Suomalainen puolue

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Myöntyväisyysmiehet)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomalainen puolue
Perustettu 1906
Lopetti 1918
Ideologia fennomania, konservatiivisuus, nationalismi
Poliittinen kirjo oikeisto
Värit sininen

Suomalainen puolue (ruots. Finska partiet; myös vanhasuomalaiset ja suomettarelaiset) oli autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa vaikuttanut konservatiivinen ja suomenmielinen puolue. Poliittinen liike syntyi niin sanotun kieliriidan seurauksena 1860-luvulla, ja sen tavoitteena oli saattaa suomen kieli ruotsin kielen rinnalle maan viralliseksi kieleksi. Varsinaiseksi moderniksi puolueeksi liike järjestäytyi vuonna 1906. Puolueen keskeisiä ideologisia johtajia olivat J. V. Snellman, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen sekä J. R. Danielson-Kalmari. Puolueen äänenkannattajina toimivat sanomalehdet Suometar sekä myöhemmin Uusi Suometar.[1]

Suomalainen puolue syntyi Euroopassa voimistuneen kansallisuusajattelun seurauksena syntyneen suomalaisuusliikkeen ja snellmanilaisen herätyksen vaikutuksesta. Vuodesta 1894 suomalaisessa puolueessa erottuivat alkujuuret, jotka johtivat myöhemmin vanha- ja nuorsuomalaisten puolueiden syntymiseen. Vanhasuomalaiseen ajatteluun sisältyi vanhoillisuus ja maltillinen asenne suhteessa Venäjän sortopolitiikkaan. Nuorsuomalainen ajattelu korosti uudistusmielistä ja perustuslaillista eli passiivisen vastarinnan politiikkaa.[2]

Alkuvaiheessa Suomalaisessa puolueessa oli kyse väljän puolueyhteisön kahdesta ohjelmallisesta fraktiosta.[2] Pirkko Rommin mukaan fennomanian pohjalta syntyneen puolueen ideologisena perustana olivat sosiaaliuudistukset ja konservatiivisuus sekä suomenmielisyys, yhtenäisen kansakunnan luominen. Suomalainen puolue oli Kansallisen Kokoomuksen edeltäjä.[3]

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen

Suomalainen puolue syntyi niin sanotun kieliriidan myötä 1860- ja 1870-luvuilla, mutta se oli 1900-luvun alkuun saakka lähinnä niin sanottu valtiopäiväpuolue ilman varsinaista organisaatiota. Se järjestäytyi moderniksi puolueeksi vasta vuonna 1906. Puolue lakkasi toimimasta vuoden 1918 lopulla sen jäsenten siirryttyä pääasiassa kokoomuspuolueeseen. Sen jälkeen, kun Suomalaisesta puolueesta oli 1800-luvun lopussa irtaantunut nuorsuomalaisina tunnettu ryhmä, alkuperäiseen puolueeseen viitataan usein ”vanhasuomalaisina”.

J.R. Danielson-Kalmari

Puolueen oppi perustui filosofi J. V. Snellmanin (1806–1881) ajatuksiin. Koko 1800-luvun lopun puolueen johtajana oli professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen ja tämän kuoltua vuonna 1903 professori J. R. Danielson-Kalmari. Vanhasuomalaiset omaksuivat Yrjö-Koskisen johdolla myöntyväisyyslinjan ensimmäisen sortokauden aikana, mikä leimasi vahvasti puolueesta saatua mielikuvaa itsehallinnon loppuaikoina.

Vuoden 1872 valtiopäiville tulivat ensi kertaa valituksi Yrjö-Koskinen[4] ja Agathon Meurman, jotka toivat puolueeseen fennomanian.

Nuorsuomalaiset irtautuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vähitellen puolueen nuoret saivat liberaaleja vaikutteita ja muodostivat 1880-luvun lopulla nuorsuomalaisen ryhmän Jonas Castrénin ja Lauri Kivekkään johdolla. Mukana toimi poliittisesti aktiivi taiteilijapiiri (Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Juhani Aho, Minna Canth ynnä muita). Vuonna 1894 siitä tuli puolue puolueessa ja vuonna 1905 se irtautui täysin erilliseksi puolueeksi (Suomenmieliset perustuslailliset eli Nuorsuomalainen puolue).[5][6][7]

Merkittävin erottava tekijä oli se, että ryhmä piti tiukasti kiinni perustuslaista (yhdessä Ruotsalaisen puolueen enemmistön kanssa, sitoutumattoman Leo Mechelinin johdolla), vastustaen suuriruhtinaan sortokaudella (1899–1905 ja 1908–1917) antamia lakeja. Tämä toi ryhmään myös eräitä vanhempia Suomalaisen puolueen jäseniä.[8]

Myöntyväisyysmiehet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa puolueessa oli niitä, jotka kannattivat myönnytysten tekemistä venäläiselle hallitusvallalle, mikä oli porvarillisessa kentässä vedenjakajana vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisten välillä.[9] Myöntyväisyysmiehet olivat lähinnä Suomalaisesta puolueesta,[10][11] sosialistitkin jossain määrin tukivat nuorsuomalaisten linjaa, samoin pitkälti myöhempi Maalaisliitto, jonka ohjelmakin oli suurelti nuorsuomalaisten käsialaa. Myöntyväisyysmiehet oli poliittisten vastustajien antama nimike niille, jotka kokivat tärkeänä valtion virkojen hoitamisen venäläistämistoimista huolimatta, eli lähinnä vanhasuomalaisille. Nuorsuomalaiset kokivat muiden perustuslaillisten tavoin passiivisen vastarinnan parhaana tapana vaikuttaa perustuslain vastaisiin venäläistämistoimiin, ja vanhasuomalaisten pidättäytyminen tästä tulehdutti välit ensimmäisen sortokauden aikana. Toisen sortokauden aikana mahdollisuudet vastustaa venäläistämistoimia olivat huonommat, ja sekä nuorsuomalaisten että vanhasuomalaisten kannoissa tapahtui muutosta aktiivisemman vastarinnan suuntaan.[12]

Myöntyväisyysmiehiksi profiloituivat erityisesti puolueen historioitsija-puheenjohtajat Yrjö-Koskinen ja Danielson-Kalmari sekä Meurman, mutta pitkälti muutkin vanhasuomalaiset. He uskoivat pystyvänsä myönnytysten avulla vaikuttamaan paremmin Venäjän vallitsevassa poliittisessa ilmapiirissä ja uskoivat passiivisen ja aktiivisen vastarinnan lisäävän venäläistämistoimia ja johtavan väkivaltaiseen konfliktiin, josta Suomella olisi huonot mahdollisuudet selvitä kansakuntana. Tavoitteena oli myös kansallisvaltion piirteiden lisääminen suomen kielen aseman parantamisella, mikä tosin sortokausina tapahtui pikemminkin venäjän kuin suomen hyväksi. Lisäksi he Snellmanin tavoin pitivät Mechelinin laillisuusperiaatetta epärealistisena, eivätkä uskoneet lainopillisen idealismin voittoon.

Puolueen perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi itsenäistyi vuonna 1917 nuorsuomalaisen P. E. Svinhufvudin johdolla, mitä seuranneen sisällissodan jälkeen Suomalainen puolue sekä Nuorsuomalainen puolue lakkautettiin ja tilalle perustettiin Kansallinen Kokoomuspuolue[13] ja Kansallinen Edistyspuolue (1918), jotka eivät täysin noudattaneet puoluerajoja, vaan muun muassa nuorsuomalaisten pääskyset ja monarkistit liittyivät pääosin kokoomukseen ja jotkut vanhasuomalaiset Edistyspuolueeseen.

Monet vanhasuomalaisten johtajat olivat historiantutkijoita (esimerkiksi Yrjö-Koskinen, E. G. Palmén, Danielson-Kalmari), monet nuorsuomalaisten johtajat taas juristeja (Svinhufvud, Ståhlberg, Jonas Castrén).

J. K. Paasikivi

Maailmansotien välillä etenkin sivistyneistön keskuudessa katsottiin laajalti perustuslaillisuuden tuoneen Suomelle itsenäisyyden, ja kaikki tämän ajanjakson presidentit olivat entisiä perustuslaillisia. Tähän oli vaikuttamassa sortovuosina saavutettu suuri kansansuosiolähde?, samalla kun myöntyväisyysmiehiä kohtaan harjoitettiin suoranaista ilkivaltaa. Perustuslaillisuuden aatteen merkitys itsenäistymiselle ja sortokausien päättymisille on tulkinnanvaraista, Venäjän sisäisten kuohujen näytellessä ratkaisevinta roolia Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistuvien toimien ajoittaisissa rauhoittumisissa. Toisen maailmansodan jälkeen presidentiksi valittu entinen vanhasuomalainen myöntyväisyysmies J. K. Paasikivi katsoi Suomen uudessa idänpolitiikassa (Paasikiven linja) olevan selviä yhtymäkohtia sortovuosien myöntyväisyyteen.

Kannattajakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen kannattajakunta koostui suomenkielisestä sivistyneistöstä, erityisesti virkamiehistä, sekä vauraammasta maata omistaneesta suomenkielisestä talonpoikaistosta. Talonpoikaisväestön kannatus puolueelle oli suurinta Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä, Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa.[14]

Säätyvaltiopäivillä puolueen kannattajat olivat enemmistönä pappis- ja talonpoikaissäädyissä, vähemmistönä porvarissäädyssä. Aatelissäädyssä puolueen kannattajia oli vain muutamia. Senaatissa puolueen kannattajia ei ollut ennen Yrjö-Koskisen senaattiin nimitystä, mutta 1890-luvulla heitä oli jo useita.[14]

Suurimpia puolueen äänenkannattajia Suomettaren ohella olivat Uusi Aura Turussa, Aamulehti Tampereella ja Viipuri Viipurissa.[14]

Puolueella oli nuorisojärjestö Kansallismielinen nuorisoliitto, jonka äänenkannattaja oli Jyväskylässä julkaistu Nuorten Nuija.[14]

Vaalihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajia Äänet
1907
59 / 200
243 573 27,34 %
1908
55 / 200
205 892 25,44 %
1909
48 / 200
199 920 23,62 %
1910
42 / 200
174 661 22,07 %
1911
43 / 200
174 177 21,71 %
1913
38 / 200
143 982 19,88 %
1916
33 / 200
139 111 17,49 %
1917
32 / 200
299 516* 30,17 %*

Vuonna 1917 Suomalainen puolue, Nuorsuomalainen puolue ja Kansanpuolue tekivät vaaliliiton kaikissa muissa paitsi Lapin vaalipiirissä. Yksittäisten puolueiden äänimääriä on vaikea selvittää, sillä (toisin kuin aiempien vaalien yhteydessä) käytettiin useissa vaalipiireissä sekalistoja, joissa oli kolmenkin puolueen ehdokkaita. Kyseisen vaaliliiton äänimäärässä on mukana myös joissain vaalipiireissä siihen kuuluneiden Maalaisliiton ja Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaiden ääniä.[15]

  • Autere, Oskari, toimituskunta: Yhteiskunnallinen käsikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910.
  • Borg, Olavi: Suomen puolueet ja puolueohjelmat 1880–1964. Porvoo: WSOY, 1965.
  • Borg, Olavi: Suomen puolueideologiat. Porvoo: WSOY, 1965.
  • Teljo, Jussi: Suomen valtioelämän murros 1905–1908. WSOY, 1949.
  • toim. Tommila, Päiviö: Venäläinen sortokausi Suomessa. WSOY, 1960.
  • Paasivirta, Juhani: Suomi ja Eurooppa: Autonomiakausi ja kansainväliset kriisit (1808–1914). Helsinki: Kirjayhtymä, 1978. ISBN 9512615487.
  • Puntila, L. A.: Suomen poliittinen historia 1809–1955. Helsinki: Otava, 1963.
  • Jossas, Esko: Agathon Meurman – suomalaisuusliikkeen uskonto- ja kirkkopoliitikko. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1990.
  • Rantala, Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945–1980. (Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos) Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4
  • Rommi, Pirkko: Yrjö-Koskisen linja: Myöntyvyyssuunnan hahmottuminen suomalaisen puolueen toimintalinjaksi: Lahti: Aalto, 1964.
  • Liikanen, Ilkka: Fennomania ja kansa. Suomen historiallinen seura, ISBN 9517100124.
  • Koskimies, Rafael: Nuijamieheksi luotu – Yrjö Koskisen elämä ja toiminta vuosina 1860–1882. Otava, 1968.
  1. Sata vuotta eduskuntavaaleja: Suomalainen puolue YLE. Suomi
  2. a b Rantala 1982, s. 15.
  3. Rommi 1964, s. 17.
  4. Koskimies 1968, s. 161.
  5. Kytömaa, K.: Yhteiskunnallinen käsikirja, s. 330.
  6. Paasivirta 1978, s. 330.
  7. Puntila 1963, s. 57.
  8. Kytömaa, K.: Yhteiskunnallinen käsikirja, s. 331
  9. Jossas 1990, s. 151.
  10. Paasivirta 1978, s. 330–332.
  11. Rommi 1964, s. 275, 340–345.
  12. Paasivirta 1978, s. 380–383, 396.
  13. Borg 1965, s. 88.
  14. a b c d Tietosanakirja / 9. Stambulov-Työaika /
  15. Vaalitilasto eduskuntavaalit vuonna 1917. Saatavilla: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/67199/evaa8_1917.pdf