Tämä on hyvä artikkeli.

Diana, Walesin prinsessa

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Diana Spencer)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Diana
Walesin prinsessa
Diana kesäkuussa 1997.
Syntynyt Diana Frances Spencer
1. heinäkuuta 1961
Sandringham, Norfolk, Englanti
Kuollut 31. elokuuta 1997 (36 vuotta)
Pitié-Salpêtrière, Pariisi, Ranska
Hautapaikka Northamptonshire
Puoliso Walesin prinssi Charles (vih. 1981; ero 1996)
Lapset
Suku Windsor (avioliiton kautta)
Isä John Spencer
Äiti Frances Shand Kydd
Nimikirjoitus

Diana, Walesin prinsessa (synt. Diana Frances Spencer; 1. heinäkuuta 1961 Sandringham – 31. elokuuta 1997 Pariisi) oli Yhdistyneen kuningaskunnan kruununperijän Walesin prinssi Charlesin ensimmäinen puoliso ja tämän lasten prinssi Williamin ja prinssi Harryn äiti.

Diana syntyi Spencerin aatelissukuun. Hän kasvoi Park Housessa Sandringhamin tilalla ja opiskeli Englannissa ja Sveitsissä. Vuonna 1975 hänestä tuli Lady Diana Spencer, kun hänen isänsä peri Spencerin jaarlin tittelin. Dianasta tuli maailmankuulu henkilö helmikuussa 1981, kun hänen ja prinssi Charlesin kihlaus julkistettiin. Dianan ja prinssi Charlesin häät pidettiin St Paulin katedraalissa 29. heinäkuuta 1981 ja olivat aikansa mediatapahtuma. Dianasta tuli liiton solmimisen myötä Walesin prinsessa. Avioliitosta syntyi kaksi lasta, prinssit William ja Harry, jotka olivat silloin toinen ja kolmas kruununperimysjärjestyksessä. Walesin prinsessana Diana edusti kuninkaallisissa tehtävissä ulkomailla erilaisissa tilaisuuksissa.

Diana teki laajasti hyväntekeväisyystyötä ja tuki muun muassa maamiinojen vastaista järjestöä International Campaign to Ban Landmines. Hän teki työtä myös muun muassa kodittomien, vanhusten ja sairaiden hyväksi. Hän osallistui erityisesti hiv:n ja aidsin vastaiseen taisteluun.

Diana oli aikansa tunnetuimpia julkisuuden henkilöitä ja lähes kaikki, mitä hän teki 1980- ja 1990-luvuilla, nousi otsikoihin. Avioliitto prinssi Charlesin kanssa päättyi eroon elokuussa 1996. Prinsessa Diana kuoli seuraavana vuonna 36-vuotiaana auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin Pariisissa. Hänen hautajaisiaan seurasi pelkästään Lontoon kaduilla yli kolme miljoonaa ihmistä ja lisäksi 2,5 miljardia televisionkatsojaa ympäri maailman.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukutausta ja varhaisvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diana Frances Spencer syntyi 1. heinäkuuta 1961 Park Housessa Norfolkin Sandringhamissa. Hän oli Althorpin varakreivi John Spencerin ja Frances Burke Rochen viidestä lapsesta neljäs. Spencerin aristokraattinen suku oli ollut läheinen Britannian kuninkaallisen perheen kanssa useita sukupolvia, ja Dianan äidinpuoleinen suku oli vaurasta ja perilliset arvoltaan paroneja. Diana oli tulevan puolisonsa prinssi Charlesin yhdestoista serkku ja kaukaista sukua myös muun muassa Yhdysvaltain presidentti George Washingtonille. Yksi hänen esiäideistään oli Lady Sarah Churchill. Dianan molemmat isoäidit Cynthia Spencer ja Ruth Fermoy olivat kuningataräiti Elisabetin kamarirouvia ja hyviä ystäviä. Diana Frances sai etunimensä lapsena kuolleen kaukaisen tädin ja toisen nimensä äitinsä mukaan.[1]

Diana kastettiin 30. elokuuta 1961 St Mary Magdalenen kirkossa Sandringhamissa. Perheeseen oli aiemmin syntynyt kaksi tytärtä, Sarah vuonna 1955 ja Jane 1957. Kolmas lapsi, perilliseksi aiottu poika John syntyi epämuodostuneena ja kuoli kymmentuntisena vuonna 1960. Tragedian myötä vanhempien suhde alkoi säröillä pahoin. Diana oli niin sanottu ”korvikelapsi”, josta oli toivottu perillistä ja suvussa oltiin pettyneitä, ettei hän ollut poika. Kaivattu perillinen Charles syntyi 1964, mutta se ei enää pelastanut vanhempien avioliittoa. He muuttivat asumuseroon Dianan ollessa kuusivuotias, ja Frances vaati mieheltään avioeroa. Yläluokkaisissa brittiperheissä vaimon vaatima ero merkitsi skandaalia. Francesilla oli jo uusi suhde, joten John syytti häntä uskottomuudesta ja leimasi hänet epäkelvoksi äidiksi. Oikeus ratkaisi huoltajuusriidan John Spencerin hyväksi, ja Francesin oli muutettava pois Park Housesta ilman lapsiaan. Dianan huoleton lapsuus koki kolauksen äidin lähdön myötä, mikä aiheutti hänessä elinikäistä hylkäämisen pelkoa.[2]

Dianan lapsuuden kotitalon Park Housen omisti kuningatar Elisabet II; Spencerit olivat talossa vuokralla. Johnnie Spencer oli ollut kuningas Yrjö VI:n ja pari vuotta myös kuningattaren tallimestari. Kuninkaallinen perhe vietti usein lomiaan naapurissa Sandringhamin talossa, ja Diana leikki lapsena prinssi Andrew’n ja prinssi Edwardin kanssa.[3]

Koulutus ja arvonimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dianan äiti alkoi jo ennen avioeroa seurustella Peter Shand Kyddin kanssa, ja he menivät naimisiin vuonna 1969. Diana Spenceristä tuli Lady Diana, kun hänen isänsä peri Spencerin jaarlin arvon vuonna 1975. Tämä avioitui seuraavana vuonna Dartmouthin herttuattaren Raine Leggen kanssa. Spencerin lapset tulivat hyvin toimeen uuden isäpuolensa kanssa, äitipuoltaan he sen sijaan inhosivat.[4]

Dianan lapsuuden arki oli säänneltyä ja suojattua. Hänet ilmoitettiin tammikuussa 1968 Silfieldin yksityiskouluun, josta hän siirtyi yhdeksänvuotiaana Riddlesworth Hallin sisäoppilaitokseen. Hänen koulutuksensa oli ylemmän yhteiskuntaluokan tytöille tavanomaisesti melko vaatimatonta, ja sisaruksistaan poiketen hän ei ollut erityisen lahjakas oppilas. Hänen vahvuuksiaan olivat tanssi ja uinti. Vuonna 1973 Diana jatkoi kahden sisarensa tavoin opintoja West Heath Schoolissa Kentissä lähellä Sevenoaksia ja pääsi johtajaoppilaaksi viimeisenä vuonnaan.[5]

Kun Althorpin sukukartano Northamptonshiressä siirtyi Dianan isoisän kuoltua tämän pojalle, perhe muutti sinne asumaan. Myös Althorp sijaitsi keskellä maaseutua, mutta Diana ei kotiutunut sinne yhtä hyvin kuin Park Houseen. Vuonna 1978 Diana opiskeli yhden lukukauden ajan sisäoppilaitoksessa Sveitsissä, mutta reputti loppukokeet ja sai luvan muuttaa yksin Lontooseen, jossa teki töitä pääasiassa lastenhoitajana. Hän ei pitänyt suljettujen seurapiirien juhlista ja viihtyikin vapaa-ajallaan kotona tai ystäviensä seurassa.[6]

Avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prinsessa Diana ja prinssi Charles Australiassa 1983.

Lady Diana tapasi kuningatar Elisabet II:n vanhimman pojan prinssi Charlesin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana marraskuussa 1977. Charles seurusteli tällöin Dianan isosiskon Lady Sarahin kanssa.[7] Charles ja Diana alkoivat nähdä toisiaan erilaisissa seurapiiritapahtumissa, ja Petworthin kartanon viikonloppukutsuilla heinäkuussa 1980 Charles mieltyi Dianaan. Diana kutsuttiin kuninkaalliselle jahdille HMY Britannialle sekä Balmoralin linnaan, jossa hän tapasi kuningasperhettä marraskuussa 1980.[8]

Diana täytti kaikki kuninkaallisen morsiamen vaatimukset: hän oli pitkä, vaaleaverinen ja moitteetonta sukuperää. Hänen empaattisuutensa ja välitön käytöksensä miellyttivät kuningatarta. Diana oli omien sanojensa mukaan hyvin rakastunut, mutta huomasi nopeasti, että näköpiirissä oli koko ajan Charlesin tosirakkaus Camilla Parker Bowles. Juuri hän oli alun perin pitänyt Dianaa sopivana morsiamena Charlesille. Pitkään poikamiehenä elänyt Charles epäröi avioliittoa ja viivytteli kosinnan kanssa, mutta kosi Dianaa lopulta 6. helmikuuta 1981. Kihlaus salattiin muutaman viikon ajan ennen virallista julkistusta. Siitä alkoi myös hellittämätön julkisuus, joka seurasi Dianaa koko hänen loppuelämänsä ajan.[9]

Kihlaus ja häät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parin kihlaus julkistettiin virallisesti 24. helmikuuta 1981, ja kaksi päivää myöhemmin Diana muutti Buckinghamin palatsiin. Sitä ennen hän oli asunut vähän aikaa Clarence Housessa. Kihlauksen myötä Dianan elämästä tuli yksinäistä: hän ei voinut liikkua vapaasti tavatakseen ystäviään, Charles matkusteli edustustehtävissä ulkomailla ja vanhoillinen palveluskunta noudatti tiukkoja säätyeroja.[10] Diana myös vieroksui eräelämää, jota kuningasperhe harrasti lomillaan Balmoralissa. Kuninkaallisen perheen muut jäsenet jäivät Dianalle enimmäkseen etäisiksi, ja prinsessa Margaretista tuli ainoa hänen puoliaan pitänyt ystävä.[11] Palveluskunnan keskuudessa Dianaa pidettiin hankalana, koska hän oli haluton noudattamaan hovin tapoja ja komentoa sekä kapinoi niitä vastaan.[12]

Ensimmäisen virallisen esiintymisen Diana teki Charlesin kanssa maaliskuussa 1981 hyväntekeväisyysgaalassa, jossa hän tapasi Monacon ruhtinatar Gracen. Siellä syntyi ”pukuskandaali”, kun Diana oli tietämättään rikkonut kuningasperheen vanhaa sääntöä pukeutumalla mustaan, mikä oli määrätty vain hautajaisia ja suruaikaa varten. Dianan valmiiksi heikko itsetunto kärsi yhä enemmän tauottomasta mediahuomiosta, ja hänen epävarmuutensa tuli ilmi myös hovin työntekijöille, jotka yrittivät opettaa hänelle prinsessan roolia. Diana kertoi myöhemmin sairastuneensa juuri noihin aikoihin bulimiaan.[13]

Dianasta tuli 20-vuotiaana Walesin prinsessa, kun hän meni naimisiin Walesin prinssi Charlesin kanssa 29. heinäkuuta 1981 St Paulin katedraalissa. Tapahtumaa kuvailtiin laajasti ”satuhäiksi”, ja niitä seurasi 750 miljoonaa katsojaa televisiosta ja 600 000 ihmistä Lontoon kaduilla. Dianan yhdeksän tuhannen punnan hääpuvussa oli yli seitsemän metriä pitkä huntu.[14]

Parin kihlauksen aikana ilmenneet ongelmat jatkuivat myös avioliitossa heti kuherruskuukauden aikana HMY Britannialla. Camilla Parker Bowlesin jatkuva läsnäolo varjosti liittoa alusta alkaen. Parker Bowles ja Charles olivat päivittäin puhelinyhteydessä ja Charlesilla oli lompakossa Parker Bowlesin valokuva. Diana oli Camillasta mustasukkainen, mitä Charles ei käsittänyt. Hänen oli lisäksi vaikea sopeutua kuninkaallisen perheen arkeen ja tunsi olonsa eristyneeksi. Prinssipari muutti avioiduttuaan Kensingtonin palatsiin ahtaisiin oloihin. Heillä oli myös maaseutuasunto Highgrovessa prinssi Charlesille tärkeitä harrastuksia, kuten hevospooloa varten, mutta Diana ei myöhemmin viihtynyt siellä lainkaan. Parin välinen epäsuhta kasvoi, sillä Dianan elämä palatsin suojissa oli yksinäistä ja tyhjää ja Charles matkusti edustusvelvollisuuksiensa perässä. Dianan ensimmäisen Walesiin tehdyn edustusmatkan aikana ilmennyt raskaus pahensi yhä enemmän hänen mielialaansa.[15]

Lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walesin prinssiparin ensimmäinen lapsi William Arthur Philip Louis syntyi 21. kesäkuuta 1982. Toinen poika Henry Charles Albert David, kutsumanimeltään Harry, syntyi 15. syyskuuta 1984.[16]

Diana sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen Williamin synnyttyä.[17] Hän on muistellut orastavan avioliiton ”valuneen tyhjiin” Harryn syntymän jälkeen:

»Sitten aika Williamin ja Harryn syntymän välillä on täysin pimeä. En pysty muistamaan paljoakaan, olen pyyhkinyt sen pois, se oli sellaista tuskaa. Kuitenkin Harry ilmaantui kuin ihmeen kautta. … Tiesin että Harry olisi poika koska näin sen ultraäänessä. Charles halusi tytön. … Tiesin Harryn olevan poika enkä kertonut hänelle.[18]»

Diana oli äitinä omistautunut ja järjesti elämänsä lastensa tarpeiden mukaan. Kapinoitsijan maineestaan huolimatta hän tuki vankkumatta monarkiaa ja poikiensa tulevia rooleja siinä. Diana halusi kuitenkin tarjota pojilleen mahdollisimman normaalin elämän, joten hän vei heitä julkiseen kouluun ja antoi heidän ystävystyä tavallisten lasten kanssa. Hän myös parhaan kykynsä mukaan suojeli heitä median vainolta.[19]

Virallinen rooli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prinsessa Diana tanssi John Travoltan kanssa Valkoisen talon päivällisillä marraskuussa 1985.

Dianasta tuli prinsessana merkittävä kansainvälinen seurapiirihenkilö. Synnytettyään kruununperillisen hän alkoi saada virallisia tehtäviä ja kiersi edustusmatkoilla ympäri maailmaa sekä yksin että puolisonsa kanssa. Hän tapasi eri valtioiden päämiehiä ja alkuperäiskansaa sekä osallistui muun muassa erilaisiin promootiotapahtumiin, muistojuhliin ja avajaisiin. Hän hoiti niin julkiset kuin yksityiset velvoitteensa tunnollisesti ja vastasi palatsin emännyydestä aina vieraslistoja myöten. Nuoresta iästään huolimatta Diana oli alaistensa luonnehdintojen mukaan työasioissa ”tehokas” ja ”tunnontarkka”.[20]

Diana ja Charles tekivät maaliskuussa 1983 yhteisen edustusmatkan Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Vaikka matka oli hyvin menestyksekäs, se vain kasvatti avioliiton jännitteitä, sillä Charles oli kateellinen Dianan saamasta kansansuosiosta. Tuolloin sai alkunsa maailmanlaajuinen ”Di-Mania”, kun prinsessaa seurasi jopa 70 valokuvaajaa eri maista ja hän aiheutti hysteriaa kaikissa vierailemissaan paikoissa. Dianalla oli taito luoda yhteys yleisöön ja kohottaa sen mielialaa. Myöhemmin hän sai voimaa ja lohtua taidostaan solmia mutkattomia suhteita tavallisiin ihmisiin.[21]

Charlesin ja Dianan 17 päivän edustusmatkat Kanadaan ja Italiaan saivat myös valtavasti julkisuutta, ja muun muassa yhdysvaltalainen naistenlehti Ladies’ Home Journal julisti Dianan ”vuosikymmenen suurimmaksi mediapersoonaksi”. Hänen kansikuvansa lisäsi brittiläisten naistenlehtien levikkiä jopa kymmenillä tuhansilla.[22] Kiertomatkallaan Yhdysvalloissa marraskuussa 1985 prinssipari tapasi muun muassa presidenttipari Ronald ja Nancy Reaganin. Dianan tanssinumero John Travoltan kanssa kutsuvieraspäivällisillä oli eräs hänen tunnetuimpia julkisuustempauksiaan.[23]

Ongelmat avioliitossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dianan ja Charlesin avioliitto oli pahoissa vaikeuksissa, vaikka he julkisuudessa säilyttivät vaikutelman onnellisesta parista. Camilla Parker Bowlesin varjo häilyi jatkuvasti heidän suhteensa yllä. Heitä ajoi erilleen myös se, että Diana oli tahtomattaankin miestään suositumpi ja näkyvämpi. Hohdokkaana saturomanssina pidetyn avioliiton vaikeudet tulivat lopulta ilmi myös lehdistölle. Time-lehti kirjoitti Yhdysvaltojen-vierailun aikoihin kansikuvajutussaan Dianan ja Charlesin satuavioliiton muuttumisesta ”saippuaoopperaksi”.[24]

Dianan mukana liikkui hänen henkilökohtainen turvamiehensä Barry Mannakee. Heidän suhteestaan liikkui julkisuudessa paljon huhuja. Diana myönsi kuolemansa jälkeen julkaistuilla haastattelunauhoilla olleensa ihastunut Mannakeehen, mutta rakkaussuhteelle ei ole todistajia. Mannakee palveli Dianan henkivartijana vuoteen 1985 asti, jolloin hänet erotettiin tehtävästään, kun suhteesta alettiin juoruta hovissa. Hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin moottoripyöräonnettomuudessa.[25]

Dianan ja Charlesin liitto kylmeni lopullisesti vuonna 1986. Vaikka pariskunta jatkoi edustamista yhdessä, Charles oli Dianan mukaan jo palannut ”naisensa luo”. Dianalla oli edustusmatkoilla tapana ”kiusata” Charlesia julkisella leikinteolla, ja tämän oli yhä vaikeampi sietää Dianan seuraa. Samana vuonna alkoi Dianan ja pohjoisirlantilaisen kaartinupseeri James Hewittin kiihkeä ja katkonainen rakkaussuhde. Suhteen alkamista edesauttoi Dianan avioliitossaan kokemat hylkääminen ja yksinäisyyden tunteet.[26] Hajoavalla liitolla oli vaikutuksensa myös Dianan terveydelle: hänen bulimiansa paheni, mikä näkyi riutuneisuutena, tosin oireet helpottivat hänen ollessaan Hewittin kanssa.[27] Suhde joutui katkolle, kun Hewitt lähti armeijan komennukselle Saksaan. Diana pysyi Lontoossa poikiensa kanssa Charlesin viettäessä aikaa yksin Balmoralissa. Parin pitkistä erossaoloista kohistiin sensaatiolehdissä.[28]

Vuosina 1987–1988 prinssipari edusti yhdessä muun muassa Australiassa ja Ranskassa ja piti yllä onnellista julkisivua, vaikka heidän välinsä kylmenivät koko ajan. Diana ei saanut apua avioliittohuoliinsa kuningattarelta sen enempää kuin äidiltään Francesilta, jonka Peter Shand Kydd oli jättänyt toisen naisen vuoksi. Hän yritti ratkoa ongelmiaan hakemalla apua muun muassa astrologiasta ja terapiasta.[29] Dianan ja Hewittin suhde oli tauolla, kun hän alkoi kesällä 1987 tapailla nuoruudentuttavaansa James Gilbeyä. Hän elvytti suhteensa Hewittiin myöhemmin tämän käydessä Englannissa ja päätti sen vuonna 1989. Suhde Gilbeyn kanssa muuttui vakavaksi samana vuonna ja kuuluisat ”Squidgygate”-nauhat uudenvuodenaatolta 1989 julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin. Nauhoilla on Dianan ja Gilbeyn välinen keskustelu, josta käyvät ilmi Dianan silloinen mielenlaatu ja avioliiton musertava tilanne.[30]

Dianan ja Charlesin kireät välit olivat havaittavissa heidän yhteisellä matkallaan Brasiliassa. Charles väheksyi julkisesti Dianaa, joka puolestaan alkoi käydä avointa mediasotaa miestään vastaan. Vuonna 1991 hän suostui haastateltavaksi Andrew Mortonin tekeillä olevaa Diana: hänen tarinansa -elämäkertakirjaa varten. Hän halusi tuoda julki puolisonsa uskottomuuden, avioliittonsa valheellisuuden ja hovijärjestelmän ahdistavuuden. Tekijät haastattelivat kirjaan myös Dianan ystäviä, sillä hänen oma versionsa tapahtumista ei aina ollut täysin yhtäpitävä totuuden kanssa.[31] Kirjan julkaisu kesäkuussa 1992 aiheutti valtavan kohun, mutta Diana kielsi auttaneensa sen kirjoittamisessa, koska oli ehtinyt jo tulla katumapäälle. Hän voitti puolelleen kansan myötätunnon mutta raivostutti Britannian vallanpitäjät, jotka katsoivat hänen pettäneen monarkian.[32]

Prinssiparin lopullinen välirikko oli vuonna 1992 jo yleisesti tiedossa, kun he tekivät marraskuussa viimeisen yhteisen matkansa Etelä-Koreaan. Diana piti puolensa kirjan aiheuttamaa skandaalia vastaan, ja hänen edustaessa samana vuonna yksin Belfastissa ja Pariisissa hän oli kohusta huolimatta niin kansan, lehdistön kuin valtaapitävien suosiossa. Jopa yleensä monarkianvastainen Dublinin lehdistö kirjoitti hänestä myönteiseen sävyyn. Tilaisuudet on sittemmin nähty selkeänä todisteena Dianan kyvystä manipuloida mediaa.[33]

Asumusero

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri John Major ilmoitti 9. joulukuuta 1992 prinsessa Dianan ja prinssi Charlesin muuttavan erilleen mutta aikovan pysyä naimisissa.[34]

Dianan irtiotto avioliitostaan onnistui: hän sai asumuseron myötä lastensa päähuoltajuuden ja taloudellisesti riippumattoman, itsenäisen elämän. Samalla hänen elämästään tuli kuitenkin päämäärätöntä ja entistä yksinäisempää, joten hän alkoi koota ympärilleen lojaaleja ystäviä ja neuvonantajia. Heihin kuuluivat muun muassa lady Annabel Goldsmith ja Brasilian suurlähettilään puoliso Lúcia Flecha de Lima. Vuonna 1993 Diana aloitti suhteen naimisissa olleen islamilaisen taiteen kauppiaan Oliver Hoaren kanssa, joka kuului Charlesin ja Camilla Parker Bowlesin ystäväpiiriin. Kuten James Hewittinkin tapauksessa, Diana onnistui pitämään suhteensa Hoareen salassa sanomalehdiltä.[35]

Kaksi lehteä julkaisi 13. tammikuuta 1993 prinssi Charlesin ja Camilla Parker Bowlesin puhelinkeskustelun vuodelta 1989. Julkaisut aiheuttivat ”Camillagate”-nimellä tunnetun kohun. Nauhat vahvistivat ennestään käsitystä prinssi Charlesista avionrikkojana ja Dianasta viattomana petoksen uhrina.[36][37] Dianan liittolaisina oli median mahtimiehiä, jotka opastivat häntä julkisuudenhallinnassa, mutta hän ei läheskään aina noudattanut heidän neuvojaan.[38]

Diana kertoi varainkeruutilaisuudessa televisioidussa puheessaan 3. joulukuuta 1993 vetäytyvänsä pois julkisuudesta ja toimivansa jatkossa yksityishenkilönä.[34][39] Hän oli tietoisesti manipuloinut viestimiä luodakseen itsestään kuvaa muun muassa hyvänä äitinä, mutta yksityisyyden puute ja julkisen roolin asettamat vaatimukset olivat käyneet hänelle vastenmielisiksi. Hänen pitkäaikainen turvamiehensä Ken Wharfe erosi ja hän luopui oikeudestaan poliisivartiointiin.[40]

»Kun aloitin julkisen elämäni kaksitoista vuotta sitten, ymmärsin että media saattaisi olla kiinnostunut tekemisistäni. … En kuitenkaan arvannut, miten valtavaksi tuo huomio myöhemmin paisuisi ja miten suuri ja raskas vaikutus sillä olisi sekä julkisten velvoitteideni täyttämiseen että henkilökohtaiseen elämääni.[41]»

Prinssi Charles myönsi televisiohaastattelussa 29. kesäkuuta 1994 suhteensa Camilla Parker Bowlesiin ja sanoi avioliittonsa olevan korjaamattomasti rikki.[34] Kohuhaastattelun jälkeen sekä kansa että media odottivat, miten Diana reagoisi lausuntoon. Hän osallistui samana iltana Serpentine-galleriassa Vanity Fairin järjestämään tilaisuuteen pukeutuneena paljastavaan ja vartalonmyötäiseen pikkumustaan. Valokuva Dianasta ”kostomekoksi” kutsutussa asussa päätyi kaikkien lehtien etusivulle.[42]

Poliisivartiosta luopumisen myötä Dianasta tuli vapaata riistaa häikäilemättömille ja röyhkeille valokuvaajille, jotka seurasivat häntä herkeämättä kaikkialle. Muun muassa hänen kuntosalikäyntinsä julkisella LA Fitness Clubilla ja lomailunsa Itävallassa päätyivät lehtien kansiin. Paparazzit tavoittelivat sensaatiomaisia kuvia provosoimalla Dianaa herkissä tilanteissa. Silloin tällöin hän suutahti valokuvaajille suoraan, joskus hän yritti peittää kasvojaan tai juosta pakoon kameroita.[43]

Dianan suhde Oliver Hoareen paljastui lopulta medialle elokuussa 1994, kun Sunday Express sai vihiä nimettömistä puhelinsoitoista, joita hän oli tehnyt miehen asuntoon. Asian toi julkisuuteen kuitenkin News of the World -lehti. Tapaus aiheutti skandaalin, ja Diana leimattiin varattua miestä tavoittelevaksi puhelinhäiriköksi. Hän ei saanut tukea Hoarelta ja suuttui tästä niin, että katkaisi suhteen.[44] Samoihin aikoihin ilmestyi toimittaja Anna Pasternakin teos Rakastunut prinsessa, jossa Dianan entinen salarakas James Hewitt kertoi ”kaiken paljastavasti” suhteestaan prinsessaan. Diana hermostui kirjan julkaisusta samoin kuin Jonathan Dimblebyn kirjoittamasta prinssi Charlesin elämäkerrasta, joka sisälsi lisää paljastuksia heidän avioliitostaan. Kirja tuohdutti myös sekä Edinburghin herttua Philipin että kuningatar Elisabetin.[45]

Avioero

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diana antoi 20. marraskuuta 1995 Britannian yleisradioyhtiön BBC:n toimittajalle Martin Bashirille ennennäkemättömän avoimen televisiohaastattelun, jossa hän kertoi muun muassa päättymässä olleesta avioliitostaan, kamppailustaan syömishäiriön kanssa ja vaikeista suhteistaan kuningashuoneen muihin jäseniin. Haastattelu valmisteltiin salassa julkisuudelta, ja siitä tiesi Dianan ja Bashirin lisäksi etukäteen vain pieni BBC:n tuotantoryhmä.[46][47]

Panorama-ajankohtaisohjelmassa esitetty haastattelu järkytti syvästi kuningashuonetta ja nostatti valtavan kohun niin Britanniassa kuin ulkomaillakin, ja seuraavien parin viikon aikana sen näki liki 200 miljoonaa ihmistä ympäri maailman. Haastattelun tv-esitys johti välittömästi Dianan tiedottajan eroon. Kuningatar Elisabet piti erityisen epäkunnioittavana lausuntoja, joissa Diana kritisoi monarkiaa sen viileästä etäisyydestä kansalaisiin ja epäili Charlesin sopivuutta kuninkaaksi.[48][49]

Haastattelu murensi Dianan huolella rakentamaa asemaa Windsorin suvun ja lähipiirin silmissä ja avasi tien lopulliselle avioerolle. Liiton lopettamispäätöksen teki lopulta kuningatar Elisabet. Dianan ja Charlesin avioero astui voimaan 28. elokuuta 1996.[34] Dianalta poistettiin eron myötä ”Hänen kuninkaallinen korkeutensa” -etuliite ja hänen nimensä tyyliteltiin muotoon ”Diana, Walesin prinsessa”.[50][51]

Hyväntekeväisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinsessa Diana tunnettiin hyväntekeväisyystyöstään. Hän meni mukaan toimintaan pian Harryn syntymän jälkeen, kun hän seurasi 1984 prinsessa Margaretia tämän ehdotuksesta Barnardo’s-lastensuojelujärjestön puheenjohtajana. Diana jatkoi avioliittonsa hajotessakin hyväntekeväisyystyötään ja tuki erityisesti vähäosaisia ja sairauksista tai sodasta kärsiviä. Hänen tärkeimmät tukikohteensa Barnardo’sin ohella olivat vanhustyöjärjestö Help the Aged sekä AIDS Foundation.[52]

Diana osallistui huhtikuussa 1987 lontoolaisen Middlesex Hospitalin aids-osaston avajaisiin. Hän kohahdutti tiedotusvälineitä ympäri maailman kättelemällä miespuolista aids-potilasta valokuvassa. Sairauteen liittyi vielä tuolloin vahvoja stigmoja, ja sitä kutsuttiin muun muassa ”homorutoksi”. Dianan ystäväpiirissä oli paljon homoseksuaaleja, ja hänellä on sanottu olleen merkittävä rooli tautiin liittyneiden ennakkoluulojen häivyttämisessä. Dianasta tuli Britannian kansallisen aids-tukisäätiön suojelija. Lisäksi hän vieraili muun muassa leprapotilaiden luona Jakartassa Indonesiassa ja tapasi hiv-positiivisia lapsia New Yorkin Harlemissa vuonna 1989. Hän tervehti tapaamiaan potilaita usein kättelemällä tai halaamalla.[53]

Diana laajensi avustustoimintaansa 1990-luvulla ja keräsi huomattavia varoja muun muassa Punaiselle Ristille. Hän matkusti järjestön asioissa Zimbabween vuonna 1993 ja jakoi ruokaa padasta syrjäseudun lapsille. Hän antoi kehitysapua myös rutiköyhään Nepaliin ja vieraili työnsä merkeissä sielläkin. Diana sai paljon myönteistä julkisuutta hedelmää kantavilla hankkeillaan, mutta häntä paheksuttiin yhä hovipiireissä ja Buckinghamin palatsi alkoi evätä häneltä lupia humanitaarisen työn puolesta tehtäviin matkoihin.[54]

Diana piti puheen huhtikuussa 1993 järjestetyssä Britannian ensimmäisessä syömishäiriöitä käsitelleessä konferenssissa Kensington Town Hallissa. Omakohtaisista kokemuksista kertominen oli kuningasperheen mittapuulla vallankumouksellista, ja tilaisuus oli suurmenestys. Diana antoi lisää pontta myös avoimemmalle keskustelulle synnytysmasennuksesta Turning Point -yhdistyksen kokouksessa, jossa käsiteltiin naisten mielenterveyttä.[55]

Avioeron jälkeen Dianan hyväntekeväisyyshankkeiden määrää oli vähennetty noin sadasta vain kuuteen hänelle tärkeimpään. Näitä olivat kodittomien tukijärjestö Centrepoint, Royal Marsden -syöpäsairaala, Great Ormond Streetin lastensairaala, Englannin kansallisbaletti, kansainvälinen lepralähetys ja kansallinen aids-säätiö.[56] Diana alkoi etsiä uutta hanketta, johon voisi paneutua täysillä, ja saada muutosta aikaan. Hänen viimeiseksi humanitaariseksi hankkeeksi jäi maamiinojen käyttökieltoa ajanut kampanja. Hän matkusti Angolaan tammikuussa 1997 osallistuakseen miinakenttien raivaukseen ja auttaakseen loukkaantuneita.[57]

Diana vaikutti humanitaarisella työllään historiallisella tavalla Britannian monarkkipiireissä. Hän oli luomassa uudenaikaista ihmisläheisempää suhdetta kansaan, jollaista ei konservatiivisen ja sulkeutuneen kuningashuoneen aikana ollut milloinkaan tehty. Hänen sydämenasiansa oli auttaa avun tarpeessa olevia ihmisiä vilpittömästä halusta eikä kylmästä velvollisuudentunnosta.[58] Hiukan ennen kuolemaansa Diana suunnitteli alkavansa tehdä dokumenttiohjelmia ulkomaanavustustyöstään.[59]

Yksityiselämä avioeron jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prinsessa Diana Sri Chinmoyn kanssa toukokuussa 1997.

Avioeron jälkeen Diana sai pitää asuntonsa Kensingtonin palatsissa ja kaikki avioliiton aikana saamansa korut.[50] Hän sai toimia julkisuudessa oman harkintansa mukaisesti, mutta ulkomaanmatkoja varten hänen oli pyydettävä lupa ulkoministeriöstä ja kuningattarelta, ellei kyse ollut yksityisestä lomamatkasta.[60]

Vieraillessaan lontoolaisessa sairaalassa vuonna 1995 Diana tapasi sydänkirurgi Hasnat Khanin. Hänen on kuvailtu olleen Dianan elämän suuri rakkaus.[61][62] Diana oli mukana seuraamassa Khanin suorittamia leikkauksia ja oli paikalla myös, kun Sky TV tuli sairaalaan kuvaamaan lapselle tehtävää avosydänleikkausta. Hän matkusti Pakistaniin tutustuakseen Khanin perheeseen ja kulttuuritaustaan ja kertoi ystävilleen haluavansa naimisiin tämän kanssa. Suhde kariutui kaksi vuotta myöhemmin parisen kuukautta ennen Dianan kuolemaa, kun julkisuutta kaihtanut Khan ei halunnut joutua median silmätikuksi. Diana otti jätetyksi tulemisen raskaasti ja alkoi kärsiä mielen ailahteluista ja vainoharhaisuudesta. Hänelle tuotti kärsimystä myös Charlesin ja Camilla Parker Bowlesin yhteisonni.[63]

Pian erottuaan Khanista kesällä 1997 Diana alkoi tapailla Dodi Al-Fayedia, egyptiläisen miljardöörin Mohamed Al-Fayedin poikaa. He viettivät noin kuukauden yhdessä purjehtien ja lomaillen Ranskan Rivieralla Dianan poikien kanssa. 10. elokuuta 1997 Diana ja Al-Fayed valokuvattiin yhdessä Al-Fayedin Jonikal-jahdilla Korsikan edustalla.[64]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diana kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin Pariisissa sunnuntaina 31. elokuuta 1997. Myöhään edellispäivän iltana Diana ja Dodi Al-Fayed olivat paenneet pariisilaisen hotelli Ritzin sivuovesta tarkoituksenaan välttää paparazzit, jotka olivat leiriytyneet hotellin eteen saadakseen kuvia kuuluisasta parista. Pako ei kuitenkaan ollut onnistunut. Valokuvaajat olivat lähteneet ajamaan takaa mustaa Mercedes-Benzin S-sarjan autoa, joka ajoi Seinen rantaa pitkin.[65]

Onnettomuus tapahtui noin 20 minuuttia yli puolenyön. Pariskunta istui takapenkillä, ja oikealla etuistuimella istui Al-Fayedin henkivartija Trevor Rees-Jones. Kuljettaja Henri Paul oli kiihdyttänyt auton nopeuden tutkijoiden arvion mukaan 120–160 kilometriin tunnissa. Pont de l’Alman tunnelissa hän menetti auton hallinnan, osui Fiat Unoon ja törmäsi betonipylvääseen. Al-Fayed ja kuljettaja kuolivat heti.[65]

Diana kiidätettiin ambulanssilla Pitié-Salpêtrière-sairaalaan. Hänen sisäiset vammansa olivat laajoja: rajun törmäyksen voimasta hänen sydämensä oli siirtynyt vasemmalta oikealle puolelle rinnassa, mikä oli repinyt samalla keuhkojen laskimon ja sydänpussin. Elvytysyrityksistä huolimatta Diana kuoli kello 4 aamulla. Trevor Rees-Jones sai vakavia kasvovammoja mutta selvisi kolarista hengissä heti lauenneen turvatyynyn ansiosta.[65]

Diana oli puolitajuissaan, kun hänelle annettiin ensiapua kolaripaikalla. Hänen viimeisiä sanojaan eri lähteiden mukaan olivat ”Voi luoja, mitä on tapahtunut?”, ”Antakaa minun olla!” ja ”Missä Dodi? Missä Dodi?”.[66][67]

Tutkinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan viranomaiset tutkivat onnettomuutta 18 kuukauden ajan. Sinä aikana 30 tutkijaa haastatteli yhteensä noin 200 todistajaa. Vuonna 1999 julkaistun tutkimuksen johtopäätös oli yksiselitteinen: alkoholin ja masennuslääkkeiden vaikutuksen alaisena ollut kuljettaja ajoi liian lujaa ja menetti auton hallinnan. Tutkijoiden mukaan Diana ja Al-Fayed olisivat selvinneet hengissä, jos he olisivat käyttäneet turvavöitä.[68]

Kuoleman jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dianan kuolema tuli välittömänä šokkina niin hänen läheisilleen kuin kuningasperheelle ja kansalaisille ympäri maailman. Se aiheutti myös laajalti vihaa ja syytöksiä median edustajia kohtaan. Ranskan poliisi selvitti, oliko paparazzeja syytä epäillä taposta ja siitä etteivät he auttaneet uhreja onnettomuuspaikalla. Eräs autoa jahdanneista valokuvaajista myönsi, etteivät he tehneet mitään auttaakseen. He eivät kuitenkaan yrittäneet hidastaa pelastushenkilöstöä tai estäneet uhreja saamasta apua. Kaikki paparazzit todettiin syyttömiksi onnettomuuteen, mutta heidän toimintansa herätti myös moraalisia ja eettisiä pohdintoja. Kolaripaikasta ja uhreista otettuja valokuvia ei ole koskaan julkaistu mediassa, koska suurin osa toimittajistakin piti niitä tapauksen kauheuden vuoksi julkaisukelvottomina.[69]

Dianan kuolemasta on liikkunut erilaisia salaliittoteorioita. Äänekkäin teorioitsija oli poikansa menettänyt Mohamed Al-Fayed, joka väitti muun muassa Britannian salaisen palvelun järjestäneen onnettomuuden ja piti Dodin ja Dianan kuolemaa murhasalaliittona. Muut tahot syyttivät muun muassa Dianaa kuljettanutta ambulanssia hidastelusta ja keksivät hämäriä juttuja turma-auton kuljettajan yksityiselämästä. Vuonna 2004 Scotland Yardin entinen poliisipäällikkö aloitti perusteellisen selvityksen Dianan kuolemaan johtaneista tapahtumista. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistun loppuraportin mukaan kyseessä oli onnettomuus. Sen mukaan Diana ei myöskään ollut raskaana eikä kihloissa Dodi Al-Fayedin kanssa, kuten tämän isä oli väittänyt.[70]

Hautajaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dianan arkku matkalla Westminster Abbey -kirkolle.

Dianan hautajaiset pidettiin 6. syyskuuta Westminster Abbeyssa Lontoossa. Dianan ystävä Elton John esitti siunaustilaisuudessa kappaleen ”Candle in the Wind”, joka on muunnelma aikoinaan Marilyn Monroelle tehdystä samannimisestä kappaleesta. Siitä on tullut prinsessa Dianan muistokappale ja maailman myydyimpiä singlejä, jonka tuotot ohjattiin Diana Princess of Wales Memorial Fund -rahastolle.[71] Dianan veli jaarli Charles Spencer moitti muistopuheessaan suorin sanoin kuningatarta siitä, että tämä henkilökohtaisesti oli vienyt Dianalta oikeuden kuninkaalliseen arvonimeen avioeron jälkeen.[72]

Kukkakimppuja Kensingtonin palatsilla prinsessan Dianan muistolle.

Tuhannet ihmiset seurasivat kaduilla hautajaissaattuetta, ja satoja tuhansia kukkakimppuja oli tuotu Dianan kodin Kensingtonin palatsin viereen. Hautajaiset nähtiin televisiossa suorana lähetyksenä 185 maassa, ja niitä seurasi lähes 2,5 miljardia katsojaa, Suomessakin puolitoista miljoonaa.[73]

Kuninkaalliset residenssit eivät aluksi suruliputtaneet tai antaneet lausuntoja Dianan kuoleman vuoksi, jolloin kuningasperhettä arvosteltiin välinpitämättömyydestä. Erityisesti Buckinghamin palatsin tyhjä lipputanko herätti kummastusta. Protokollan mukaan palatsin lipputangossa voi olla vain Royal Standard eli hallitsijan lippu, jolla liputetaan vain silloin, kun hallitsija on läsnä palatsissa. Royal Standardia ei koskaan lasketa puolitankoon, ei edes hallitsijan kuollessa, koska monarkia jatkuu – hallitsijan kuollessa hänen kruununperillisestään tulee välittömästi uusi hallitsija.[74][75][76]

Kuningatar Elisabet II oli Dianan kuoleman aikaan Balmoralin linnassa, kuten myös William ja Harry, ja saapui Lontooseen seuraavana perjantaina, jolloin hän ilmoitti pitävänsä televisiopuheen. Kuningattaren määräyksestä Royal Standard otettiin alas hautajaispäivänä ja Buckinghamin palatsin lipputankoon nostettiin kansallislippu Union Jack, joka oli puolitangossa loppupäivän.[74][75][76]

Myöhemmin on siirrytty käytäntöön liputtaa Buckinghamin palatsissa kansallislipulla monarkin poissaollessa. Kansallislipulla on myöhemmin myös suruliputettu, muun muassa Dianan kuoleman yksivuotismuistopäivänä. Palatsin Union Jack on laskettu puolitankoon myös prinsessa Margaretin, kuningataräiti Elisabetin ja Britannian entisen pääministerin Margaret Thatcherin kuoleman johdosta.[77]

Prinsessa Diana haudattiin hänen sukukartanonsa Althorpin maille koristelammen keskellä sijaitsevalle Oval-saarelle.[78]

Julkisuuskuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persoona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Prinsessa Diana Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1987 Catherine Walkerin suunnittelemassa puvussa.

Diana oli merkittävän laajasti maailman mediassa kihlauksestaan Walesin prinssin kanssa vuodesta 1981 aina kuolemaansa asti vuoteen 1997, ja häntä kuvailtiin usein ”maailman kuuluisimmaksi naiseksi” ja ”maailman valokuvatuimmaksi naiseksi”.[79] Diana tunnettiin myötätunnostaan, tyylistään, karismastaan, hyväntekeväisyydestään ja epäonnistuneesta avioliitostaan prinssi Charlesin kanssa.[80]

Dianan läheisesti tunteneiden mukaan hänen valoisan ja huumorintajuisen luonteensa kääntöpuolena oli jatkuva epävarmuus ja hylkäämisen pelko, mikä silloin tällöin teki hänestä arvaamattoman ja itsekeskeisen. 1990-luvulla Diana hylkäsi monia ystäviään ja henkilöitä, joiden kuvitteli olevan jollain tavalla häntä vastaan.[81] Hänellä oli ystävälliset välit kälyynsä Sarah Fergusoniin, mutta naisten välinen julkinen kilpailuasetelma haastoi häntä ja teki hänestä entistä epävarmemman. Viimeisenä elinvuotenaan Diana ei ollut enää puheväleissä Fergien kanssa, syynä oli tämän muistelmissaan antama varomaton lausunto.[82]

Nuorena prinssin morsiamena Dianaa kutsuttiin lehdistössä nimellä ”ujo-Di”, mikä johtui hänen tavastaan vilkuilla kainosti kameroihin otsahiustensa alta.[83] Kun Diana alkoi saada mainetta hyväntekijänä, hänestä tuli ”välittävä Di”. Henkilökohtaisten vaikeiden kokemusten ja empatian ansiosta hän oli kansan silmissä samastuttava, ja suosio jatkui hänen kuolemaansa asti. Diana sai kuninkaallisiin piireihin astumisesta kuolemaan saakka eniten arvostelua ja suoranaisia vihakommentteja aviomiehensä ystäviltä ja henkilökunnalta.[84]

Britannian pääministeri Tony Blair kutsui Dianaa ”Ihmisten prinsessaksi”, ikoniseksi kansallishahmoksi.[85]

Tyyli-ikoni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinsessa Diana oli muoti- ja tyyli-ikoni. Hän on inspiroinut kuolemansakin jälkeen stylistejä, julkisuudenhenkilöitä ja nuoria naisia.[86] Muotisuunnittelijoiden mukaan Diana käytti muotia ja tyyliään hyväksi avustustyössään sekä itsensä ilmaisuun ja kommunikaatioon. Hänen asunsa olivat linjakkaita, yksivärisiä tai klassisella kuviolla painettuja. T-paita, farkut ja lenkkikengät olivat myös hänen tyypillinen vapaa-ajan asunsa. 1990-luvulla hänen tyylinsä minimalisoitui, mutta hänen peruspukeutumisensa pysyi eleganttina ja rentona.[87] Donatella Versace sanoi: ”Mielestäni kukaan ei ole tehnyt – ennen häntä, eikä hänen jälkeensä – samaa mitä Diana teki muodille.”[88]

Prinsessa Dianan kuuluisan lyhyen ja taakse föönatun hiustyylin loi Sam McKnight Voguen kuvausten jälkeen vuonna 1990. Diana teki usein meikkinsä itse ja käytti vahvoja silmärajauksia sekä paljon maskaraa. Hänellä oli aina kampaaja mukanaan ennen edustustilaisuuksia. McKnight on kertonut Dianan sanoneen laittautumisesta: ”Se ei ole minua varten Sam. Se on ihmisiä varten, joita tapaan tai jotka tulevat tapaamaan minua. He eivät halua minua vapaa-ajan tyylissä, he haluavat prinsessan. Annetaan heille mitä he haluavat.”[88]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinsessa Dianan tukema kansainvälinen kampanja maamiinojen kieltämiseksi palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla syksyllä 1997 vain joitakin kuukausia Dianan kuoleman jälkeen.[89] Dianalle on pystytetty patsas Kensingtonin palatsin puutarhaan. Se paljastettiin 1. heinäkuuta 2021, jolloin Dianan syntymästä oli kulunut 60 vuotta. Patsaan on veistänyt Ian Rank-Broadley.[90]

Dianan lapset William ja Harry ovat jatkaneet hyväntekeväisyyttä äitinsä jalanjäljissä ja tukevat muun muassa kodittomien ja HIV:sta kärsivien järjestöjä. Molemmat ovat myös puhuneet avoimesti mielenterveyden ongelmista.[91][92][93]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinsessa Diana oli ehdolla Time-lehden Vuoden henkilöksi vuonna 1997.[94] Vuonna 1999 Time valitsi Dianan yhdeksi vuosisadan tärkeimmistä henkilöistä.[95] Vuonna 2002 BBC järjesti äänestyksen 100 Greatest Britons, jossa valittiin historian merkittävimmät britit. Diana sijoittui listalla kolmanneksi ohi kuningattaren ja muiden Britannian kuninkaallisten.[96]

Prinsessa Diana on ollut useiden elokuvien ja dokumenttien aiheena. Hänen kahteen viimeiseen vuoteensa keskittyvä elokuva Diana ilmestyi vuonna 2013 pääosassa Naomi Watts. Vuonna 2021 ensi-iltaan tuli väljästi tositapahtumia kuvaava Spencer, jossa Kristen Stewart näyttelee Dianaa. Prinsessan tarina ja henkilökuva ovat olleet keskeisenä aiheena myös Netflixin alkuperäissarjassa The Crown, jossa Dianaa näyttelevät eri ikävaiheissa Emma Corrin ja Elizabeth Debicki.[97]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bradford, Sarah: Diana: Tuntematon prinsessa. Suomentanut Raudaskoski, Seppo. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21931-6
  • Brown, Tina: Dianan tarina. Suomentanut Jakobson, Ruth. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2008. ISBN 978-951-20-7642-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Bradford 2007, s. 11, 12.
  2. ↑ Bradford 2007, s. 19–23.
  3. ↑ Bradford 2007, s. 12, 33.
  4. ↑ Bradford 2007, s. 34, 40, 44.
  5. ↑ Bradford 2007, s. 32–37.
  6. ↑ Bradford 2007, s. 44, 58, 62.
  7. ↑ Bradford 2007, s. 56, 57.
  8. ↑ Bradford 2007, s. 86, 87.
  9. ↑ Bradford 2007, s. 85–87, 98.
  10. ↑ Bradford 2007, s. 99–105.
  11. ↑ Bradford 2007, s. 126, 127.
  12. ↑ Bradford 2007, s. 105.
  13. ↑ Bradford 2007, s. 109–111.
  14. ↑ Charles and Diana marry BBC. Viitattu 13.6.2015. (englanniksi)
  15. ↑ Bradford 2007, s. 128–131.
  16. ↑ Bradford 2007, s. 135, 158.
  17. ↑ Bradford 2007, s. 141.
  18. ↑ Bradford 2007, s. 158.
  19. ↑ Bradford 2007, s. 161, 162.
  20. ↑ Bradford 2007, s. 164, 165.
  21. ↑ Bradford 2007, s. 147–149.
  22. ↑ Bradford 2007, s. 149, 150.
  23. ↑ Bradford 2007, s. 173.
  24. ↑ Bradford 2007, s. 168, 173, 177.
  25. ↑ Bradford 2007, s. 183, 184.
  26. ↑ Bradford 2007, s. 195–203.
  27. ↑ Bradford 2007, s. 226.
  28. ↑ Bradford 2007, s. 207.
  29. ↑ Bradford 2007, s. 224, 226, 236.
  30. ↑ Bradford 2007, s. 237, 239, 240.
  31. ↑ Bradford 2007, s. 255–258.
  32. ↑ Bradford 2007, s. 274–276.
  33. ↑ Bradford 2007, s. 279, 280, 282.
  34. ↑ a b c d Timeline: Diana, Princess of Wales BBC. 5.7.2004. Viitattu 17.11.2020. (englanniksi)
  35. ↑ Bradford 2007, s. 293, 295.
  36. ↑ Carter, Claire: How the Camillagate tapes exposed the secret bedtime chat between Prince Charles and Camilla Parker Bowles The Mirror. 10.8.2017. Viitattu 17.11.2020. (englanniksi)
  37. ↑ Bradford 2007, s. 289.
  38. ↑ Bradford 2007, s. 298.
  39. ↑ Deerwester, Jayme: Timeline: Princess Diana's life and the events that made her who she was The USA Today. Viitattu 17.11.2020. (englanniksi)
  40. ↑ Bradford 2007, s. 310, 313.
  41. ↑ Bradford 2007, s. 310.
  42. ↑ Bradford 2007, s. 323, 324.
  43. ↑ Brown 2008, s. 390, 404, 405.
  44. ↑ Brown 2008, s. 409, 410.
  45. ↑ Brown 2008, s. 411, 412.
  46. ↑ Brown 2008, s. 418.
  47. ↑ Panorama BBC. Marraskuu 1996. Viitattu 20.11.2020. (englanniksi)
  48. ↑ Laura Peräsalo: Maailman kuuluisin haastattelu. Kari Kivelä (toim.): Diana: Iltalehden erikoislehti, s. 64–66. Helsinki: Alma Media, 2017.
  49. ↑ Brown 2008, s. 417.
  50. ↑ a b Lyall, Sarah: Charles and Diana Agree on Divorce Terms The New York Times. 13. heinäkuuta 1996. Viitattu 20.11.2020. (englanniksi)
  51. ↑ Nikunen, Kaarina: Charles ja Diana sopivat eron ehdoista: Walesin prinsessa ei ole enää "hänen kuninkaallinen korkeutensa" Helsingin Sanomat. 13. heinäkuuta 1996. Viitattu 20.11.2020.
  52. ↑ Bradford 2007, s. 209.
  53. ↑ Brown 2008, s. 305, 306.
  54. ↑ Brown 2008, s. 378–380.
  55. ↑ Brown 2008, s. 376, 377.
  56. ↑ Brown 2008, s. 441.
  57. ↑ Brown 2008, s. 448, 450, 451.
  58. ↑ Brown 2008, s. 303, 304.
  59. ↑ Brown 2008, s. 462.
  60. ↑ Brown 2008, s. 436.
  61. ↑ Enqvist, Nina: Prinsessa Dianan suuri rakkaus Hasnat Khan meni kihloihin – prinsessa hullaantui ”Herra Ihanasta” täysin Ilta-Sanomat. 20.11.2017. Viitattu 26.10.2020.
  62. ↑ Truscott, Claire: The doctor and Diana The Guardian. 14.1.2008. Viitattu 26.10.2020. (englanniksi)
  63. ↑ Brown 2008, s. 457, 458.
  64. ↑ Dunne, Dominic: Two Ladies, two yachts, and a billionaire Vanity Fair. 8.4.2008. Viitattu 26.10.2020. (englanniksi)
  65. ↑ a b c Brown 2008, s. 465–471.
  66. ↑ Brown 2008, s. 467.
  67. ↑ Uotinen, Jenni: Prinsessa Dianan kuolema: viimeisiä sanoja mukana ohjelmassa Iltalehti. 8.1.2023. Viitattu 7.10.2024.
  68. ↑ Brown 2008, s. 479.
  69. ↑ Brown 2008, s. 468–474.
  70. ↑ Brown 2008, s. 483, 484.
  71. ↑ Elton Johnin Diana-muistolaulu on maailman myydyin single (Tilaajille) Helsingin Sanomat. 23.10.1997. Viitattu 8.10.2024.
  72. ↑ Brown 2008, s. 502.
  73. ↑ Muistikuvaputki – Katsotuimmat YLE
  74. ↑ a b Flags at half-mast for Diana 23.7.1998. BBC. Viitattu 10.11.2014. (englanniksi)
  75. ↑ a b Balz, Dan: Queen Orders Flag at Half-Staff at Palace 5.9.1997. The Washington Post. Viitattu 10.11.2014. (englanniksi)
  76. ↑ a b Blair Defends Royal Family Against Criticism 1997. BBC. Viitattu 4.5.2017. (englanniksi)
  77. ↑ Clarke-Billings, Lucy: Why the Queen's Royal Standard flag will NEVER fly at half mast outside Buckingham Palace Mirror. 4.5.2017. Mirror Group Newspapers Ltd. Viitattu 4.5.2017. (englanniksi)
  78. ↑ Brown 2008, s. 504.
  79. ↑ Robinson, Eugene: From Sheltered Life to Palace Life, To a Life of Her Own washingtonpost.com. 1.9.1997. The Washington Post. Arkistoitu 19.8.2000. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  80. ↑ Regan, Alex: Diana's embrace: The legacy she left her sons bbc.com. 31.8.2017. BBC. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  81. ↑ Brown 2008, s. 393, 394.
  82. ↑ Brown 2008, s. 282, 285, 441.
  83. ↑ Brown 2008, s. 147.
  84. ↑ Brown 2008, s. 302, 304, 395.
  85. ↑ Wright, Mike: Six moments when Princess Diana stole the nation's hear telegraph.co.uk. 31.8.2017. Telegraph. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  86. ↑ Holt, Bethan: The modern way to dress like Princess Diana telegraph.co.uk. 13.10.2016. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  87. ↑ Brown 2008, s. 443.
  88. ↑ a b Paton, Elisabeth: Why Are We Still Obsessed With Princess Diana’s Style? 22.2.2017. Time New York Times. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  89. ↑ The Nobel Peace Prize 1997 NobelPrize.org. Viitattu 9.5.2022. (englanti)
  90. ↑ Prinsessa Diana saa patsaan – kuolemasta 23 vuotta www.iltalehti.fi. Viitattu 30.8.2020.
  91. ↑ How Prince William and Prince Harry Are Carrying on Princess Diana’s Legacy Time. Viitattu 9.5.2022. (englanniksi)
  92. ↑ Emily Fox: Prince William and Harry follow in Diana's footsteps and support HIV charity Express.co.uk. 26.11.2012. Viitattu 9.5.2022. (englanniksi)
  93. ↑ Simon Perry September 30, 2021 02:53 Pm: Prince William Celebrates a Cause Princess Diana Inspired Him and Prince Harry to Support Decades Ago PEOPLE.com. Viitattu 9.5.2022. (englanniksi)
  94. ↑ Man of the Year 1997 Time. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  95. ↑ TIME 100 Persons of The Century 6.6.1999. Time. Arkistoitu 23.5.2016. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  96. ↑ Sir Winston Churchill: The Greatest of Them All 4.2.2004. BBC. Arkistoitu 4.2.2004. Viitattu 23.4.2018. (englanniksi)
  97. ↑ He ovat näytelleet prinsessa Dianaa Iltalehti. 13.2.2022. Viitattu 9.10.2024.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Diana,_Walesin_prinsessa&oldid=22900391”