Ludvig XVI

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ludvig XVI (Ranska))
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ludvig XVI
Ranskan kuningas
Valtakausi 10. toukokuuta 1774 –
21. syyskuuta 1792
Kruunajaiset 11. kesäkuuta 1775
Edeltäjä Ludvig XV
Seuraaja ensimmäinen tasavalta
Syntynyt 23. elokuuta 1754
Versailles, Ranskan kuningaskunta
Kuollut 21. tammikuuta 1793 (38 vuotta)
Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta
Hautapaikka Saint-Denis’n basilika
Puoliso Marie Antoinette
Lapset Ludvig XVII
Koko nimi Louis Auguste
Suku Bourbon (kapetingi-dynastia)
Isä dauphin Ludvig
Äiti Maria Josepha von Sachsen
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus
Ranskan monarkia (Kapeting-dynastia, Bourbon-haara)
Henrik IV
Ludvig XIII
Ludvig XIV
Ludvig XV
Ludvig XVI

Ludvig XVI (ransk. Louis); (23. elokuuta 1754 Versailles'n linna, Ranskan kuningaskunta – 21. tammikuuta 1793 Place de la Révolution, Pariisi, Ranskan ensimmäinen tasavalta) oli Ranskan kuningas vuosina 1774–1792. [1]

Hän oli edeltäjänsä Ludvig XV:n pojanpoika ja maansa viides kapetingien hallitsijasuvun Bourbon-haaraan kuulunut hallitsija. Hänen valtakaudelleen ajoittuivat Yhdysvaltain vapaussota, johon Ranska osallistui, ja Ranskan suuren vallankumouksen ensimmäiset vuodet. Vuonna 1791 Ranskasta tehtiin perustuslaillinen monarkia. Seuraavana vuonna monarkia lakkautettiin, ja myöhemmin Ludvig XVI vangittiin ja mestattiin.[1]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ludvig XVI

Ludvig Augustus oli Ranskan kruununperillisen, dauphin Ludvigin (1729–1765) poika. Hänen äitinsä, dauphinin toinen puoliso, oli Saksin prinsessa Maria Josefina Karolina (1731–1767), jonka isä oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik August II (Puolan kuninkaana August III) ja äiti Itävallan arkkiherttuatar Maria Josefina. Ludvig Augustus oli Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n ja Maria Leszczyńskan pojanpoika.[1]

Syntyessään hän sai Berryn herttuan aatelisarvon, jota hän kantoi aina isänsä 20. joulukuuta 1765 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Tämän jälkeen hänestä tuli kruununperillinen, sillä hänen vanhempi veljensä Burgundin herttua Louis Joseph (1751–1761) oli kuollut jo aiemmin. Ludvig Augustuksesta tuli kuningas Ludvig XVI 10. toukokuuta 1774, ja Reimsin arkkipiispa-herttua Monsignor De La Roche-Aymon suoritti perinteen ja riittien mukaisen kuninkaan virkaan voitelemisen Reimsin tuomiokirkossa sunnuntaina 11. kesäkuuta 1775.[1]

Ludvig XVI 20-vuotiaana
Virallinen muotokuva Marie Antoinettesta ja kolmesta eloon jääneestä lapsesta, Marie Thérèsestä, Louis-Josephista (sylissä) ja Louis-Charlesista, joka osoittaa tyhjää kehtoa, mikä viittaa neljännen lapsen Sophie-Hélène-Béatrixin (1786–1787) äskettäiseen kuolemaan. Élisabeth Vigée Le Brun, 1787

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig Augustus avioitui 15-vuotiaana 16. toukokuuta 1770 Versaillesissa, Reimsin arkkipiispa-herttuan toimittamassa seremoniassa Itävallan 14-vuotiaan arkkiherttuattar Maria Antoinetten (1755–1793) kanssa. Hänen vanhempansa olivat Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Frans I ja arkkiherttuatar Maria Teresia, joka oli myös Unkarin ja Böömin kuningatar sekä Itävallan hallitseva arkkiherttuatar.[2] Hovissa tiedettiin, että avioliittoa ei oltu pantu heti täytäntöön.[3]

Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten persoonallisuus ei olisi voinut olla vastakkaisempi. Ludvig oli sisäänpäinkääntynyt, ujo ja päättämätön, hän piti yksinäisistä harrastuksista kuten lukemisesta ja metallityöstä sekä metsästämisestä. Marie Antoinette oli eloisa, ulospäinsuuntautunut ja rohkea seurapiiriperhonen, joka rakasti uhkapelaamista, juhlia ja ylellistä muotia. Kun kuningas meni nukkumaan ennen puoltayötä, kuningattaren illalliset ja juhlinta eivät olleet vielä alkaneet. Kun Marie Antoinette heräsi juuri ennen puoltapäivää, Ludvig oli työskennellyt jo tuntikausia.[4]

Vuoteen 1777 asti avioliittoa ei oltu vielä pantu täytäntöön ja puolisot viettivät aikaansa erillään. Anoppi Maria Teresia oli ollut asiasta niin huolissaan, että lähetti poikansa Joosef II:n toimimaan eräänlaisena avioliittoneuvojana.[5] Molemmat kiittivät tätä myöhemmin kirjeissään.[3]

Avioliitosta syntyivät lapset:

  • Marie-Thérèse Charlotte (1778–1851) Madame Royal, avioitui 1799 serkkunsa Angoulêmen herttua Louis Antoine de Bourbonin (1775–1844) kanssa, heillä ei ollut jälkeläisiä
  • Louis-Joseph-Xavier-François (1781–1789), ensimmäinen dauphin, kuoli 7-vuotiaana tuberkuloosiin
  • Louis-Charles (1785–1795), toinen dauphin ja tuleva kuningas Ludvig XVII, kuoli 10-vuotiaana todennäköisesti tuberkuloosiin
  • Sophie-Hélène-Béatrix (1786–1787), kuoli 11 kuukauden ikäisenä kouristuksiin, mahdollisesti tuberkuloosin aiheuttamina

Luonne ja kyvyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historioitsija François Furet kirjoittaa, että Berryn herttua (myöhemmin Ludvig XVI) oli lapsena epäsuosittu, vetäytynyt, yksinäinen ja kömpelö.[6] Octave Aubry kuvaa nuorta kuningasta sanoilla "raskasliikkeinen jo 20-vuotiaana, syö liikaa, nukkuu liian hyvin ja käyttäytyy tökerösti." [7]

Kuninkaan intohimona oli metsästäminen sekä lukkojen ja avaimien valmistaminen omassa lukkosepän pajassa. Hallitsijan älynlahjoja ei kuvata vilkkaiksi vaan hänet kuvataan kaavamaisena ja banaalina. Hänen hyveikseen luetellaan oikeamielisyys, hurskaus, sävyisyys ja ahkeruus. Kuninkaan kasvatus rajoittui uskontoon ja humanistisiin aineisiin eikä häntä koulutettu hallitsijan tehtäviin tai sotilaaksi. Hän matkusti Ranskassa vain kahdesti, Reimsiin kruunattavaksi ja lyhyen kierroksen Normandiassa, joten hän tiesi kuningaskunnastaan vain vähän.[8]

Valtakunnan politiikassa ja vallankumouksen pyörteissä hän oli passiivinen seurailija, joka noudatti hovin keskenään kilpailevien ryhmien neuvoja.[9] Aubry tiivistää kuninkaan lähtökohdat ja mahdollisuudet sanoihin: "Kehnosti kasvatettuna, älyllisesti untelona, luonteeltaan pehmeänä ja ristiriitaisten neuvojen ympäröimänä hän ei mitenkään voinut onnistua tehtävässään vaikeana aikana."[10]

Politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hallituskauden alusta asti Ludvig XVI:n hallinto oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Anne Robert Jacques Turgot’n ja Chrétien Guillaume de Lamoignon de Malesherbesin radikaalit uudistukset herättivät suurta tyytymättömyyttä aristokratiassa sekä sen johtamassa Pariisin parlamentissa. Turgot erotettiin ja Malesherbes tuli erotetuksi ja hänet korvattiin Jacques Neckerillä vuonna 1776. Ludvig XVI tuki Yhdysvaltojen vallankumousta vuodesta 1778, mutta Pariisin rauhassa vuonna 1783 hän saavutti hyvin vähäisiä tuloksia, paitsi lisäämällä valtakunnan valtionvelkaa. Necker erotettiin vuonna 1781 ja korvattiin Charles Alexandre de Calonnella sekä Étienne Charles de Loménie de Briennellä, kunnes hän palasi vuonna 1788.

Jacques-Louis Davidin hahmotelma: Pallohuoneen vala. David oli myöhemmin vuonna 1792 edustajana kansalliskokouksessa.

Vuonna 1789 Ludvig XVI määräsi pidettäväksi säätyvaltiopäivien vaalit, jotka olivat ensimmäiset sitten vuoden 1614 pidettyjen vaalien. Säätyjen tarkoituksena oli paneutua valtakunnan talousongelmiin. Nämä vaalit olivat yksi niistä tapahtumista, jotka muodostivat eräänlaisen askeleen kohden Ranskan suurta vallankumousta, jonka katsotaan alkaneen kesäkuussa 1789. Kolmas sääty eli porvaristo julistautui itse kansalliskokoukseksi. Ludvig XVI yritti kontrolloida vaalien tulosta ja seurauksena oli ns. pallohuoneen vala 20. kesäkuuta 1789 sekä hieman myöhemmin 9. heinäkuuta säädyn julistautuminen perustuslakia säätäväksi kansalliskokoukseksi.[11] Seurauksena oli myös Bastiljin linnoitusvankilan valloittaminen 14. heinäkuuta 1789. Lokakuussa kuningas ja hänen perheensä pakotettiin muuttamaan Versailles’n palatsista Pariisissa sijaitsevaan Tuileries’n palatsiin.

Ludvig XVI itse oli hyvin suosiollinen ja ei mitenkään välinpitämätön henkilö sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten reformien vallankumoukselle. Uusin tutkimus on todennut, että Ludvig kärsi masennuksesta, joka esti häntä usein osallistumasta tärkeiden päätösten tekemiseen, ja tällöin puoliso, epäsuosittu kuningatar Maria Antoinette kantoi vastuun päätöksistä ja toimi kruunun puolesta.[12]

Vallankumouksen periaatteet kansan suvereniteetista sekä ajatukset demokraattisista periaatteista merkitsivät selkeää katkosta itsevaltaisen hallinnon periaatteisiin. Tämän seurauksena vallankumous oli vastakohtainen kaikelle aiemmalle hallinnolle, josta käytetään ranskankielistä nimitystä ancien régime. Vallankumous oli vastakohta aiemman eliitin hallitsemalle Ranskalle, ja samalla se oli lähes kaikkia Euroopan valtioiden hallitsevia eliittejä vastaan.

Ludvig XVI ei ollut missään niin voimakkaasti vastentahtoinen tapahtumille kuin olivat hänen hyvin konservatiiviset veljensä Artoisen kreivi ja Provencen kreivi, ja hän lähetti useita yksityisiä ja julkisia viestejä, joissa hän pyysi näitä lopettamaan suunnitelmansa vastavallankumoukseksi. Hän ei kuitenkaan ollut jäsenenä uudessa hallituksessa.

Vallankumous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1789

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ranskan suuri vallankumous

Keskusteltuaan lainvalmistuksesta ja siinä tarvittavista toiminnoista Kansalliskokous (ransk. Assemblée nationale) sääti 10. lokakuuta 1789, että kuningas olisi vastedes: ”Ludvig, Jumalan armosta & valtakunnan perustuslain mukaan, Ranskalaisten kuningas, olevien ja tulevien, tervehdys” (Louis, par la grâce de Dieu & la loi constitutionelle de l’État, Rois des Français à tous présents et à venir, salut). Useille tutkijoille tämä päivämäärä merkitsee arvonimen Ranskalaisten kuningas käyttöönottoa. 6. marraskuuta 1789 lähtien Ludvig XVI käytti tätä pitkää titteliään esimerkiksi vahvistaessaan lakeja ja antaessaan lakiesityksiä. Samoin uusi, helmikuussa 1790 käyttöön otettu kuninkaallinen sinetti sisälsi tuon pitkän tekstin.

Perustuslaillinen monarkia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joidenkin tutkijoiden näkemyksen mukaan Ludvig XVI ei ollut määritelty ranskalaisten kuninkaaksi kuin 3. syyskuuta 1791 säädetyn perustuslain mukaan.selvennä Tämän perustuslain kuningas ”hyväksyi” allekirjoituksellaan 13. syyskuuta 1791. Lain mukaan kuninkaan valtaoikeudet olivat rajoitetut tarkoin määritellyt.

Ludvig XVI ei ollut enää kuningas Jumalan armosta, vaan juuri ranskalaisten kuningas. Hän ei ollut hallitsija jumalaisen oikeuden perusteella, vaan hän oli eräänlainen johtaja, joka oli Ranskan kansan ensimmäinen edustaja, Toisaalta perustuslaki määritteli myös arvonimen dauphin muutettavaksi muotoon kuninkaallinen prinssi. Tämä muutos tehtiin 14. elokuuta 1791. Ludvig XVI vannoi uskollisuutta hänen valtaansa vähentäneelle perustuslaille 14. syyskuuta 1791.

Kuninkaan pako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas ja kuningatar palaavat Pariisiin Varennesin pakomatkalta.

Kuninkaan pakoyritys ja pidätys Varennesin kaupungissa on kuuluisa tapahtuma. Kuningatar laati pakosuunnitelman jo vuonna 1790. Pakomatkan keskeisenä suunnittelijana väitetään toimineen ruotsalaisen kreivin Hans Axel von Fersenin. Pakosuunnitelman toteuttaminen tuli ajankohtaiseksi huhtikuussa 1791. Kuningasta kiellettiin asetuksella poistumasta pääkaupungista, ja se koski myös kuninkaan mahdollista matkaa Versailles’hin. Lisäksi oli koko vallankumouksen jälkeisen ajan ollut puhetta kuninkaan mahdollisesta pakenemista hänelle uskollisten armeijan yksiköiden turvaan johonkin valtakunnan hyvin turvalliseen linnoitukseen.

Kesäkuussa mielenosoittajat estivät kuningasta osallistumasta erään vastavallankumouksellisen papin pitämään messuun Saint-Cloudessa. Näin syntyi lopullinen päätös paosta pois Pariisista. Pakomatkalle Ludvig XVI lähti vaimonsa kuningatar Maria Antoinetten, sisarensa prinsessa Elisabetin ja kahden lapsensa, Marie-Thèrèsen ja Louis-Charlesin kanssa. Pakomatka päättyi onnettomasti, ja kuninkaallinen saattue pidätettiin kunnan johtohenkilön tekemän tarkastuksen jälkeen Varennesin kylässä 21. kesäkuuta 1791, vaikka matkassa oli 60 husaarin saattue.[13] Julistus, jonka Ludvig XVI oli jättänyt Pariisiin kaupungista poistuessaan, syytti jakobiineja. Tämä dokumentti ei herättänyt vallankumouksellisissa kovin lämpimiä tunteita. Pilapiirtäjät saivat kuitenkin nauttia tapahtumista sydämen kyllyydestä.

Varennesin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuninkaan lähtö synnytti kansanliikkeen. Fransiskaanit kirjoittivat useita kuninkaan vastaisia valituskirjeitä, ja heidän toimintaansa tukivat useat sanomalehdet, kuten Le Républicain (suom. 'Tasavaltalainen'). Myös jakobiinit päättivät seurata fransiskaanien esimerkkiä, mutta tämä seikka aiheutti voimakasta rakoilua heidän riveissään. Nämä maltilliset perustuslailliset perustivat oman klubinsa, joka kokoontui vanhassa sistersiläisluostarissa. Luostarin kuuluminen Feuillantien alaorganisaatiolle antoi klubille nimeksi Feuillantit. Näissä olosuhteissa aiemmin mainittu perustuslaki julistettiin hyväksytyksi 13. syyskuuta 1791.

Vuoden 1792 aikana käyty hyvin monimutkainen poliittinen peli johti kuninkaan oikeuksien menettämiseen. Ranskaa koettelivat useat vahvat jännitystilanteet. Maaseudulla sato oli ollut hyvä, mutta kansalliskokouksen harjoittama liberaali talouspolitiikka aiheutti huolta elintarvikkeiden riittävyydestä ja aiheutti useita mellakoita. Näin tapahtui, vaikka Ranskan elintarvikevarastot olivat erittäin ylijäämäiset. Tämän lisäksi maassa oli sosiaalisia jännitteitä. Sota oli ollut keskeinen syy monarkian suuriin vaikeuksiin. Ranskan armeijan kokemat tappiot aiheuttivat yhä radikaalimpia asetuksia, joita kuningas säännöllisesti vastusti veto-oikeuttaan käyttämällä. Seurauksena oli kiistoja kansalliskokouksessa, ja lopulta ne johtivat kuninkaan tehtävän lakkauttamiseen.

Kansanjoukon vallattua Tuileries’n palatsin kansalliskokous julisti Ludvig XVI:n erotetuksi valtaistuimelta 10. elokuuta 1792. Monarkia lakkautettiin ja kuningas pantiin viralta.[14] Tämä oli uuden kansalliskonventin ensimmäisen istunnon aihe, josta se sääti lain 21. syyskuuta 1792. ”Kuninkuus poistettiin Ranskasta”, ja samasta päivästä lähtien alkoi ”Ranskan Tasavallan vuosi I”.

Kuningas julistettiin syylliseksi ”salaliittoon yleistä vapautta ja valtion yleistä turvallisuutta vastaan”. Julistajana oli konventti, joka oli itse itseään täydentävä tuomioistuin. Pienellä enemmistöllä konventti julisti kuolemantuomion kuninkaalle Tuileries’n palatsin maneesissa, yleisistunnossa, joka kesti keskiviikosta 16. tammikuuta torstaihin 17. tammikuuta 1793 välisen ajan. Äänestys toteutettiin 18. tammikuuta. On esitetty näkemyksiä, että äänestystulosta olisi manipuloitu ja että todellisuudessa ei-äänet olisivat voittaneet. Tästä ei kuitenkaan ole mitään todisteita. On myös esitetty väite, että kuningasta olisi kutsuttu prosessin aikana nimellä ”Ludvig Viimeinen”.[15]

Teloitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ludvig XVI:n teloitus
Saint-Denis’n basilikassa sijaitseva Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten hautamuistomerkki, kuvanveistäjät Edmé Gaulle ja Pierre Petitot, 1816-1826.

Kuningas Ludvig XVI:n teloitus tapahtui 21. tammikuuta 1793, kun Antoine Joseph Santerre, Dominique Joseph Garat ja Pierre Henri Lebrun saapuivat kuninkaan vankilana käytettyyn Tour du Templeen ("Temppelitorniin")[16], jossa he ilmoittivat Ludvig XVI:lle tämän kuolemantuomion, jonka oli julistanut kansalliskonventti.

Ludvig XVI teloitettiin 21. tammikuuta 1793 Pariisissa Vallankumouksen aukiolle (Place de la Révolution) pystytetyllä giljotiinilla.[16] Aukio nimettiin sittemmin Ludvig XIV:n aukioksi, nykyisin se on nimeltään Place de la Concorde. Giljotiinin terä suhahti kello 10.22, ja todistajina oli viisi ministeriä väliaikaisesta toimeenpanevasta neuvostosta ja muutamia muita merkkihenkilöistä. Heidät oli kutsunut tilaisuuteen meriministeri, jonka toimistosta he katselivat toimitusta.

Kuningas haudattiin Madeleinen hautausmaalle Rue d'Anjou Sainte-Honorén varrelle. Tammikuussa 1815 hänen ja kuningattaren maalliset jäännökset siirrettiin juhlallisessa kulkueessa Ludvig XVIII:n määräyksellä Ranskan kuninkaiden perinteiseen hautapaikkaan Saint-Denis’n basilikaan, jossa suoritettiin uusi hautaus 21. tammikuuta 1815.

Ranskan kuningas Kaarle X laski ensimmäisen peruskiven Ludvig XVI:n tulevalle monumentille, joka ei kuitenkaan koskaan valmistunut. Vuodesta 1836 lähtien perustus on ollut Luxorin obeliskin jalustana Place de la Concordella.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Alnaes, Karsten: Kiihkon aika: Euroopan historia 1600-1800. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, 2005. ISBN 951-1-20161-1
  • Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous. 1, Kuningasvallan tuho. ((La révolution française: Destruction De La Royauté, 1942.) Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen) Porvoo: WSOY, 1962.
  • Furet, Francois: The French Revolution 1770-1814. Blackwell Publishing, 1996 (alkuteos 1988). ISBN 978-0-631-20299-8
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (8. painos) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-15101-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Louis XVI | Biography, Reign, Execution, & Facts | Britannica www.britannica.com. 28.5.2024. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  2. ↑ Alnaes 2005, s. 480
  3. ↑ a b Smithsonian Magazine, Richard Covington: Marie Antoinette Smithsonian Magazine. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  4. ↑ Marie Antoinette: The Last Queen of France Biography. 11.7.2023. Viitattu 21.6.2024. (englanti)
  5. ↑ Marie Antoinette: The Last Queen of France Biography. 11.7.2023. Viitattu 21.6.2024. (englanti)
  6. ↑ Furet, 1996, s. 27
  7. ↑ Aubry, 1962, s. 27
  8. ↑ Aubry, 1962, s. 27-29; Furet, 1996, s. 27-30
  9. ↑ Furet, 1996, s. 64
  10. ↑ Aubry, 1962, s. 30
  11. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 607
  12. ↑ Marie-Antoinette | Biography, Death, Cake, French Revolution, & Facts | Britannica www.britannica.com. 17.6.2024. Viitattu 21.6.2024. (englanniksi)
  13. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 613
  14. ↑ Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 616
  15. ↑ Tämän väitteen todenperäisyys on vähintään kyseenalainen. Viittaukset ovat Jacques Roux’n Discours sur le jugement de Louis le dernier, sur la poursuite des agioteurs, des accapareurs et des traîtres, joka pidettiin 1. joulukuuta 1792, sekä pyöveli Charles-Henri Sansonin kirjeen 20. helmikuuta 1793 Le Thermomètre-lehden toimitukselle [1][vanhentunut linkki]
  16. ↑ a b Maailmanhistorian pikkujättiläinen 2002, s. 614

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jean de Viguerie, Louis XVI, le roi bienfaisant, Editions du Rocher, Pariisi, 2003.
  • Paul et Pierrette Girault de Coursac, Louis XVI, Roi Martys. Tequi, 2983.
  • Paul et Pierrette Girault de Coursac, Louis XVI, un visage retrouvé. O.E.I.L. 1990.
  • Jean-Christian Petitfils, Louis XVI, Perrin, Pariisi, 2005. ISBN 2-262-01484-1.
  • Évelyne Lever, Louis XVI, Fayard, Pariisi, 1985. ISBN 2-213-01545-7.
  • [ona Ozouf, Varennes : la mort de la royauté (21 juin 1791)], Gallimard, coll. « Les Journées qui ont fait la France », Pariisi, 2005, ISBN 2-07-077169-5.
  • Timothy Tackett, Le roi s'enfuit. Varennes et l'origine de la Terreur, La Découverte, Pariisi, 2004. ISBN 2-7071-4238-7.
  • Étienne Taillemite, Louis XVI ou le navigateur immobile, Payot, Pariisi, 2002. ISBN 2-228-89562-8.
  • « Faut-il réhabiliter Louis XVI ? », dokumantit lehdessä L'Histoire n°303, 2005.lähde tarkemmin?
  • Mémoires de Cléry Teos Google Booksissa. lähde tarkemmin?
  • A Journal of Occurrences at the Temple, During the Confinement of Louis XVI, King of France. M. Cléry Teos Google Booksissa. lähde tarkemmin?

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ludvig XVI.
Edeltäjä:
Ludvig XV 		Ranskan kuningas
1774–1792 		Seuraaja:
ensimmäinen tasavalta
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ludvig_XVI&oldid=22792674”