Karate

Karate
Tunnetaan myös nimillä	karate-do
Alkuperämaa	Ryūkyū-kuningaskunta
Perustaja(t)	Sakukawa Kanga, Matsumura Sōkon, Itosu Ankō, Arakaki Seishō, Higaonna Kanryō, Gichin Funakoshi, Motobu Chōki
Vaikutteet	Kiinalaiset kamppailulajit, okinawalaiset kamppailulajit
Löydä lisää urheiluaUrheilun teemasivulta
Infobox OK

Karate eli karate-do (jap. 空手 (道), karate-(dō)) on alkujaan okinawalainen kamppailulaji. Karate-sana tarkoittaa "tyhjää kättä" (alun perin kodete, "kiinalainen käsi"). Karaten juuret ulottuvat vanhoista okinawalaisista kamppailumuodoista aina kiinalaisiin kamppailulajeihin. Lajin perustekniikat koostuvat pääosin lyönneistä ja potkuista, mutta harjoittelussaan pidemmälle edenneet oppivat tyypillisesti myös nivellukkoja, hallintaotteita, heittoja ja hermopistetekniikoita. Suoritustekniikoiden voima muodostetaan karatessa tehokkaalla lantion käytöllä sekä jalkojen asentojen avulla. Tekniikoiden lopussa esiintyy kime, voiman keskittäminen, johon yhdistyy voimakas uloshengitys, usein kiai-huudon saattelemana. Lajilla on suuri määrä erilaisia tyylisuuntia ja muotoja.

Historiaa

Japanilaista kalligrafiaa: "Karatedō".

Traditional Dojo - Shurei no yakata at Karate Kaikan, Tomigusuku Naha Okinawa

Karateksi kutsutaan Japanista Ryūkyū-saarten suurimmalta saarelta, Okinawalta lähtöisin olevaa taistelutaitoa. Nykyisessä muodossaan sitä on harjoiteltu vasta 1900-luvulta lähtien. Karaten juuret ulottuvat muinaisiin Kiinaan ja Intiaan, buddhalaisten munkkien fyysisiin harjoituksiin. Näiden harjoitteiden keksijänä pidetään munkki Bodhidharmaa, zen-buddhalaisuuden perustajaa. Aikakirjojen mukaan Bodhidharma saavuttuaan Kiinassa sijaitsevaan Shaolin-temppeliin havaitsi munkkien heikon fyysisen kunnon ja esitteli näille sarjan lihaksia vahvistavia liikkeitä, jotka saivat nimekseen Shaolin. Harjoitteiden avulla hän halusi kohottaa huonokuntoisten oppilaittensa virkeyttä, jotta nämä pysyisivät hereillä pitkillä oppitunneilla. On väitetty, että Bodhidharman esittelemät liikkeet olisivat olleet vain yksinkertaisia hengitysharjoituksia. Joka tapauksessa näistä liikkeistä katsotaan olevan lähtöisin monet myöhäisemmät taistelulajit. Tämä on mitä todennäköisimmin pelkkää legendaa.

Alusta alkaen karate on suunnattu itsepuolustukseen: Okinawan saaren asukkaat puolustautuivat ensin Kiinan ja myöhemmin Japanin miehitystä vastaan. Japanilaiset valloittivat alistivat saaren vasalliksi 1600-luvulla ja määräsivät aseiden hallussapitokiellon. Tämä vauhditti aseettomien taistelutaitojen harjoittelua, ja okinawalaiset alkoivat perehtyä kiinalaisiin oppeihin. Lajissa kehitettiin myös aseita, jotka eivät (yleisestä harhaluulosta poiketen) perustuneet työkaluihin. Esim. sai on puhdas ase (vaikka jossain lähteissä sitä väitetään mm. riisinistutuspuikoksi), samoin kuin nunchaku. Tekko-nyrkkirauta on yksiselitteinen ase, samoin kuin keihäs ja kilpi -yhdistelmä timbei ja rochin.

1850-luvun jälkeen perinteiset aseet alkoivat menettää merkitystään, mutta osa mestareista kuitenkin jatkoi taitojen opettamista. Juuri tämän vuoksi aseiden käyttö elää edelleen muun muassa Ryūkyū kobujutsun muodossa. Nykyisin karaten tyylisuunnissa aseiden käyttö on jäänyt taka-alalle, ja harjoituksissa keskitytään pääasiassa aseettomaan puolustautumiseen.

Leviäminen

Saari numero 47 on Okinawa.

Heti 1900-luvun alussa karate hyväksyttiin okinawalaiskoulujen opetusohjelmaan ja lajia esiteltiin myös yleisölle. Sotaan valmistautuvassa Japanissa alettiin kiinnostua karatesta, koska sitä ajateltiin hyväksi keinoksi parantaa kansalaisten fyysistä kestävyyttä ja taistelutahtoa. Vuonna 1922 Gichin Funakoshi kutsuttiinkin esittelemään lajia pääsaarelle. Näytös oli menestys, sillä karate otettiin heti lukuisten oppilaitosten liikuntakasvatukseen. Pian pääsaarella olikin enemmän karaten harrastajia kuin Okinawalla: Näin karate oli viety pääsaarelle ja hyväksytty budolajiksi (kuten judo, aikido ja kendo). Funakoshi teki lajiin paljon muutoksia karsien ja naamioiden vaarallisia liikkeitä. Hänen päämääränään oli, että laji sopisi kaikkien harjoiteltavaksi. Alkuaikoina ottelua ei harjoiteltu lainkaan, mutta myöhemmin ottelun suosion yleistyessä Funakoshin oli annettava tässä asiassa periksi. Näistä ansioista häntä alettiin myöhemmin kutsua modernin karaten isäksi.

Vuonna 1933, vanhojen okinawalaisten mestareiden vastustuksesta huolimatta, Funakoshi muutti karaten kirjoitusmerkin tarkoittamaan "tyhjää kättä". Vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1939 Funakoshi perusti Tokioon ensimmäisen harjoitussalin. Syttyi toinen maailmansota ja budolajit taantuivat – moni karateka kaatui rintamalla, ja taidot ja tietämys katosivat.

Karaten leviäminen koko maailmaan alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun Japania miehittäneet yhdysvaltalaissotilaat alkoivat opettaa oppimiaan taitoja eteenpäin, ja suuria mestareita alkoi muuttaa Japanista Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Vuonna 1964 Eurooppaan saapui Japanin yliopistosta kolme opettajaa esittelemään wadō-ryu -tyylisuunnan karatea. Jo seuraavana vuonna nämä kolme sekä muutamat muut rupesivat opettamaan tyylisuuntaa Euroopassa. Eurooppaan muutti myös erityisesti Shotokan-tyylisuunnan opettajia; tästä johtuu Shotokanin vahva asema Euroopassa.

Karate Suomessa

Karatea Lappeenrannassa. Harjoittelu ei vaadi sen enempää paria kuin harjoitussaliakaan.

Tulo Suomeen

Suomeen karate levisi huhti-toukokuun vaihteessa 1967, kun ulkomailla lajiin tutustunut judoka Max Jensen alkoi opettaa lajia. Saman vuoden kesäkuussa Suomeen saapui Shotokan-tyylisuunnan japanilainen valmentaja Nobutaka Hosoki. Hän piti Helsingin Seurasaaressa viikon mittaisen leirin. Juhannuksen jälkeen Wado-ryu-tyylisuunnan opettaja Tatsuo Suzuki saapui Suomeen. Hän oli jo tehnyt vastaavanlaisen matkan Ruotsiin. Seuraavalla matkallaan joulukuussa 1967 Suzuki piti Suomessa kovan erikoiskurssin, jonka päätteeksi 12. joulukuuta pidettiin vyökoe, jossa myönnettiin ensimmäiset Suzukin Suomessa graduoimat eli myöntämät vyöt. Suzukin ehdotuksesta Suomen ensimmäisen karateseuran nimeksi annettiin Wadokan. Tyylisuuntana oli Wado-ryū ja säännöllinen toiminta uudessa seurassa alkoi vuodenvaihteessa 1969.

Karate Suomessa nykyään

Nykyisin karatea harjoitellaan ympäri maailmaa, ja Suomessakin on noin 15 000 aktiiviharrastajan joukko. Suomen Karateliitto, joka on SLU:n jäsenjärjestö, perustettiin vuonna 1969. Tällä hetkellä Suomen Karateliiton noin sadasta seurasta runsaalla kahdellakymmenellä on tyylisuuntanaan wadō-ryū, ja se on Suomen harrastetuin tyylisuunta.^lähde? Vaikka karaten historia Suomessa ei ole pitkä, on sen kehitys ollut nopeaa, mistä ovat osoituksena monet EM- ja MM-mitalit. Karate on levinnyt joka puolelle Suomea.

Tyylisuunnat

Nykyisin tunnetut tyylisuunnat (jap. 流派, ryūha), joita on noin sata, syntyivät vasta lajin levitessä Japanin pääsaarelle. Tyylisuuntien kehittyminen oli väistämätöntä, sillä kaikki muutkin japanilaiset budōlajit olivat jakautuneet tyylisuuntiin. Tunnetuimpia tyylisuuntia ovat Shōtōkan, Wadō-ryū, Shitō-ryū, Gōjū-ryū ja Shōrin-ryū. Tyylisuuntien väliset erot näkyvät erityisesti harjoittelijoiden asennoissa, katoissa ja käytetyissä harjoittelumenetelmissä. Lisäksi niissä suhtaudutaan eri tavoin itsepuolustukseen, kilpailuihin ja vyöarvoihin. Eri tyylisuunnat asettavat erilaisia vaatimuksia harjoittelijan fyysisille ja henkisille ominaisuuksille: osa tyyleistä korostaa voimaa ja aggressiivisuutta, toiset taas ovat pehmeämpiä. Karate on hienosäätöistä ja taiteellisen näköistä. Se kehittää myös henkistä ja fyysistä kuntoa.

Shōtōkan

Pääartikkeli: Shotokan

Shōtōkan ryū (松濤館流) on maailmalla laajimmalle levinnyt tyylisuunta ja yksi neljästä suuresta tyylisuunnasta. Gichin Funakoshin (1868–1957) oppeihin perustuvan tyylisuunnan tekniikat ovat muuttuneet paljon ajan kuluessa. Funakoshi käytti kirjoittaessaan nimimerkkinä Shōtō (松濤), ja myöhemmin tyylisuunnan nimeksi annettiinkin Shōtōkan. Opetuksen tunnusomaisia piirteitä ovat kurinalaisuus ja järjestelmällisyys. Shōtōkanin tekniikat ovat näyttäviä ja voimakkaita, mutta liikkeissä pitää korostua kime.

Wadō-ryū

Pääartikkeli: Wadō-ryū

Wadō-ryū (和道流) on Hironori Ōtsukan (1892–1982) perustama tyylisuunta ja yksi neljästä suuresta tyylisuunnasta. Nimi tarkoittaa 'rauhan tie'. Ōtsuka oli Gichin Funakoshin tärkeimpiä oppilaita tämän varhaisimpien Tokion vuosien aikana. Ōtsukan ja Funakoshin tiet kuitenkin erosivat, ja lopulta vuonna 1938 Ōtsuka rekisteröi tyylisuuntansa erilliseksi nimellä Shinshu Wadōryū Karate-jūjutsu, joka myöhemmin lyhennettiin yksinkertaisemmaksi nimeksi Wadō ryū. Ōtsuka oli jo ennen tutustumistaan Funakoshiin harjoittanut pitkään Shindō Yōshin tyylin jūjutsua ja toimi jopa koulukunnan pääopettajana.

Tyylisuuntaan kuuluu monia jūjutsu-tyyppisiä hallintaotteita ja maahanvientejä. Torjunnat ja vastaiskut tehdään usein väistöliikkeen kautta, vastustajan hyökkäysvoimaa hyödyntäen. Wadō-ryū pyrkii tyylisuuntana luonnollisuuteen. Rentous on tärkeää ja muihin tyylisuuntiin verrattuna perusasennot ovat hieman korkeammat.

Ottelijoina Wadō-ryūn harrastajat ovat usein nopeita ja joustavia. Tämän takia tyylisuunta on omiaan erityisesti pienikokoisille ja nopeille. Katojen näyttävyydessä tyylisuunta häviää monille muille, koska liikkeet ja asennot ovat hyvin pelkistettyjä.

Gōjū-ryū

Gōjū-ryūn (剛柔流) perusti Chōjun Miyagi ja sen nimi tarkoittaa kovaa ja pehmeää tyylisuuntaa. Nimensä mukaisesti Gōjū-ryū käyttää sekä kovia eli lineaarisia suljetulla nyrkillä suoritettuja tekniikoita ja pehmeitä eli epälineaarisia avoimella kämmenellä suoritettuja tekniikoita. Gōjū-ryū on yksi neljästä suuresta tyylisuunnasta.

Shitō-ryū

Pääartikkeli: Shitō-ryū

Shitō-ryū (糸東流) on Kenwa Mabunin (1893–1957) perustama tyylisuunta joka luotiin useiden eri Okinawalla harjoitettujen kamppailulajien pohjalta. Tyylisuuntaa harjoitetaan ensisijaisesti Osakan alueella ja vaikka se onkin yksi neljästä suuresta tyylisuunnasta niin sillä ei silti ole erityisen suurta harrastajakuntaa Japanin ulkopuolella. Shitō-ryū painottuu huomattavasti enemmän katan harjoitteluun kuin mikään muu tyylisuunta ja katoja onkin peräti 94. Vertauksena Shōtōkanissa katoja on 26, Wadō-ryūssa 15 ja Gōjū-ryūssa 12.

Uechi-ryū

Uechi-Ryū (上地流) on perustajansa Kanbun Uechin mukaan nimetty tyylisuunta. Tyylisuunnassa ei kilpailla ja tekniikoita harjoitellaan itsepuolustuslähtöisesti. Tämän vuoksi tekniikat ovat yksinkertaisia eivätkä ole erityisen näyttäviä. Tyylin kivuliaalta vaikuttavat vastaanottoharjoitteet valmistavat kehoa olisi mahdollisten kamppailutilanteiden rasituksiin.

Shorinji-ryu

Perustaja oli Sōke Isamu Tamotsu (1919–2000) vuonna 1955. Zen Nippon Shōrinji ryū Renshinkan Karate-dō -tyyli perustuu Tamotsun mukaan lukuisten kamppailulajien tutkittuihin oppeihin. IsamuTamotsu halusi erityisesti kehittää kilpaottelutapaa turvallisemmaksi. Tyylisuuntaan vaikuttivat suuresti esimerkiksi okinawalaiset mestarit Joyen Nakazato, Zenryō Shimabukuro (1908–1969) ja Kyan Chōtoku (1870–1945). Heistä esimerkiksi Kyan oli tunnettu hyppytaidoistaan, joka näkyy Shōrinji ryūn tekniikoissa nykyäänkin.

Shōrinji-ryū Karate-dō eroaa monista muista tyyleistä pyörivien tekniikoiden, potkupainotteisuuden ja hyvin sovellettavien tekniikoiden, hyppypotkujen ja -lyöntien käytössä. Lisäksi sillä on oma erottuva ottelumuoto Bōgu-tsuki, jossa kilpailijat varustetaan muun muassa rintapanssarilla, kypärällä, alasuojilla, säärisuojilla ja hanskoilla. Tässä ottelutyylissä täyskontakti on sallittu.

1970-luvun alussa Suomeen tullut tyylisuunta on eräs yleisimpiä Suomessa harjoitettavia karaten tyylisuuntia. Suomessa nykyään harjoiteltavat Isamu Tamotsun Shōrinji-tyylin haarat ovat Kokusai Shōrinjiryū Karatedō ja Shōrinjiryū Renshinkan Karatedō.

Yuishinkai

Motokatsu Inouen perustama Yuishinkai karate-jutsu pohjautuu Yasuhiro Konishin opettamaan Shindō jinen-ryū karateen, ja on lisäksi saanut vaikutteita muun muassa jūjutsusta ja okinawalaisista asetaidoista (kobujutsu). Nimi merkitsee suomennettuna "oikean mielen koulukuntaa", korostaen oikean kamppailuhengen merkitystä harjoittelussa. Suomalaisille Yuishinkai tarjoaa mahdollisuuden harjoitella perinteistä karatea, jossa on mukana perus- ja yhdistelmätekniikkaa, mielekästä kataharjoittelua itsepuolustukseen liittyvine sovellutuksineen sekä asetekniikkaa.

Tyylin toi Suomeen vuonna 1978 turkulainen Ilpo Jalamo; sittemmin se on levinnyt erityisesti Lounais-Suomeen. Suomen Yuishinkai ry on perustettu vuonna 1987. Kyseistä tyylisuuntaa ja/tai kobudoa harjoitellaan Suomessa kolmessatoista seurassa ja lisäksi yhdistykseen kuuluu yksi virolainen ja slovenialainen seura.

Shūkōkai

Pääartikkeli: Shūkōkai-karate

Shūkōkai (修交会) on Chōjirō Tanin (1921–1998) kehittämä tyylisuunta. Sen tekniikoissa pyritään mahdollisimman voimakkaaseen suoritukseen kehon luonnollisia jännityslinjoja hyödyntäen. Laji sopii kaikille, eikä mitään erityisominaisuuksia tarvita, vaan ne kehittyvät harjoittelun myötä. Tyylisuunnan nimi tarkoittaa vapaasti suomentaen "Kaikkien tie".

Kyokushin

Pääartikkeli: Kyokushin

Kyokushin kaikan (極真会館) on korealaissyntyisen Masutatsu Ōyaman vuonna 1964 kehittämä tyylisuunta, jossa kova sekä käytännönläheisyteen ja toimivuuteen perustuva harjoittelu ovat merkittävässä asemassa. Erityisesti pitemmälle kehittyneillä harjoittajilla harjoitteluun kuuluu täyskontaktisparraus ilman suojuksia ja lopulta ilman suojia otteleminen.

Shoko-ryu

Shoko-ryu on Suomessa kehitetty, Suomen Karateliiton hyväksymä ja sen alainen tyylisuunta. Tyylisuunnan perustana ovat 1970- ja 1980-luvuilla Suomessa Shorinji-ryun nimellä harjoitellut tekniikat. Shoko-ryu karate on tyylisuuntana käytännönläheinen, suoraviivainen ja urheilullinen. Tyylisuunta painottaa paritekniikoita ja ottelemista, nopeita ja teräviä lyöntejä ja potkuja sekä realistisia voimakkaita suorituksia. Sen sijaan näyttävät mutta usein teholtaan teoreettiset tekniikat on karsittu minimiin. Toisin kuin useimmilla muilla tyylisuunnilla, Shoko-ryu -tyylisuunnalla on yhden pääopettajan sijaan viisihenkinen dan-kollegio, joka myöntää tyylisuunnassa suoritetut mustat vyöt.

Tayo-ryu

Tayo-ryu karate (多様流), tarkoittaa erilaisuutta ja monipuolisuutta, mikä kuvastaa Tayo-ryu:n periaatetta. Tayo-ryu karate sai muotonsa 2010 -luvulla Suomessa. Sen taustalla vaikuttavat Wado-ryu karate ja judo.

Tayo-ryu karaten harjoitusmetodi on suoraviivainen ja se sisältää karaten eri osa-alueet, kihon, kumite ja kata. Tayo-ryu karatessa otetaan huomioon harjoittelevan henkilön kokonaisuus. Sitä kautta voidaan luoda harjoitusmetodit, joissa on otettu huomioon harjoittelijan ikä, fysiikka ja henkilökohtaisetkin tavoitteet karatekan edetessä henkilökohtaisella karatepolulla eteenpäin. Siten tyylisuuntaa voi harrastaa lapsesta varttuneeseen harrastajaan saakka. Harjoitteissa sekä vyökoejärjestelmässäkin periaate näkyy muun muassa vyökoevaatimuksien sisällöissä, joihin vaikuttavat esimerkiksi juniorien herkkyyskaudet sekä toisaalta harrastajien fyysiset rajoitteet.

Salitoiminnasta

Karaten harrastajaa kutsutaan nimellä karateka. Karaten harjoittelu voidaan jakaa kolmeen eri osaan: kihoniin (jap. 基本, kihon), kumiteen (jap. 組手, kumite) ja kataan (jap. 型, kata).

Vaikka harjoituksissa ei nykyään enää lyödä kepillä jaloille, on salikuri edelleen tiukkaa. Harjoituksissa saliin tultaessa on kumarrus pakollinen. Poistuttaessa harjoittelusalista käännytään ovelta kasvot salille päin ja kumarrus. Selkä salille päin kumarrus on väärin, sillä karatessa on myös tärkeää kunnioitus opettajaa ja muita harjoittelijoita kohtaan. Joissakin seuroissa noudatetaan periaatetta, että jos haukoittelee harjoituksissa, opettaja (sensei tai senpai) käskee ko. henkilön tekemään punnerruksia. Opettaja eli sensei tai senpai voi ajaa huonosti käyttäytyvän ulos harjoittelusalista eli dōjōsta tai tatamilta.

Varusteet

Karatessa käytetään valkoista väljää puuvilla-asua – housuja ja takkia – jonka japanilainen nimi on gi. Pukuihin on saatavilla eri kangasjäykkyyksiä, sillä erikseen on katapuvut, jotka ovat kovempaa kangasta kuin normaalit. Kangasjäykkyydet usein ilmaistaan kankaan painona. Housut sidotaan kiristysnaruilla, takki solmittavilla kangassuikaleilla ja lopuksi vyöllä, joka pitää takin paikallaan ja asianmukaisella solmulla, jonka jokaisen lajin harrastajan pitäisi osata keltaisen vyön jälkeen siirtyessään oranssille vyölle.

9. kyū (valkoinen)

8. kyū (keltainen)

7 kyū (oranssi)

6. kyū, 5. kyū (vihreä)

4. kyū (sininen)

3. kyū, 2. kyū, 1. kyū (ruskea)

1. dan, 2. dan, 3. dan... (musta)

Karatevyö, 4. kyū (oranssi).

Karateen kuuluvat tärkeänä osana vyöt, jotka ilmoittavat karatekan läpäisseen kyseisen vyöasteen tasokokeen eli graduoinnin. Suomen karateliitossa ja Suomen Wado-ryu karateliitossa vyöarvot ovat seuraavat: 6. kyū valkoinen, 5. kyū keltainen, 4. kyū oranssi, 3. kyū vihreä, 2. kyū sininen, 1. kyū ruskea ja mustat vyöt.

Vyöarvot kehitettiin vasta karaten levitessä Japanin pääsaarelle, lähinnä koska judollakin oli omansa. Vyöarvot ovat järjestyksessä: valkoinen (aloittelijan vyö), kyū-arvot eli keltainen, oranssi, vihreät, sininen ja ruskeat vyöt. Ensimmäisestä mustasta vyöstä lähtien tulevat mustan vyön dan-asteet, joita on yhdestä ylöspäin. Vyöt ansaitaan läpäisemällä vyökoe, jossa opettajat arvioivat oppilaan taitoja. Alussa vöitä saa nopeasti ja suhteellisen helposti, mutta myöhemmin harvemmin ja jatkuvasti tiukemmilla vyökoevaatimuksilla. Ylimpänä dan-asteena voidaan pitää 10. dania, koska sen saadessaan karateka on jo hyvin vanha. Mustan vyön dan-asteista korkein saavuttamalla saatu on yhdeksän. 10. dan on yleensä vain lajin/tyylin suurmestarilla, kuten wado-ryu:ssa Grandmaster Hironori Ohtsuka 2:lla. On myös opettajia, jotka ovat perustaneet oman tyylisuunnan ja myöntäneet itselleen 10. danin, mutta tätä voidaan pitää lajin luonteen vastaisena ja kyseenalaisena toimintana.

Vyöjärjestys vaihtelee tyylisuunnittain. Tämän vuoksi eri tyylisuunnissa saavutetut vyöarvot eivät ole keskenään vertailukelpoisia.

Kilpailulajina

Karatesta on tullut myös kilpailulaji, jossa kisataan ottelussa (kumite) ja katassa. Karate on olympialaji, joka on ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa Tokion kesäolympialaisissa vuonna 2020. Omia sarjoja ja kisoja on junioreille, nuorille ja aikuisille. Sarjat jakautuvat vielä sukupuolen sekä junioreilla ja nuorilla iän mukaan.

Karateottelu (kumite) on nopea kilpailumuoto, jossa pienikin virhe kostautuu helposti. Kumitessa tärkeää on nopeus, "peliäly" ja liikkeiden puhtaus. Kumitessa ei ole tarkoitus tyrmätä vastustajaa, vaan pisteen saa kevyemmästä, tuomarien onnistuneeksi suoritukseksi katsomasta hyökkäyksestä. Kanssakilpailijan huomattavasta vahingoittamisesta saa varoituksen. Kumitessa ottelijalla on joko punainen tai sininen vyö, tavallista kevyempi puku ja hammassuojat. Käsissä on kevyet, rystyset ja kämmenselän peittävät otteluhansikkaat. Otteluissa täytyy olla myös säärisuojat niin naisilla kuin miehilläkin. Miehillä alasuojat ja naisilla rintasuojukset ovat suositeltavat.

Katassa tehdään ennalta määrättyä liikesarjaa mahdollisimman täydellisesti. Suojia ei tarvita, mutta ottelijalla täytyy olla punainen tai sininen kisavyö. Kataa voidaan tehdä yksin tai kolmen hengen ryhmässä (joukkuekata). Katassa arvostellaan muun muassa nopeutta, voimaa ja liikkeiden puhtautta ja todentuntua (sekä joukkuekatassa liikkeiden yhdenaikaisuutta).

Suomessa karatekilpailussa on antidoping-ohjelma, jonka Maailman karateliitto (World Karate Federation) on hyväksynyt.

Karaten asetekniikat

Joissakin karatesuunnissa harjoitellaan myös perinteisiä asetekniikoita, kuten bōn ja sain käyttöä. Asetekniikoista käytetään nimeä kobujutsu. Aseharjoittelu kehittää muun muassa taktiikkaa ja etäisyystajua, ja antaa valmiuksia puolustautua aseistettua hyökkääjää vastaan.

Suomessa kobujutsu sisältyy muun muassa Yuishinkai karate-jutsuun.

Merkittäviä opettajia

Pechin Takahara (?–1762) Satunshi Sakugawa (1733–1815) Sokon Matsumura (1798–1890) Itosu Ankō (1832–1916) Chōjun Miyagi (1888–1953) Gōgen Yamaguchi (1909–1989) Motobu Chōki (1871–1944) Kyan Chōtoku (1870–1945) Zenryō Shimabukuro (1908–1969) Joen Nakazato (1922–) Isamu Tamotsu (1919–2000)

Gichin Funakoshi (Shuri, Okinawa 1869 – Tokio 1957) Chōshin Chibana (1885–1969) Shigeru Egami (1912–1981) Yūchoku Higa (1910–1994) Kenwa Mabuni (1889–1957) Masutatsu Ōyama (1923–1994) Seiken Shukumine (1925–2001) Taiji Kase (1927 – Pariisi 2004) Mitsusuke Harada (1928– ) Tsutomu Ōshima (1930– )

Kanken Tōyama Masanao Takazawa Tadashi Nakamura (1942– ) Hironori Ōtsuka (1892–1982) Snezana Peric Yoshinao Nanbu (1943– ) Shigeru Kimura (1941–1995) Yasuhiro Konishi (1893–1983) Motokatsu Inoue (1918– 1993) Yuitchi Matshuo (1949– )

Karate elokuvissa

Karate levisi länsimaissa nopeasti populaarikulttuurin kautta. 1950-luvulla karatesta oli mainintaa romaaneissa ja sarjakuvissa, jossa se kuvailtiin ajoittain lähes myyttisin termein. Sittemmin 1970-luvulta alkaen taistelulajit nousivat valtavirran elokuvagenreksi ja erityisesti 1980-luvulla karate sai tunnettavuutta Karate Kid ja yhdysvaltalaisen näyttelijän Chuck Norrisin elokuvien kautta.

Näyttelijät ja heidän tyylisuuntansa

Näyttelijä	Gōjū-ryū	Kyokushin	Shitō-ryū	Wado-ryū	Shotokan	Kanzen Budokai	Shindō jinen-ryū	Shorin-ryū
Sonny Chiba	X	X
Sean Connery		X
Fumio Demura			X
Jason David Frank				X	X
Olivier Gruner					X
Kelly Hu						X
Jim Kelly								X
Shō Kosugi							X
Lorenzo Lamas			X
Dolph Lundgren	X	X
Richard Norton	X
Chuck Norris			X
Jeff Speakman	X
Austin St. John					X
Steven Seagal			X
Wesley Snipes					X
Rina Takeda								X
Benny Urquidez					X
Jean-Claude Van Damme					X
Michael Jai White	X	X			X
Don "The Dragon" Wilson	X
Jeff Wincott					X
Tadashi Yamashita								X

Katso myös

• Taistelulaji
• Itsepuolustuslaji
• Jujutsu
• Kata
• Kobujutsu
• Kumite
• Okinawa, Japani, Kiina
• Wadō-ryū
• Taekwondo

Lähteet

• http://www.karateliitto.fi/karate/ (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuuslähteet

• Laaksonen Tero: Kamppailijoita dojolta tatamilta. Tero Laaksonen, 1992. ISBN 952-90-3777-5
• Laaksonen, Tero: Suomalaiset kamppailulajien tekijät. Oy European Kyusho Jitsu Tuite Ltd, 2009. ISBN 978-952-99494-3-4

Aiheesta muualla

• Suomen Karateliitto
• Suomen Wado-ryu Karateliitto
• Wado-ryu -karate (Bushido Helsinki)
• Karaten historiaa Budokwain sivulla
• World Karate Federation
• The Karate World (Arkistoitu – Internet Archive)
• KarateRec.com - Karate Results and Charts WKF (english, français, türkçe)
• Latvian Karate Federation
• Suomen Shorinji ryu Karatedo (Arkistoitu – Internet Archive)