Norjan kirjallisuus

Norjan kirjallisuudella tarkoitetaan Norjassa kirjoitettuja kirjoja. Varhaisin kirjallisuus on kirjoitettu muinaisnorjaksi, myöhemmin latinaksi ja tanskaksi, ja vasta 1800-luvulta lähtien varsinaisesti norjaksi. Nykyään norjankielistä kirjallisuutta tuotetaan molemmilla virallisilla kirjakielillä, kirjanorjaksi ja uusnorjaksi. Norjassa kirjoitetaan myös muun muassa kveenin ja saamen kielillä.

Keskiajan kirjallisuus

Vanhin norjalainen kirjallisuus on viikinkiaikana (noin 800–1050) riimukiviin kaiverrettuja runoja ja muistokirjoituksia, jotka sisältävät niin sukutarinoita kuin kertomuksia skandinaavisesta mytologiasta. 1000-luvulta lähtien kristinusko toi mukanaan latinalaiset aakkoset, ja 1100-luvulta on löydetty pergamentille kirjoitettua muinaisnorjankielistä runoutta ja proosaa.

Norjalaiset olivat asuttaneet Islannin jo 800-luvulla ja Islannissa ja Norjassa puhuttiin ja kirjoitettiin samaa kieltä, muinaisnorjaa, pitkälti 1300-luvulle, joten tuon ajan islantilaisen ja norjalaisen kirjallisuuden erottaminen toisistaan on hankalaa. 1200-luvulle tultaessa alueella oli kehittynyt koko maailman mittakaavassa harvinaisen rikas kirjallinen kulttuuri, jonka merkittävimpiä taidonnäytteitä ovat Edda-runous ja islantilaiset saagat. Teokset kirjoitettiin yleensä Islannissa, mutta niiden arvellaan perustuvat todennäköisesti Norjassa syntyneeseen suulliseen perinteeseen, joka saattaa ajoittua ainakin 400-luvulle.

Keskiajan kirjallisuus oli pitkälti kansainvälistä, ja myös Norjassa tehtiin paljon käännöksiä ja uudelleenkirjoituksia muualla Euroopassa tunnetuista tarinoista, kuten Tristanista ja Isoldesta. Koska varsinaiset saagat kirjoitettiin enimmäkseen Islannissa, ensimmäinen varsinaisesti Norjassa kirjoitettu proosateos oli juuri tähän tarinaan pohjautuva Tristrams saga ok Ísǫndar, jonka munkki Robert kirjoitti vuonna 1226. Myöhempi norjalainen historiankirjoitus on kuitenkin korostanut islantilaissaagojen merkitystä, sillä niiden katsottiin pitkään sopivan paremmin Norjan kansalliseen kertomukseen.

Edda-kirjallisuus

Pääartikkeli: Edda

Snorri Sturluson Christian Kroghin piirtämänä Heimskringlan kuvitetussa laitoksessa (1899).

Edda-runoudella viitataan kahteen keskiajalla kirjoitettuun teokseen, Vanhempaan Eddaan eli Runo-Eddaan sekä Nuorempaan Eddaan eli Proosa-Eddaan. Vanhempi Edda on kirjoitettu pergamentille vuoden 1270 tienoilla, mutta runojen arvellaan syntyneen huomattavasti aikaisemmin: eräässä Ruotsissa sijaitsevassa, 800-luvulle ajoitetussa riimukivessä on samaa runoaineistoa. Nuoremman Eddan on kirjoittanut Snorri Sturluson (1179–1241) noin vuonna 1220.

Vanhempi Edda sisältää myyttistä aineistoa, sankarirunoja sekä elämänviisauksia. Avausruno "Vǫluspá" on kosmisia aineksia sisältävä näky, joka kertoo maailman synnystä ja ennustaa tulevaisuutta. "Hávamál" eli "Korkeimman puhe" sisältää ylijumala Odinin elämänviisauksia, jotka vertautuvat Raamatun sananlaskuihin. "Þrymskviða" on peräti humoristinen jumalruno, jossa ukkosenjumala Thor pukeutuu naisen vaatteisiin ryöstääkseen takaisin varastetun vasaransa.

Nuorempi Edda sisältää enimmäkseen myyttisiä, proosamuotoisia tarinoita jumalista, tunnetuimpana "Gylfaginning", sekä Aristoteleen Runousoppiin vertautuvan "runonkirjoitusoppaan".

Eddan runomitat

Eddan runomitta tunnetaan hyvin tarkkaan, sillä Snorri Sturluson teki siitä kattavan selvityksen Nuorempaan Eddaan sisältyvässä "Háttatal"-osiossa.

Muodollisesti Edda-runot käyttävät tiukkoja, tavujen määrään ja alkusointuihin perustuvia runomittoja. Eeppisessä, kertovassa runoudessa, kuten ""Vǫluspássa" oli yleensä käytössä fornyrðislag-mitta (sananmukaisesti "vanhojen sanojen mitta"), joka perustuu allitteraatioon ja painollisten ja painottomien tavujen vaihteluun. Samantapaisia mittoja on käytössä myös muissa keskiaikaisissa, germaanisissa runoteoksissa, kuten Englannin Beowulfissa ja saksankielisessä Nibelungein laulussa.

Lyyrisempi, ei-kertova runous, kuten "Hávamál", käytti yleensä ljóðaháttr-runomittaa (sananmukaisesti "runomitta"). Ljóðaháttrissa säkeistöt koostuvat tavallisesti kahdesta kolmen säkeen jaksosta, joissa kahta ensimmäistä säettä yhdistää sama alkusointu ja kolmannessa on oma sisäinen alkusointu. Konsonanttiriimi perustuu saman konsonantin toistumiseen, mutta vokaaliriimien alkusointu voi muodostua myös eri ääneistä. Esimerkki ljóðaháttr-runomitasta:

"Hávamál", runo 77 Deyr fé, deyja frændr, deyr sjalfr it sama, ek veit einn, at aldrei deyr: dómr um dauðan hvern.

(suurpiirteinen suomennos) Kuolee karja, kuolevat ystävät, kuolet sinä itsekin. Tiedän yhden, joka ei koskaan kuole: vainajan hyvä maine.

Keskiajan proosa

Nuoremman Eddan lisäksi Snorri Sturlason kirjoitti myös, ja ennen kaikkea, proosaa. Snorrin vuoden 1230 tienoilla kirjoittama Heimskringla on esitys Norjan kuninkaiden historiasta ja perustuu vanhoihin suullisena perinteenä kulkeneisiin lauluihin. Nykyiset historiantutkijat pitävät Heimskringlaa aikansa menetelmiin nähden melko luotettavana historiikkina.

Heimskringlan osia on muun muassa Pyhän Olavin tarina. Myös muu ajan proosa sisältää runsaasti kristillisiä pyhimys- ja marttyyrikertomuksia.

Saagat

Pääartikkeli: Saaga

Poltetun Njálin saagan käsikirjoitus noin vuodelta 1350.

Pohjoismaiden keskiajan kirjallisuuden merkittävintä antia ovat islantilaiset saagat. Saagat kertovat osin historiallisiin henkilöihin perustuvia sukutarinoita, seikkailuja ja muun muassa kertomuksia Islannin asuttamisesta. Vaikka saagat osin perustuvatkin varhaisempaan suulliseen aineistoon, niiden katsotaan nykyään kuitenkin kertovan kehittyneestä kirjallisesta kulttuurista. Saagojen kirjoittajat ovat siis kirjoitushetkellä tehneet taiteellisia valintoja, eikä kirjoittamisen voida katsoa olleen pelkkää muistiinmerkitsemistä. Useimpien saagojen kirjoittajia ei silti tunneta nimeltä.

Saagat on kirjoitettu vuosien 1200 ja 1350 välillä, ja niiden tapahtumat sijoittuvat sekä Islantiin että Norjaan. Tunnetuimpia saagoja ovat esimerkiksi Gísli Súrinpojan saaga ja Poltetun Njálin saaga.

Keskiajan loppu

Norjan oma keskiajan kirjallisuus oli kukkeimmillaan kuningas Haakon IV Haakoninpojan (1217–1263) ja Haakon V Maununpojan (1299–1319) hoveissa. Myös Haakon V:n vaimolla, kuningatar Eufemialla, sanotaan olleen merkittävä osa ajan kirjallisen kulttuurin tukemisessa. Heidän aikanaan syntyivät monet suullisena perintönä eläneet kansanrunot, -tarinat ja balladit, jotka kansallisromantiikan aikana 1800-luvulla kerättiin osaksi Norjan kansallista tarinaa.

Haakon V:n kuoltua Norjan hallitsijaksi tuli Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika (1319–1364), ja hovielämä katosi Norjasta vuosisadoiksi. Vuonna 1349 musta surma saapui Bergeniin ja tappoi 1300- ja 1400-luvuilla lopulta yli puolet Norjan asukkaista. Kun suurin osa luku- ja kirjoitustaitoisista oli kuollut ja norjan puhekieli poikkesi jo niin paljon vuosisatoja vanhasta muinaisnorjan kirjakielestä, ettei vanhoja kirjoituksia enää ymmärretty, ja kun maan poliittinen ja kulttuurinen keskus oli siirtynyt ensin Ruotsiin ja Kalmarin unionin perustamisen jälkeen 1380 Tanskaan, kaikki kirjallinen elämä lakkasi Norjasta lähes tyystin vuosisatojen ajaksi.

Muinaisnorjan kieli jäi elämään Islantiin, kun taas Norjassa puhekieli alkoi lähetä tanskaa ja ruotsia, joten kirjallinen yhteiskulttuuri Norjan ja Islannin välillä päättyi. Vuoden 1380 jälkeen voidaan kuitenkin puhua norjalais–tanskalaisesta yhteiskirjallisuudesta, kun maan valtiollinen keskus siirtyi Kalmarin unionin myötä Kööpenhaminaan ja tanskaa alettiin käyttää Norjassa kirjakielenä hallinnossa ja uskonpuhdistuksen jälkeen myös kirkossa. 1500-luvulle saakka kirjallinen elämä oli Norjassa hyvin vähäistä, mutta balladit, kansanrunot ja tarinat jatkoivat elämäänsä suullisena perintönä, näistä ehkä tunnetuimpana Draumkvedet ("Unilaulu").

1500-luku

Norjan keskiajan katsotaan päättyvän vuoteen 1537, jolloin emämaa Tanska kiristi otettaan Norjasta ja maa menetti suhteellisen itsenäisen asemansa, ja uskonpuhdistus saapui Norjaan. Uskonpuhdistus toi mukanaan myös eurooppalaisen humanismin, mikä tarkoitti kirjallisen kulttuurin vähittäistä elpymistä – tosin Norjassa kirjoitettiin edelleen melko vähän, ja kirjakielenä oli joko tanska tai latina.

Humanismin innoittamana vanhoja muinaisnorjankielisiä teoksia alettiin kääntää tanskaksi ja latinaksi. Syy oli osin käytännöllinen, sillä Norjan vanhat, yhä voimassa olleet lait oli kirjoitettu muinaisnorjaksi eikä niiden sisältöä enää kunnolla ymmärretty.

Dorothe Engelbretsdatter, 1685.

1500-luvulla Norjan kirjallinen elämä keskittyi Bergeniin ja Osloon. Bergenin tunnetuimpia nimiä Absalon Pedersson Beyer, joka kokosi omista päiväkirjamerkinnöistään teoksen Bergens Kapitelbok (1552–1572), joka tunnetaan lähinnä 1500-luvun Bergenin arkielämän kuvauksestaan. Beyerin pääteos oli Norjan historiasta kertova Om Norgis Rige (1567). Oslossa Jens Nilssøn kirjoitti latinaksi matkakertomuksia matkoistaan eri puolilla Norjaa, oppikirjan sekä tanskaksi saarnoja ja surulaulun kuolleelle tyttärelleen.

1600-luku: Barokkirunous

1600-luvun merkittävimpiä keksintöjä kirjallisuuden alalla oli loppusointuihin perustuva runomitta. Barokin ajan kirjallisuudessa runoudella onkin merkittävä asema. Tanskalais–norjalaisen yhteiskirjallisuuden merkittävimpiä riiminkäyttäjiä oli tanskalainen virsirunoilija Thomas Kingo (1634–1703), joka kokosi Tanska-Norjan virsikirjan käytännössä yksin.

Norjan omista nimistä omana aikanaan suosituin oli Dorothe Engelbretsdatter (1634–1716), joka oli Norjan ensimmäinen ammattikirjailija, joka pystyi elättämään itsensä kokonaan runojensa myynnillä. Dorothe Engelbretsdatterin runoutta leimaa suru: hän menetti seitsemän yhdeksästä lapsestaan ja lopulta aviomiehensä. Runot ovat leimallisen kristillisiä ja sisältävät runsaasti Magdalan Mariaan liittyvää kuvastoa. Barokille tyypillistä on myös ajatus kaiken katoavaisuudesta ja turhuudesta sekä kuva maailmasta illuusiona, harhakuvana. Merkittävää Dorothe Engelbretsdatterin runoudessa on myös sen syvä henkilökohtaisuus, joka oli tuon ajan runoudessa harvinaista.

Vaikka Dorothe Engelbretsdatter olikin omana aikanaan Norjan suosituin kirjailija, nykyaikana häntä paremmin muistetaan Petter Dass (1647–1707), joka ei elinaikanaan julkaissut mitään. Pappi ja runoilija Dass tunnetaan nerokkaana loppusointujen käyttäjänä ja erityisesti maantieteellisistä kuvauksistaan Pohjois-Norjasta. Dassin tunnetuin teos on Nordlands Trompet ("Pohjois-Norjan trumpetti"), jossa Pohjois-Norjassa virkamiehenä toiminut Dass raportoi alueensa oloista runon keinoin ja huumorin sävyttämänä. Lisäksi Dass kirjoitti saarnoja ja virsiä. Dassin runot ovat pääsääntöisesti käytännöllisiä ja maanläheisiä, mutta syvästi kristillisiä ja sisältävät usein moraalisen opetuksen.

1700-luku: Valistus ja klassismi

Eurooppalainen valistusaate saapui Norjaan 1700-luvulla. Valistuksen keskeisiä ajatuksia olivat rationalismi ja empirismi, jotka omalta osaltaan muovasivat myös ajan klassista kirjallisuutta. Pohjoismaisen klassisen kirjallisuuden merkittävin edustaja oli Ludvig Holberg, joka syntyi Norjan Bergenissä, mutta asui suurimman osan elämästään Kööpenhaminassa ja kirjoitti teoksensa tanskaksi ja latinaksi.

Näytelmäkirjailijana Holberg muistetaan erityisesti komedioistaan, joista tunnetuimpia ovat Jeppe paa Bierget (1723–1725) ja Erasmus Montanus (1731). Näytelmät ovat klassisten ihanteiden mukaisia yhden päivän komedioita, jotka ovat saaneet vaikutteita muun muassa Molièrelta. Holbergin näytelmät esitettiin alun perin Kööpenhaminassa maailman ensimmäisessä tanskankielisessä teatterissa Lille Grønnegadella. Komedioiden lisäksi Holberg kirjoitti muun muassa laajan runoeepoksen, latinankielisen romaanin, moraalifilosofisia esseitä sekä historiallisia tutkimuksia ja populaaritieteellisiä teoksia.

Varsinaisesti norjalaisista klassismin ajan tekijöistä merkittävimpiä olivat Kööpenhaminan norjalaisopiskelijoiden keskuudessa perustettu "Norjalainen seura" ("Norske Selskab"), joka oli kirjallisesti konservatiivinen ja halusi puolustaa klassismin ja antiikin ihanteita, kun tanskalaiset ja muu Eurooppa olivat jo siirtymässä kohti modernimpaa kirjallisuusnäkemystä, esiromantiikkaa. Ryhmän merkittävin jäsen oli Johan Herman Wessel (1742–1785), jota on sanottu Norjan kirjallisuushistorian ensimmäiseksi boheemiksi. Hän oli tyyliltään humoristi, ja hänen tunnetuin teoksensa on komedia Kierlighed uden Stromper ("Rakkautta ilman sukkia", 1772). Näytelmä parodisoi klassisia komedioita sisällöllään ja liioitellulla muotosääntöjen pilkuntarkalla noudattamisellaan, mutta samalla se on muodoltaan täydellinen klassisten ihanteiden edustaja.

1800–1850: Romantiikka

1800-luvun alku on kirjallisuudessa romantiikan ja vahvistuvan kansallistunteen aikaa. Norja siirtyi Tanskalta Ruotsille 1814, jolloin maa sai myös oman perustuslain. Vuosisadan alun tapahtumat johtivat voimistuneeseen nationalismiin ja kirjallisuudessakin kysymyksiin siitä, miten kansakuntaa tulisi alkaa rakentaa.

Henrik Wergeland

Vuosisadan alkupuolen tärkein prosaisti oli Maurits Hansen. Hansen oli Norjan lastenkirjallisuuden uranuurtaja ja uudisti myös aikuisille suunnatun lyhyen ja pitemmän proosan muotoa. Hän kirjoitti pääasiassa kauhuromantiikkaa sekä Norjan ja kenties koko maailman ensimmäisen salapoliisiromaanin, Mordet paa Maskinbygger Roolfsen ("Koneenrakentaja Roolfsenin murha", 1840), joka ilmestyi vuotta aiemmin kuin Edgar Allan Poen Rue Morguen murhat (1841). Norjan kirjallisuuden historiassa Hansenilla on tärkeä asema kerrontatekniikkojen kehittäjänä: Hansen hyödynsi esimerkiksi eri kertojia ja eri aikatasoja, mikä vaikutti merkittävästi myöhempään norjalaiseen proosaan sekä toimi muun muassa esikuvana Henrik Ibsenin näytelmien retrospektiiviselle tekniikalle.

Wergeland ja Welhaven

Norjan romanttista runoutta hallitsevat Henrik Wergeland ja Johan Sebastian Welhaven sekä heidän keskinäinen kamppailunsa. Runoilijoiden Wergelandin ja Welhavenin kiistat olivat luonteeltaan ensisijaisesti kirjallisia eivätkä niinkään poliittisia.

Kosmopoliitti ja intellektuelli Johan Sebastian Welhaven (1807–1873) uskoi Norjan kulttuurin kehittyvän parhaiten osana yleisiä, kansainvälisiä kulttuurivirtauksia ja kannatti kirjallisten yhteyksien säilyttämistä Tanskaan, jonka kautta eurooppalaiset virtaukset olivat perinteisesti tulleet Norjaan. Welhaven ja hänen runoutensa olivat vahvan isänmaallisia, mutta hänen mielestään Norja tarvitsi ulkopuolisia virikkeitä kehittyäkseen kulttuurikansaksi. Welhaven moitti Wergelandia isolationistiksi ja tämän runoutta järjenvastaiseksi. Welhavenin oma runous tasapainotteli klassismin muotosääntöjen ja romantiikan rönsyilevän luovuuden välimaastossa. Runot sisältävät saksalaisen kansallisromantiikan innoittamia luontokuvauksia sekä yleisinhimillisiä aiheita kuten rakkaus, taide ja lapsuus. Welhavenin kenties tärkein anti Norjan kirjallisuudelle kuitenkin oli se, että hän kirjallisuudentutkijana toi omana aikanaan vähän luetun barokkirunoilijan Petter Dassin yleiseen tietoisuuteen: voi jopa sanoa, että on Welhavenin ansiota, että Dassia nykyään pidetään yhtenä Norjan suurimmista lyyrikoista.

Henrik Wergeland (1808–1845) oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimmista runoilijoista. Jo 22-vuotiaana hän julkaisi yhden maailmankirjallisuuden pisimmistä runoteoksista, 590-sivuisen maailman luomisesta kertovan runon Skabelsen, Mennesket og Messias ("Luominen, ihminen ja Messias", 1830). Vielä kuolinvuoteellaan hän kirjoitti viimeisen elinvuotensa aikana sairastaessaan peräti 860 sivua lyriikkaa ja 570 sivua proosaa, näiden joukossa muun muassa eräät Wergelandin tunnetuimmat runot, "Til Foraaret" ("Keväälle") ja "Til min Gyldenlak" ("Kultalakalleni"). Wergeland oli syvästi kansallisromanttinen eikä pitänyt kirjallisia yhteyksiä Tanskaan tärkeinä. Ranskan vallankumouksen porvarilliset valistusajatukset innoittivat häntä pyrkimyksissään luoda Norjasta kulttuurikansa. Wergelandia kutsutaan usein Norjan "kansallisrunoilijaksi".

Kansanrunot ja -tarinat

Asbjørnsenin ja Moen kansansatukokoelman 5. painoksen kansi vuodelta 1874.

Kuten Suomessa, myös Norjassa kansallisromanttiset ajatukset innoittivat tutkijoita ja kirjailijoita jalkautumaan kansan pariin keräämään suullisena perintönä kulkeneita kansanrunoja ja tarinoita. Norjassa Peter Christen Asbjørnsen ja Jørgen Moe ottivat mallia ennen kaikkea saksalaisilta Grimmin veljeksiltä. Tavoitteena oli löytää Norjan kansan "henki" maaseudun vanhoista runoista ja vahvistaa siten Norjan kansallista identiteettiä.

Asbjørnsen ja Moe kirjoittivat muistiin keräysmatkoilla kuulemiaan tarinoita, muokkasivat tekstin hieman norjalaistetuksi tanskaksi ja julkaisivat valikoiduin osin. Asbjørnsenin ja Moen kokoelmia pidetäänkin niin kieleltään kuin sisällöltään enemmän oman aikana, 1800-luvun, teoksina, vaikka niiden pohjana olevat tarinat saattavatkin olla vuosisatoja vanhoja. Asbjørnsen ja Moe julkaisivat yhdessä teoksen Norske Folkeeventyr (1841, 1843–1844, 1851) ja lisäksi omia kokoelmiaan molemmat erikseen.

Ivar Aasen ja kansan kieli

Siinä missä Asbjørnsen ja Moe kiersivät keräämässä kansan tarinoita, Ivar Aasen (1813–1896) oli kiinnostunut itse kielestä. Norjaa oli kirjoitettu jo 500 vuotta tanskan kirjakielellä, joka poikkesi merkittävästi puhutusta norjasta ja sen lukuisista murteista. Jo Asbjørnsen ja Moe olivat norjalaistaneet kirjoittamaansa tanskaa, mutta se ei Aasenille riittänyt: hän halusi luoda kokonaan uuden norjan kirjakielen ja lähti kiertämään maaseutua keräten sanoja, ilmauksia ja kieliopillisia rakenteita, jotka olivat norjan kielelle erityisiä. Hän julkaisi 1848 kansankielen kieliopin Det Norske Folkesprogs Grammatik ja 1850 sanakirjan Ordbog over det norske Folkesprog.

Maaseudulta kotoisin olleelle Aasenille kielessä ei ollut pelkästään kyse kansallisromantiikasta, vaan toisaalta se oli myös luokkakysymys: tanskaa ja tanskaan perustuvaa norjaa käyttivät virkamiehet ja ylemmät luokat, kun taas Aasenin uusi kirjakieli perustui "tavallisen kansan" kieleen.

Ivar Aasenin kielitieteellinen työ on usein – myös hänen omissa silmissään – jättänyt varjoonsa hänen ansionsa kirjallisuuden parissa. Hän kirjoitti erityisesti runoja ja näytelmiä, joiden tarkoitus oli osoittaa kansan kielen taipuvan myös taiteelliseen toimintaan, mutta pioneeriaseman lisäksi niillä on myös selkeä oma taiteellinen arvonsa. Aasenin kirjallinen työ perusti koko nykyisen uusnorjankielisen kirjallisuuden.

Runoilijana Ivar Aasenia on kutsuttu "eurooppalaiseksi ja moderniksi", ja monet hänen runoistaan elävät edelleen suosittujen laulujen sanoina. Tunnetuimmat runot, kuten "Gamle Norig" ja "Nordmannen", ilmestyivät runokokoelmassa Symra ('Vuokko', 1863).

Aasenin työtä kansankielisen kirjallisuuden parissa jatkoi esseistiikan ja journalismin uranuurtaja Aasmund Olavsson Vinje (1818–1870). Vinjen matkakertomus Ferdaminni fraa Sumaren 1860 ('Matkamuistoja kesältä 1860', 1861) oli ensimmäinen kansankielellä julkaistu pidempi proosateos. Vinje kirjoitti myös runoja ja romaaneja, mutta hänet tunnetaan parhaiten esseistään ja sanomalehtityöstään. Vinje julkaisi Dølen-nimistä, ensimmäistä uusnorjankielistä sanomalehteä vuosina 1858–1870. Hänen esseensä olivat täynnä huumoria ja ironiaa, ja häntä on kuvattu peräti karnevalistiseksi. Vinjen esseet olivat moderneja ja kansainvälisesti suuntautuneita ja hänen kieltään on kuvailtu voimakkaaksi ja vivahteikkaaksi.

1850–1860-luku: Kohti realismia

Camilla Collett

1850- ja 1860-lukujen kirjallisuudesta käytetään usein nimityksiä myöhäisromantiikka ja poeettinen realismi. Kirjallisuus sai yhä enemmän lukijoita, kun tavallinenkin kansa oppi vähitellen lukemaan. Kirjailijat alkoivat kiinnittää yhtä enemmän huomiota ihmisten elinoloihin, mutta ongelmiin puututtiin usein kirjoittamalla idealisoituja kuvia ihanteellisesta kansanelämästä, kuten esimerkiksi Bjørnstjerne Bjørnsonin maalaiskertomukset.

Bjørnstjerne Bjørnson (1832–1910) tunnetaan erityisesti yhteiskunnallisena keskustelijana. Hän symboloi Norjan itsenäisyyskamppailua ja kehittymistä virkamiesyhteiskunnasta moderniksi demokratiaksi, ja kaunokirjallisuuden tuottaminen oli yksi hänen välineistään. Novelli Synnøve Solbakken (1857, suom. Synnöve Päiväkumpu, WSOY 1879) on esimerkki Bjørnsonin maalaiskertomuksista, jotka kuvasivat kansan elämää maaseudulla. Bjørnson sijoitti tapahtumat omaan aikaansa ja antoi henkilöille Norjan "kansanluonteeseen" liittämiään ominaisuuksia, ja vanhaan saagakirjallisuuteen teos kytkeytyy muun muassa kohtalomotiivin kautta. Vaikka tyyliltään teos on pitkälti romanttinen, siinä on realistisen kehitysromaanin piirteitä. Myös kerrontateknisesti Synnøve Solbakken on uudenaikainen. Maalaistarinoiden lisäksi myös Bjørnsonin viikinkiajan Norjaan sijoittuvat historialliset näytelmät kuuluvat poeettiseen realismiin.

Vuosisadan puolenvälin kenties merkittävin proosakirjailija oli Camilla Collett (1813–1895), jonka pääteos Amtmandens Døttre ("Maaherran tyttäret") ilmestyi alun perin kahdessa osassa 1854 ja 1855, myöhemmin uutena, muokattuna painoksena 1879. Amtmandens Døttre oli ensimmäinen norjalainen teos, joka kiinnitti huomiota naisten yhteiskunnalliseen asemaan, erityisesti liittyen avioliittoon ja naisten itsemääräämisoikeuteen – ylipäätään ensimmäinen teos, jonka tavoitteena oli nostaa yhteiskunnan epäkohtia keskusteluun. Kerronnallisesti romaani on lähellä romantiikkaa, mutta enteilee alkavaa realismin aikaa.

Norjan kansainvälisesti tunnetuin kirjailija Henrik Ibsen (1828–1906) julkaisi ensimmäisen näytelmänsä, muinaiseen Roomaan sijoittuvan Catilinan vuonna 1850 ja hallitsi koko vuosisadan loppupuolen norjalaista draamaa. 1850- ja 1860-luvuilla hän kirjoitti antiikkiin ja Norjan varhaishistoriaan sijoittuvia näytelmiä esikuvinaan muun muassa englantilainen William Shakespeare ja tanskalainen Adam Gottlob Oehlenschläger. Tärkeimpiä kansallisromantiikan ja realismin välimaastoon lukeutuvia näytelmiä ovat Kongs-Emnerne (1863, suom. Kuninkaan-alut, WSOY 1884), joka liittää 1200-luvulla käydyn kuningas Haakon Haakoninpojan ja Skule-jaarlin valtataistelun 1800-luvun kansakunnan rakentamisen henkeen, ja Peer Gynt (1867), joka yhdistää norjalaisia kansallisromanttisia ja myyttisiä aineksia psykologiseen kehityskertomukseen ja identiteetin etsimiseen.

1870–1890-luku: Realismi ja naturalismi

Henrik Ibsen, 1870

Vuonna 1871 tanskalainen kirjallisuusteoreetikko Georg Brandes luennoi ajatuksiaan nykyaikaisesta kirjallisuudesta ja käynnisti pohjoismaisissa kirjallisuushistorioissa "modernina läpimurtona" ("det moderne gennembrud") tunnetun kirjallisen kehityksen, joka johti kirjallisen realismin ja naturalismin kauteen myös Norjassa.

Monet aiemmin pikemminkin kansallisromantiikkaan ja poeettiseen realismiin liittyneet kirjailijat, kuten Bjørnstjerne Bjørnson ja Henrik Ibsen, alkoivat 1870-luvulla kirjoittaa realismin ihanteiden mukaisia tekstejä, joiden pyrkimyksenä oli osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Naisten emansipaatio oli keskeinen teema Norjan realistisessa kirjallisuudessa, ja siihen tähtäsivät esimerkiksi Bjørnsonin Leonarda (1879) ja Ibsenin Et Dukkehjem (1879, suom. Nukkekoti eli Nora).

Ibsenin kriittinen realismi

Henrik Ibsenillä käännös realismin suuntaan lähti jo näytelmästä Brand (1866, suom. Brand, suomennos Kasimir Leino, Otava 1896). Brand on näytelmä papista, jonka kristillinen idealismi menee jopa oman perheen edelle. Realismin tyyliin näytelmä esittää moraalisen ongelman ja päähenkilön tekemän ratkaisun, mutta ei ota kantaa siihen, oliko päähenkilön ratkaisu oikein vai väärin. Tekstin voikin tulkita joko varoittavana esimerkkinä liiallisesta idealismista tai päinvastoin kertomuksena vakavasti aatteeseensa uskomisen ihailtavuudesta. Tämä monitulkintaisuus johti ristiriitaiseen aikalaisvastaanottoon, ja myöhemmässä tutkimuksessakin puhutaan peräti "Brand-ongelmasta" ("Brand-problemet"). Lopullisen tulkinnan tekeminen tekstin perusteella on mahdotonta.

Runomittaan kirjoitettu ja idylliselle maaseudulle sijoittuva Brand ei kuitenkaan muodollisesti täytä realistisen draaman vaatimuksia. Yleensä Ibsenin kriittisen realismin katsotaan alkavan näytelmästä Samfundets Støtter (1877, suom. Yhteiskunnan pylväät, suomennos Joel Lehtonen, Karisto 1916). Ibsenin kriittiseen realismiin lasketaan myös näytelmät Et Dukkehjem (1879, suom. Nukkekoti eli Nora, K.E. Holm 1880), Gengangere (1881, suom. Kummittelijoita, Hagelberg 1886) ja Et Folkefiende (1882).

Näytelmät noudattelevat Georg Brandesin vaatimuksia realistiselle draamalle ja asettavat yhteiskunnallisia onelmia keskusteluun. Merkittäviä teemoja ovat esimerkiksi naisten asema, kirkon kritiikki ja poliittinen ja kulttuurinen liberalismi sekä yksilön ja yhteisön edun asettaminen vastakkain. Muodoltaan ne ovat yksinkertaisia: henkilöitä on vähän ja tapahtumat pysyvät yleensä koko näytelmän ajan samassa paikassa, useimmiten ylemmän keskiluokan kodissa. Ibsenin tunnuspiirteitä on retrospektiivisen tekniikan käyttö: hahmojen menneisyydestä selviää asioita nykyajan keskustelujen kautta ilman, että menneisyyden tapahtumia varsinaisesti näytetään. Retrospektiivisen tekniikan kehittämisessä Ibsenin innoittajana oli muun muassa Maurits Hansen.

Monet Ibsenin näytelmistä olivat aikanaan skandaaleja. Et Dukkehjem kohautti, kun päähenkilö Nora lähtee epätyydyttävästä avioliitosta ja jättää miehensä ja lapsensa. Gengangere sen sijaan kuvaa, mitä voi käydä, jos nainen jää epätyydyttävään liittoonsa. Gengangere tarttui lähes jokaiseen oman aikansa tabuun: se kritisoi voimakkaasti kirkkoa ja pappien kaksinaismoralismia, ja näytelmässä käsitellään seksitauteja, insestiä ja eutanasiaa.

Lähteet

• Andersen, Per Thomas: Norsk litteraturhistorie. (2. painos) Oslo: Universitetsforlaget, 2012. ISBN 978-82-15-01704-4 (norjaksi)
• Hávamál 27.3.2014. Heimskringla. Viitattu 23.5.2014. (muinaisnorjaksi) (norjaksi) (tanskaksi) (ruotsiksi)
• Ivar Aasen-tunet Ivar Aasen-tunet. Viitattu 24.5.2014. (norjaksi)
• Peura, Juha: Hávamálin runomitta. Hávamál. Viikinkien viisaus, 1996, s. 91–92. Göteborg–Oslo–Reykjavík: Gudrun publishing. ISBN 9979-856-06-8 (suomeksi)
• Thomassen, Hilde Kathrine: Aasmund Olavsson Vinje 21.1.2014. Nynorsk digitalt oppslagsverk. Viitattu 24.5.2014. (norjaksi)

Kaunokirjallisuutta

• Bjørnson, Bjørnstjerne: Synnöve Päiväkumpu. Suomentanut tuntematon. WSOY, 1879. Näytelmän teksti Gutenberg-projektissa (viitattu 24.5.2014). (suomeksi)
• Hávamál. Viikinkien viisaus. Suomentanut Juha Peura. Göteborg–Oslo–Reykjavík: Gudrun publishing, 1996. ISBN 9979-856-06-8 (suomeksi)
• Heimskringla (muinaispohjoismaisia alkutekstejä ja käännöksiä) heimskringla.no. Viitattu 24.5.2014. (, norjaksi, tanskaksi, ruotsiksi, englanniksi)
• Ibsen, Henrik: Brand. Suomentanut Kasimir Leino. Otava, 1896. Näytelmän teksti Gutenberg-projektissa (viitattu 24.5.2014). (suomeksi)
• Ibsen, Henrik: Kummittelijoita. Suomentanut Elias Erkko. Hagelberg, 1886. Näytelmän teksti Gutenberg-projektissa (viitattu 24.5.2014). (suomeksi)
• Ibsen, Henrik: Kuninkaan-alut. Suomentanut Ellei. WSOY, 1884. Näytelmän teksti Gutenberg-projektissa (viitattu 24.5.2014). (suomeksi)
• Ibsen, Henrik: Nora. Suomentanut tuntematon. K.E. Holm, 1896. Näytelmän teksti Gutenberg-projektissa (viitattu 24.5.2014). (suomeksi)
• Ibsen, Henrik: Yhteiskunnan pylväät. Suomentanut Joel Lehtonen. Karisto, 1916. Näytelmän teksti Gutenberg-projektissa (viitattu 24.5.2014). (suomeksi)