Elokuva Suomessa 1930-luvulla

Elokuva Suomessa kasvoi 1930-luvulla täydeksi elokuvateollisuudeksi.

Äänielokuvat syrjäyttävät mykkäelokuvat

Kansainvälistyminen koki kolauksen, kun äänielokuva löi itsensä läpi maailmalla 1920-luvun loppupuoliskolla. Se, että elokuvasta tuli globaalissa maailmassa entistä enemmän kansallista, ei ollut vain suomalainen ilmiö. Sama kehitys toteutui suuressa osassa maailmaa. Äänielokuvissa puhuttiin ja laulettiin omalla kielellä, Suomessa suomeksi. Sen myötä syntyi suomalainen yleisö, jonka olemassaoloon suuret suomalaiset elokuvayhtiöt 1930-luvun retoriikassaan hanakasti tarttuivat.^lähde?

Äänielokuvan tulo Suomeen oli suuri investointi. Kilpailevia järjestelmiä oli useita ja ne olivat kalliita jopa Suomi-Filmin tapaiselle maan suurimmalle alan yrittäjälle. Suomessa yhdysvaltalaisen James Cruzen ohjaama Great Gabbo oli ensimmäinen elokuva, jonka puhekohtauksiin laitettiin suomalaisten näyttelijöiden dubbaus. Aku Korhonen ja Ruth Snellman joutuivat tekemään nauhoituksensa Råsundassa, Ruotsissa. Elokuva sai ensi-iltansa 15. lokakuuta 1930 Kino-Palatsissa. Karu luonnehti Svenska Pressenille tapahtumaa ”mielenkiintoiseksi kokeiluksi, mutta jatkossa suomalaisen puhefilmin nauhoittaminen Ruotsissa olisi tietysti taloudellinen mahdottomuus.” Karu kehotti ihmisiä odottamaan.

Suomi-Filmin äänifilmituotantoon siirtymistä edesauttoivat myös huhut, joiden mukaan ulkomaiset tuottajat alkaisivat ulkomaisella pääomalla valmistaa suomenkielisiä äänielokuvia Pariisin ja Tukholman studioissa. Ensimmäinen pitkä äänellinen näytelmäelokuva oli Suomi-Filmin valmistama. Jaakko Korhosen ohjaama Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin sai ensi-iltansa Kino-Palatsissa 2. helmikuuta 1931. Kari Uusitalo kirjoittaa Suomi-Filmin historiassaan, ettei elokuva ollut ”täysioppinen”, sataprosenttinen äänielokuva, sillä se oli alun perin filmattu mykkänä, ja vanhaan tapaan kirjoitetut välitekstit korvasivat vuoropuhelun. Marraskuussa 1930 Karu kertoikin Elokuva-lehdelle, ettei äänielokuvaan ”sentään lennetä”, ensin oli kokeiltava synkronisoidulla äänielokuvalla eli sellaisella, jossa on ”musiikkia ja laulua”, vaikka hän pitikin Korhosen elokuvaa Turun Sanomien haastattelussa ensimmäisenä suomalaisena kokoillan äänielokuvana. Lisäksi elokuvaan synkronisoitiin erilaisia äänitehosteita.^lähde?

Suomi-Filmi ei ollut vielä keväällä 1931 tarjoamassa markkinoille äänielokuvia. Valentin Vaalan Fennica-Filmille ohjaama Laveata tietä ja Kalle Kaarnan Sarastus Oy:lle tekemä Jääkärin morsian olivat nekin alkujaan mykkäelokuvaksi kuvattu, ja ne täydennettiin jälkisynkronisoidulla musiikilla. Jääkärin morsiamen ensimmäisessä filmatisoinnissa Tauno Brännas, myöhemmin Tauno Palo, lauloi pari laulua. Elokuvan ääni tallennettiin Kurt Jägerin Jägerton-menetelmällä, mutta lauluosuudet tuotti Kööpenhaminassa Nordisk Tonefilm omilla studioillaan. Elokuvan ensi-ilta oli 12. maaliskuuta 1931 Capitolissa ja Arenassa Helsingissä. Yrjö Nybergin ja Lahyn-Filmin kokeilut Turussa ehtivät ensimmäiseksi täydelliseksi äänielokuviksi. Laulua ja tanssia revyyn muodossa tarjoillut "Sano se suomeksi" ymmärrettiin käännekohdaksi, jonka mukana oli astuttu täysi askel sataprosenttiseen äänielokuvaan. Näytelmäelokuvissa ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva oli Erkki Karun Suomi-Filmille ohjaama Tukkipojan morsian, joka sai ensi-iltansa Helsingissä 15. marraskuuta 1931.

Suomalainen elokuvateollisuus syntyy

Vaimokkeen kuvaus Suomi-Filmin studiolla 1936. Ratin takana Tauno Palo.

1930-luvun alkuvuodet olivat suomalaiselle elokuvalle vaikeat. Suomi-Filmi tasapainoili konkurssin partaalla, mitä edesauttoi johtaja Karun keskittyminen elokuvan sijaan pilvenpiirtäjähankkeisiin Helsingin keskustassa. Suomi-Filmistä eroamaan joutunut Karu perusti vuonna 1933 uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuuden. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa lähes yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa. Karun jälkeen Suomi-Filmin johtoon nousi Risto Orko, jonka elokuva Siltalan pehtoori muodostui kaikkien aikojen menestykseksi ja takasi yhtiölle toimintaedellytykset laman jälkeisessä Suomessa. Karun kuoltua Suomen Filmiteollisuuden johtoon nousi Kotimaisen Työn Liiton toimitusjohtaja T. J. Särkkä, joka ohjasi tulevalla urallaan kaikkiaan 49 elokuvaa.^lähde?

1930-luvulla Särkkä ja Yrjö Norta olivat tuotteliaimmat ohjaajat. Niitä kertyi vuoteen 1941 mennessä molemmille 12. Valentin Vaalalle elokuvia oli samana aikana 11, Orkolla 8, kuten myös Orvo Saarikivi, jonka ensimmäinen ohjaustyössä kumppanina oli Hugo Hytönen. Kuuden elokuvan ohjaajia olivat Kalle Kaarna ja Teuvo Tulio, viiden Tapiovaaran lisäksi Wilho Ilmari ja Jorma Nortimo. Vuosikymmenen lopulla ohjauspuikkoihin päässyt Ilmari Unho ehti saada valmiiksi neljä elokuvaa. Muita uusia ohjaajia ennen vuotta 1941 olivat Ossi Elstelä, Roland af Hällström, Jorma Nortimo, Hannu Leminen ja Ville Salminen. Unohtaa ei sovi myöskään Suomen ensimmäistä naisohjaajaa: Glory Leppänen debytoi elokuvalla Onnenpotku vuonna 1936.^lähde?

1930-luvun elokuvatuotannolla oli tukenaan valtiovallan sille vuonna 1930 myöntämä etu, verovapaus, joka jatkui vuoteen 1941 asti. Näytelmäelokuvien tuotanto lähtikin kasvuun 1930-luvun puolivälissä. Vuoden 1935 neljästä elokuvasta nousu oli jatkuvaa vuoteen 1940 asti, jolloin valmistui peräti 21 näytelmäelokuvaa. Vastaavalla tavalla myös elokuvateatterien määrä kasvoi ja oli vuonna 1939 kaikkiaan 388.^lähde?

Kaikkiaan vuosina 1936–1941 sai ensi-iltansa 101 näytelmäelokuvaa. Niistä Suomen Filmiteollisuus valmisti 39 ja oli siten suurempi kuin kilpailijansa Suomi-Filmi, joka samana aikana valmisti 29 näytelmäelokuvaa ja talvisodan jälkeen ilmestyneen pitkän dokumentaarielokuvan, talvisodan uutismateriaalista kompiloidun elokuvan Taistelun tie (1940). SF:n menestyksiä olivat "elokuvaromanssi" Kulkuri valssi, historiallisromanttinen Kaivopuiston kaunis Regina ja sotilasfarssi Rykmentin murheenkryyni. Suomi-Filmin menestyksekkäimmät elokuvat olivat Siltalan pehtoori (1934), Hella Wuolijoen Juhani Tervapään nimellä kirjoittama Juurakon Hulda, Samuel Sihvon laulunäytelmään pohjaava Jääkärin morsian ja Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke. Kurt Jägerin Jäger-Filmi valmisti 1930-luvulla omana tuotantonaan kahdeksan näytelmäelokuvaa ja tuotti osittain uudelleen leikatun ja suomen kielelle saatetun koosteen Vänrikki Stoolin tarinat ruotsalaisesta mykkäelokuvasta Fänriks Ståls sägner, joka ei menestynyt. Parhaaseen tulokseen yhtiö ylsi aiemminkin filmatisoidulla klassikkonäytelmällä Tukkijoella.

Suomalaiseen elokuvakulttuuriin vaikutti myös vuonna 1921 perustettu, koko maan kattava Valtion Filmitarkastamo. Sitä oli edeltänyt lähes kahden vuoden ajan Helsinkiin sijoitettu Valtion filmilautakunta, mitä puolestaan edelsi poliisien toimittama paikallinen sensuuri. 1930-luvun yhteiskunnalliset muutokset johtivat tiukan, yksityiskohtaisen sensuuriohjeiston antamiseen, jonka valtiovalta sääti komiteatyöskentelyn päätteeksi lokakuussa 1935. Säännöstö kertoi myös suomalaisten elokuvien tekijöille tarkoin, mikä elokuvissa oli sallittua, mikä taas ei. Suomalaiset elokuvantekijät pääosin noudattivat säännöstöä, mutta taiteilijoille ominaiseen tapaan mieluusti myös koettelivat niitä. Yleisenä linjana voisi sanoa olleen sen, että täyskieltoa elokuvien tuottajat halusivat välttää kaikin keinoin: se merkitsi poliittisen kannanoton niukkuutta ja hakeutumista yhtenäisille linjoille nationalistisen valtiovallan kanssa, mutta eettisen ja moraalisen säännöstön puitteissa rajoja yritettiin rikkoa. Jos sensuuri leikkasi, siitä syntyi julkisuutta, joka oli samalla mainosta elokuville. Elokuvan kokonaan kieltäminen oli tietysti taloudellinen katastrofi. Jos ja kun elokuva-ala jostakin valitti 1920- ja 1930-luvulla, oli kyse useimmiten veroista ja sensuurista, tässä järjestyksessä.

Talvisodassa vain 28-vuotiaana kaatunut Nyrki Tapiovaara ehti ohjata viisi elokuvaa. Hänen elokuvansa olivat osoituksia perinteisten lajityyppien tuntemisesta. Elämäkerran kirjoittaja Sakari Toiviaisen mukaan kirjallisuutemme^selvennä Juha (1937) ja Miehen tie (1940) ovat velkaa klassikoiden maalaisepiikalle, Varastettu kuolema (1938) jännityselokuvalle, Kaksi Vihtoria (1939) farssille ja Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) musiikkikomedialle. Tapiovaaran ohjaajan otetta leimaa kuitenkin kokeellisuus ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus, eikä hän antanut perinteen estää myöskään hupailujen muuttamista kriittiseksi satiiriksi. Kaksi viimeksi mainittua Tapiovaaran elokuvaa olivat samalla myös kaikkiaan kuusi elokuvaa valmistaneen Eloseppo Oy:n parhaat menestykset.^lähde?

Teuvo Tulio on kiistämättä suomalaisen melodraaman mestari, joka irtoaa kuvakerronnassaan ja visuaalisessa näkemyksessään perinteisistä kirjallisista arvoista. Pitkän uran tehneen ohjaajan keskeinen tuotanto ilmestyi parikymmenen vuoden aikana 1936–1956, tärkeimpinä Nuorena nukkunut (1937), Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944), Rakkauden risti (1946) ja Rikollinen nainen (1952). Tulion oma tuotantoyhtiö oli nimeltään Tarmo-Filmi Oy. Muita pieniä 1930-luvun valmistamoja olivat Adams-Filmi kolmella elokuvalla ja Sampo-Filmi kahdella, minkä lisäksi seitsemän yhtiötä valmisti yhden ainoan elokuvan. Niistä ainoastaan Aho & Soldanin ja Tapiovaaran Juha voidaan laskea menestyneeksi elokuvaksi.^lähde?

1930-luvun tärkeimmistä näytelmäelokuvan ohjaajista Valentin Vaala teki elokuviaan ainoana suurelle yhtiölle. Suomi-Filmissä työskentely tarkoitti monien lajityyppien hallintaa. Hella Wuolijoen näytelmään perustuva Juurakon Hulda (1937) on osoitus yhteiskunnallisesti vaikuttavista teemoista, Mika Waltarin näytelmiin pohjaavat Gabriel, tule takaisin (1951) ja Omena putoaa... (1952) sekä Hilja Valtosen Vaimoke (1936) ja Varaventtiili (1942) komedioista. Hänen ohjaamiaan olivat myös melodraamat Koskenlaskijan morsian (1937) ja Jumalan myrsky (1940), ja hän osoitti kykynsä myös suomalaisen kirjallisuuden filmatisoinneissa tyylilajeista riippumatta, mistä esimerkkejä ovat Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) ja impressionistisena pidettävään Sillanpää-filmatisointiin Ihmiset suviyössä (1948).

Lyhytelokuva

Valtiovalta antoi Suomessa vuonna 1933 lähinnä saksalaisen esimerkin mukaisesti elokuvateollisuudelle merkittävän signaalin korjaamalla elokuvien leimaverolainsäädäntöä. Uudistuksen jälkeen suomalaisen lyhytelokuvan, siis alle 200 metriä pitkän filmin, esittäminen ennen pääkuvaa laski elokuvalipuille määrättyä veroa 5 %. Tulokset olivat huimaavat. Kun lyhyitä oli tehty ennen lakia vuonna 1932 kaksi tusinaa tehtiin niitä lain voimaantulon jälkeen vuonna 1933 yli 250. Vaikka alkuinnostus selittää suuria lukuja, pysyi lyhytelokuvatuotanto hyvissä kantimissa, lukumäärältään yli sadassa vuosittain koko vuosikymmenen. Elokuvahistoriallisesti alkuinnostus saattoi olla myös ongelma. Monia 1920-luvun dokumentaarikuvauksia pilkottiin sopivan mittaisiksi "veron­alennus­kuviksi", mikä tuhosi elokuvan originaalin negatiivin. Näin alkuperäiset teokset menetettiin ikiajoiksi, sillä edes esityskopioita ei läheskään aina säästetty.

Suomalaisen dokumenttielokuvan historian merkkitapauksia on Saksassa koulutuksensa saaneiden Heikki Ahon (1895–1961) ja hänen velipuolensa Björn Soldanin (1902–1953) lyöttäytyminen yhteen elokuvantekijöiksi. Aho & Soldan -yhtiöstä kasvoi 1920-luvun lopulla tärkein pitkien dokumenttien valmistamo. Uutta aluevaltausta merkitsi myös ulkoministeriön tilaustyö Suomi kutsuu (1932–1940), jonka eri versioita esitettiin Suomea esiteltäessä talvisotaan asti. Aho & Soldan valmisti satoja elokuvia, dokumentteja, uutisfilmejä, propagandafilmejä, mainosfilmejä, yritysfilmejä. Juuri Aho & Soldan -elokuvat olivat nostamassa Suomen imagoa maatalousvaltiosta teolliseksi; moderni elokuvassa näkyy selvimmin juuri niissä. Lukumääräisesti suurin valmistaja oli kuitenkin 1930-luvun puolivälissä lyhytelokuvaosastonsa täyteen vauhtiin virittänyt Suomi-Filmi Oy.

Vuonna 1944 ilmestyneen valtion elokuvakomitean ensimmäisen osamietinnön liitteenä julkaistun tilaston perusteella Kari Uusitalo on laskenut, että Suomessa valmistettiin vuosina 1933—1939 yhteensä 1093 kotimaista lyhytelokuvaa. Vuosittaiseksi keskiarvoksi saadaan näin 156 lyhytelokuvaa. Silloisten suurimpien lyhytelokuvavalmistamoiden kesken tämä määrä jakautui seuraavasti: Aho & Soldan 276, Suomi-Filmi Oy 267, Adams Filmi Oy 59, Karhu-Filmi Oy 48 ja Jäger-Filmi Oy 47.^lähde?

Suomalaisen kansatieteellisen elokuvan pioneeri oli arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi, joka tutkimusretkillään kuvasi koillis-Siperiassa jo vuosina 1916–1917. Elokuvat saivat levitysmuodon kuitenkin vasta 1930-luvulla. Myöskään Kalevalan kuvaaminen ei realisoitunut kansatieteellisiksi elokuviksi, vaikka tiedepiirien hanke, pitkä elokuva Häiden vietto Karjalan runomailla (1921) onnistuttiinkin valmistamaan. Ohjelmallinen kansatieteellisten elokuvien valmistaminen alkoi 1930-luvun puolivälin jälkeen. Vuonna 1936 perustettu Kansatieteellinen Filmi Oy julkaisi viimeiset elokuvansa sotavuosina, yhteensä kaikkiaan nelisenkymmentä elokuvaa. Vain osa oli tarkoitettu julkisuuteen, osa oli tehty arkistoon tieteellisiä tarkoituksia varten. Kyse oli kulttuurin pelastamisprojektista. Yhtenä yhtiön kuvaajana ja suunnittelijana kunnostautui Eino Mäkinen, jonka kameranjälkeä saatiin seurata kymmenissä elokuvissa tulevina vuosikymmeninä. Mäkinen kuvasi työtään "liikkuviksi valokuviksi", joiden käyttötarkoitus oli ratkaisevaa. Mäkisen mukaan hänen työnsä eivät sinällään olleet dokumentaarisia, koska ne eivät kertoneet kuvauksen ennakkojärjestelyistä, eivätkä mistään mikä on kuvan ulkopuolella, ja siitäkin vaiettiin, mikä on leikattu pois. Mäkisen työ on parhaimmillaan kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. Mäkisen tieteellisenä tukena ja yhteistyökumppanina toimi Kustaa Vilkuna, jonka Isien työ -teoksesta tutut tekstit ryydittivät monia Kansatieteellisen Filmi Oy:n elokuvia.

Suomen Kulttuurirahasto on julkaissut yhdessä Suomen elokuva-arkiston kanssa dvd:n Kansatieteellisen Filmin parhaimmista säilyneistä elokuvista.^lähde?

Lähteet

• Sedergren, Jari, 100 vuotta dokumenttilokuvaa, Mitä-Missä-Milloin 2005, Otava 2005.

Kirjallisuutta

• Katainen, Elina (toim.): Kotomaan koko kuva : kirjoituksia elokuvasta ja 1930-luvun sosiaalihistoriasta. Helsinki : Suomen Historiallinen Seura, Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian laitos, 1993. Kirja digitoituna Internet Archivessa.