Kainuun historia

Kainuun historia ulottuu tuhansien vuosien taakse ja vanhimmat jäänteet ihmisasutuksesta ovat kivikaudelta. Nykyisin Kainuuna tunnettava alue on kuulunut osana historialliseen Pohjanmaan maakuntaan. Sen kiinteän asutuksen synty juontaa juurensa 1500-luvun puoliväliin. Hallintohistoriallisista syistä alueesta alkoi jo varhain muodostua omaleimainen kokonaisuus, mikä 1800-luvun loppuun mennessä johti kainuulaisen maakuntatietoisuuden syntymiseen.

Asutuksen alkuvaiheet

Paltamon Autioniemestä löytynyt vuolukivestä veistetty karhunpää-nuija on tunnetuin Kainuusta peräisin oleva esihistoriallinen taide-esine. Kansallismuseossa säilytettävä 7000 vuotta vanha karhunpää on luultavimmin ollut rituaalikäytössä.

Arkeologisten löytöjen perusteella Kainuun vanhimmat asuinpaikat on ajoitettu jo kivikaudelle. Vanhimmat löydöt Suomussalmella ovat ajalta 8000–7800 eaa. ja Hyrynsalmella, Paltamossa sekä Kajaanissa 6500–6000 eaa. Myös pronssikauden löydöt ovat runsaita. Löytöjen perusteella on voitu päätellä, että jo näinä varhaisina vuosituhansina yhteyksiä oli solmiutunut Itämerelle, Pohjois-Skandinaviaan sekä ennen muuta itään Ääniselle ja Vienanmeren suuntaan.

Myöhäisrautakautisella viikinkiajalla 800-luvulta lähtien löytöjen määrä alkaa kasvaa olennaisesti. Hautapaikoilta löydettyjen esineiden on katsottu olevan merkkejä myös pitempiaikaisesta oleskelusta, ehkä erämieskauppiaiden tukikohdista. Etelästä, etenkin Vakka-Suomesta ja Satakunnasta käsin tapahtunut riistamaiden ja kalavesien hyödyntäminen oli tärkeä esivaihe Oulujärven seutujen asutushistoriassa. Eteläsuomalaisten eränkävijöiden ohella alueella liikkui pohjoisesta päin Vienanmerelle pyrkiviä norjalaisia sekä 1100-luvulta lähtien vienan- ja laatokankarjalaisia, jotka alkoivat kilpailla pohjoisten erämaiden tuotteista. Muodollisesti alue olikin joutunut Novgorodin valtapiiriin Pähkinäsaaren rauhassa 1323.

Kuten muualla Sisä-Suomessa Kainuussakin liikkui lisäksi lappalaisperhekuntia kalastus- ja peuranpyyntipaikkojensa välillä. Lappalaiset, joita on perinteisesti pidetty Kainuun ensimmäisinä asukkaina, joutuivat siirtymään kuitenkin yhä pohjoisempaan 1500-luvun alkupuolella. Tähän vaikutti ilmeisesti Pohjanmaan rannikkoseutujen talonpoikien voimistunut eräkalastus Oulujärven seuduilla.

Vakituisen maanviljelijäväestön Kainuu sai savolaisten asutusliikkeen myötä. Ensimmäiset kaskiviljelyä harjoittaneet savolaiset talonpojat olivat siirtyneet Oulujärven erämaihin jo 1530-luvulla. Mutta vasta Ruotsin kruunun ryhtyessä ohjailemaan ja kannustamaan asutusta hallinnollisin toimin, se muuttui joukkomittaiseksi. Taustalla oli Kustaa Vaasan halu saada kiistanalaiset erämaat liitetyksi Ruotsin valtapiiriin ja estää ortodoksisen karjalaisasutuksen juurtuminen alueelle. Keväällä 1552 tapahtunut suurin uudisasutusaalto toi 140 perhekuntaa Savosta Kainuuseen. Muuttajia houkuteltiin lupauksin verohelpotuksista. 1500-luvun loppuun mennessä asutus oli kasvanut 300 talon suuruiseksi.

Ruotsin ja Venäjän väliset valtapoliittiset erimielisyydet kärjistyivät 1550-luvulla ja uudelleen vuosisadan lopussa väkivaltaisuuksiksi, joista varsinkin Kainuun uudisasutus joutui kärsimään (ks. artik. Suuri Venäjän sota ja Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota). Molemminpuoliset hävitysretket autioittivat väliaikaisesti koko Kainuun ja asutustoiminta jouduttiin osittain aloittamaan alusta. Savolaisten lisäksi väkeä saapui nyt myös Pohjois-Karjalasta. Vuoden 1595 Täyssinän rauhassa Venäjä joutui tunnustamaan alueen kuulumisen Ruotsi-Suomeen.

Varhaista hallintohistoriaa

Asutuksen vakiintumista seurasi vähitellen myös alueen hallinnollinen ja seurakunnallinen järjestäminen. Oulujärven seudut kuuluivat aluksi Savonlinnan linnalääniin, mistä asutuskin oli lähtöisin, mutta vuonna 1559 ne liitettiin Pohjanmaahan ja vuonna 1569 osaksi sen pohjoista vouti- eli kihlakuntaa.

1550-luvulla alueesta muodostettiin oma hallinto- ja kirkkopitäjänsä. Tili- ym. virallisissa asiakirjoissa käytettiin nimityksiä ”Ulo eremarken” (Oulun erämaa) tai ”Uleträsk socknar” (Oulujärven pitäjät). Seurakuntaa, joka 1550- ja 1560-lukujen vaihteessa erotettiin Limingasta, nimitettiin ”Oulujärven erämaan seurakunnaksi”. Sen ensimmäinen kirkko rakennettiin Manamansaloon, mutta venäläiset hävittivät sen pitkän vihan aikana 1581. Oltuaan sodan tuhojen seurauksena vuosina 1585–1598 väliaikaisesti osana Liminkaa, Oulujärven erämaa erotettiin jälleen omaksi pitäjäkseen vuonna 1599. Elpyneen pitäjän hallinnon ja seurakunnan keskuspaikaksi tuli nyt Paltamon kylä (nyk. Paltaniemi) Oulujärven Paltaselän etelärannalla. Aluksi sitä kutsuttiin vanhalla nimellään Oulujärven pitäjäksi, mutta Kajaanin linnan perustamisen jälkeen 1600-luvun alussa ”Kajaanin pitäjäksi” (ruots. Cajanaborgs socken). Pitäjän alue, joka idässä ulottui uuteen valtakunnan rajaan, vastasi osapuilleen nyky-Kainuun aluetta.

Kainuu 1600-luvulla – Kajaanin vapaaherrakunta

Pietari Brahen tilauksesta valmistettu kartta Kajaanin vapaaherrakunnan alueesta 1650-luvun alusta (karttapohjoinen vasemmalla).

Sotilaalliseksi tukikohdaksi uudisasutusta ja hallintoa turvaamaan rakennettiin vuosina 1604–1619 Kaarle IX:n määräyksestä Kajaanin linna. Sen sijainti Kajaaninjoessa kymmenisen kilometrin päässä Paltamo/Paltaniemestä oli omiaan estämään idästä päin tulevan hyökkääjän pääsyä Pohjanmaan rannikkoseuduille sekä samalla tukemaan Ruotsin laajentumispolitiikkaa kohti Jäämerta. ”Kainuun asutusta se tuki lähinnä moraalisesti, sillä suurin osa Kainuusta jäi linnan ja vihollisen väliin”, kuten Kainuun historiaa tutkinut Jorma Keränen kirjoittaa.

1600-luvun puolivälissä Kajaanin pitäjä liitettiin osaksi laajaa Kajaanin vapaaherrakuntaa (ruots. Kajana friherreskap), jonka kuningatar Kristiina luovutti läänityksenä Pietari Brahelle. Kainuun lisäksi vapaaherrakuntaan kuuluivat Pohjois-Savo, osa Pohjois-Karjalaa sekä Salon pitäjä Pohjanmaan rannikolla. Läänityksen saajalla oli oikeus kantaa alueelta kruunun verot ja tullitulot, mutta ei rajoittaa omistus- eikä perintöoikeutta. Kajaanin linnan viereen Pietari Brahe perusti vuonna 1651 Kajaanin kaupungin (ruots. Kajana Stad), mistä tuli vapaaherrakunnan hallinnollinen keskus linnanpäälliköineen ja veronkannosta vastaavine vouteineen. Samalla aloitettiin linnan varustusten ja sisätilojen uudistaminen. Kainuulaiset oli vapautettu kruunun yleisestä väenotosta mutta joutuivat ottamaan osaa Kajaanin linnan varustelukustannuksiin, ylläpitämään rajan vartioinnista vastannutta rakuunaosastoa sekä sitoutumaan nostoväen voimin sodanaikaiseen puolustukseen. Tämä sopimus jäi voimaan myös sen jälkeen, kun läänitys vuonna 1681 peruutettiin takaisin kruunulle.

1600-luku oli Kainuussa kuitenkin suhteellisen rauhallista aikaa. Tähän myötävaikuttivat niin sanotut rajarauha-sopimukset, joita paikallisväestön edustajat molemmin puolin rajaa solmivat. Ruotsin kruunun hyväksymillä rajarauhoilla haluttiin pitää alue konfliktien ulkopuolella, turvata alueelle elintärkeä rajakauppa (mm. suolan tuonti Vienan mereltä) sekä torjua yhteistyöllä raja-alueilla tapahtuvaa ryöstelyä.

Claes Claessonin kartta "Kajaaniporin läänistä" vuodelta 1650. Kainuun alue jakautui tällöin Paltamon ja Sotkamon pitäjiin.

Vapaaherrakauden on katsottu merkinneen Kainuulle edistyksen aikaa. Pitkän rauhan kauden aikana alueen väkiluku oli kasvanut lähes seitsemään tuhanteen asukkaaseen vuosisadan jälkipuolella. Talojen lukumäärä kaikki tilatyypit mukaan lukien oli noin 900. Mutta Suuret katovuodet 1690-luvulla koettelivat Kainuuta erityisen ankarasti. Kolmen tuhannen ihmisen eli noin 43 % alueen väestöstä on arvioitu menehtyneen tällöin nälkään ja kulkutauteihin.

Vapaaherrakaudella Kajaanin pitäjää oli nimitetty myös ”Kajaanin lääniksi” (ruots. Kajana län tai Cajanaborgs län). Nimitys jäi käyttöön pitkälle 1700-lukua, vaikka tosiasiassa kyseessä ei ollut varsinainen lääni. Kainuu liitettiin jälleen Pohjanmaan lääniin sen kolmanneksi, ”Kajaanin kihlakunnaksi” (ruots. Kajana härad). Pitäjän sisäinen jakautuminen pienempiin kokonaisuuksiin oli alkanut 1600-luvun keskipaikkeilla: Sotkamosta ja Kajaanin kaupungista tuli tällöin omat kirkkoherrakuntansa ja vanhasta Kajaanin pitäjän emäseurakunnasta Paltamon seurakunta. Pian vapaaherrakauden jälkeen Sotkamo sai myös itsenäisen hallintopitäjän aseman.

Isoviha ja Ruotsin kauden loppuaika

Kajaanin kaupungin sinetti 1700-luvulta Petrus Mathesiuksen Pohjanmaata käsittelevästä väitöskirjasta (1734).

Katovuosista toipunut ”Kajaanin lääni” joutui uudelleen suuren Pohjan sodan loppuvaiheessa ja sitä seuranneen Isovihan aikana kokemaan kovia. Venäjän vastaisella rajalla vallinnut rajarauha rikkoontui, kun tullierimielisyyksistä alkunsa saanut kiista johti väkivaltaisuuksiin. Paikallisen venäläisen kostoretkikunnan onnistui vuonna 1712 yllättäen tunkeutua Kajaaniin asti. Ryöstelyä ja väkivaltaisuuksia tapahtui myös Paltamon kirkolla ja Sotkamossa. Samoihin aikoihin venäläisarmeija oli jo vallannut koko Etelä-Suomen ja eteni kohti pohjoista Pohjanmaata. Suomen puolustamiseen ei Ruotsin kruunulla enää riittänyt kiinnostusta eikä resursseja. Viimeisenä piti puoliaan pieni varusväki Kajaanin linnassa, jota monituhatpäinen kasakka-armeija tykkeineen piiritti kuukauden ennen sen antautumista tammikuussa 1716. Ennen Uudenkaupungin rauhan voimaan astumista vuonna 1721 vihollinen oli ryöstänyt koko Kainuun. Osa rakennuskantaa oli tuhottu ja niiden asukkaat surmattu. Veroina ja sotasaaliina taloista ja kirkoista vietiin mukana kaikki mitä irti saatiin..

Kun Suomi sittemmin hattujen sodan aikana kesällä 1742 miehitettiin uudelleen, se tapahtui ”Kajaanin läänissä” tällä kertaa väkivallattomasti. Rajarauha-tradition hengessä ”Kajaanin läänin” kruununvouti Matthias Castreen oli pitänyt neuvotteluyhteyttä rajantakaisiin viranomaisiin ja talonpoikaisjohtajiin, mikä rauhoitti tilannetta kiristyneessä ilmapiirissä. Myöskään Suomen sodan taistelut eivät suoranaisesti koskettaneet Kainuun aluetta.

Toipuminen ison vihan tuhoista ja jälleenrakentaminen alkoivat kuitenkin nopeasti. Väkiluku kasvoi 4 300 asukkaasta vuonna 1720 lähes 7 000:een vuosisadan puolivälissä ja noin 18 000:een Ruotsin vallan loppuun mennessä. Varsinkin vuosisadan loppupuolen luonnollinen väestönlisäys sekä edulliset ilmasto-olot myötävaikuttivat kaskitaloutta harjoittavan uudisasutuksen leviämiseen Kainuun vaara-alueille. Uudistilojen perustamista helpotettiin ja kannustettiin jälleen määräaikaisia verovapauksia myöntämällä.

Eric Castrén kirjoitti väitöskirjansa ”Kajaanin läänistä” talousopin professori Pehr Kalmin johdolla.

Kaskiviljely oli Ruotsin vallan loppuun asti Kainuun pääelinkeino, minkä rinnalle 1700-luvun puolivälissä nousi vähitellen tervanpoltto. Oulujärven ja Hyrynsalmen vesistön lähialueiden merkitys tervantuotannossa alkoi korostua, kun sisämaan tervakauppa ehtyi Viipurin jouduttua vientisatamineen Venäjän haltuun. Toisaalta Pohjanmaan tervakaupan säännöstelyn purkaminen mahdollisti Oulun kehittymisen tärkeäksi vientisatamaksi, jonka tervahovin kautta myös Kainuun tervatynnyrit siirtyivät maailmanmarkkinoille.

Muutoinkin Kainuun hallinnolliset ja taloudelliset yhteydet Ouluun tiivistyivät, kun siitä tuli uuden, vuonna 1775 perustetun Oulun läänin keskus ja maaherrakaupunki. Kajaanin kihlakunnasta tuli nyt uuden läänin osa, joka edelleen oli hallinnollisesti jakaantunut Paltamon ja Sotkamon pitäjiin sekä Kajaanin kaupunkiin. Laajan Paltamon pitäjän kirkollisten olojen ongelmat johtivat kuitenkin vuonna 1786 sen jakamiseen: Paltamon pohjoisosa erotettiin omaksi Hyrynsalmen kirkkoherrakunnaksi. Samalla siitä tuli myös oma hallintopitäjänsä. Ruotsin ajan lopussa 1804 perustetun Kajaanin tuomiokunnan myötä kihlakunta sai myös oikeudenhoidon osalta itsenäisen aseman ja oman pysyvän kihlakunnantuomarin.

1700-luvulta ovat peräisin varhaisimmat kirjalliset kuvaukset joissa ”Kajaanin lääniä” käsiteltiin alueellisena kokonaisuutena. Vuonna 1734 ilmestyi Uppsalassa pohjalaisen ylioppilaan P. A. Mathesiuksen väitöskirja De Ostrobotnia (ilm. suom. Maantieteellinen väitöskirja Pohjanmaasta 2008). Tutkielma sisälsi muun muassa tarkkoihin mittauksiin pohjautuvan kuvauksen Kajaanin linnan raunioista. Vuonna 1754 ilmestyneessä Turun akatemian väitöskirjassa Cajanaborgs län kruununvouti ja Kajaanin pormestari Matthias Castreenin poika Eric Castrén puolestaan kuvasi alueen pitäjien historiaa ja niiden taloudellisia erityispiirteitä. Castrénin tutkielmassa on nähty ensimmäisiä merkkejä kainuulaisen aluetietoisuuden synnystä.

Kainuu autonomian ajalla – maakuntatietoisuuden synty

Keisarin matka Kainuuseen

Venäjän keisari Aleksanteri I tervehtii silloisen Paltamon Haapalankankaalla kainuulaista valtiopäivämies Henrik Tervosta. Kivipiirros on samalla vanhimpia maisemakuvia Kainuusta (teoksesta Sebastian Gripenberg, Berättelse om Kejsar Alexanders färd, 1828).

Kun Suomi vuonna 1809 liitettiin Suomen sodan seurauksena osaksi Venäjän keisarikuntaa, myös ”Kajaanin läänin” itäraja rauhoittui vuosisadaksi ja menetti sotilaallisen merkityksensä. Kainuu nousi hetkeksi huomion kohteeksi, kun keisari Aleksanteri I kymmenen vuotta myöhemmin matkallaan Suomessa poikkesi myös Kajaaniin ja Paltamoon. Aleksanteri ihaili koskimaisemaa Kajaanin linnan raunioilta ja tapasi alueen säätyläistön ja rahvaan edustajia. Matkalla oli myös käytännön merkitystä. Kun keisari joutui kokemaan Kainuun surkeat kulkuyhteydet, hän antoi määräyksen rakentaa valtion varoin tieyhteys Kajaanin ja Iisalmen välille. Tie valmistui vuonna 1828.

Väestön kasvu – isojako ja maatalous

Kainuun väestö jatkoi voimakasta kasvuaan 1800-luvulla. Vuosisadan lopussa asukasmäärä ylitti 40 000 rajan., vaikka katovuodet 1830-luvun alussa, 1850-luvulla sekä varsinkin 1860-luvulla aiheuttivat tuhansien nälkiintyneiden ja sairastuneiden ihmisten kuoleman. Autonomian ajan lopussa itsenäisyyden kynnyksellä väestömäärä läheni jo 60 000 hengen rajaa.

Toisin kuin muualla Suomessa isojako toteutettiin Kajaanin kihlakunnassa vasta 1800-luvun puolivälissä. 1870-luvulla päätökseen saatu jakotoimitus vakiinnutti tilojen rajat ja talollisten oikeuden tiettyyn maa-alueeseen. Seurauksena oli tilojen lukumäärän voimakas kasvu (1 295 tilasta 1 754 tilaan). Valtiosta tuli nyt kihlakunnan suurin maanomistaja valtion metsien muodostaessa puolet alueen pinta-alasta. Isojaon toteuttaminen loi pohjaa suunnitelmalliselle maatalouden harjoittamiselle. Vaikka isojako myös kärjisti tilallisten ja tiloja vaille jääneiden välejä, se ei johtanut Kainuussa jyrkkiin sosiaalisiin vastakohtaisuuksiin.

Vuosisadan puolivälissä kaskimaat Kainuussa alkoivat vähitellen ehtyä. Oulun läänin virkakunta yritti kannustaa talollisia siirtymään peltoviljelyyn ja karjatalouteen, jotta maakunta pääsisi eroon jatkuvasti uhkaavasta köyhyydestä. Mutta maaperän huonosta laadusta ja ankarasta ilmastosta johtuen kehitys oli hidasta. Väkiluku kasvoi peltoalaa nopeammin. Vaikka perunanviljely vakiinnutti asemansa 1800-luvun loppuun mennessä ja karjanhoidossakin oli otettu edistysaskelia, viimeistään vuosien 1891–1892 ja 1902–1903 katovuosien jälkeen alue alkoi leimautua ”nälkämaaksi”, joka ei selvinnyt ilman valtakunnallisten hätäaputoimikuntien tukea.

Tervatalous ja metsäteollisuus

Kajaanin tervahovi 1900-luvun alussa (H. Renfors, Kainuun museo).

Alueen elinkeinoelämän erikoispiirre oli tervatalouden merkityksen korostuminen entisestään vielä vuosisadan lopulla. Kainuusta oli tullut Suomen tervantuotannon keskusalue, jossa poltettiin yli puolet maan vuosittaisesta tervamäärästä. Tervanpoltto työllisti ja tervakauppa toi rahatuloja myös syrjäseuduille maakunnan itäosiin, jossa raaka-aineeksi kelpaavaa mäntymetsää oli runsaasti tarjolla. Kehitystä vauhditti valtion edistämä koskienperkaustoiminta, mikä helpotti tervan kuljetusta.

Lopulta tervanpolton seuraukset olivat kuitenkin myös kielteisiä Kainuun taloudelliselle kehitykselle. Oulun mahtavat kauppahuoneet onnistuivat kytkemään kainuulaiset tervatalonpojat alustalaissuhteeseen, mikä johti velkakierteeseen. Kun ennakkomaksuina saatuja käteistä ja elintarvikkeita ei onnistuttu korvaamaan seuraavan vuoden tervalastilla, alkoi talonpoikien maaomaisuutta siirtyä velkaperinnässä tervaporvareiden käsiin. 1900-luvun vaihteessa Oulun kauppahuoneilla oli yli kaksituhatta velallista tervantuottajaa.

Rautatien valmistuminen Kajaaniin vuonna 1904 mahdollisti tervatynnyrien kuljetukset myös etelään. 1910-luvulla tervanpoltto alkoi nopeasti taantua, kun puutavaran kasvava kysyntä nosti niin palkkoja kuin metsien arvoa. Tervamarkkinoilla kysyntää olisi tosin riittänyt, mutta puutavarakaupasta oli tullut kannattavampaa. Suomessa 1890-luvulla alkanut teollistumiskausi veti myös Kainuun mukaansa, kun Kajaanin Puutavara Osakeyhtiö höyrysahoineen (1907), sellutehtaineen (1910) ja vesivoimaloineen (1917) aloitti toimintansa.

Kihlakunnan hallinto kasvaa – kuntauudistus

Autonomian ajan loppupuolella Kajaanin kihlakunnan hallinto kehittyi ripeästi ja sen virkakunta kasvoi. Kruununmetsien hoito, postilaitos, rautatie sekä järjestyksen valvonta ja oikeuden jakaminen vaativat omat viranhaltijansa. Maaseudun kunnallishallinnosta vuonna 1865 annetun asetuksen seurauksena kihlakunnan kuntajako vakiintui lopulliseen muotoonsa ja kuntien tehtävät eriytettiin seurakuntien hallinnosta. Paltamon, Sotkamon ja Hyrynsalmen kuntien rinnalle perustettiin Kuhmon (1865), Säräisniemen (1865, vuodesta 1955 Vaala), Suomussalmen (1867) , Puolangan (1867), Ristijärven (1867) ja Vuolijoen (1867) kunnat. Kajaani sai ympärilleen Kajaanin maalaiskunnan (1869).

Koulutus, kansanvalistus, opinkäynti

Myös kulttuuristen rakenteiden kannalta 1800-luvun loppupuoli oli vireää kehityksen aikaa. Koko kihlakunnan kattava kansakouluverkosto saatiin perustettua, vaikka kuntakokouksissa alussa ilmeni voimakasta epäluuloa koulujen hyödyllisyyttä kohtaan. Myös korkeammasta opetuksesta vastaava oppikoululaitos otti ensiaskeleitaan. Jo 1840-luvulla Kajaanissa toimineesta ala-alkeiskoulusta ja 1870-luvulla aloittaneesta yksityisestä ruotsinkielisestä tyttökoulusta kehittyi vähitellen kaupungin ylläpitämä viisiluokkainen suomenkielinen yhteiskoulu (1895). Ylioppilaaksi ja yliopisto-opintoihin tähtäävät joutuivat kuitenkin jatkamaan koulunkäyntiään tavallisesti Oulun suomalaisessa yksityislyseossa. Muutos asiantilaan tuli vasta, kun yhteiskoulu vuonna 1906 päätettiin laajentaa yliopistoon johtavaksi. Vuosien 1868 ja 1907 välisenä aikana Helsingin yliopistoon kirjoittautui noin sata Kainuusta kotoisin olevaa ylioppilasta.

Merkittävää koko maakunnan kannalta oli senaatin päätöksen mukaisesti Kajaaniin vuonna 1900 perustettu seminaari, jonka tehtävänä oli kouluttaa kansakoulunopettajia koko Pohjois-Suomen tarpeisiin. Julkisin varoin toteutettu useista rakennuksista muodostuva seminaarialue vihittiin käyttöönsä vuonna 1904. Vuonna 1909 perustettu Kainuun kansanopisto puolestaan tarjosi kansakoulukurssin suorittaneille mahdollisuuden syventää yleissivistystään. Opisto liitti opinto-ohjelmiinsa toisaalta myös käytännön taitoja tukevaa maanviljelys- ja karjanhoito-oppia ja metsänhoidon alkeita. Kansanopisto sijoitettiin Paltamon Mieslahteen.

Järjestöt, lehdistö ja kirjallisuus maakuntahenkeä luomassa

Samuli Paulaharjun Kainuu-kuvauksen kansilehti vuodelta 1922.

Kuten muuallakin Suomen suuriruhtinaskunnassa myös Kainuussa yhdistystoiminta vilkastui vuosisadan loppua kohti kansalaisten järjestäytyessä ammatillisesti, poliittisesti tai yleisaatteellisen kansalaistoiminnan puitteissa. Vuonna 1891 perustetusta ”Kajaanin maalaisseurasta” kehittyi piiriorganisaatio ”Kajaanin kihlakunnan maanviljelysseura” (1904), johon kuului 47 paikallista maamiesseuraa. ”Kajaanin kauppiasyhdistys” perustettiin 1881 ja työväenyhdistys 1895, ensimmäinen nuoriseura syntyi Sotkamoon 1891 ja ”Kajaanin nuorisoseurojen keskusliitto” 1908. Varsinkin näiden piiriorganisaatioiden toiminta vaikutti maakunnallisen tietoisuuden vahvistumiseen. Ensimmäisinä ”Kainuu”-nimityksen ottivat käyttöönsä ”Kainuun opettajayhdistys” vuonna 1904 ja ”Kainuun voimistelu- ja urheilupiiri” vuonna 1911.

Kainuu-nimen käyttämisellä oli tosin myös vastustajansa, koska se maantieteellisenä käsitteenä oli perinteisesti vakiintunut tarkoittamaan koko Pohjanmaata. Mutta 1900-luvun alkuvuosina ”Kainuu”-sana alkoi esiintyä yhä useammin paikallisten sanomalehtien kirjoituksissa tarkoittamassa vanhaa ”Kajaanin läänin” aluetta. Myös Paltamon Paltaniemeltä kotoisin oleva nuori Eino Leino käytti monissa varhaisrunoissaan ”Kainuunmaata” synnyinseutunsa synonyyminä. Ilmari Kianto puolestaan, vaikka vastustikin nimityksen käyttämistä maakunnan nimenä, runoili ”Kainuhun kansasta” ja ”Korpi-Kainuusta”. Maakunnallista identiteettiä vahvistivat myös ensimmäiset Kainuun oloja ja historiaa käsitelleet suomenkieliset tietokirjat, K. A. Castrénin Kertoelmia Kajaanin läänin waiheista ww. 1650-1750 (ilm. 1867) sekä Eino Leinon vanhimman veljen O. A. F. Lönnbohmin Tietoja Kajaanin kihlakunnasta ja etenkin Paltamon pitäjästä (ilm. 1887 tekijänimellä O. A. F. Mustonen). Myöhemmin 1910-luvulla Samuli Paulaharju keräsi tietoja kainuulaisesta kansanperinteestä haastattelemalla vanhoja kainuulaisia sekä valokuvaten ja piirtäen maaseudun kulttuurimiljöitä ja vanhaa esineistöä kirjaansa Kainuun mailta (ilm. 1922).

Myös Kainuun puukirkkojen vanhat seinämaalaukset ja taidehistoriallinen esineistö nousivat kesällä 1899 kiinnostuksen kohteeksi, kun Pohjois-Pohjanmaalle suuntautunut Suomen muinaismuistoyhdistyksen seitsemäs taidehistoriallinen tutkimusretki otti kohteekseen mm. Kajaanin, Paltaniemen, Sotkamon ja Säräisniemen kirkot. Retkikuntaa johtanut Emil Nervander kuvasi samana vuonna sen tuloksia suurelle yleisölle Päivälehden joulualbumi Nuoressa Suomessa (nro IX 1899).

Karelianistit Kainuussa

Kuhmolaisen Matokankaan torpan isäntä Renne Haverinen toimi monien Kainuun ja Vienan kävijöiden oppaana. Akseli Gallen-Kallelan piirros vuodelta 1890.

Monet karelianistisen innostuksen valtaamat maalarit ja arkkitehdit viettivät 1890-luvulla pitkiä aikoja myös Kainuussa matkoillaan kohti Vienan Karjalaa. Tämän seurauksena kainuulaisista maisemista ja kansantyypeistä tuli taiteellisen kuvauksen aiheita.

Jo kesällä 1890 Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre maalasivat Sotkamossa ja Kuhmonniemellä, josta käsin he tekivät retkiä Vienan puolelle Akonlahteen. Muutamaa vuotta myöhemmin Sparre yhdessä Emil Wikströmin kanssa retkeili samoilla seuduilla. Vuosina 1893–94 Sparre oleskeli vaimonsa Eva Mannerheim-Sparren kanssa Kuhmossa ja Kajaanissa, jossa hän piirtäen tallensi vanhan Kajaanin kaupunki- ja koskinäkymiä.

Vuosikymmenen puolivälissä Anna Sahlsten maalasi Sotkamossa ja Pekka Halonen Paltamon Kivesjärvellä, jonne hän teki vaimoineen häämatkan. Paltamossa Halonen ystävystyi nuoren Eino Leinon kanssa. Arkkitehdit Yrjö Blomstedt ja Viktor J. Sucksdorff puolestaan poikkesivat Sotkamoon ja Kuhmoon tutkimusmatkallaan Vuokkiniemeen ja Vienan Kemiin. Kameralla Kainuun ja Vienan Karjalan maisemia tallensi I. K. Inha. Kainuu-kuvastoa julkaistiin sittemmin hänen valokuvateoksessaan ”Suomi kuvissa” (ilm. 1895–96).

Viimeisiä taiteilijakarelianisteja olivat vuonna 1899 Kajaanissa ja Sotkamossa maalanneet Albert Gebhard ja tämän poikapuoli Väinö Hämäläinen.

Itsenäisyyden ajan kehityslinjoja

Itsenäistymispyrintöjä ja luokkavastakohtaisuuksia

Ensimmäisen maailmansodan ajan suurvaltapolitiikka kosketti Kainuuta, kun paikalliset aktivistit ryhtyivät järjestämään Venäjän vastaista toimintaa ja jääkärivärväystä. Hyrynsalmelaisen maanviljelijän ja kansanedustajan J. A. Heikkisen omistamasta Hallan tilasta tuli Ruotsin kautta Saksaan matkaavien turva- ja etappipaikka. Myöhemmin myös Venäjältä paenneet saksalaiset sotavangit saivat sieltä piilopaikan. Nelisenkymmentä kainuulaistaustaista lähti Saksaan jääkärikoulutukseen.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 myös Kainuussa perustettiin työväen järjestyskaarteja ja porvarillisella puolella aktivistien suojeluskuntia. Sisällissodassa maakunta oli kaukana valkoisten ja punaisten rintamalinjasta ja siksi yhteenotot jäivät vähäisiksi. Kajaanissa tammikuussa perustettu ”Kajaanin sissirykmentti” osallistui valkoisten puolella taisteluihin mm. Iisalmessa, Kuopiossa ja Viipurissa. Sen jäsenet osallistuivat myös vangittujen punaisten teloituksiin. Rykmenttiin liittyi myös myöhemmin maan pääministerinä ja presidenttinä tunnettu Kajaanin yhteiskoulun oppilas Urho Kekkonen.

Sisällissodan jälkeen keväällä 1918 everstiluutnantti C. W. Malmin johtama vapaaehtoisten valkoisten ”heimosoturien” retkikunta tunkeutui Neuvosto-Venäjän puolelle Suomussalmelta Raatteen tietä pitkin tarkoituksenaan karkottaa venäläiset bolševikit Vienasta. Muurmannin radalle asti päässyt retkikunta joutui palaamaan lyötynä takaisin Suomen puolelle (ks. Vienan retket).

Suomussalmen taisteluista uutisoitiin näyttävästi sanomalehdissä.

Kainuu talvi- ja jatkosodassa

Talvisodassa maakunnan alueella käytiin suuria taisteluja. Kajaani ja Kuhmo joutuivat lisäksi Neuvostoliiton rajujen pommitusten kohteeksi. Kajaanissa annettiin kaikkiaan 132 ilmahälytystä. Kuhmoa, josta siviiliväestö oli evakuoitu, pommitettiin 48 kertaa. Siviiliuhrit jäivät pommituksissa kuitenkin vähäisiksi.

Juntusrannan kautta Suomussalmelle joulukuussa 1939 hyökännyt ylivoimainen vihollinen lyötiin takaisin ja avuksi hyökänneet neuvostoliittolaiset divisioonat raskaine motorisoituine kalustoineen tuhottiin kuuluisissa Raatteen tien ja Kuhmon taisteluissa, joissa suomalaisten onnistui motittaa vihollisjoukot. Taisteluissa kaatui 641 kainuulaista. Suomusalmen ja Kuhmon rakennuskanta tuhoutui pahoin.

Jatkosodan aikana Kainuu ei varsinaisesti kuulunut sotatoimialueeseen, mutta Kuhmosta käsin suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon kohti Rukajärveä ja Suomussalmelta yhdessä saksalaisten kanssa Uhtualle (ks. artik. Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941).

Väestökehitys

Kainuun väestö kasvoi voimakkaasti itsenäisyyden aikana 1960-luvulle asti. Vuonna 1933 väkiluku oli 70 000 ja sodan jälkeen 1946 noin 80 000. Vuonna 1955 ohitettiin 100 000 asukkaan raja. Väestö kasvoi vielä vuoteen 1963 asti (108 000 henkeä), minkä jälkeen alkoi lasku. Vuoteen 1980 mennessä Kainuun väkiluku poismuuton seurauksena väheni runsaalla 20 000 hengellä, mistä siirtolaisuuden osuus oli noin 3 000 henkeä. 1960- ja 1970-lukujen ennätyksellinen muuttotappiollisuus selittyi toisaalta pientilavaltaisen maatalouden kriisistä, joka ajoi väestöä pois maatalouselinkeinoista, toisaalta suurten ikäluokkien osalle tulleesta suuresta työttömyydestä Kajaanissa ja sen lähiympäristössä.

Vuonna 1980 väestön määrä oli laskenut noin 99 000 henkeen ja 2000-luvun vaihteessa noin 90 000 henkeen.

Hankkeet oman läänin perustamiseksi

Pyrkimykset Kainuun erottamiseksi Oulun läänistä vilkastuivat heti olojen rauhoituttua sisällissodan jälkeen. Kajaanissa kesällä 1918 pidetty kihlakunnan edustajien kokous teki anomuksen oman läänin perustamisesta, mutta hanke joutui heti vastatuuleen, kun Oulun läänin maaherra asettui vastustamaan ehdotusta. Valtioneuvoston seuraavana vuonna asettama komitea, jonka tehtävänä oli pohtia uusia lääninjakoja ja maakunnallista itsehallintoa, tosin ehdotti Oulun läänin jakamista ”Keski-Pohjan” ja ”Peräpohjan” lääneihin, jolloin ensiksi mainittu olisi jakaantunut ”Oulun” ja ”Kajaanin maakuntiin”. Komitean ehdotukset jäivät kuitenkin toteutumatta.

Uudelleen läänin perustamishankkeisiin ryhdyttiin 1950-luvun alussa. Varsinkin vuonna 1952 perustetun ”Kainuun maakuntaliiton” piirissä oltiin aktiivisia. Liitto perustettiin maakunnan kuntien yhteistyöelimeksi ajamaan ja valvomaan niiden yhteisiä etuja. Sen enempää kainuulaisten kansanedustajien eduskunnassa kuin maakuntaliitonkaan piiristä tehdyt aloitteet eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen. Väestöpohjaa ja taloudellisia resursseja pidettiin riittämättöminä. Asiaan palattiin vielä kerran 1970-luvun alussa. Myös kainuulaistaustaiseen presidentti Urho Kekkoseen vedottiin asiassa. Samoihin aikoihin istuneen väliportaan hallintokomitean ehdotuksen mukaisesti Mauno Koiviston hallitus tekikin periaatepäätöksen Satakunnan, Pirkanmaan ja Kainuun läänien perustamisesta, mutta hanke kariutui lopullisesti eduskunnassa tiukassa äänestyksessä valtiopäivillä 1986.

Vuonna 2005 Kainuussa aloitettiin kahdeksan vuotta kestänyt maakuntahallintokokeilu, jossa osa kuntien ja valtion tehtävistä siirrettiin maakuntahallinnolle. Ylintä toimivaltaa käytti Kainuun maakuntavaltuusto. Kainuun maakuntajohtajaksi valittiin maakuntavaltuustossa terveystieteiden tohtori Hannu Leskinen. Kokeilun jälkeen maakuntahallinnon tehtävät siirtyivät Kainuun liiton ja Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymän hoidettaviksi. Ammatillinen koulutus ja lukiokoulutus siirtyivät takaisin kuntien hoidettaviksi. Vuoden 2013 alusta maakuntajohtajana aloitti FL Pentti Malinen.

Lähteet

• Enroth, Paavo: Matka kultakauteen. Helsinki: Maahenki, 2018. ISBN 978-952-301-140-3
• Heikkinen, Antero: Kainuun historia III. Hallinto ja kulttuuri 1720-luvulta 1980-luvulle. Kajaani: Kainuun maakuntaliitto, 1986.
• Huurre, Matti: Kainuun hämärä kausi – aika ennen savolaista uudisasutusta, s. 85-94. (Teoksessa: Suomen varhaishistoria – Tornion kongressi 14.-16.6.1991. Studia historica septentrionalia 21) Rovaniemi: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1992. ISBN 951-96174-6-9
• Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta – Ruotsi ja Suomi 1521-1809. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014 (4. uud. p.). ISBN 978-952-222-557-3
• Keränen, Jorma: Paltamon seurakunnan historia. Paltamo: Paltamon seurakunta, 1977. ISBN 951-99123-1-2
• Keränen, Jorma: Kustaa Vaasa ja uskonpuhdistuksen aika, s. 139-191. (Teoksessa: Suomen historian pikkujättiläinen) Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2003. ISBN 951-0-27365-1
• Keränen, Jorma: Uudisraivauksen ja rajasotien kausi, s. 203-597. (Teoksessa: Kainuun historia I) Kajaani: Kainuun maakuntaliitto, 1986. ISBN 951-99665-0-1
• Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Helsinki: Siltala, 2012. ISBN 978-952-234-165-5
• Kokkonen, Jukka: Rajaseutu liikkeessä. Kainuun ja Pielisen Karjalan asukkaiden kontaktit Venäjän Karjalaan kreivin ajasta sarkasotaan (1650-1712). (Bibliotheca historica 79) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2002. ISBN 951-746-431-2
• Suomenmaa. Maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja 9.1. Oulunlääni - eteläosa. Porvoo: Werner Söderströn Osakeyhtiö, 1929.
• Toivanen, Tero: Veloissa kuin tervanvetäjät. Velkaantuminen ja tervanpolton ekologia 1800-luvun Kainuussa. (Niin & Näin 1/2016) Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry..
• Turpeinen, Oiva: Kainuun historia II. Väestö ja talous. Kajaani: Kainuun maakuntaliitto, 1985. ISBN 951-99665-1-X