Muammar Gaddafi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Gaddafi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Muammar Gaddafi
معمر القذافي
Gaddafi vuonna 1970.
Gaddafi vuonna 1970.
Libyan vallankumouksen johtaja
2. maaliskuuta 1977 – 23. elokuuta 2011
Libyan kansankomitean pääsihteeri
1. syyskuuta 1969 – 2. maaliskuuta 1977
Edeltäjä Idris I (kuningas)
Seuraaja (Libyan kansankongressin pääsihteeri)
Libyan kansankongressin pääsihteeri
2. maaliskuuta 1977 – 2. maaliskuuta 1979
Edeltäjä (Libyan kansankomitean pääsihteeri)
Seuraaja Abd al-Ati al-Ubayyidi
Libyan pääministeri
16. tammikuuta 1970 – 16. heinäkuuta 1972
Edeltäjä Mahmud Sulayman al-Maghribi
Seuraaja Abdessalam Jalloud
Afrikan unionin puheenjohtaja
2. helmikuuta 2009 – 31. tammikuuta 2010
Edeltäjä Jakaya Kikwete
Seuraaja Bingu wa Mutharika
Henkilötiedot
Syntynyt1942
Sirte, Italian Libya
Kuollut20. lokakuuta 2011 (69 vuotta)
Sirte, Libyan suuri sosialistinen kansan arabijamahiriya
Ammatti sotilas
Arvonimieversti, "Libyan vallankumouksen veljellinen johtaja"
Puoliso (1) Fatiha al-Nuri (aviol. 1969–1970)
(2) Safia el-Brasai (aviol. 1971–2011)
Tiedot
Puolue Sosialistinen arabiunioni puolue
Uskonto sunnalaisuus
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t) Libyan kuningaskunta (1961–1969)
Libyan arabitasavalta (1969–1977)
Libyan suuri sosialistinen kansan arabijamahiriya (1977–2011)
Palvelusvuodet 1961–2011
Sotilasarvo eversti
Komentajuudet Libyan armeija
Libyan asevoimat
Taistelut ja sodat Libyan–Egyptin sota
Tšadin–Libyan konflikti
Ugandan–Tansanian sota
Libyan sisällissota
Kunniamerkit Jugoslavian tähden ritarikunta
Order of Good Hope (Etelä-Afrikka)

Muammar Gaddafi (arab. معمر القذافي‎, Mu‘ammar al-Qadhāfī; n. 1942 Sirt – 20. lokakuuta 2011 Sirt), koko nimeltään Muammar bin Mohammad bin Abdussalam bi Humayd bin Abu Manyar bin Humayd bin Nayil al Fuhsi Gaddafi, oli libyalainen vallankumouksellinen ja johtava arabisosialisti.

Gaddafi nousi Libyan johtajaksi sotilasvallankaappauksella vuonna 1969. Hän hallitsi maata vuodet 1969–2011. Gaddafi nousi vuonna 2009 myös Afrikan unionin puheenjohtajaksi.[1]

Gaddafi oli Libyan yksinvaltias. Hänen hallintonsa oli sekoitus sosialismia, nationalismia ja islamia. Aluksi Gaddafi käytti Libyan suuria öljytuloja maan infrastruktuurin, koulutuksen ja terveydenhuollon parantamiseen. Hän pyrki myös yhdistämään arabimaat. Myöhemmin hän alkoi rahoittaa kansainvälistä terrorismia, mikä nosti länsimaat häntä vastaan. Gaddafi luopui terrorismin tukemisesta 1990-luvulla ja lähentyi jälleen länsimaiden kanssa.

Libyassa alkoivat helmikuussa 2011 mielenosoitukset, jotka johtivat sisällissotaan Gaddafia vastaan. Elokuussa 2011 Gaddafi syrjäytettiin. Väliaikaishallinto sai Gaddafin kiinni Sirtissä ja surmasi hänet.

Lapsuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muammar Gaddafi syntyi aavikon ympäröimässä Sirtin kaupungissa Italian Libyassa noin vuonna 1942, mutta hänen tarkasta syntymäajastaan ei ole dokumentteja. Gaddafit olivat teltassa asuvia ja liikkuvaa elämää viettäneitä paimentolaisarabeja ja kuuluivat berberiheimoon nimeltä Qaddadfa. Gaddafin isä Abu Meniar oli kameli- ja vuohipaimen. Gaddafi oli nelilapsisen perheen kuopus ja ainoa poika. Perhe oli uskonnoltaan fundamentalistisia sunneja. Gaddafi kasvatettiin paitsi uskonnolliseksi, myös tuntemaan ylpeyttä heimostaan ja kansakunnastaan, joka oli toistuvasti historiassaan joutunut vieraan vallan alle.[2]

Opinnot ja armeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi oli koulussa hyvä oppilas, joten heimon miehet maksoivat hänen opintonsa Sirtin islamilaisessa koulussa. Nuori Gaddafi kuunteli paljon Egyptin radion arabinationalistisia ohjelmia ja tutustui Egyptin johtajan Nasserin islamistiseen ja panarabialaiseen ajatteluun sekä länsimaiden ja Israelin vastaisuuteen. Gaddafi alkoikin suunnitella Libyan monarkian kaatamista ja vallankaappausta.[3]

Valmistuttuaan islamilaisesta koulusta Gaddafi jatkoi opintojaan Fezzanissa. Siellä hän tutustui useisiin nuoriin miehiin, joista tuli myöhemmin hänen aseveljiään vallankaappauksessa. Gaddafi perusti liittolaisineen pieniä soluja ja toimi orastavan vallankumousliikkeen johtajana. Hän järjesti Egyptiä tukevia ja Israelia vastustavia marsseja ja piti tulikivenkatkuisia puheita, joiden ”maanpetoksellisuuden” vuoksi hänet erotettiin oppilaitoksesta vuonna 1961. Hän jatkoi opintojaan Libyan yliopistossa ja luki historiaa, valtiotiedettä, marxilaisuutta ja kommunismia sekä opiskeli sotilastaitoja. Hän valmistui hyvin arvosanoin juristiksi. Hän ei kuitenkaan koskaan harjoittanut lakia työkseen vaan meni Bengasin sotilasakatemiaan. Siellä hän jatkoi ystäviensä värväämistä vallankaappausta varten. Sotilasakatemiasta valmistuttuaan Gaddafi oli Libyan armeijan luutnantti, ja hänet lähetettiin puoleksi vuodeksi Englantiin saamaan viestintäkoulutusta.[4] Gaddafi opiskeli myös Jugoslaviassa maan ilmailuakatemiassa.[5]

Gaddafi palasi Libyaan Englannista vuonna 1966. Hän onnistui lopulta keräämään armeijasta 7 000 miestä suorittamaan vallankaappauksen, eikä kuninkaan salainen poliisi saanut koskaan vihiä suunnitelmasta.[6]

Valtaannousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi hyökkäsi miehineen kuninkaan palatsiin 1. syyskuuta 1969, kun kuningas oli Turkissa. Vallankumoukselliset valtasivat Tripolin, Benghazin ja joukon pikkukaupunkeja maan eri puolilla. He ottivat haltuunsa Benghazin radioaseman, ja Gaddafi tiedotti vallankaappauksesta libyalaisille. Gaddafi muutti Libyan monarkiasta arabitasavallaksi, jonka hän julisti vapaaksi ja suvereeniksi, ja jonka kuului yhtenä rintamana vastustaa arabikansakunnan ja islamin vihollista, millä hän tarkoitti Israelia.[7]

Asema ja politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi nimitettiin Libyan sosialistisen arabitasavallan pääministeriksi ja asevoimien johtajaksi. Hän halusi koko kansakunnan päättämään maan asioista, joten hän laajensi maan hallintoa useaksi kerrokseksi ja kutsui sitä suoraksi demokratiaksi. Gaddafi perusti kaksitoistamiehisen vallankumouksellisen komentoneuvoston ja asettui sen puheenjohtajaksi. Gaddafin uusi hallinto oli sekoitus sosialismia, nationalismia ja islamia, ja hän itse kutsui sitä islamilaiseksi sosialismiksi. Koraanista tuli hallinnon perusta, mutta sosialistisen doktriinin yhdistäminen islamiin aiheutti vastustusta maan uskonnollisissa piireissä. Gaddafi julkaisi yleiskuvauksen yhteiskunnallisista näkemyksistään vuonna 1976 kolmiosaisessa Vihreässä kirjassaan.[8]

Gaddafi vaihtoi vuonna 1977 Libyan viralliseksi nimeksi Libyan sosialistinen kansan arabi-jamahiriyah. Kansallislipuksi hän vaihtoi kokovihreän lipun. Gaddafi nimitti itsensä 970-jäsenisen yleisen kansankongressin pääsihteeriksi. Tämän jälkeen ”gaddafismi” levisi maan joka kolkkaan.[9] Vuotta myöhemmin Gaddafi erosi kansankongressin johdosta. Sen jälkeen hänellä ei enää ollut virallista asemaa yksinvaltaisesti yhä hallitsemassaan maassa, armeijan komentajan roolia lukuun ottamatta. Häneen viitattiin nimityksillä ”Vallankumouksen johtaja” tai ”Veli johtaja”.[10]

Uudistukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafin Libyaa hallittiin tiukasti islamilaisen lain mukaisesti, ja esimerkiksi alkoholi, tanssi ja vedonlyönti olivat kiellettyjä. Uusi järjestys oli maaseudulla suositumpaa kuin kaupungeissa. Gaddafi halusi maalaiset muuttamaan kaupunkeihin koulutuksen ja terveydenhuollon piiriin. Muuttoliike aiheutti perinteisten heimojohtajien vallan vähenemistä ja keskushallinnon vallan kasvua.[11]

Aluksi Gaddafi piti naiset poissa yliopistosta, sillä hän katsoi opiskelun johtavan naisille luontaisesti sopimattomiin töihin. Myöhemmin hän salli naistenkin käydä yliopistoa ja liittyä armeijaan. Hän myös perusti pelkästään naisista koostuvan henkilökohtaisen henkivartijakaartin. Gaddafin uudistusten ansiosta naisten lukutaito nousi Libyassa miesten tasolle.[12]

Gaddafi vastusti vaurauden haalimista, joten hän pakotti 1980-luvulla varakkaat kansalaiset luopumaan ylimääräisistä rahoistaan valuuttauudistuksen avulla. Vaurastumisen kieltäminen aiheutti kuitenkin sen, että moni menetti syyn ahkeroida töissä, ja maan talous alkoi kärsiä.[13]

Öljytulojen käyttö maan hyväksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi salli ulkomaisten öljy-yhtiöiden porata öljyä Libyassa ja aluksi verotti niitä. Ajan myötä Gaddafi kansallisti maan öljykentät ja vuokrasi ne sitten takaisin ulkomaisille öljy-yhtiöille. Hän käytti öljytuloja Libyan elintason nostamiseen ja infrastruktuurin parantamiseen toisin kuin kuningas aikoinaan. Gaddafi rakennutti Libyaan nykyaikaisia asuintaloja viemäröinteineen sekä sairaaloita, kouluja ja teitä. Lisäksi hän rakennutti keinokastelujärjestelmiä aavikolle maanviljelyn tehostamiseksi.[14]

Gaddafi nosti Libyan koulujärjestelmän rahoituksen kymmenessä vuodessa viidestä miljoonasta dollarista 75 miljoonaan dollariin. Samalla entistä suurempi osa maan lapsista pääsi koulunpenkille. Libyalaisille taattiin myös ilmainen sairaalahoito ja reseptilääkkeet, ja moni aiemmin yleinen tauti hävitettiin maasta rokotusten avulla.[14]

Gaddafi käynnisti vuonna 1983 suurisuuntaisen ja kalliin projektin, jossa Etelä-Libyan aavikon alla olevista vesialtaista johdetaan vettä pohjoisen kaupunkeihin.[15]

1980-luvulta alkaen libyalaisten elintaso alkoi kääntyä jälleen huonompaan suuntaan, kun Gaddafi ryhtyi käyttämään maan öljytuloja kansainvälisen terrorismin rahoittamiseen ja aiheutti maalleen taloudellisia pakotteita.[14]

Hirmuvalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi vainosi valtakautensa alussa uskonnollisia vähemmistöjä. Hän karkotti juutalaiset maasta ja ryösti heidän omaisuutensa. Kristittyjen kirkkoja suljettiin. Myöhemmin Gaddafi salli juutalaisten synagogien ja koulujen rakentamisen uudelleen pääkaupunki Tripoliin.[16]

Gaddafi yritti aktivoida kansaa johtamaan itseään kansankongressien kautta, mutta niihin osallistuminen ei herättänyt kansassa odotettua kiinnostusta, eivätkä libyalaiset ymmärtäneet mitä niissä oli tarkoitus päättää. Välinpitämättömyys muuttui joissain piireissä, kuten yliopistoissa, vastarinnaksi, mutta Gaddafi tukahdutti protestit kovin ottein. Hän perusti puolisotilaallisen ”vallankumouksellisten komiteoiden liikkeen”, joka valvoi libyalaisia kaikkialla tukahduttaen vastarinnan ja vapaan mielipiteenilmaisun. Muutamassa vuodessa näistä komiteoista tuli maan korkein auktoriteetti. Gaddafi järjesti toisinajattelijoiden julkisia teloituksia, ja maan ainoa televisiokanava näytti lakkaamattoman propagandan lomassa uhkaavia kuvia kidutettujen vankien kuulusteluista. Gaddafi vainosi ja murhautti libyalaisia toisinajattelijoita myös ulkomailla.[17]

Panarabialaisuus ja terrorismin tukeminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gaddafi ja Egyptin johtaja Nasser vuonna 1969.

Gaddafi oli kiihkeä panarabisti ja muslimi, ja hän alkoi tukea kansainvälistä arabiterrorismia. Gaddafi antoi terroristien perustaa Libyaan koulutusleirejä ja suojeli Euroopassa terrori-iskuja tehneitä, kuten Lockerbien pommi-iskun tekijöitä. Libyassa tuotettiin myös myrkkykaasuja ja muita kemiallisia aseita. Gaddafi varusti omaa maataan miljardeilla dollareilla puolustautuakseen mahdollisilta hyökkäyksiltä. Hän johdatti Libyan konflikteihin naapurimaidensa Egyptin, Tunisian ja Tšadin kanssa, ja hän vastusti ankarasti Israelin ja Palestiinan rauhanprosessia.[18]

Egyptin presidentti Nasserin kuoltua Gaddafi yritti nousta panarabialaisen liikkeen johtajaksi, ja hän julisti vuonna 1972 Libyan, Egyptin ja Syyrian liittovaltion. Gaddafista piti tulla liittovaltion varapresidentti ja armeijan johtaja, mutta Egyptin presidentti Sadat ja Gaddafi eivät päässeet yksimielisyyteen liiton ehdoista. Vuosikymmenen loppuun mennessä Egypti ei enää halunnut olla missään tekemisissä Gaddafin kanssa, sillä tämä oli alkanut tukea Egyptin kapinallisia. Gaddafin armeija oli myös tunkeutunut Sudaniin. Israelia Gaddafi uhkasi tukemalla Palestiinan vapautusjärjestöä.[19]

Gaddafin toiminta vieraannutti hänet koko muusta maailmasta, myös entisistä liittolaisistaan, kuten Egyptistä. Yhdysvallat ja Yhdistyneet kansakunnat alkoivat 1980-luvulla asettaa Libyalle pakotteita hyökkäyksistä amerikkalaisia ja muiden maiden kansalaisia vastaan. Pakotteet vahingoittivat suuresti Libyan öljyntuotantoa ja johtivat taloudellisiin vaikeuksiin.[18] Yhdysvaltain presidentti Reagan iski huhtikuussa 1986 sotilaallisesti Libyaa ja Gaddafia vastaan. Iskuissa kuoli muun muassa Gaddafin nuori tytär, ja kaksi hänen poikaansa haavoittui. Bunkkerissa piileskellyt Gaddafi ei vahingoittunut, eikä isku johtanut Gaddafin hallinnon horjumiseen. Iskun jälkeen Gaddafi kuitenkin vähensi tukeaan terrorismille ja alkoi puhua maltillisemmin.[20]

Suhteiden parantaminen muuhun maailmaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun puolesta välistä lähtien Gaddafi muutti radikaalisti politiikkaansa ja paransi suhteitaan moniin valtoihin, aluksi Lähi-idän maihin. Hänestä tuli vähitellen kunnioitettukin afrikkalaisjohtaja, jota muun muassa Nelson Mandela on ylistänyt. Hän oli aina esillä Afrikan maiden järjestöissä ja lahjoitti suuria summia humanitaarisiin tarkoituksiin. Pitkälti Gaddafin visiosta ”vahvasta ja yhtenäisestä Afrikasta” ja Sirtin vuoden 1999 julistuksen pohjalta perustettiin Afrikan unioni, joka on myös hyötynyt huomattavasti rahallisesti Gaddafin tuesta.[21]

Libya suostui korvauksiin Lockerbien iskusta elokuussa 2003. Gaddafi tuomitsi syyskuun 11. päivän terrori-iskut, ja purki Irakin sodan jälkeen joukkotuhoaseohjelmansa ja loi suhteita useimpiin maihin. Tony Blairista tuli ensimmäinen Libyassa vuosikymmeniin vieraillut länsijohtaja maaliskuussa 2004. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy solmi puolestaan Libyan kanssa yhteistyösopimuksen ydinvoimayhteistyöstä ja kolmen ydinvoimalan rakentamisesta Libyaan heinäkuussa 2007 ja Silvio Berlusconi ilmoitti elokuussa 2008 Italian maksavansa Libyalle kolme miljardia euroa korvauksia ja tukea siirtomaa-ajan tuhoista. Vastineeksi Italia sai sopimuksia Libyasta. Syksyllä 2008 Gaddafi vieraili Moskovassa. Libya sai Venäjältä anteeksi vanhat monen miljardin velkansa vastineeksi uusista kaupoista.

Asumistyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafi tunnettiin kansanomaisista ja erikoisista asumisjärjestelyistään. Hän asui ja otti vastaan vieraansa beduiiniteltassa. Valtiovieraat joutuivat kiipeämään hänen palatsinsa raunioiden yli, jotka oli jätetty mielenosoituksellisesti raivaamatta Yhdysvaltain pommitusten jäljiltä.[22] Gaddafi asui teltassa myös ulkomailla vieraillessaan, jolloin hänen telttansa pystytettiin yleensä isännän presidentinpalatsin tms. läheisyyteen, esim. Pariisissa Hôtel Marignyn pihamaalle,[23] Moskovassa Kremliin ja Roomassa Pamphilin puistoon.[24] Hänellä oli myös pelkästään naisista koostuva henkivartiokaarti.[25][26]

Syrjäyttäminen ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Libyan sisällissota ja Muammar Gaddafin kuolema

Libyassa oli ollut pitkäaikaista tyytymättömyyttä Gaddafiin, maan tilaan ja uudistusten viivästymiseen. Kun arabimaiden diktaattoreita alkoi kaatua arabikeväässä 2011, myös Libyan kaupungeissa tuhannet lähtivät kaduille protestoimaan helmikuussa.[27] Gaddafi vastasi aluksi ottavansa protestoijien vaatimukset vakavasti ja alkoi järjestää julkisia keskustelutilaisuuksia kansalaisten kanssa. Hän lupasi korjata ongelmat mutta samalla varoitti mielenosoittajia epävakauttamasta maata. Mielenosoitukset kuitenkin jatkuivat, ja protestoijat alkoivat vaatia Gaddafin eroa. Gaddafi otti käyttöön kovat otteet, ja turvallisuusjoukot määrättiin tukahduttamaan mielenosoitukset kaikin keinoin. Kymmeniä ihmisiä ammuttiin kaduille.[28]

Maaliskuun alkuun mennessä Libyan itäosa oli jo kapinallisten hallussa. Gaddafi pysytteli pääkaupunki Tripolissa ja yritti järjestellä vielä uskolliset joukkonsa vastaiskuun. Vaikka armeijasta ja turvallisuusjoukoista loikattiinkin paljon kapinallisten puolelle, Gaddafin sisäpiiri ja hänen takanaan aiemminkin olleet heimot säilyivät yhä hänen tukenaan. Gaddafi kieltäytyi luopumasta vallasta tai pakenemasta ulkomaille ja vannoi kuolevansa Libyassa.[29]

Yhdistyneet kansakunnat määräsi 17. maaliskuuta Libyaan lentokiellon ja hyväksyi sotilaalliset toimet siviilien suojelemiseksi sisällissodalta. Länsimaiden liittouma alkoi tehdä ilmaiskuja Gaddafin joukkoja vastaan, mikä käänsi vaa’an kapinallisten eduksi. Sodan jatkuessa idän kapinalliset hivuttautuivat kohti Tripolia, ja elokuussa 2011 taistelut levisivät pääkaupunkiin. Gaddafin joukot kokivat nopean tappion, ja Gaddafi pakeni kaupungista kotikaupunkiinsa Sirtiin. Hänen poikansa ja tyttärensä hajaantuivat kuka minnekin.[30]

Kun myös Sirt alkoi kaatua kapinallisten käsiin, Gaddafi lähti 20. lokakuuta 2011 pakomatkalle 40 auton saattueessa kohti taloa lähellä Gaddafin syntymäkylää. Naton koneet iskivät saattueeseen ja haavoittivat Gaddafia jalkoihin. Gaddafi pakeni henkivartijoineen jalkaisin ja piiloutui viemäriputkiin valtatien alle. Sieltä kapinalliset löysivät hänet ja raahasivat hänet hiekalle. Gaddafia pahoinpideltiin, ja lopulta eräs nuori kapinallinen ampui häntä kerran kasvoihin ja vartaloon. Gaddafin ruumista raahattiin Sirtin katuja pitkin, ja se asetettiin näytteille kylmiöön Gaddafin pojan Moatassimin ruumiin viereen. Gaddafi haudattiin merkitsemättömään hautaan aavikolle.[31]

Siirtyminen Gaddafin jälkeiseen aikaan ei ollut Libyalle helppoa. Maa suistui anarkiaan ja syntyi valtatyhjiö, jota useat faktiot yrittivät täyttää. Myöskään Libyan elintaso ei heti kääntynyt nousuun, ja protestit jatkuivat. Gaddafismin pohjalle ei pystytty rakentamaan uutta valtiota, sillä siinä ei koskaan ollut ollut kyse maan edusta vaan johtajan omista haluista. Valtion elimet olivat olleet pelkkiä kulisseja, eikä Libyassa ollut toimivaa poliittista järjestelmää tai osaajia, koska asiantuntijat oli tuotu maahan ulkomailta.[32]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaimot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafin ensimmäinen vaimo oli Fathia Nouri Khaled. He menivät naimisiin pian vallankumouksen jälkeen mutta erosivat kun nainen synnytti lapsen jo muutama kuukausi häiden jälkeen. Sen jälkeen Gaddafi meni naimisiin häntä hoitaneen sairaanhoitajan Sifiiyan kanssa. He saivat kuusi lasta.[11]

Lapset ja adoptiolapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moatassem-Billal al-Gaddafi oli yksi Gaddafin pojista.

Gaddafilla oli seitsemän poikaa ja yksi tytär.

  • Vanhin lapsista, Muhammad al-Gaddafi, johti Libyan olympiakomiteaa.[33] Kansannousun yhteydessä hän pakeni Algeriaan Gaddafin vaimon, yhden veljensä ja sisarensa kanssa.[34] Hän oli ainoa Gaddafin ensimmäisen vaimon lapsi. Hän johti matkapuhelinyhteyksistä vastaavaa posti- ja teleyhtiötä. Kapinalliset saivat hänet kiinni kun hän pakeni Tripolista, mutta hän pääsi karkuun.[35]
  • Poliittisesti aktiivisin oli hänen toiseksi vanhin lapsensa, arkkitehdiksi Tripolista valmistunut,lähde? London School of Economicsista tohtoriksi (PhD) väitellytlähde? Saif al-Islam Muammar al-Gaddafi (1972). Häntä on pidetty uudistusmielisenä ja hän on ajautunut jopa ristiriitoihin isänsä kanssa. Saif al-Islam varoitti televisiossa Libyan ajautuvan sisällissotaan mielenosoitusten seurauksena helmikuussa 2011.[36] Kapinallisjoukkojen kerrottiin virheellisesti saaneen hänet vangiksi Sirtin taistelussa 20. lokakuuta 2011.[37] Hänet pidätettiin 19. marraskuuta Libyan eteläosassa vihjeen perusteella.[38] Kapinan loppuvaiheissa hän kannusti Gaddafin kannattajia taisteluun.[35] Hänen vastanneen keväisten mielenosoitusten väkivaltaisesta tukahduttamisesta.[39]
  • Kolmanneksi vanhin lapsi, Al-Saadi al-Gaddafi (Tripoli, 1973), on entinen ammattilaisjalkapalloilija ja Libyan jalkapallomaajoukkueen kapteeni. Uran sanotaan edenneen poliittisilla suosituksilla. Hän paljastui dopingin käyttäjäksi. Hän toimi myös elokuvabisneksessä.[35] Hän johti Libyan jalkapalloliittoa.[40] Interpol on etsintäkuuluttanut Nigeristä turvapaikan saaneen[35] Al-Saadin.[41]
  • Gaddafin ainoa tytär Ayesha al-Gaddafi (eli Aisha Gaddafi, Tripoli 1978) on koulutukseltaan juristi ja oli vuonna 2004 Saddam Husseinin oikeudenkäynnissä puolustuksen työryhmässä. Hänet nimettiin 24. heinäkuuta 2009 Libyaan Yhdistyneiden kansakuntien kehitysohjelman hyvän tahdon lähettilääksi, ja hän keskittyi pääasiassa HIVn/AIDSin, köyhyyden ja naisten oikeuksien ajamiseen Libyassa. Nimitys kumottiin helmikuussa 2011 Libyan levottomuuksien vuoksi.[42] Hän oli naimisissa Gaddafin serkun, eversti Ahmed al-Gaddafi al-Qahsin kanssa, jonka kerrotaan kuolleen Tripolin pommituksissa.[43] Hän pakeni Algeriaan äitinsä ja kahden veljensä kanssa, ja hänen kerrotaan synnyttäneen sinne päästyään lapsen.[35]
  • Mutassim Billah Gaddafi (18. joulukuuta 1974 – 20. lokakuuta 2011) todennäköisesti kuoli Sirtin valloituksen yhteydessä ja haudattiin isänsä kanssa samaan paikkaan.[44] Moatessen oli korkea upseeri ja Gaddafin turvallisuusneuvonantaja. Hänellä oli vallankaappaussuunnitelmia, ja hän oli maanpaossa Egyptissä. Elämäntyyliltään hän oli tuhlaileva.[35] Häntä pidettiin vaihtoehtona Gaddafin vallanperijäksi, ja hänen ja Saifin välillä oli valtataistelu vuoteen 2010.[45]
  • M. Hannibal Gaddafi on joutunut vaikeuksiin poliisin kanssa Ranskassa ja Sveitsissä, mutta selvinnyt isänsä vaikutusvallan ansiosta.[46] Hän pakeni Algeriaan äitinsä, isoveljensä ja sisarensa kanssa. Hän toimi varustamojohtajana. Vuonna 2008 hän pahoinpiteli Sveitsissä hotellityöntekijää ja hänet pidätettiin, mutta vapautettiin takuita vastaan. Tapaus sai Libyan boikotoimaan sveitsiläisiä tuotteita ja karkottamaan maasta sveitsiläiset.[35] Hannibal Gaddafi on ollut pidätettynä Libanonissa epämääräisistä syistä joulukuusta 2015 lähtien. Hänellä väitetään olevan yhteyksiä libanonilaisen imaami Moussa al-Sadrin ja kahden hänen kumppaninsa katoamiseen vierailulla Libyassa elokuussa 1978. Tapauksen aikaan Hannibal Gaddafi oli kahden vuoden ikäinen. Hänet kaapattiin Libanoniin Syyriasta, jossa hän oli asunut perheineen.[47]
  • Saif Al Arab kuoli Naton ilmapommituksessa Tripolissa huhtikuussa 2011. Hän opiskeli Saksassa teknisellä alalla, mutta joutui palaamaan kansannousun aikana kotimaahan.[35]
  • Khamis kuoli mahdollisesti 29. elokuuta 2011 taistelussa kapinallisjoukkojen kanssa[48] Gaddafin kannattajien väitteen mukaan. Hänet on ilmoitettu kuolleeksi jo kaksi kertaa aiemmin. Hänellä on koulutus Venäjältä. Erikoisjoukkojen komentajana oli tukahduttamassa Bengasin mielenosoituksia.[35]
  • Seitsemän biologisen pojan lisäksi Gaddafilla on myös yksi adoptiopoika, veljenpoikansa Milad Abuztaia al-Gaddafi.[49]
  • Gaddafin adoptiotytär Hanna kuoli tiettävästi Yhdysvaltain operaatio El Dorado Canyon pommituksissa Libyassa vuonna 1986. Yhdysvaltalainen konservatiivinen Accuracy in Media väittää tätä valheeksi ja ”propagandan” tuotteeksi.[49] Vallankumouksen myötä väitteet lavastetusta kuolemasta tulivat jälleen esiin. Kapinallisten mukaan Hanna Gaddafin olisi elossa ja työskennellyt lääkärinä pääkaupungissa Tripolissa.[50] Daily Telegraphille puhunut libyalaisvirkamies kuitenkin kertoi Gaddafin adoptoineen toisen samannimisen tyttären ensimmäisen muistoksi. Hänenkään olinpaikkaansa ei tiedetä.[51]

Seksiorjasyytökset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gaddafin on syytetty käyttäneen valtaansa väärin hyväksikäyttämällä järjestelmällisesti mm. siepattuja koulutyttöjä, kertoo Le Monden toimittaja Annick Cojean vuonna 2011 suorittamiensa haastattelujen perusteella[52]. Myös Christopher Olgiati kuvaa dokumentissaan Mad Dog: Gaddafi’s Secret World miten Gaddafi sieppasi ja raiskasi järjestelmällisesti satoja teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia, joita hän valikoi itselleen esim. koulukäynneillä yleisöstä. Elokuvan mukaan hän myös säilöi joitakin poliittisia vastustajiaan pakastimessa muistoesineinä.[53]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Gaddafi vows to push Africa unity 2.2.2009. BBC. (englanniksi)
  2. ↑ Lange 2005, s. 32–34.
  3. ↑ Lange 2005, s. 35–37.
  4. ↑ Lange 2005, s. 37–39.
  5. ↑ Milovanovic, Bojana: Serbia freezes co-operation with Libya SETimes.com. 3.4.2011. Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  6. ↑ Lange 2005, s. 39–40.
  7. ↑ Lange 2005, s. 41–42.
  8. ↑ Lange 2005, s. 44–46.
  9. ↑ Pargeter 2012, s. 92–93.
  10. ↑ Pargeter 2012, s. 95–96.
  11. ↑ a b Lange 2005, s. 49–50.
  12. ↑ Lange 2005, s. 47–48.
  13. ↑ Lange 2005, s. 46–47.
  14. ↑ a b c Lange 2005, s. 53–56.
  15. ↑ Lange 2005, s. 58.
  16. ↑ Lange 2005, s. 46.
  17. ↑ Pargeter 2012, s. 93–104.
  18. ↑ a b Lange 2005, s. 61–65.
  19. ↑ Lange 2005, s. 65–67.
  20. ↑ Lange 2005, s. 87–91.
  21. ↑ African Union demands 'immediate' halt to Libya attacks ABS-CBN News. 20.3.2011. Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  22. ↑ Libya's Gaddafi pitches tent in Kremlin garden Reuters. 1.11.2008. Viitattu 20.10.2018 (englanniksi).
  23. ↑ Libya: Qaddafi to Pitch His Tent in Paris The New York Times. 8.12.2007. Viitattu 20.10.2018 (englanniksi).
  24. ↑ Kantola, Jouni: Gaddafi näpäytti Roomassa entistä siirtomaavaltaa Helsingin Sanomat. 10.6.2009. Viitattu 20.10.2018.
  25. ↑ Gaddafi has virgin women as body guards Express India. 11.12.2007. Viitattu 20.10.2018 (englanniksi).
  26. ↑ Sparks, Ian: Five planes, a camel, a tent and 30 female virgin bodyguards... Libyan leader Gaddafi arrives in Paris with his entourage Daily Mail Online. 11.12.2007. Viitattu 20.10.2018 (englanniksi).
  27. ↑ Pargeter 2012, s . 213–216.
  28. ↑ Pargeter 2012, s. 216–221.
  29. ↑ Pargeter 2012, s. 223–226.
  30. ↑ Pargeter 2012, s. 234–242.
  31. ↑ Pargeter 2012, s. 244–247.
  32. ↑ Pargeter 2012, s . 248–254.
  33. ↑ Libyan Arab Jamahiriya - Libyan Olympic Committee  National Olympic Committee . 2009 . Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  34. ↑ Aid Sought for Alleged Gadhafi Torture Victim Voice of America. 2.9.2011. Viitattu 27.9.2011 (englanniksi).
  35. ↑ a b c d e f g h i Mielonen, Matti: Diktaattorin perilliset pahasti hajallaan (s. B1) Helsingin Sanomat. 20.11.2011. Viitattu 20.10.2018.
  36. ↑ The Gaddafi family tree  BBC News - Africa . 20.10.2011 . Viitattu 20.10.2018.
  37. ↑ Gamel, Kim: Gadhafi son Seif al-Islam captured, wounded The Dallas Morning News. 20.10.2011. Viitattu 20.10.2011.
  38. ↑ Libyassa riemuitaan Gaddafin pojan pidätyksessä  Yle, Uutiset . 7.4.2012 . Viitattu 20.10.2018.
  39. ↑ Gaddafin poika: Olen syytön  Helsingin Sanomat . 29.10.2011 . Viitattu 20.10.2018.
  40. ↑ Gaddafi in Champions League BBC News. 6.6.2000. Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  41. ↑ Including members of his family & close associates, Interpol issues global alert on Gaddafi & 15 others  Al Arabiya . 4.3.2011 . Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  42. ↑ UN drops Gaddafi's daughter as goodwill ambassador  The Times of India . 24.2.2011 . Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  43. ↑ Flock, Elizabeth : Aisha Gaddafi gives birth to baby girl hours after fleeing to Algeria  The Washington Post . 30.8.2011 . Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  44. ↑ Reuters: Myös Gaddafin poika Mutassim tapettu Helsingin Sanomat. 20.10.2011. Viitattu 20.10.2011.
  45. ↑ Lahtinen, Sole: Saif al-Islam muistetaan Suomessa Jolon panttivankidraamasta Helsingin Sanomat. 19.11.2011. Viitattu 20.10.2018.
  46. ↑ Charles Bremner : Hannibal gives Gaddafi a bad name  The Times Online . 4.2.2005 . Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  47. ↑ https://www.hrw.org/news/2024/01/16/lebanon-gaddafi-son-wrongfully-held-8-years
  48. ↑ Gaddafi son Khamis, spy chief believed dead: rebels Reuters. 30.8.2011. Viitattu 1.9.2011. (englanniksi)
  49. ↑ a b Cliff Kincaid: NBC’s Mitchell Regurgitates Gaddafi Lies Accuracy in Media. 22.2.2011. Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  50. ↑ Gaddafin 25 vuotta sitten kuollut tytär sittenkin hengissä? 25.8.2011. Iltasanomat.fi. Viitattu 20.10.2011.
  51. ↑ Kataja-Lian, Marika: Gaddafin lapset: Kuolleita, maanpaossa tai karkuteillä Yle, Uutiset. 21.10.2011. Viitattu 20.10.2018.
  52. ↑ Annick Cojean: Gaddafin haaremi, Libyan hirmuvaltiaan seksiorjana. Suomentanut Kaisa Kukkola. Helsinki: Alligaattori Kustannus, 2015. ISBN 978-952-7011-08-9 Kirjan esittely.
  53. ↑ Gruesome Details of Gadhafi's Rape of Teenagers and Other Crimes Revealed Haaretz. 26.1.2014. Viitattu 20.10.2018. (englanniksi)
  54. ↑ a b Daily Report: Asia & Pacific, Issues 211-230, s. D-2. The Service, 1982. Teoksen verkkoversio (viitattu 15.10.2023). (englanniksi)
  55. ↑ Nigerian Medal to Qaddafi The New York Times. 11.5.1997. Viitattu 15.10.2023. (englanti)
  56. ↑ Gaddafi defiant over Lockerbie bomb trial BBC News. 29.10.1997. Viitattu 15.10.2023. (englanniksi)
  57. ↑ Про нагородження орденом князя Ярослава Мудрого Офіційний вебпортал парламенту України. Viitattu 15.10.2023. (ukraina)
  58. ↑ War Debt: Gaddafi Gets Tough With Uganda mail-archive.com. 7.6.2004. Viitattu 15.10.2023. (englanniksi)
  59. ↑ Про нагородження М. Каддафі орденом Богдана Хмельницького Офіційний вебпортал парламенту України. Viitattu 15.10.2023. (ukraina)
  60. ↑ Our disturbing relationship with Gaddafi The Gambia Journal. 7.9.2011. Arkistoitu 2016. Viitattu 16.10.2023. (englanniksi)
  61. ↑ Condecoró a Gadafi con la Orden del Libertador y le dio una réplica de la espada noticias24.com. 28.9.2009. Arkistoitu 2012. (espanja)
  62. ↑ More Charges Likely Against Milosevic -UN Official alb-net.com. 26.10.1999. Arkistoitu 2011. Viitattu 16.10.2023. (englanniksi)
  63. ↑ a b Gaddafi, Ben Ali Officially stripped of Maltese national honours The Malta Independent. 18.12.2011. Viitattu 15.10.2023. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Marita Vihervuori, Gaddafin vihreät kunnaat, Helsinki Otava 1987, 951-1-09358-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Muammar_Gaddafi&oldid=22776121”