakauppa Atlantin yli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Atlantin orjakauppa
Orjien kuljetetusta laivalla. Lähde: Notices of Brazil, Walsh, 1831 [1].

Saavuttuaan Amerikkaan eurooppalaiset pyrkivät aluksi alistamaan alkuperäisasukkaat eli intiaanit orjuuteen. Intiaanien runsas kuolleisuus muun muassa eurooppalaisten mukana tulleisiin kulkutauteihin ja myös raakaan työntekoon sai kuitenkin eurooppalaiset turvautumaan orjien tuontiin Afrikasta.

Portugalilaiset aloittivat orjien kuljetuksen 1400-luvulla Senegambiasta ja Guinea-Bissausta Portugaliin ja Atlantin saarille. Suurin portugalilaisten orjakaupan keskus oli Elmina nykyisessä Ghanassa.[43] Aluksi määrä oli noin 1 000 orjaa vuodessa, ja portugalilaiset huomasivat toiminnan olevan tuottoisaa.[44] Toiminta oli vilkkaimmillaan 1600–1700-luvuilla. Orjia haettiin myös Angolasta ja Mosambikista sen jälkeen kun Portugali sai niihin kauppa-asemia. Luandan kauppa-asema nykyisessä Angolassa oli alueen suurin Portugalin orjakaupan keskus.[43] Laivanvarustamotoiminnan kasvu ja kansainvälinen tervakauppa vaikuttivat myös orjakaupan kiihtymiseen.[45][46] Orjakauppa alkoi vilkastua selvästi vuoden 1650 jälkeen. Eniten sitä harjoittivat englantilaiset ja ranskalaiset.[43]

1600-luvulla brandenburgilaiset, tanskalaiset, hollantilaiset, kuurinmaalaiset, englantilaiset, ranskalaiset, genovalaiset ja ruotsalaiset rakensivat kauppalinnoituksia Arguinista (Mauritania) Angolaan. Pääosan orjista kauppalinnoituksiin toimittivat paikalliset asukkaat, eli mustat kuninkaat myivät alaisiaan ja sotavankeja orjiksi. Linnoituksissa orjat lastattiin orjalaivoihin. Orjat laivattiin siirtokuntiin, joissa heidät pantiin työskentelemään pääosin tupakka-, sokeriruoko- ja puuvillaplantaaseilla. Englantilaiset harjoittivat erityisesti kolmiokauppaa, jossa Englannista Afrikkaan kuljetettiin teollisuustuotteita, Afrikasta Amerikkaan orjia sekä Amerikasta Englantiin sokeria, puuvillaa ja tupakkaa.[43]

Amerikan mantereelle kuljetettiin arviolta 12 miljoonaa orjaa niiden lisäksi, jotka kuolivat matkalla.[47] Yhdysvaltoihin tuotiin vaihtelevien arvioiden mukaan noin 400 000–600 000 orjaa, pääasiassa työvoimaksi puuvillan viljelyyn. Sokerin tuotannon kannalta tärkeään Länsi-Intian saaristoon kuljetettiin noin 4–5 miljoonaa orjaa. Myös nykyisen Brasilian alueelle kuljetettiin yli 3,5 miljoonaa orjaa.

Eurooppalaisten laivaamien orjien määrä[32]

Maa Laivauksia Orjien määrä
Portugali 30 000 4 655 000
Espanja 4 000 1 600 000
Ranska 4 200 1 250 000
Hollanti 2 000 500 000
Iso-Britannia 12 000 2 600 000
Yhdysvallat 1 500 300 000
Tanska 250 50 000
Muut 250 50 000
Yhteensä 54 200 11 000 000

Eurooppalaisten ja arabien harjoittaman orjakaupan välillä oli huomattava ero: arviolta kaksi kolmasosaa Amerikkaan kuljetetuista orjista oli miehiä tai poikia. Arabien Saharan poikki kuljettamista orjista valtaosa puolestaan oli naisia. Ero selittyy erilaisilla tarpeilla. Arabit tarvitsivat lähinnä palvelijoita, eurooppalaiset puolestaan plantaasityövoimaa.[48]

Ranskan vallankumous laukaisi Ranskalle kuuluvassa Santo Domingossa 1791 suuren orjakapinan, joka lopulta johti entisten orjien muodostaman Haitin tasavallan syntyyn 1804. Tapahtumat jouduttivat orjuuden lakkauttamista myös muualla Karibianmeren alueella.

Orjuus Yhdysvalloissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Orjuus Yhdysvalloissa
Orjien kauppapaikka, Atlanta, Georgia (1864).

Mustien järjestelmällinen eli institutionaalinen orjuus alkoi vuonna 1619 Virginiasta, jolloin maahan saapuivat ensimmäiset Afrikasta tuodut orjat. Institutionaalinen orjuus käsitteenä ja käytäntönä tarkoitti, että oli olemassa suuri joukko mustia ihmisiä, jotka oli pysyvästi ja laillisesti esineellistetty toisten ihmisten omaisuudeksi. Orjilla ei siis ollut mitään päätäntävaltaa oman elämänsä suhteen. Heitä voitiin esimerkiksi myydä kuin mitä tahansa muuta kauppatavaraa. Heidän työnsä hedelmät puolestaan kuuluivat itseoikeutetusti heidän omistajilleen.

Peter Parishin arvion mukaan nykyisten Yhdysvaltain alueelle kuljetettiin kaikkiaan vähintään 420 000 orjaa. Yhdysvaltain itsenäistyttyä vuonna 1776 orjuus lakkautettiin vähitellen pohjoisissa osavaltioissa, joissa orjia tosin oli ennestäänkin vähän. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa puhuttiin kaikille ihmisille kuuluvista yleisistä oikeuksista, mikä ei silti estänyt julistuksen pääasiallista laatijaa, Thomas Jeffersonia itsekin omistamasta orjia; tosin hän uskoi orjuuden vähitellen häviävän rauhanomaisesti, luonnollisen kehityksen myötä. Orjalaitos sai kuitenkin jatkaa olemassaoloaan Yhdysvaltain eteläisissä osavaltioissa aina vuoteen 1865 eli Yhdysvaltain sisällissodan päättymiseen saakka. Niillä läntisillä raja-alueilla, jotka tuolloin eivät vielä kuuluneet mihinkään osavaltioon, orjia sai liittovaltion säätämän lain (Missourin kompromissin) mukaan pitää vain leveyspiirin 36° 30’ eteläpuolella.[49]

Vuonna 1807 säädettiin laki, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltoihin. Orjien syntyvyys oli kuitenkin selvästi korkeampi kuin kuolleisuus. Näin ollen orjien lukumäärä kasvoi jatkossa voimakkaasti: vuonna 1830 Yhdysvalloissa oli kaksi miljoonaa orjaa, mutta vuonna 1860 heitä oli jo neljä miljoonaa.[50]

Orjuus Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset merkinnät suomalaisista orjakaupan uhreina olivat viikingeiltä 1100-luvulta.[51] Novgorodin suurvaltakunnan sotapäälliköt hyökkäsivät Suomeen noin kerran vuosikymmenessä vuosina 1300–1500.[52] Yleisimmin orjat vangittiin eteläisestä Suomesta ja Venäjän Karjalasta, mutta orjanhakumatkojen tiedetään ulottuneen Lappiin ja Pohjanmaalle asti. Suomalaisorjat kuljetettiin kauppareittejä pitkin nykytietojen mukaan useimmiten Novgorodiin ja Volgan varrella sijaitsevaan Kazaniin, jossa heitä myytiin eteenpäin.[51] Keskiajalla oli tapana, että omaiset saivat ostaa ryöstetyn sukulaisensa vapaaksi. Jos he eivät siihen kyenneet, orja vietiin myytäväksi muualle.[52] Nuoret miehet joutuivat pakkotyöhön.[51]

Pääasiassa vain lapset päätyivät kauemmas.[51] Koska suomalaiset olivat pakanoita, heidät voitiin myydä sekä islaminuskoisiin että kristittyihin maihin[52], sillä muslimit eivät voineet orjuuttaa toisia muslimeja eivätkä kristityt toisia kristittyjä. Pakanoita taas asui keskiajalla enää pohjoisilla syrjäseuduilla.[53] Joskus itsensä saattoi pelastaa orjuutuksesta kääntymällä kristityksi.[52] Tiedossa olevat orjakaupan ketjut ulottuivat Suomesta pisimmillään Tšetšeniaan. Kuitenkin Venäjän ja Keski-Aasian orjakaupan verkosto ulottui jopa Goalle ja Malediiveille asti. Erityisen haluttuja olivat vaaleahiuksiset, sinisilmäiset pikkutytöt- ja pojat. Erikoisen värinsä takia useat sadat lapset päätyivät ”luksusorjiksi” Välimerelle, Keski-Aasiaan tai Lähi-idän alueiden suurvaltoihin.[51]

Persiassa ja Keski-Aasiassa keskiajan yhteiskunnat perustuivat klaaneihin. Hallitsijat halusivat välttää hallintonsa riippuvuutta paikallisista asukkaista, joten he hankkivat orjamarkkinoilta orjia virkamiehiksi ja sotilasjohtoon. Persiassa sotilaseliittikin oli keskiajalla orjia. Mikäli suomalaisia poikia on päätynyt Persiaan, he ovat olleet kalliita ja saaneet todennäköisesti koulutuksen ja päätyneet hyviin tehtäviin. Tytöt puolestaan olisivat päätyneet haaremeihin sulttaanien vaimoiksi. Yksittäisten Suomesta orjaksi joutuneiden henkilöiden kohtaloista tai määränpäistä ei ole kuitenkaan ole löytynyt säilyneitä merkintöjä.[51]

Orjakauppa oli taloudellisesti kannattavaa, sillä orjan hinta kasvoi jopa monituhatkertaiseksi matkan varrella. Erään asiakirjan mukaan Karjalasta pystyi ostamaan vaalean suomalaistytön viidellä altynillä, joka on muinainen venäläinen valuutta, ja hänet voi myydä orjamarkkinoilla 200 ruplalla, mikä vastaa 6 666 altyniä.[52]

1560-luvulla tataarit vangitsivat joitakin satoja suomalaisia.[51]

Isoviha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan lisäksi venäläiset ryöstivät suomalaisia orjiksi itselleen ja kaupattaviksi vielä 1700-luvun isovihankin aikana arviolta 20 000–30 000. Heitä käytettiin peltotöissä ja palvelijoina ja myytiin muslimeille. Lapsista ja vaaleista naisista saattoi saada hyvän hinnan, poikia kastroitiin eunukeiksi. Venäjällä orjuus kiellettiin vuonna 1725 ja maaorjuus vuonna 1863.[18] Teemu Keskisarja on esittänyt, että suuren Pohjan sodan aikana Suomesta vietiin orjia Venäjälle suhteessa väkilukuun enemmän kuin monista Afrikan alueista Amerikkoihin.[54]

Tällöin venäläiset veivät suomalaisia väkisin Venäjälle muun muassa maaorjiksi, seksiorjiksi ja rakennustöihin. Osalta oli ensin omaiset tapettu tai kidutettu heidän nähtensä.[55] Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan noin 2 000 henkeä, useimmat vuosien, jotkut vuosikymmenten kuluttua.[56] Pietari Suuri määrännyt kansanmurhan Ruotsin armeijan heikentämiseksi.[55]

Orjakaupan lopettaminen ja orjuuden lakkauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Benjamin Robert Haydon, Orjuudenvastaisen yhdistyksen kokous, 1840, 1841.
Pääartikkeli: Abolitionismi, Aikajana orjuuden lakkauttamisesta
Orjuudesta muistuttava muistomerkki, Ile de Gorée, Senegal.

Maaorjien piti viljellä maapalstaa ja maksaa veroa, mutta heitä ei saanut kaupata kuten varsinaisia orjia. Kuninkaiden vallan kasvu johti siihen, että kuninkaat vapauttivat orjat maaorjiksi saadakseen verotuloja. Näin he olivat lakien eivätkä linnanherran oikkujen alaisina. Heidän piti pysyä maapalstallaan, viljellä sitä ja maksaa veroja, mutta heitä ei saanut kaupata kuten varsinaisia orjia. 1300-luvun mustan surman aiheuttama työvoimapula vapautti Länsi-Euroopan talonpoikia maaorjuudestakin. Idässä vahvaa kuninkuutta ei ollut ja orjuus jatkui pidempään.[18]

5 000 vuotta jatkunut orjuus saavutti huippunsa teollisen vallankumouksen alkuvaiheessa, kun maataloustuotteiden kysyntä kasvoi. Orjia oli silloin ennen kaikkea Euroopan valtioiden siirtomaissa, varsinkin Amerikan mantereella ja Karibianmeren saarilla. Orjuuden huippuaikoina 1700-luvun lopulla sen vastainen siveellinen liike alkoi Britanniasta. Orjuuden vastaisen liikkeen taustalla olivat aluksi kveekarit, jotka päätyivät pitämään orjuutta epäkristillisenä, ja valistusaatteiden vaikuttamat maalliset ajattelijat. Orjuuden vastainen liike laajeni ja levisi Ranskaan ja muualle. Britannian taloudellinen vaikutusvalta yhdessä maiden omien orjuudenvastaisten liikkeiden kanssa sai Alankomaat, Tanskan, Ranskan ja useimmat Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot kieltämään orjuuden vuosina 1808–1830.[57]

Yhdysvalloissa eräät orjuutta vastustaneet järjestöt vaativat myös, että vapautettaville orjille oli suotava mahdollisuus palata Afrikkaan, josta he tai heidän esivanhempansa oli aikoinaan pakolla tuotukin. Vain pieni osa orjista palasi Afrikkaan, mutta he yhdessä mainittujen järjestöjen kanssa onnistuivat perustamaan Afrikan länsirannikolle Liberian valtion. Sen vaakunassa onkin tunnuslause ”The love of liberty brought us here” (suom. Vapaudenrakkaus toi meidät tänne).

Orjuuden vastustus keskittyi kuitenkin teollistuneisiin alueisiin, jotka hyötyivät orjuudesta vain välillisesti. Plantaasitaloudesta riippuvaisilla alueilla, kuten Yhdysvaltain eteläosissa, orjuuden kieltämistä ei hyväksytty yhtä helposti. Orjuuskysymys aiheuttikin osaltaan Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) pohjois- ja etelävaltioiden välille. Sisällis­sodan jälkeen säädettiin Yhdysvaltain perustuslain 13. lisäys, joka kielsi orjuuden Yhdys­valtojen alueella. Toisaalta orjaväestön kasvu oli tehnyt orjuudesta taloudellisesti tarpeetonta, sillä halpaa palkkatyövoimaa oli tarjolla. Sen vuoksi osa plantaasinomistajista myöntyi vapaaehtoisesti orjuuden lakkauttamiseen.[57]

Eurooppalaiset painostivat Osmanien valtakuntaa, joka kielsi orjakaupan Afrikasta vuonna 1857 lukuun ottamatta Arabian niemimaan länsirannikkoa, jossa sen merkitys oli suuri. Saudi-Arabiassa orjuus jatkui vuoteen 1962. Venäjällä maaorjat vapautettiin 1861 järjestelmän menetettyä muun muassa valistusaatteiden leviämisen kautta lähes kaiken moraalisen kannatuksensa 1800-luvun aikana. Toisaalta väestönkasvu oli tehnyt maaorjuudesta tarpeetonta, ja maan teollistumista ja armeijan kehittämistä se jopa haittasi. Vapautetuksi tuli 50 miljoonaa henkeä, enemmän kuin muualla maailmassa yhteensä.[57]

Kaakkois-Aasiassa orjuus lakkautettiin vuosina 1868–1926. Alueen itsenäisetkin valtiot, kuten Thaimaa, joutuivat eurooppalaisten painostuksesta luopumaan orjuudesta. Afrikassa ulospäin suuntautuvan orjakaupan kieltäminen johti paikallisen orjuuden kasvuun: orjien hinta putosi merentakaisen kysynnän lakattua, mikä teki orjuudesta taloudellisesti kannattavampaa. Siirtomaavallat, lähinnä Britannia ja Ranska, saivat orjakaupan lakkautettua, mutta alkaessaan 1800-luvun lopulla heikentyä ne eivät enää halunneet kamppailla itse orjuutta vastaan, koska tarvitsivat orjia käyttävien paikallisten hallitsijoiden liittolaisuutta. Orjakapinat kuitenkin johtivat laajamittaisen orjuuden spontaaniin romuttumiseen Afrikassa, ja 1900-luvulta siirtomaavallat vetivät tukensa orjuutta tukevilta hallitsijoilta ja kielsivät orjuuden. Orjuus jatkui siirtomaissa pienimuotoisena kieltämisen jälkeenkin, ja itsenäinen Mauritania kielsi orjuuden vasta vuonna 1980.[57]

Kansainväliset sopimukset ja julistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo vuonna 1890 Brysselissä pidettiin kansainvälinen kongressi, jossa laaditun asiakirjan asiakirjan laatijat ilmoittivat vakavasti aikovansa saada orjakaupan Afrikassa loppumaan.[58] Vuonna 1926 Kansainliitto sai aikaan orjuutta koskevan kansainvälisen yleis­sopimuksen, jonka tarkoituksena oli täydellisesti lopettaa orjuus kaikissa muodoissaan samoin kuin kaikki maitse tai meritse tapahtuva orjakauppa.[58]

YK:n vuonna 1948 laatiman Ihmis­oikeuksien yleis­maailmallisen julistuksen 4. artiklassa tuomitaan orjuus ja orja­kauppa kaikissa muodoissaan ja sanotaan, että ketään ei saa pitää orjana tai orjuutettuna.[59] Sen kanssa yhtä­pitävästi orjuus ja orja­kauppa kiellettiin myöhemmin myös Kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleis­sopimuksessa.[60]

Euroopassa orjuus ja orjuuden kaltainen pakkotyö on kielletty myös muun muassa Euroopan ihmis­oikeus­sopimuksessa.[61]

Orjuus lähihistoriassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka orjuus ei ole enää laillista missään päin maailmaa (rikosoikeudellista työtä lukuun ottamatta), ihmiskauppa on edelleen kansainvälinen ongelma ja arviolta 25–40 miljoonaa ihmistä on orjuutettu vuodesta 2013 lähtien, suurin osa Aasiassa.[62] Vuosina 1983–2005 Sudanin toisen sisällissodan aikana ihmisiä otettiin orjuuteen. [63] 1990-luvun lopulla on saatu näyttöä järjestelmällisestä lasten orjuudesta ja kaakaoviljelmien kaupasta Länsi-Afrikassa. [64]

Muita esimerkkejä modernista orjuudesta ovat lapsisotilaat, pakkoavioliitot, seksikauppa ja seksuaalinen orjuus. Muun muassa Isis orjuutti seksiorjuuteen jesidinaisia 2010-luvulla.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Klein, Martin A.: Historical Dictionary of Slavery ans Abolition. 2nd edition. Bowman & Littlefield., 2014.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Isaksson, Pekka & Jokisalo, Jouko: Historian lisälehtiä: Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa, s. 67. (Pystykorvakirja) Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2005. ISBN 952-471-543-0
  2. ↑ Welcome to Encyclopædia Britannica's Guide to Black History Britannica.com. Viitattu 29.8.2010.
  3. ↑ "Freedom is a good thing but it means a dearth of slaves": Twentieth Century Solutions to the Abolition of Slavery (PDF) yale.edu. Arkistoitu 15.5.2011. Viitattu 29.8.2010.
  4. ↑ Slavery, Encyclopædia Britannica's Guide to Black History (accessed 2011-11-19)
  5. ↑ a b c Flacelière, Robert: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa, s. 53. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, 2004. ISBN 951-0-19873-0
  6. ↑ Paavo Castrén: Uusi antiikin historia, s. 173. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3
  7. ↑ 2. Moos. 21:20–21
  8. ↑ Paavo Castrén: Uusi antiikin historia, s. 379–380, 519. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-21594-3
  9. ↑ Hannah Barker: Slavery in Medieval Europe 26.11.2019. Oxford Bibliographies. Viitattu 17.7.2020.
  10. ↑ Szymon Zdziebłowski: Researcher: Slavery was common in medieval Europe Science in Poland. 4.2.2019. Viitattu 17.7.2020.
  11. ↑ Frankopan, Peter: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. Suom Jaana Iso-Markku. Otava 2021, 177-178.
  12. ↑ Frankopan, Peter: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. Suom Jaana Iso-Markku. Otava 2021, 171-172.
  13. ↑ a b Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019, 259–262.
  14. ↑ Frankopan, Peter: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. Suom Jaana Iso-Markku. Otava 2021, 179 ja 188.
  15. ↑ Frankopan, Peter: Silkkitiet. Uusi maailmanhistoria. Suom. Jaana Iso-Markku. Otava 2021, 287-289 ja 299.
  16. ↑ Esimerkiksi Tit. 2:9: "Kehota orjia alistumaan kaikessa isäntiensä tahtoon ja toimimaan näiden mielen mukaan", 1 Tim. 6:1, Efes. 6:5,8: "Orjat, totelkaa maallisia isäntiänne. Pelätkää ja kunnioittakaa heitä ja palvelkaa heitä vilpittömin sydämin, niin kuin Kristusta.", 1 Piet. 2:18: "Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin."
  17. ↑ Raamattu.uskonkirjat.net raamattu.uskonkirjat.net. Viitattu 9.6.2017.
  18. ↑ a b c Kallis orja, Mika Remes, Tiede, lokakuu 2014, sivut 52–57.
  19. ↑ Macht, Norman L. & Hull, Mary: The History of Slavery, s. 36–43. Lucent Books, 1997. ISBN 1-56006-302-5
  20. ↑ Macht, Norman L. & Hull, Mary: The History of Slavery, s. 49–58. Lucent Books, 1997. ISBN 1-56006-302-5
  21. ↑ Search results - slave The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. sunnah.com.
  22. ↑ Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik), s. 459 (k32.1-4). amana publications, 2017.
  23. ↑ Ibn Hisham: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume, s. 144. Oxford University Press, 1998.
  24. ↑ a b Bernard Lewis: The Middle East: 2000 years of history from the rise of Christianity to the present day. Weidenfeld & Nicolson, 1995. ISBN 0-297-81345-5 (englanniksi)
  25. ↑ a b c Bernard Lewis: Race and slavery in the Middle East: an historical enquiry. Oxford University Press, 1990. ISBN 0-19-506283-3 (englanniksi)
  26. ↑ Brunschvig, R. "Abd": Encyclopaedia of Islam. (toim. P. Bearman, Th. Bianquis, C.E. Bosworth, E. van Donzel ja W.P. Heinrichs) Brill, 2006. Teoksen verkkoversio (viitattu 16.12.2006). (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  27. ↑ a b Korpela, 2014, 198
  28. ↑ Orjuuden historiaa - miten orjuutta perusteltiin ja mikä sen lopulta kaatoi? Kulttuuriykkönen. 18.3.2024. YLE Areena. Viitattu 30.5.2024.
  29. ↑ Steven Mintz, Digital History Slavery, Facts & Myths (Arkistoitu – Internet Archive)
  30. ↑ Miller, John J.: The Unknown Slavery: In the Muslim world, that is – and it's not over. National Review, May 20, 2002. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.8.2009.
  31. ↑ Patlagean, Évelyne: A History of Private Life: From Pagan Rome to Byzantium V. 1. Harvard College Press, 1985. ISBN 978-0674399747 (englanniksi)
  32. ↑ a b Natasja Broström: Orjakauppa kukoisti Afrikassa. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 8, s. 442–47. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
  33. ↑ Collins, R: Caliphs and Kings. Spain, 796-1031, s. 184. Wiley, 2014.
  34. ↑ Jukka Korpela: Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta, s. 16. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014.
  35. ↑ Korpela, 2014, 197
  36. ↑ Davis, Robert C.: Christian slaves, Muslim masters: White slavery in the Mediterranean, the Barbary Coast, and Italy, 1500–1800. Palgrave Macmillan, 2003. ISBN 0-333-71966-2 (englanniksi)
  37. ↑ http://www.romea.cz/english/index.php?id=servis/z_en_2007_0002 (Arkistoitu – Internet Archive)
  38. ↑ Lal, K.S.: Muslim Slave System in Medieval India voi.org. Arkistoitu 12.5.2008. Viitattu 5.2.2021.
  39. ↑ Klein, 2014, s. xxiv
  40. ↑ Slavery's last stand - CNN.com CNN. Viitattu 30.3.2016.
  41. ↑ Al-Dayel, Nadia – Mumford, Andrew: ISIS and Their Use of Slavery Publications. ICCT International Centre for Counter Terrorism. Arkistoitu 5.12.2021. Viitattu 5.12.2021.
  42. ↑ Youssef M. Ibrahim: Muslim Edicts Take on New Force. The New York Times, osa 1, sivu 14, 12.2. 1995. Artikkelin verkkoversio.
  43. ↑ a b c d Else Christensen: Afrikan orjakauppa. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 6, s. 52–59. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
  44. ↑ Stine Overbye: Portugali nousi merivallaksi. Tieteen Kuvalehti Historia, 2010, nro 3, s. 43. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
  45. ↑ Kuisma, Markku: ”Suomi, terva ja maailmanvalloitus”, Metsäteollisuuden maa : Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920, s. 29. (Tällä tavoin Suomi, tai oikeastaan suomalainen terva, oli mukana 1500-luvulla alkaneessa globaalissa ja väkivaltaisessa prosessissa, joka seuraavina vuosisatoina johti eurooppalaisen sivilisaation maailmanvalloitukseen.) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2006. ISBN 951-746-750-8
  46. ↑ Kaila, Elmo Edvard: ”II: 1. Terva”, Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvuilla, s. 50. (Savon, Karjalan ja Pohjanmaan talonpoikain tervahaudoista oli lähtöisin se terva ja piki, joilla englannin, Hollannin ja Ranskan mahtavain kauppahuoneiden ja -komppaniain Itä-Intian- ja Kiinan-purjehtijat sekä Afrikan rantamaita tyhjentelevät orjalaivat oli sivelty ja tiivistetty, suomalainen piki ja terva kiilteli Trompin, De Ruyterin, Draken ja Nelsonin ja muiden merisankareiden fregattien ja linjalaivojen kyljissä.) Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1931. Virhe: Virheellinen ISSN-tunniste
  47. ↑ Segal, Ronald: The Black Diaspora: Five Centuries of the Black Experience Outside Africa, s. 4. (It is now estimated that 11,863,000 slaves were shipped across the Atlantic. [Note in original: Paul E. Lovejoy, "The Impact of the Atlantic Slave Trade on Africa: A Review of the Literature," in Journal of African History 30 (1989), p. 368.] ... It is widely conceded that further revisions are more likely to be upward than downward.) New York: Farrar, Straus and Giroux, 1995. ISBN 0-374-11396-3 (englanniksi)
  48. ↑ West-Nousiainen-Kivistö: Kronos 6. Kulttuurit kohtaavat. Kirjayhtymä 1998.
  49. ↑ McInerney, Daniel J.: Matkaopas historiaan: Yhdysvallat, s. 175. (Suomennos: Kati Viikari) Kuopio: Unipress, 2005. ISBN 951-579-087-5
  50. ↑ Peter J. Parish, Slavery – The Many Faces of Southern Institution. British Association for American Studies, South Shields 1986.
  51. ↑ a b c d e f g Suomen vaiettu historia: pikkupoikia ja –tyttöjä vietiin ”luksusorjiksi” Uusi Suomi. Viitattu 10.2.2016.
  52. ↑ a b c d e Keskiajalla myös suomalaisia myytiin orjiksi HS.fi. Viitattu 10.2.2016.
  53. ↑ Tausta: Orjakauppaa sääteli uskonto HS.fi. Viitattu 9.5.2016.
  54. ↑ 50-vuotias | Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä hänen kalmantuoksuiset tutkimuskohteensa ovat sattumankauppaa ja pakon sanelema valinta Helsingin Sanomat. 4.8.2021. Viitattu 5.8.2021.
  55. ↑ a b Täystuhon jäljillä (8/2021, sivut 28-37) Helsingin Sanomat Kuukausiliite. 8.8.2021.
  56. ↑ Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6
  57. ↑ a b c d McNeill, J.R. & McNeill, William: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Vastapaino, 2005.
  58. ↑ a b Orjuutta koskeva, Genèvessä 25 päivänä syyskuuta 1926 tehty kansainvälinen yleissopimus Finlex.
  59. ↑ Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 4. artikla ohchr.org.
  60. ↑ Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, 8. artikla Finlex.
  61. ↑ Euroopan ihmisoikeussopimus, 4. artikla Finlex.
  62. ↑ 35.8 MILLION PEOPLE ARE ENSLAVED ACROSS THE WORLD
  63. ↑ Slavery, Abduction and Forced Servitude in Sudan
  64. ↑ West is master of slave trade guilt
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:History of slavery
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Orjuuden_historia&oldid=22855797”