Luoteisväylä
Luoteisväylä on Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse kulkeva Euroopan ja Aasian välinen meritie. Jääesteiden vuoksi sen merkitys laivaliikenteen kannalta on ollut vähäinen, mutta ilmaston lämpenemisestä johtuen väylä on muuttunut viime vuosina purjehduskelpoiseksi. Ensimmäinen luoteisväylän läpi kulkenut rahtialus Nordic Orion saapui Eurooppaan lokakuussa 2013 päättäen Vancouverista alkaneen matkansa Porin satamaan.[1]
Ensimmäinen kauppalaiva, joka kulki Luoteisväylän läpi, oli yhdysvaltalainen öljytankkeri Manhattan vuonna 1969 (STT). S/Y Sarema purjehti ensimmäisenä suomalaisaluksena Luoteisväylän vuonna 2010.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhaiset tutkimusmatkat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eurooppalaisten 1400- ja 1500-luvuilla tekemien suurten löytöretkien tärkeimpänä tavoitteena oli löytää meritie Euroopasta Itä-Aasiaan. Sitä yritti myös Kristoffer Kolumbus, joka vuonna 1492 luulikin päässeensä perille. Kun Amerikka sittemmin osoittautui eri mantereeksi, monet merenkulkijat yrittivät etsiä mantereen poikki johtavaa salmea tai kiertoreittiä sen pohjoispuolitse.
Ensimmäisenä Pohjois-Amerikan poikki johtavaa salmea etsi Giovanni Caboto (John Cabot) jo vuonna 1498, vain muutamaa vuotta Kolumbuksen ensimmäisen matkan jälkeen. Sellaista etsi vuonna 1524 myös Giovanni da Verrazzano, joka ensimmäisenä eurooppalaisena kävi Hudsonjoen suulla, nykyisen New Yorkin paikalla. Vielä paljon myöhemminkin Pohjois-Amerikan suuria järviä tutkittiin siinä toivossa, että niillä olisi kaksi laskujokea, toinen Atlanttiin ja toinen Tyyneenmereen, siten että mantereen poikki voitaisiin kulkea laivoilla.[3]
Kun mantereen poikki johtavan salmen olemassaolosta ei voitu olla varmoja, yrittivät varsinkin monet englantilaiset merenkulkijat kiertää mantereen sen pohjoisrannikkoa pitkin. Monet Pohjois-Amerikan, varsinkin Kanadan pohjoisosien saaret, salmet ja lahdet ovatkin saaneet nimensä Luoteisväylän varhaisten etsijöiden mukaan. He kaikki joutuivat kuitenkin joko kääntymään takaisin tai saivat surmansa matkalla. Huomattavimpia heistä ovat:
| Luoteisväylän etsijöitä | ||
| Tutkimusmatkailija | Matkan ajankohta | Nimikkokohteet |
| Martin Frobisher | 1576–1577 | Frobisher Bay |
| John Davis | 1585–1587 | Davisinsalmi |
| Henry Hudson | 1610–1611 | Hudsoninlahti, Hudsoninsalmi, Hudsonjoki |
| William Baffin | 1612–1615 | Baffininsaari, Baffininlahti |
| Luke Foxe | 1631 | Foxen kanaali |
James Cook
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luoteisväylän etsiminen oli myös James Cookin kolmannen valtameripurjehduksen tavoitteena vuosina 1776–1779. Useimmista edeltäjistään poiketen hän kuitenkin yritti purjehtia sen lännestä itään päästyään ensin toista reittiä Tyynellemerelle. Kartoitettuaan ensin siihen saakka lähes tuntemattoman osan Pohjois-Amerikan länsirannikkoa Oregonista Beringinsalmelle saakka hän jatkoi matkaansa salmen läpi Jäämerelle ja jonkin matkaa Alaskan pohjoisrannikkoa itään. Loppusyksyllä 1778 meren jäätyessä hän kuitenkin joutui kääntymään takaisin. Hän päätti viettää talven Havaijilla ja yrittää Luoteisväylän etsimistä seuraavana kesänä uudestaan, vaikka olikin hyvin epävarma siitä, saattaisiko se onnistua. Sitä ennen, 14. helmikuuta 1779, hänet kuitenkin surmattiin.[4]
Tutkimusmatkoja 1800-luvulla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1800-luvun alkupuoliskolla osia Luoteisväylästä tutkittiin eri tutkimusryhmien voimin. Näitä ryhmiä johtivat muun muassa meriteitse John Ross, William Edward Parry ja James Clark Ross sekä maayhteyttä käyttäen John Franklin, George Back, Peter Warren Dease ja Thomas Simpson.
Vuonna 1845 kahden aluksen hyvinvarustautunut retkikunta johtajanaan Sir John Franklin yritti löytää luoteisväylän purjehdittavan reitin kulkemalla napajään peittämän Baffininlahden kautta Beaufortin merelle, jääden kuitenkin ahtojäiden puristuksiin ja lopulta jäiden saartamaksi useaksi vuodeksi. Kun tutkimusryhmä ei palannut, pelastusretkikunnat kartoittivat eksyneitä merimiehiä etsiessään valtamerten väliin jääneet Kanadan arktiset alueet löytäen useita mahdollisia reittejä. Myöhemmin Franklinin retkikunnasta on löytynyt jäänteitä, jotka paljastavat alusten saartumisen vuonna 1846 lähellä Kuningas Williamin saarta, noin puolimatkassa luoteisväylää. Franklin itse kuoli vuonna 1847. Muu retkikunta katosi ja kuoli vuonna 1848 hylättyään alukset ja yritettyään paeta olosuhteita etelään kelkoin. Vaikkakin 129:n hengen retkikunnan tuhon pääsyy onkin luultavasti ollut nälkiintyminen ja keripukki, muitakin teorioita on esitetty: retkikunta varustautui vuosia kestävään matkaan 8000 säilyketölkin kokoisella elintarvikevarastolla, ja vaikkakin säilykkeet ehkä olisivatkin pystyneet pitämään C-vitamiini- ja ravinnepitoisuutensa vuosikausia, tölkit oli kuitenkin suljettu lyijyjuotoksin ja arktisista haudoista Beecheynsaarelta vuonna 1981 löytyneistä, ikiroudan pakastamista kolmen merimiehen ruumiista onkin löydetty selvät vakavan lyijymyrkytyksen merkit.
Franklinin retkikuntaa etsiessään Robert McCluren johtama ryhmä haravoi luoteisväylän aluetta lännestä itään vuosina 1850–1854, osin meritse ja osin reellä. Myös McCluren laiva jäi jäihin kolmeksi talveksi lähellä Banksinsaarta, Kreivi Melvillen salmen lähellä. Viimein McClure ja hänen nälkiintymisen partaalla oleva ryhmänsä löydettiin, kun reellä kulkenut Edward Belcherin tutkimusryhmän osa löysi heidät ja toi heidät aluksilleen, jotka olivat tulleet salmeen idästä.
Luoteisväylän löytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luoteisväylä säilyi valloittamattomana vuoteen 1906, jolloin norjalainen seikkailija ja napatutkija Roald Amundsen löysi kuljettavan reitin. Amundsen oli lähtenyt Norjasta häthätää paetakseen tutkimusaluksensa, 47-tonnisen sillinpyyntialus Gjøan oston rahoittaneita velkojia, ja päätti kolmen vuoden tutkimusmatkansa Eaglen kaupunkiin, Alaskassa, lähettäen sähkeen ilmoittaen retkensä onnistumisesta. Amundsenin löytämä reitti ei ollut kaupallisesti käytännöllinen; sen lisäksi että sen kulkeminen vei runsaasti aikaa, osa reitistä oli erittäin matalaa. Amundsenin käyttämä reitti kulki Baffininlahdesta Lancasterin-, Barrowin-, Peelin-, Franklinin-, Rossin-, Simpsonin-, Victorian-, Deasen-, Coronation-, Dolphinin- ja Union-salmien kautta.
Myöhemminkään Luoteisväylän läpi eivät vuosikymmeniin purjehtineet kuin muutamat harvat tutkimusretkikunnat. Ensimmäinen reitin läpi kulkenut kauppalaiva oli yhdysvaltalainen öljytankkeri Manhattan vuonna 1969[3]. Ensimmäisenä matkustajalaivana sen läpi kulki M/S Explorer vuonna 1984 ja uudestaan 1988.[5]
Luoteisväylien merialue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansainvälinen hydrografinen järjestö (IHO) määritteli Luoteisväylien merialueelle rajat (1953).[6]
Ilmastonmuutoksen vaikutukset ja kaupallinen merenkulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Luoteisväylän merialueen läpi johtava väylä on loppukesäisin kasvavasti jäätön. Kuva 1: 9. elokuuta 2013. -
Kuva 2: 9. elokuuta 2016.
Syyskuussa 2007 julkaistujen Euroopan avaruusjärjestön tutkimusten mukaan Luoteisväylä on muuttunut jään sulamisen ansiosta täysin purjehduskelpoiseksi.[7][8] Säätilanteista riippuen väylää pystytään käyttämään noin kaksi kuukautta vuodessa.[9]
Ensimmäinen luoteisväylää pitkin kulkenut rahtialus oli tanskalainen Panaman lipun alla purjehtiva Nordic Orion, joka syys–lokakuussa 2013 kuljetti hiililastin Kanadan Vancouverista Porin Tahkoluodon satamaan. Alus lähti matkalleen 6. syyskuuta ja saapui perille 10. lokakuuta. Matka luoteisväylän kautta oli noin 2 000 kilometriä lyhyempi kuin normaali reitti Panaman kanavan kautta. Polttoainekuluissa 225 metriä pitkä alus säästi noin 60 000 euroa. Lisäksi Nordic Orion pystyi ottamaan 25 % enemmän lastia kuin alhaisemman kulkusyvyyden omaavan Panaman kanavan kautta kulkiessaan.[9][10]
Luoteisväylän avaaminen kaupalliselle liikenteelle on herättänyt myös runsaasti kritiikkiä. Muun muassa norjalainen ympäristöjärjestö Bellona sekä Kanadan viranomaiset pitävät väylällä liikennöintiä erittäin riskialttiina.[11] Luoteisväylän reitti on osittain erittäin matala ja lisäksi alueella on runsaasti jäävuoria. Myös jäävahvistetut alukset, kuten M/S Explorer vuonna 2007, ovat uponneet törmättyään jäävuoreen. Kanadan viranomaisten mukaan maan pelastus- ja öljyntorjuntavalmiudet arktisilla vesillä ovat huonot, esimerkiksi pelastushelikoptereiden matka luoteisväylän reitille kestää yli vuorokauden. Väylän varrella ei myöskään ole yhtään satamaa, jonne alukset voisivat hakeutua mahdollisten teknisten ongelmien tai alueella raivoavien myrskyjen vuoksi.[12]
Lokakuussa 2013 Brysselissä järjestetyssä arktisen alueen konferenssissa useat asiantuntijat pitivät luoteisväylää merkityksettömänä laajamittaiselle rahtiliikenteelle. Muun muassa kanadalaisen kaivosyhtiön johtajan mukaan väylä on liian matala suurille irtolastialuksille. Luoteisväylä on pääosin vain noin 15 metrin syvyinen, kun esimerkiksi Baffininsaarelta rautamalmia louhivan Baffinland Iron Mines Inc:n kuljetuksiinsa käyttämät alukset vaativat 19 metrin kulkusyvyyden. Myöskään konferenssiin osallistunut Göteborgin yliopiston arktisiin alueisiin perehtynyt tutkija ei pitänyt todennäköisenä, että Luoteisväylästä muodostuisi merkittävää laivareittiä.[13]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Northwest Passage crossed by first cargo ship, the Nordic Orion, heralding new era of Arctic commercial activity 27.9.2013. National Post. Viitattu 10.10.2013.
- ↑ Rimak: Luoteisväylä 2010 luoteisvayla2010.blogspot.fi. Viitattu 29.11.2013.
- ↑ a b John Noble Wilford: The Mapmakers, the Story of the Great Pioneers in Cartography from Antiquity to Space Age, s. 140-142, Vintage Books, Random House 1982, ISBN 0-394-75303-8
- ↑ John Noble Wilford: The Mapmakers, s. 150-152
- ↑ HS: Arktisten vesien uranuurtaja (23.11.2007) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Limits of Oceans and Seas (pdf) (Luoteisväylien ja Baffininlahden rajat on määritelty teoksen sivuilla 9–10) 1953 (3. painos). International Hydrografic Organization, via awi.de. Viitattu 13.7.2017. (englanniksi)
- ↑ Euroopan ja Aasia välinen Luoteisväylä ensi kertaa purjehduskelpoinen Yle Uutiset. Viitattu 14.9.2007.
- ↑ Satellites witness lowest Arctic ice coverage in history ESA. Viitattu 14.9.2007. (englanniksi)
- ↑ a b Luoteisväylän avannut Nordic Orion saapuu Porin satamaan 10.10.2013. Yle Uutiset. Viitattu 10.10.2013.
- ↑ Nordic Orionin reissu säästi 80 000 dollaria 10.10.2013. Satakunnan Kansa. Arkistoitu 3.11.2014. Viitattu 10.10.2013.
- ↑ Second ever cargo crossing of Northwest Passage overflows with environmental dangers 25.9.2013. Bellona. Arkistoitu 3.12.2013. Viitattu 11.10.2013. (englanniksi)
- ↑ Canada’s Arctic nightmare just came true: The Northwest Passage is commercial 20.9.2013. The Globe and Mail. Arkistoitu 25.9.2013. Viitattu 11.10.2013. (englanniksi)
- ↑ Baffinland CEO says no to shipping ore through Northwest Passage. 18.10.2013. The Globe and Mail. Arkistoitu 21.10.2013. Viitattu 22.10.2013. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- International straits of the world: Northwest passage Donat Pharand, University of Ottawa (englanniksi)
- Arctic 100 -tutkimusmatka kulkee läpi Luoteisväylän (4.7.2017) (Arkistoitu – Internet Archive) (suomifinland100.fi)
- Ja blogi Arctic100 -tutkimuspurjehdukselta 7/2017 (via facebook.com)
| ||||||||||||||||||||