Päivälehti

Päivälehden etusivu 15. huhtikuuta 1904.

Päivälehti oli vuosina 1889–1904 Helsingissä ilmestynyt sanomalehti. Lehti oli Nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattaja ja sen ohjelma oli voimakkaan liberaali ja suomalaisuusmielinen. Päivälehden jouduttua sensuurin lakkauttamaksi 1904 sen toimituskunta perusti Helsingin Sanomat.

Lehden perustaminen

Päivälehden perustamisen taustalla oli Suomalaisen puolueen jakautuminen 1880-luvulla. Puolueen nuoret kannattajat, jotka olivat saaneet vaikutteita eurooppalaisesta liberalismista, nousivat vanhaa puoluejohtoa vastaan vaatien vapaamielisempää ohjelmaa sekä radikaalimpaa kielipolitiikkaa. Tämän nuoren siiven edustajia ryhdyttiin kutsumaan nuorsuomalaisiksi ja vanhan puoluejohdon kannattajia vanhasuomalaisiksi.

Myös suomenkielinen lehdistö jakautui 1880-luvulla joko nuorsuomalaisten tai vanhasuomalaisten kannattajiin. Nuorsuomalaiset saivat haltuunsa useita merkittäviä maakunnallisia sanomalehtiä, kuten Keski-Suomi Jyväskylässä, Kaiku Oulussa, Savo Kuopiossa ja Wiipurin Sanomat Viipurissa. Nämä lehdet kävivät sanasotaa vanhasuomalaisten vaikutusvaltaisen pää-äänenkannattajan, Helsingissä ilmestyneen Uuden Suomettaren kanssa. Pian nuorsuomalaisten keskuudessa heräsi ajatus perustaa oma lehti pääkaupunkiin kilpailemaan Uuden Suomettaren kanssa. Lehtihanketta lähti toteuttamaan kolme nuorta miestä: Keski-Suomi-lehden päätoimittaja Eero Erkko, kirjailija ja Savo-lehden toimittaja Juhani Aho sekä kirjailija Arvid Järnefelt. Erkko, Aho ja Järnefelt lähettivät lokakuussa 1889 "asiaa harrastaville kansalaisille" kiertokirjeen, jolla kerättiin rahaa takaussitoumukseen uuden lehden perustamiseksi. Kiertokirjeessä sanottiin:

»Yhä useammalta taholta on jo kauvan kuulunut toivomuksia uuden suomenkielisen sanomalehden perustamisesta Helsinkiin, lehden, joka ollen puoluekannaltaan suomenmielinen, olisi ajan kysymysten suhteen asettunut kaikinpuolista edistystä puolustavalle ns. vapaamieliselle kannalle. Poistaakseen tällaisen lehden tuntuvasti huomattua puutetta, ovat allekirjoittaneet päättäneet ensivuoden alusta alkaen ruveta Helsingistä ulos antamaan yllämainittuun suuntaan toimitettua (...) suomenkielistä sanomalehteä.»

Kirje poiki vaikuttavan määrän lahjoittajia, joukossa muun muassa Santeri Alkio, Minna Canth, Matti Kurikka, Lucina Hagman, E. N. Setälä ja N. R. af Ursin. Tästä huolimatta toivotusta 10 000 markan summasta saatiin kokoon vain puolet. Taloudellisesta takaiskusta huolimatta lehti päätettiin perustaa, sillä nuorsuomalaisten innostus sitä kohtaan oli korkealla. Lisäksi Aug. Schaumanin kirjapaino, joka oli aiemmin painanut Hufvudstadsbladetia, teki edullisen tarjouksen lehden painamisesta. Uuden lehden nimeksi annettiin Päivälehti, päätoimittajaksi ryhtyi Eero Erkko ja toimitussihteeriksi rekrytoitiin Finland -lehdestä E. O. Sjöberg. Päivälehden ensimmäinen numero ilmestyi 16. marraskuuta 1889.

Ohjelma ja toimituskunta

Päivälehden toimitus v. 1893: Seisomassa vasemmalta Kasimir Leino, Reinhold Roine, Juhani Aho, Arvid Järnefelt ja Erkki Reijonen. Pöydän ääressä istumassa vasemmalta Santeri Ingman, E. O. Sjöberg, Eero Erkko sekä Filip Warén.

Ensimmäisessä pääkirjoituksessaan Päivälehti ilmoitti olevansa "suomenmielinen, vapaamieliseen suuntaan toimitettu valtiollinen sanomalehti". Sisempänä lehdessä oli pitkä artikkeli otsikolla Esittely, jossa kerrottiin tarkemmin uuden lehden aatteellisesta ohjelmasta ja joka oli todennäköisesti Juhani Ahon laatima. Sen mukaan Päivälehti edusti nuorsuomalaista aatesuuntaa ja oli perustettu "suomalaisuuden täydellisempää ja pontevampaa ajamista warten". Se lupasi raportoida lukijoilleen polttavista kysymyksistä ja uusista aatteista niin koti- kuin ulkomailtakin, rohkeasti ja sensuroimatta. Se myös toisti nuorsuomalaisten kannan, jonka mukaan kielikysymys ei ollut päämäärä vaan väline tiellä suomalaisten sivistystason ja kansallisen tietoisuuden kohottamiseksi:

»Tulemme siis ottamaan kaikin voimin osaa sen suomenkielisen kohottamistyön jatkamiseksi, jonka juuri Snellman on aloittanut ja jonka lopullisena päämääränä suomenkielen suhteen ei woi olla muu kuin tämän saattaminen maamme siwistys- ja waltakieleksi. Mutta me emme myöskään woi pitää, emmekä tule pitämään kielikysymystä itsestään minään lopullisena tarkoitusperänä, jonka saavutettua koko suomalaisuuden ohjelma olisi toteutettu. (...) Suomen kansan kokonaisuudessaan saattaminen kansalliseen itsetietoisuuteen, sen siwistyksen kehittäminen ja kohottaminen niin, että se tulee yhä enemmän kykenewäksi itsehallintoon, kykenee kunnialla täyttämään sijansa yleisessä siwistystyössä – siinä on suomalaisuudelle sisällystä sittenkin kun kieliasia jo aikoja on tullut "lopullisesti ratkaistuksi".»

Kahden näytenumeron jälkeen Päivälehti alkoi ilmestyä kuusipäiväisenä vuoden 1890 alusta. Aluksi Erkko, Sjöberg, Aho ja Järnefelt omistivat lehdestä kukin neljänneksen. Lehti oli kuitenkin alusta lähtien taloudellisesti tiukoilla, koska levikki ei kasvanut odotetusti ja ilmoitusmyynti takkuili, joten sen kustantamiseksi päätettiin muodostaa osakeyhtiö. Helsingin Suomalainen Sanomalehti Osakeyhtiö perustettiin marraskuussa 1890. Eero Erkko arvioi ensimmäisen ilmestymisvuoden tuottaneen omistajanelikolle 60 000 markan tappiot. Vaikka taloudellinen tilanne koheni osakeyhtiön perustamisen myötä, Päivälehti pysyi alkuvuodet tappiollisena. Kolmantena ilmestymisvuonna 1892 toimitus osti Aug. Schaumanilta painokoneen ja ryhtyi painamaan lehden itse säästääkseen kustannuksissa.

Päivälehden alkuvaiheessa sillä oli vain kaksi vakituista toimittajaa, päätoimittaja Eero Erkko ja toimitussihteeri E. O. Sjöberg. Perustajajäsenet Järnefelt ja Aho eivät koskaan kuuluneet varsinaiseen toimituskuntaan mutta avustivat lehteä säännöllisesti kirjoituksillaan. Lehden vakituinen toimitus laajeni jo ensimmäisen ilmestymisvuoden aikana kolmella nuorella filosofian kandidaatilla. Nämä olivat toimittajat Santeri Ivalo (Ingman) ja Filip Warén sekä kulttuurikriitikko Kasimir Leino. Vuonna 1894 Päivälehti otti palvelukseensa Suomen ensimmäisen naistoimittajan Tekla Hultinin.

Päivälehden piiri

Päivälehdestä muodostui nopeasti nuorsuomalaisten tärkein lehti, jonka ympärille nuoret suomalaisuusmieliset poliitikot ja taiteilijat ryhmittyivät. Nuori lakimies ja tuleva tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg kirjoitti lehteen valtiollisista kysymyksistä nimimerkillä K.J.S. ja nuori säveltäjä Oskar Merikanto toimi lehden musiikkikriitikkona. Kasimir Leinon pikkuveli Eino Leino liittyi toimitukseen 1899 kulttuurikriitikoksi ja pakinoitsijaksi. Toimituksen vakituisia vieraita olivat muun muassa päätoimittaja Eero Erkon runoilijaveli J. H. Erkko, Arvid Järnefeltin säveltäjäveli Armas Järnefelt ja taidemaalariveli Eero Järnefelt, kirjailija Minna Canth, taidemaalari Pekka Halonen ja säveltäjä Jean Sibelius.

Nuorsuomalaisen ajatusmaailman tärkeäksi esittelypaikaksi muodostui jouluna 1891 ensi kerran julkaistu Nuori Suomi - Päivälehden joulualbumi. Kerran vuodessa ilmestyneen kirjallis-taiteellisen albumin ulkoasusta ja kuvituksesta vastasivat mm. Yrjö Blomstedt, Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt ja Pekka Halonen. Ryhmä myös julkaisi poliittisen pamflettisarjan Kirjasia Kansalaisille nimellä Nuoren Suomen Klubi.

Vaikeudet sensuurin kanssa

Liberaalin ja kansallismielisen sisältönsä vuoksi Päivälehti oli alusta asti hankaluuksissa keisarillisen sensuurin kanssa. Jokaiselle sanomalehdelle oli tuolloin määrätty oma sensori, joka tarkasti sen sisällön ennakkoon. Päivälehti joutui toistuvasti muokkaamaan sisältöään sensorin tarkastuksen jälkeen ja ilmestyi siksi usein myöhässä. Sensuuria kiertääkseen lehti alkoi kätkeä radikaaleimmat mielipiteensä rivien väliin tai pukea ne vertauskuvalliseen muotoon.

Todelliset hankaluudet sensuurin kanssa alkoivat, kun tiukka Nikolai Bobrikov nousi 1899 Suomen kenraalikuvernööriksi. Bobrikovin kaudella Päivälehti joutui sensuuriviranomaisten erityistarkkailuun. Vuosina 1899–1904 lehdelle langetettiin neljä väliaikaista ilmestymiskieltoa, pituuksiltaan kuukaudesta neljään kuukauteen. Vuonna 1900 Eero Erkko joutui Bobrikovin määräyksestä eroamaan lehden päätoimittajan paikalta. Uudeksi päätoimittajaksi tuli Santeri Ivalo ja Eero Erkko jatkoi muuna tavallisena toimittajana.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt Bobrikoville, joka piti Erkkoa yhtenä tärkeimmistä venäläisvastaisista kiihottajista, ja vuonna 1903 hän määräsi tämän karkotettavaksi maasta. Erkko perheineen matkusti vapaaehtoisesti ulkomaille ennen kuin viranomaiset ehtivät panna karkotusmääräyksen toimeen ja asui kaksi vuotta Yhdysvalloissa. Sensuuri ei kuitenkaan onnistunut tuhoamaan Päivälehden menestystä, päinvastoin: vihatun Bobrikovin vainon kohteeksi joutunut lehti kasvatti levikkiään useilla tuhansilla.

16. kesäkuuta 1904 Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin. Päivälehti julkaisi pääkirjoituksen otsikolla "Juhannuksena" ja kuvaili siinä, kuinka juhannuksen aikaan valo aina sittenkin voittaa pimeyden. Tämä vertauskuvallisuus ei hämännyt sensoreita, jotka ymmärsivät, että lehti viittasi hyväksyvästi Bobrikovin murhaan. Painoasiain Ylihallitus päätti kokouksessaan 27. kesäkuuta lakkauttaa Päivälehden pysyvästi. Lehden viimeinen numero ilmestyi 3. heinäkuuta 1904, 4. sivullaan lyhyt uutinen otsikolla "Päivälehti ainiaaksi lakkautettu", jossa lehti lausui jäähyväiset lukijoilleen.

Päivälehden toimituskunta perusti nopeasti uuden lehden. Jo neljä päivää Päivälehden viimeisen numeron jälkeen, 7. heinäkuuta 1904, ilmestyi Helsingin Sanomien näytenumero. Säännöllisesti uusi lehti alkoi ilmestyä saman vuoden lokakuussa saatuaan painatusluvan. Helsingin Sanomat ei varovaisuussyistä viitannut millään tavoin lakkautettuun edeltäjäänsä, mutta käytännössä kyse oli Päivälehden toiminnan jatkumisesta uudella nimellä. Nykyinen Helsingin Sanomat pitääkin perustamispäivänään Päivälehden ensimmäistä ilmestymispäivää 16. marraskuuta 1889.

Lähteet

• Historia, Sanoma.fi
• Päivälehti – Helsingin Sanomat. Helsinki Media 1998.

Aiheesta muualla

• Kansalliskirjasto: Päivälehden digitoidut numerot
• Kansalliskirjasto: Nuoren Suomen digitoituja numeroita
• Erkki Kivijärvi : Päivälehden päivänä. Ensimmäinen näytenumero ilmestyi tänään 50 vuotta sitten, Helsingin Sanomat, 16.11.1939, nro 310, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot