Pohjois-Irlanti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pohjois-Irlanti
Northern Ireland
Tuaisceart Éireann
Norlin Airlann

Valtiomuoto itsehallinnollinen perustuslaillinen monarkia
Britannian kuningas Charles III
Pääministeri ja varapääministeri Michelle O’Neill
Emma Little-Pengelly
Pääkaupunki Belfast
Muita kaupunkeja Londonderry
Pinta-ala
– yhteensä 13 576 km² [1] (sijalla )
Väkiluku (2013) 1 829 725[2] (sijalla )
– väestötiheys 134,8 as. / km²
Viralliset kielet englanti ja iiri, tunnustettu vähemmistökieli ulsterinskotti
Valuutta Englannin punta (GBP)
BKT (2002)
– yhteensä 33,2 mrd.
– per asukas 19,603
Aikavyöhyke +0
– kesäaika UTC+1
Itsenäisyys
itsehallintolaki
1998
Lyhenne GB
Kansainvälinen
suuntanumero		 +44
Tunnuslause Dieu et mon droit
Kansallislaulu ”God Save the King”

Pohjois-Irlanti (engl. Northern Ireland, iiriksi Tuaisceart Éireann, ulsterin skotiksi Norlin Airlann) on Irlannin saarella sijaitseva alue, joka on osa Yhdistynyttä kuningaskuntaa.[1] Pohjois-Irlannin pinta-ala on 13 576 neliökilometriä ja asukkaita on vuoden 2013 arvion mukaan noin 1,8 miljoonaa.[2] Pääkaupunki on Belfast (iiriksi Béal Feirste). Muita ovat Londonderry eli Derry (iiriksi Doire), Newry, Armagh ja Lisburn.

Pohjois-Irlannin alue muodostettiin vuonna 1921, kun Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti jakoi Irlannin eteläiseen ja pohjoiseen osaan. Eteläisestä osasta muodostui lopulta itsenäinen valtio Irlanti ja pohjoisesta osasta Pohjois-Irlanti. Osin 1600-luvun alun Ulsterin uudisasutuksen myötä alueiden väestöjen etninen rakenne poikkesi toisistaan. Väestöryhmien ristiriita johti vuosien 1968–1998 levottomuuksiin.

Pohjois-Irlannista käytetyt nimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjois-Irlannin kartta

Pohjois-Irlannin virallisena nimenä pidetään Pohjois-Irlantia (engl. Northern Ireland, iiriksi Tuaisceart na hÉireann), mutta alueesta käytetään myös monia muita nimiä. Osa tasavaltaisista käyttää nimitystä ”the six counties” (”kuusi kreivikuntaa”) tai jopa ”the occupied six counties” (”miehitetyt kuusi kreivikuntaa”).[3]

Unionistit ja lojalistit käyttävät usein Pohjois-Irlannista nimeä Ulster. Tämä nimi on kuitenkin selvästi epätarkka ja monien mielestä epäkorrekti, koska Ulsterin yhdeksästä kreivikunnasta vain kuusi kuuluu Pohjois-Irlantiin. Unionistit ja lojalistit käyttävät muutenkin poliittisessa kuvastossaan paljon Ulsterin provinssin symboliikkaa, kuten Ulsterin punaista kättä.

Nimellä Pohjois-Irlantikin on ongelmansa, sillä Irlannin saaren pohjoisin kolkka ei sijaitse Pohjois-Irlannissa, vaan Donegalin kreivikunnassa Irlannin tasavallan puolella.

Maantiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlanti sijaitsee Irlannin saaren koillisosissa ja käsittää noin kuudesosan saaren pinta-alasta. Sen erottaa Irlannin tasavallasta noin 480 kilometriä pitkä raja.[4] Pohjois-Irlannin pinta-ala on 13 843 neliökilometriä.[5]

Pohjois-Irlannin keskialueiden maastoa hallitsee Yhdistyneen kuningaskunnan suurimman järven Lough Neaghin tasanko. Sitä reunustavat Sperrins luoteessa, Antrimin ylätasanko koillisessa ja Mournevuoret etelässä. Korkein kohta on Mournevuorilla sijaitseva 852 metrin korkuinen Slieve Donard.[6]

Pohjois-Irlannin ilmasto on samantapainen koko maassa. Atlantin vaikutuksesta Pohjois-Irlannin talvet ovat leutoja ja kesät viileitä. Koko vuoden keskilämpötila alavilla alueilla on 8,5–9,5 astetta. Ylänköalueilla on hieman viileämpää. Helmikuu on yleensä rannikolla vuoden kylmin kuukausi ja heinäkuu lämpimin. Heinäkuun päivän ylin lämpötila on keskimäärin 17–20 astetta. Sademäärät vaihtelevat merkittävästi. Vuoristoalueilla sataa noin 1 600 millimetriä vuodessa, Tyronen kreivikunnassa maan länsiosissa peräti 1 950 millimetriä. Strangford Loughin rannalla itärannikolla ja Lough Neaghin etelä- ja itärannoilla sataa hieman alle 800 millimetriä vuodessa. Sateisimmat kuukaudet koko maassa ovat loka–tammikuussa. Lumisateita rannikolla tulee noin kymmenenä päivänä vuodessa, mutta sisämaan vuoristoissa sataa lunta yli 35 päivänä vuodessa.[6]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolilaisten ja protestanttien vastakkaisasettelun synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Protestanttiseksi muuttuva Englanti valtasi katolilaisten Irlannin vuosina 1171–1607. Uudet isännät tekivät irlantilaisista toisen luokan kansalaisia. Englantilaiset veivät irlantilaisten parhaat maat. Kun irlantilaiset menettivät suuren osan kansalaisoikeuksistaan, he kapinoivat 1600–1800-luvuilla ajoittain Ison-Britannian hallintoa vastaan. Nykyinen vastakkaisasettelu katolilaisten ja protestanttien järjestöjen välillä syntyi jo ennen 1800-lukua. Kuninkaalle lojaalit protestantit perustivat Oranialaisveljeskunnan vuonna 1795 vastapainoksi itsenäisyyshaluisille protestanteille ja katolilaisille. Irlantilainen nationalismi alkoi nousta 1870-luvulla. Se johti aseistettujen kaartien perustamiseen 1910-luvulla. Vuoden 1916 pääsiäiskapina oli irlantilaisten parissa aluksi epäsuosittu, mutta brittiarmeijan kovat otteet käänsivät suuren osan irlantilaisista itsenäisyyden kannalle. Tämä johti vuosien 1918–1921 itsenäisyyssotaan. Tämän jälkeen politiikasta kiistelevät irlantilaiset kävivät sisällissodan. Vuonna 1922 sovittiin Irlannin jakamisesta brittien ja irlantilaisten kesken. Pohjois-Irlanti jäi brittien vallan alle. Pohjois-Irlantiin jäi protestanttien lisäksi paljon katolilaisia. Pohjois-Irlannissa kuoli heinäkuussa 1920–1922 yli 600 ihmistä protestanttien ja katolilaisten välisissä kahinoissa.[7] Tämän jälkeen jatkui vuosikymmeniä tilanne, jossa protestantit kohtelivat katolilaisia toisen luokan kansalaisina. Tämä nostatti IRA:n kapinaan. IRA toimi myös Irlannin hallitusta vastaan, koska vastusti sen brittien kanssa tekemää sopimusta. Britit ja irlantilaiset kukistivat kapinan muun muassa pidätyksin 1940-luvulla.[8] IRA alkoi 1950-luvun alusta hyökätä hankkien hyökkäyksissä aseita. Tämä johti vuosien 1956–1962 kapinaan.[9]

Yhdysvaltain värillisten kansalaisuusliikkeestä saaneet vaikutteet johtivat Pohjois-Irlannissakin kansalaisuusliikkeen syntyyn vuonna 1964.[10] Tämä aloitti marssinsa toden teolla vuonna 1968. Protestantit katsoivat marssien olevan IRA:n vaikutusta. Ulsterin vapaaehtoisjoukot alkoivat hyökätä mielenosoittajien kimppuun. Poliisi ja katolilaiset protestoijat ottivat yhteen. ”Hankaluudet”, ”The Troubles”, olivat alkaneet.

Levottomuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Pohjois-Irlannin levottomuudet
Vuoden 1972 veristä sunnuntaita kuvaava seinämaalaus.

Britannian armeija saapui vuonna 1969 rauhoittamaan unionistien ja nationalistien ääriainesten välisiä levottomuuksia,[11] jotka olivat pahimmillaan 1970-luvun alussa ja puolivälissä.

1970-luvun alussa brittiarmeijan toimet laajensivat konfliktia, kun nationalistit kostivat niitä. Kesäkuun alussa käytiin ankara yhteenotto katolilaisten ja brittiarmeijan välillä Fallsissa. Elokuussa 1971 brittiarmeija perusti pidätyskeskuksen. Vuonna 1972 brittiläiset laskuvarjosotilaat ampuivat Derryssä selkään pakenevia protestoijia muka sillä perusteella, että näillä olisi ollut räjähteitä.[12] Välikohtaus kasvatti merkittävästi IRA:n kannatusta katolilaisten keskuudessa. IRA aloitti sissisodan vuonna 1972 ja laajensi pommi-iskut Englantiin vuonna 1973. IRA alkoi johtajansa Gerry Adamsin kehotuksesta käyttää vuodesta 1977 äänestyslipun ja luodin taktiikkaa. Ilmeisesti tämä vähensi väkivaltaa. Vuonna 1980 kymmenen IRA:n aktiivia kuoli vankilassa nälkälakkoon, koska heiltä oli viety vuonna 1976 poliittisen vangin oikeudet.[13]

1980-luvulla sisäisesti riitaisa, äärimarxilainen INLA teki muutamia pommi-iskuja. Vuonna 1985 solmittiin Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin välinen pääministerien välinen sopimus, joka antoi Irlannin hallitukselle oikeuden vaikuttaa Pohjois-Irlannin asioihin. Ulsterin unionistit vastustivat sitä.[14]

Britannian armeija päätti 38 vuotta kestäneen operaationsa Pohjois-Irlannissa 31. heinäkuuta 2007. Pohjois-Irlantiin jäi 5 000 hengen rauhanajan varuskunta, kun enimmillään järjestystä ylläpiti 27 000 sotilasta.[15][16]

Aseellinen toiminta ei ole 2010-luvullakaan kadonnut kokonaan Pohjois-Irlannin katukuvasta. IRA:n sirpaleryhmittymät CIRA, INLA ja New IRA sekä lojalistien UDA, Ulster Volunteer Force, Ulster Freedom Fighters ja Red Hand Commando jatkavat edelleen toimintaansa.[17] Väkivalta ei myöskään ole enää poliittisesti motivoitunutta. Useimmat aseelliset ryhmittymät ovat sekaantuneet järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ja tämän päivän aseelliset yhteenotot keskittyvät ennen kaikkea toimintareviireistä kamppailemiseen.

Tasavaltalaisryhmittymät ovat mielellään esiintyneet uskontorajat ylittävinä monikulttuurisen yhdistyneen Irlannin puolestapuhujina, mutta käytännössä muun muassa IRA:n terrori-iskut ovat vaatineet runsaasti sivullisia ihmishenkiä ja kohdistuneet sekä katolilaisiin että protestanttisiin siviileihin. Protestanttien kuolinlukuja lisää myös se, että IRA kohdisti kampanjansa erityisesti poliiseihin ja brittisotilaisiin. RUC:sta (nyttemmin Police Service of Northern Ireland, PSNI) yli 90 prosenttia oli protestantteja. IRA:lle uhrit olivat oikeutettu viholliskohde, mutta protestanteille iskut näyttäytyivät heidän väestönosansa etnisenä puhdistamisena. IRA (kuten muutkin puolisotilaalliset ryhmittymät) on myös surmannut tai vammauttanut huumekauppiaiksi väittämiään henkilöitä, mutta arvostelijat ovat epäilleet IRA:ta omista huumebisneksistä ja kilpailijoiden raivaamisesta tieltä.[18]

Poliisivoimien vinoutuneen "etnisen" rakenteen ja huonon maineen vuoksi IRA on onnistunut esittämään itsensä katolilaisen työväestön asuinalueiden järjestyksenpitäjänä ja suojelijana, jonka arvovalta on pitkälti perustunut uhkailuun ja ns. rankaisupahoinpitelyihin.

Sopimuksen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Pitkäperjantain sopimus allekirjoitettiin vuonna 1998 Stormontin parlamenttirakennuksessa Belfastissa.

Vuoden 1998 Belfastin sopimuksen (tunnetaan myös nimellä Pitkänperjantain sopimus) jälkeen Pohjois-Irlanti, jota vuodesta 1972 oli hallittu suoraan Lontoosta, sai oman lakiasäätävän Pohjois-Irlannin edustajakokouksen (Northern Ireland Assembly) Stormontiin.[19] Edustajakokouksen toiminta on ollut useasti katkolla Pohjois-Irlannin poliittisen tilanteen epävakauden vuoksi. Pisin yhtäjaksoinen katkos alueparlamentin toiminnassa venyi lokakuusta 2002 aina toukokuulle 2007 saakka. Tuona aikana Britannia huolehti aluehallinnosta. Unionistit katsoivat, että Belfastin sopimus ja erityisesti siihen sisältyvä yhteistyö Irlannin tasavallan kanssa on askel kohti yhdistynyttä Irlantia, kun taas Britannian pääministerin Tony Blairin (1997 - 2007) linjanvedot näyttivät heidän mielestään vain sarjalta myönnytyksiä IRA:lle ja Sinn Féinille.

Unionistien veto-oikeus perustuu heidän enemmistöasemaansa Pohjois-Irlannissa, mutta he ovat ottaneet vakavasti koulutetun protestanttiväestön maastamuuton, Sinn Féinin kasvun sekä tasavaltalaisten vihjaukset katolilaisten suuren syntyvyyden suosiollisesta vaikutuksesta saaren yhdistymiselle. Unionistien enemmistöasema ei ole täten taattu. Tosin kaikki Pohjois-Irlannin katolilaiset eivät tue saaren yhdistämistä eivätkä uskonnollisten ryhmien voimasuhteet siten johda väistämättömästi tiettyihin poliittisiin seurauksiin. Tasavaltalaisten strateginen IRA:lla kiristäminen on lisännyt DUP:n kannatusta. Äänestäjien mielestä kilpaileva unionistipuolue UUP ei vaatinut tarpeeksi paljon tarpeeksi ajoissa tasavaltalaisilta sekä Britannian ja Irlannin tasavallan hallituksilta. Samaten Ian Paisleyn (1926–2014) räväkkä esiintyminen nosti Sinn Féinin kannatuslukuja. Puolueesta on tullut erilaisten vähemmistöjen oikeuksien innokas puolestapuhuja, mikä on vedonnut erityisesti nuoriin äänestäjiin.

Sinn Féin on myös onnistunut esittämään itsensä maltillisena myönnytysten tekijänä ja kompromissien hakijana katolilaisten ja kansainvälisen median keskuudessa. Tämä asetelma on korostunut erityisesti jokakesäisen marssikauden aikana, jolloin protestanttisen Oranialaisveljeskunnan ehdottomuus on näyttäytynyt vihamielisempänä kuin katolilaisten väkivaltainen mellakointi. Toukokuussa 2005 pidetyt vaalit osoittivat kuitenkin, että Sinn Féin oli tullut tiensä päähän äänisaaliin kasvattamisessa siihenastisella strategiallaan, ja heinäkuussa IRA ilmoitti lopettavansa aseellisen toimintansa. IRA:sta oli ehtinyt tulla Sinn Féinille taakka erityisesti Irlannin tasavallassa, jossa sen kannatus ei ole vieläkään noussut mainittavaksi. Ryhmittymä alkoi etsiä kunniallista tietä pois aseellisesta toiminnastaan jo 1970-luvulla, mutta sisäiset kiistat ja toisaalta muiden osapuolten linjaukset hidastivat prosessia. 1990-luvulla IRA:n pääasiallisena tehtävänä oli toimia neuvotteluaseena, jotta Sinn Féin saisi aikaan mahdollisimman otolliset olosuhteet saaren yhdistämiselle. Lontoo vastasi IRA:n ilmoitukseen vapauttamalla ”Shankillin pommittajaksi” kutsutun IRA:n jäsenen, kiihdyttämällä joukkojen vetäytymistä alueelta sekä lakkauttamalla erikoisosaston RIR:n (aikaisemmin UDR), jonka jäsenistä enemmistö oli protestantteja. Unionistit ovat suhtautuneet itse ilmoitukseen skeptisesti, mutta Blairin toimiin suorastaan vihamielisesti väittäen, ettei heille kerrottu aiotuista toimista etukäteen. Lisäksi unionistit katsovat, että lisämyönnytyksiä ei tulisi tehdä ennen kuin IRA:n lausunto on todettu paikkansapitäväksi myös pidemmällä aikavälillä. On myös syytä huomata, että IRA ei lakkauttanut itseään kuten Paisley vaati.

Poliittinen sopu saavutettiin marraskuussa 2006 (St. Andrews Agreement), ja kevään 2007 vaalien jälkeen aluehallinto palautui Stormontiin. DUP ja Sinn Féin muodostivat yhteishallituksen, ja Ian Paisley ja Martin McGuinness tulivat tunnetuksi hyvästä yhteistyöstään.[20] Seuraavan kerran poliittinen kriisi kohtasi Stormontin tammikuussa 2017, jolloin hallituskumppaneiden välinen luottamuspula johti ennenaikaisiin vaaleihin. Alueparlamentin uudistus astui samalla voimaan, ja parlamentin edustajanpaikkojen määrää vähennettiin.[21] Vaaleissa tämä koitui Sinn Féinin eduksi, ja DUP:n asema alueen suurimpana puolueena jäi vain yhden paikan varaan.[22] Brexit on vaikeuttanut Pohjois-Irlannin poliittista tilannetta entisestään, eikä aluehallintoon ole löytynyt sopua toukokuuhun 2018 mennessä. Vuonna 2021 puhkesi brexitistä johtuneita mellakoita.[23][24]

Politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjois-Irlannin kansalliskokouksen istuntosali Stormontissa.

Pohjoisirlantilaiset ovat perinteisesti jakautuneet unionisteihin, jotka kannattavat unionia Britannian kanssa, ja nationalisteihin, jotka kannattavat itsenäisyyttä tai liittymistä Irlannin tasavaltaan. Niitä unionisteja, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa poliittisten päämääriensä edistämiseen, kutsutaan lojalisteiksi. Kaikki lojalistit kannattavat protestanttista uskoa, kun unionisteissa voi olla myös katolilaisia. Niitä nationalisteja, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa poliittisten päämääriensä edistämiseen, kutsutaan tasavaltalaisiksi (esim. IRA). Unionistit ja lojalistit ovat olleet uskonnoltaan pääosin protestantteja, nationalistit ja tasavaltalaiset katolilaisia. Vuoden 2005 kyselyssä 40 prosenttia pohjoisirlantilaisista nimesi itsensä unionisteiksi, 22 prosenttia nationalisteiksi ja 35 prosenttia ei kummaksikaan.[25]

Puolueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlannin ainoat uskontorajat ylittävät puolueet, Alliance Party, Green Party ja Women's Coalition, ovat tällä hetkellä varsin marginaalisia vaikuttajia. Vaalitaistot käydään pääosin kahden unionistipuolueen ja kahden nationalistipuolueen kesken. Miltei poikkeuksetta nationalistit keräävät tukensa katolilaisilta ja unionistit protestanteilta. Unionistien äänistä kilpailevat ennen muuta Ulster Unionist Party sekä pastori Ian Paisleyn ja Peter Robinsonin kiivaista kannanotoista tunnettu Demokraattinen unionistipuolue. Muitakin unionistipuolueita on, joskaan ne eivät ole onnistuneet keräämään kovinkaan suurta kannatusta. Osalla niistä on likeiset suhteet aseellisiin lojalistiryhmittymiin. Katolilaisten puolella keskiluokka sekä IRA:n aseellista toimintaa kaihtavat ovat äänestäneet yleensä Social Democratic Labour Partya, joka ei nimestään huolimatta ole erityisen vasemmistolainen tai sosiaalidemokraattinen, nuoret ja työväestö tukevat IRA:ta lähellä olevaa Sinn Féiniä. 2000-luvulla DUP ja Sinn Féin ovat keränneet yhteishallintoprosessin hitauteen kyllästyneiden äänestäjien turhautuneisuuden hedelmät ja ovat nousseet alueen suurimmiksi puolueiksi.[26][27]

Alueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Pohjois-Irlannin hallintoalueet
Pääkaupunki Belfastia esittävä kartta.

Pohjois-Irlanti on jaettu paikallishallinnon tasolla 11 alueeseen (district) vuodesta 2015 alkaen. Jokaista aluetta johtaa valtuusto, council, jossa istuu vaaleilla valittuja valtuutettuja.[28]

Historiallisesti Pohjois-Irlanti on muodostunut kuudesta Ulsterin yhdeksästä kreivikunnasta. Pohjois-Irlantiin kuuluvat Antrim (Aontroim), Armagh (Ard Mhacha), Derry (Doire), Tyrone (Tír Eoghain), Fermanagh (Fear Manach) ja Down (An Dún).

Väestö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlanti jakaantuu kahteen uskonnolliseen pääryhmään, protestantteihin (presbyteerit merkittävin suuntaus, toiseksi merkittävin Irlannin kirkko) ja katolilaisiin.

Uskonnollisesti väestö jakautuu seuraavasti:

Uskonnot Pohjois-Irlannissa 1961-2011
Uskonnot 1961 1991 2001 2011[29]
Katolilaisia 34,9 % 38,4 % 40,3 % 40,6 %
Presbyteerejä 29,0 % 21,4 % 20,7 % 19,3 %
Irlannin kirkko 24,2 % 17,7 % 15,3 % 13,9 %
Muut uskonnot 9,3 % 11,5 % 9,9 % 9,7 %
Uskonnoton 0,0 % 3,8 % 5,0 % 9,9 %
Ei kerro 2,0 % 7,3 % 9,0 % 6,6 %

Yleisen käsityksen mukaan Pohjois-Irlannin protestantit ovat 1600-luvulla maahantuotujen skottien jälkeläisiä, kun taas katolilaiset ovat alkuperäisväestöä. Iirin kielen pohjoisissa murteissa sana Albanach (skotlantilainen) tarkoittaakin melkein yksiselitteisesti nimenomaan pohjoisirlantilaista protestanttia. Käsitys ei ole aivan yksiselitteisesti totta, koska skottiasutuksen alkuaikoina esiintyi paljonkin kääntymyksiä ja seka-avioliittoja.

Katolilaisilla on yleensä tyypillisiä irlantilaisia sukunimiä, jotka ovat iirinkielistä tai normandianranskalaista alkuperää. Tämä ei ole tavatonta protestanttisellakaan puolella, mutta silmiinpistävää on, että monilla protestanteilla on englantilaisen tai skotlantilaisen kaupungin nimi sukunimenä – esimerkiksi Paisley. Tämä johtuu siitä, että taistellessaan gaelilaista kulttuuria vastaan Englannin kruunu suositteli tai suorastaan määräsi gaelilais- tai iirinkielisnimiset protestantit ottamaan paikannimen sukunimekseen.

Katolilaiset ovat yleensä nationalisteja eli kannattavat ainakin periaatteessa Irlannin yhdistämistä yhdeksi valtioksi, protestantit taas ovat unionisteja eli haluavat pysyä Ison-Britannian yhteydessä.

On vaikea sanoa, onko ”katolilaisuus” ja ”protestanttisuus” Pohjois-Irlannissa uskonnollinen vai etninen identiteetti. Pohjoisirlantilaisen määrittelevät katolilaiseksi tai protestantiksi monet muutkin tekijät kuin se, missä kirkossa hän käy (tai on käymättä): myös puhetapa (vain katolilaiset ääntävät h-kirjaimen nimen muodossa [eɪtʃ], protestanteille se on [heɪtʃ]), asuinpaikka, kotikatu ja ystäväpiiri ovat osa ”protestanttisuutta” tai ”katolilaisuutta”.

Kielet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolmikielinen kyltti englanniksi, iiriksi ja ulsterinskotiksi Derryssä.

Pohjois-Irlannin virallisia kieliä ovat englanti ja iiri. Vuonna 1998 protestanttien ja katolilaisten välillä solmitun Pitkänperjantain sopimuksen perusteella sekä iirille että ulsterinskotille annettiin ainakin jossain määrin virallinen asema. Ulsterinskotti on paikallinen skotin murre. Iiriä on 1900-luvun alkupuolelle asti puhuttu muun muassa Rathlinin saarella (Oileán Reachrann) ja eräissä muissa nykyisen Pohjois-Irlannin osissa, mutta nyt olemassa olevat iirinkieliset yhteisöt ovat syntyneet ennen kaikkea katolilaisten keskuudessa harjoitetun tietoisen kulttuurityön tuloksena: itse asiassa Pohjois-Irlannin viimeiset alkuperäiset iirinpuhujat olivat etupäässä protestantteja, eivätkä he kyenneet samastumaan katolilaisten nationalismin elähdyttämään iirinkielisyysliikkeeseen. Belfast on ainoa paikka maailmassa, jossa on pystytty keinotekoisesti luomaan uusi iirinkielinen ”kyläyhteisö” pelkästään kielen harrastajien voimin. Nykyään tässä niin sanotussa ”Shaw’s Road Gaeltachtissa” on jo syntymässä toinen iiriä äidinkielenään puhuva sukupolvi.lähde?

Vuonna 2022 iiristä tuli englannin ohella virallinen kieli Pohjois-Irlannissa.[30]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Irlannin tunnetuimpia kulttuurihahmoja ovat rockyhtye Therapy?, runoilija Seamus Heaney ja laulaja-lauluntekijä Van Morrison.[31]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b National Statistics: The Countries of the UK
  2. ↑ a b UK population estimates Office for National Statistics. Arkistoitu 10.8.2014. Viitattu 31.1.2015. (englanniksi)
  3. ↑ Placenames in Britain and Ireland: a glossary Why the most northern part of Ireland is in the south. Irish History Compressed. Viitattu 6.3.2015.
  4. ↑ Downey, S. B.: Northern Ireland Countries and Their Cultures. Advameg, Inc. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  5. ↑ United Kingdom The Commonwealth. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  6. ↑ a b Northern Ireland: climate Met Office. Arkistoitu 3.3.2014. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
  7. ↑ Robert Lynch: The People's Protectors? The Irish Republican Army and the “Belfast Pogrom,” 1920–1922. Journal of British Studies, 2008/04, nro 2, s. 375–391. doi:10.1086/526757 ISSN 1545-6986 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  8. ↑ Patrick Bishop, Eamonn Mallie, The Provisional IRA,Corgi 1988, ISBN 0-552-13337-X p. 37.
  9. ↑ Hanley and Miller, The Lost Revolution: The Story of the Official IRA and the Workers' Party, p.14
  10. ↑ CAIN: Events: Civil Rights Campaign - menu cain.ulster.ac.uk. Viitattu 12.4.2021.
  11. ↑ 1969: British troops sent into Northern Ireland BBC. Viitattu 28.10.2014. (englanniksi)
  12. ↑ Bloody Sunday: Pohjois-Irlannin Verinen sunnuntai historianet.fi. Viitattu 12.4.2021.
  13. ↑ IRA:n nälkälakko vaati kymmenen hengen yle.fi. Viitattu 12.4.2021.
  14. ↑ Anglo-Irish Agreement of 1985 (Hillsborough Agreement) encyclopedia.com.
  15. ↑ Hakala, Pekka: Brittiarmeijan Pohjois-Irlannin- operaatio päättyi Helsingin Sanomat. 2007. Viitattu 11.3.2017.
  16. ↑ Jonathan Saul: Army stands down in Northern Ireland Reuters UK. 2007. Arkistoitu 12.3.2017. Viitattu 11.3.2017. (englanniksi)
  17. ↑ Paramilitary Groups in Northern Ireland (PDF) static.rasset.ie. 2015. (englanniksi)
  18. ↑ McKittrick, David et al.: Lost Lives: The Stories of the Men, Women and Children who Died as a Result of the Northern Ireland Troubles. Mainstream Publishing, 1999. (englanniksi)
  19. ↑ History of the Assembly Northern Ireland Assembly Commission. Arkistoitu 9.4.2017. Viitattu 5.3.2015.
  20. ↑ How Martin McGuinness and Ian Paisley forged an unlikely friendship Irish Independent (independent.ie). 21.3.2017. Viitattu 8.5.2018. (englanniksi)
  21. ↑ Gareth Gordon: Fall in total candidates for election BBC News. 9.2.2017. Viitattu 8.5.2018. (englanti)
  22. ↑ Northern Ireland Assembly election 2017 results BBC News. Viitattu 8.5.2018. (englanniksi)
  23. ↑ Rämö, Milja: Britannia | Väkivaltaiset mellakat jatkuvat Pohjois-Irlannissa, poliisia kohti heitettiin polttopulloja Helsingin Sanomat. 9.4.2021. Viitattu 9.4.2021.
  24. ↑ Kokkonen, Yrjö: Miksi Pohjois-Irlannissa on kahakoitu joka yö jo viikon ajan? Viisi kysymystä ja vastausta nopeasti leimahtaneista nuorten yhteenotoista Yle Uutiset. Viitattu 9.4.2021.
  25. ↑ Political attitudes 2005 Northern Ireland Life and Times. Arkistoitu 11.5.2011.
  26. ↑ McDonald, Henry: DUP and Sinn Féin consider legal action over election debates exclusion (Northern Ireland’s two biggest parties, the Democratic Unionists and Sinn Féin...) 27.1.2015. Guardian. Viitattu 6.3.2015.
  27. ↑ Sinn Fein emerges as biggest party in Northern Ireland - DUP claims most seats 24.5.2014. Belfast Telegraph. Viitattu 6.3.2015.
  28. ↑ Local councils nidirect.gov.uk. Viitattu 7.6.2016.
  29. ↑ Knowledge of irish by religion Northern Ireland Statistics & Research Agency
  30. ↑ Ainsworth, Paul: 'Historic milestone' passed as Irish language legislation becomes law The Irish News. 6.12.2022. Viitattu 31.1.2023. (englanniksi)
  31. ↑ Northern Ireland profile 17.1.2013. BBC. Viitattu 6.3.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pohjois-Irlanti&oldid=22844515”