Tämä on suositeltu artikkeli.

Cthulhu-tarusto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

H. P. Lovecraftin Cthulhua esittävä piirros (1934).

Cthulhu-tarusto[1] eli Cthulhun mytologia[2] (engl. Cthulhu Mythos) on laaja 1900-luvulla syntynyt tarusto, jota hyödynnetään pääasiassa kauhukirjallisuudessa mutta myös muussa taiteessa, kuten elokuvissa, populaarimusiikissa ja peleissä. Tarusto pohjautuu yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin ja hänen kirjailijaystäviensä tarinoihin, mutta sen kokosi ja yhtenäisti August Derleth, joka myös keksi taruston nimen.

Lukuisat myöhemmät kauhukirjailijat ovat hyödyntäneet Cthulhu-tarustoa omissa teksteissään. Esimerkiksi Derlethin kirjoittamat Lovecraftin jälkeiset Cthulhu-tarinat kuitenkin erosivat Lovecraftin alkuperäisestä ajatuksesta, jossa mahtavat mutta välinpitämättömät muukalaisolennot hallitsevat kaoottista kaikkeutta. Lovecraft oli ateisti, jonka näkemykset heijastuivat hänen tarinoissaan kaikkeuden välinpitämättömyytenä suhteessa ihmiseen. Monet Lovecraft-tutkijat ovat korostaneet, ettei järjestelmällinen Cthulhu-tarusto ole varsinaisesti Lovecraftin luomus. Lovecraft itse ei tehnyt eroa Cthulhu-novellien ja muun tuotantonsa välillä, mutta korosti, että kaikki hänen tarinansa perustuivat samalle filosofiselle pohjalle, jonka mukaan ihmisellä tai inhimillisillä tunteilla ei ole kaikkeuden mittakaavassa arvoa tai merkitystä.

Taruston keskeisiä hahmoja ovat suuret muinaiset, pelottava joukko jumalolentoja, joista tunnetuin on kammottava Cthulhu. Cthulhu ja hänen palvelijansa nukkuvat ja uneksivat R’lyehin mereen uponneessa kaupungissa. ”Kun tähtien asento on oikea”, Cthulhu herää ja aiheuttaa hävitystä koko maailmassa. Taruston perusteoksena pidetään Lovecraftin vuonna 1928 julkaistua novellia ”Cthulhun kutsu”. Muita yhdistäviä piirteitä ovat kuvitteelliset Uuden-Englannin kaupungit, salatieteelliset ”kielletyt kirjat” sekä niin sanottu kosminen kauhu. Sekä Lovecraft että hänen seuraajansa laajensivat sittemmin tarustoa merkittävästi, osan toimiessa vielä Lovecraftin elinaikana ja jopa yhteistyössä hänen kanssaan.

Määritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
H. P. Lovecraft vuonna 1934.

Cthulhu-tarusto on useiden eri kirjailijoiden teoksissa esiintyvä kuvitteellinen mytologia, joka sai alkunsa amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) tuotannosta. Taruston keskeisin piirre ovat ”suurina muinaisina” tunnetut hirviöt.[3] Suurten muinaisten lisäksi Lovecraftin tarinoissa toistuivat myös kuvitteelliset Uuden-Englannin pikkukaupungit, erinäiset henkilöhahmot sekä mielenterveydelle vaaralliset okkulttiset kirjat, jotka sisältävät salattua tietoa suurista muinaisista.[4] Monet Cthulhu-kirjailijat ovat lisäksi jäljitelleet Lovecraftin polveilevaa ja tahallisen vanhahtavaa kieltä. Cthulhu-tarusto onkin ennen muuta kaunokirjallinen ilmiö, vaikka aiheesta on tehty jonkin verran myös elokuvia[5] ja muita sovituksia.[6]

Tarusto ei määrity minkään yksittäisen seikan kautta,[7] vaan se sisältää laajan valikoiman toisiinsa linkittyviä viittauksia ja vihjauksia. Kyse ei myöskään ole virallisesta tuoteperheestä, eikä ole mitään keskitettyä tahoa, joka valvoisi, että sarjan tarinat muodostavat johdonmukaisen ja sisäisesti ristiriidattoman jatkumon. Tarustoa hyödyntävien tarinoiden kirjoittaminen ja julkaiseminen on ilmaista eikä siihen tarvita erillistä lupaa.[8] Tyypillisimpiä Cthulhu-tarinan piirteitä ovat:[9]

  1. Viittaukset suuriin muinaisiin ja muihin muukalaisolentoihin, jotka riistävät ihmiseltä paikan kaikkeuden tärkeimpänä lajina.
  2. Kielletyt kirjat, joiden sisältämä salattu tieto paljastaa kaikkeuden todellisen luonteen ja riistää ihmiseltä viattomuuden.
  3. Kosminen kauhu: luonnonlakien vähittäinen murtuminen ja ihmisen mitättömyys valtavassa, välinpitämättömässä todellisuudessa.
  4. Kuvitteellinen Uuden-Englannin maantiede.
  5. Sivistynyt päähenkilö, joka on pikemminkin tutkija kuin toiminnan mies.
August Derlethiä voidaan pitää Cthulhu-taruston varsinaisena luojana. Kuva vuodelta 1962.

Kaksi viimeistä piirrettä ovat erityisesti Lovecraftin tuotannolle ominaisia, mutta myös myöhemmät Cthulhu-kirjailijat ovat jäljitelleet niitä.[10] S. Albert Kivisen (1993) mukaan pelkkä ”Cthulhun mytologian aineiston mainitseminen ei riitä kelpuuttamaan julkaisua Cthulhun mytologiaan. Oleellista on se, millä tavoin aineistoa käsitellään.” Esimerkiksi pelkkä humoristinen viittaaminen ei riitä tekemään kertomuksesta Cthulhu-taruston edustajaa. Lisäksi mytologian rajamaille asettuu piirteitä, jotka voidaan toisinaan tulkita Cthulhu-taruston elementeiksi. Tällainen on esimerkiksi Edgar Allan Poen Arthur Gordon Pymin selonteosta (1838) lainattu huudahdus ”tekeli-li”. Vaikka huudahdusta on käytetty Cthulhu-tarustoon kuuluvissa kertomuksissa, Poen romaania tuskin voi pitää lajityyppiin kuuluvana tekstinä.[11]

Lovecraft ei tietoisesti pyrkinyt kehittämään yhtenäistä mytologiaa tai tehnyt jyrkkää eroa Cthulhu-tarinoiden ja muun tuotantonsa välille. Hän käytti erilaisia termejä ristiriitaisesti eikä luokitellut kehittelemiään olentoja ja ilmiöitä. Lovecraft esimerkiksi viittasi ”muinaisilla” moniin erilaisiin olentoihin. Lovecraft kuitenkin korosti, että kaikki hänen tarinansa perustuivat samalle filosofiselle pohjalle, jonka ytimessä oli jyrkkä nihilismi ja pessimistinen suhtautuminen ihmisen merkitykseen maailmankaikkeudessa:[12]

»Kaikki tarinani pohjautuvat samalle perusoletukselle: ihmisten jakamat lait ja tarpeet ja tunteet ovat arvottomia ja merkityksettömiä koko maailmankaikkeuden mittakaavassa. – – Jotta saavuttaisi täydellisen ulkopuolisuuden ajassa, avaruudessa tai ulottuvuudessa, on unohdettava, että sellaiset seikat kuin orgaaninen elämä, hyvä ja paha, rakkaus ja viha ovat ylipäätään olemassa, sillä ne ovat vain erään vähäpätöisen ja väliaikaisen, ihmiseksi kutsutun rodun paikallisia piirteitä.»
(H. P. Lovecraft 1927 (vapaa suomennos)[13])

Lovecraft-tutkijat S. T. Joshi ja David E. Schultz (2001) ovat kyseenalaistaneet, missä määrin Cthulhu-taruston käsitteellä voidaan mielekkäästi kuvata Lovecraftin tuotantoa. Taruston yhtenäisti August Derleth vasta Lovecraftin kuoleman jälkeen. Hän myös keksi nimen ”Cthulhu Mythos”. Joshin ja Schultzin mukaan vain harvat Lovecraft-tutkijat pitävät nykyään tämän kuvitteellista mytologiaa itsessään olennaisena ja katsovat, että kyseessä oli vain yksi monista ”omaleimaisen kosmisen vision” ilmentymistä.[12]

Daniels Harmsin The Encyclopedia Cthulhianan (1998) mukaan Cthulhu-tarinat muodostavat keskinäisten viittausten verkon. Ensimmäisenä olivat Lovecraftin tarinat, joiden hahmoihin ja ilmiöihin muut kirjailijat viittasivat. Myöhemmin alettiin viitata tarinoihin, jotka viittaavat Lovecraft-pastisseihin, ja niin edelleen. Se, määritelläänkö tarina Cthulhu-tarustoon vai ei, on usein kiinni arvostelijan henkilökohtaisista mieltymyksistä.[14]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

H. P. Lovecraft

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Palvojien kehä liikkui loputtomana bakkanaalina – –” Hugh Rankinin aikalaiskuvitusta ”Cthulhun kutsuun”.

Lovecraft kertoi saaneensa ”fiktiivisen jumalluettelon” ajatuksen irlantilaiskirjailija Lordi Dunsanylta, joka teoksessaan The Gods of Pegana (1904) kuvaili kuvitteellista maata ja sen jumalia ja tarustoa. Toinen esikuva lienee ollut Arthur Machen, joka novellissaan ”Valkea väki” (1904) viljeli viittauksia tietyn nimisiin mustan magian rituaaleihin. Lovecraftin Cthulhu-tarusto hahmottui samankaltaisten viittausten varaan. Viittaukset jatkuivat novellista toiseen, mutta Lovecraft muutteli niiden tarkkaa sisältöä aina tarinan tarpeiden mukaan. Eri novelleissa annetut kuvaukset ja tiedot ovatkin usein keskenään ristiriidassa.[15] Lovecraft viittasi myös aiempaan kauhukirjallisuuteen, kuten Ambrose Biercen kuvitteelliseen Marvells of Science -kirjaan sekä Robert W. Chambersin ja Edgar Allan Poen teoksiin.[16] Todellinen okkultismi näytteli taruston synnyssä verrattain pientä osaa. Lovecraft tunsi esoteriaa pintapuolisesti, mutta ei itse harjoittanut sitä tai uskonut yliluonnolliseen. Sama päti useimpiin Lovecraftin kirjailijaystävistä.[17]

Tieteellinen käsitys maailmankaikkeudesta muuttui Lovecraftin elinaikana suuresti. Kaikkeus havaittiin huomattavasti laajemmaksi ja vanhemmaksi, kuin mitä aiemmin oli luultu. Lovecraftin tarinoissa maailmankaikkeuden valtavuus herättää ihmisessä voimatonta kauhua. Suuret muinaiset ja luonnonlakien murtuminen toimivat symboleina kaikkeuden välinpitämättömyydelle sekä ihmisen kyvyttömyydelle ymmärtää sen todellista luonnetta.[18]

Lovecraft kehitteli kuvitteellisia jumalolentoja jo ensimmäisissä novelleissaan.[12] Varhaisimpia Cthulhu-tarustoon luettavia teoksia olivat ”Dagon” (1917) ja ”Nyarlathotep” (1920). Tarusto hahmottui edelleen novelleissa ”Nimetön kaupunki” (1921) ja ”Juhlapäivä” (1923).[19] Vuosina 1925–1926 kirjoitettua ja 1928 julkaistua novellia ”Cthulhun kutsu” voidaan pitää taruston syntyhetkenä.[20] Novelli esitteli Lovecraftin kehittelemän mytologian perusajatuksen: muinaisen hirviömäisen rodun, joka kauan sitten hallitsi maapalloa ja uneksii nyt meren tai maan syövereissä odottamassa valtansa uutta tulemista.[21] ”Cthulhun kutsun” ilmestyttyä Lovecraft kirjoitti aiheeseen liittyen tarinan tai kaksi vuodessa. Tarusto ei ollut yhtenäinen tai ristiriidaton kokonaisuus vaan ajatuspohja, jolle Lovecraftin tarinat rakentuivat.[19]

Novelleille ominainen piirre oli tekstienvälisyys: tarinoissa oli toistuvia viittauksia erilaisiin historian tapahtumiin ja kaunokirjallisuuden klassikoihin. Todellisten ilmiöiden ja tapahtumien lisäksi Lovecraft viittasi usein myös omiin keksintöihinsä, viittauksia sen tarkemmin selittelemättä. Teksteissä mainitaan toistuvasti esimerkiksi ”hullu arabi Abdul Alhazred”, okkulttinen kirja nimeltä Necronomicon sekä erilaisia pelottavia jumalolentoja ja avaruuden muukalaisia, joista tunnetuimpia ovat Azathoth, Yog-Sothoth ja Nyarlathotep sekä erityisesti uponneessa R’lyehin kaupungissa asuva Cthulhu.[22] Pseudomytologia kehittyi ja muuttui Lovecraftin viimeisiin tarinoihin saakka.[12] Myöhemmissä tarinoissaan Lovecraft selitti fiktiiviset jumalansa avaruudesta saapuneiksi vieraiksi elämänmuodoiksi.[23]

Joshin ja Schultzin mukaan on vaikea sanoa, miten tosissaan Lovecraft suhtautui sepittämäänsä mytologiaan. Kirjeenvaihdossaan hän käytti siitä humoristista ilmaisua ”cthulhuismi ja yog-sothoteria”.[24] Frank Belknap Longille 1931 lähettämässään kirjeessä Lovecraft kuvaili Yog-Sothothia ”lapselliseksi luomukseksi”, jota hän oli kuitenkin käyttänyt, koska tosimaailman myytit olivat vieläkin lapsellisempia. Joshin & Schultzin mukaan Lovecraft ei suoranaisesti kuvaa myyttisiä tapahtumia, vaan yliluonnollinen tulkinta on fiktion sisällä tapahtuva, alkukantaisten ja taikauskoisten henkilöhahmojen väärinkäsitys. Lovecraft ei siten rakentanut mytologiaa vaan ”anti-mytologian”, joka tieteellisenä aikana oli ainoa mahdollinen tarusto.[12]

Lovecraft näyttäisi pitäneen toisiinsa linkittyvien tarinoiden keskeisimpänä tekijänä niiden kuvitteellista Uuden-Englannin maantiedettä, josta hän käytti nimeä ”Arkham-sikermä” (the Arkham Cycle) tai ”Miskatonicin laakson myyttisikermä” (the Miskatonic Valley myth-cycle).[12]

Lovecraftin piiri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Clark Ashton Smithin Azathothia esittävä pienoisveistos.

Monet tunnetuimmista teksteistään Lovecraft julkaisi yliluonnollisiin tarinoihin erikoistuneessa pulp-lehti Weird Talesissa.[21] Lovecraft oli aktiivisessa kirjeenvaihdossa monien pulp-kirjailijoiden kanssa.[16] Monet heistä kirjoittivat juuri Weird Talesiin.[25] Keskustelemisen ohella piirin jäsenet lähettelivät toisilleen omia tekstejään palautteen toivossa. He alkoivat myös sijoittaa teksteihinsä viittauksia toistensa novelleihin.[16] Kyseessä oli mahdollisesti ensimmäinen kirjallinen ”jaettu universumi”.[26]

Lovecraftin kannustamana monet kirjeenvaihtopiirin jäsenet alkoivat kirjoittaa Cthulhu-pastisseja. Ensimmäisenä ehti Frank Belknap Long, joka julkaisi novellit ”Avaruuden ahmijat” (1928) ja ”The Hounds of Tindalos” (1929) jo ennen vuosikymmenen vaihdetta.[27] Vuonna 1930 ilmestyneessä pienoisromaanissa ”Kuiskaus pimeässä” Lovecraft mainitsi Clark Ashton Smithin keksimän Tsathoggua-jumalan. Pian tämän jälkeen Smith kirjoitti Necronomiconia käsitelleen novellin ”The Return of the Sorcerer”.[28] Smith ei varhaisessa vaiheessa todennäköisesti juuri saanut Lovecraftilta vaikutteita, vaan Lovecraft pikemminkin alkoi viittailla Smithin teksteihin. August Derlethille vuonna 1933 lähettämässään kirjeessä Smith arveli: ”Näyttää siltä, että olen aloittamassa mytologiaa.”[12] Smithille lähettämässään kirjeessä Lovecraft esitti humoristisen sukupuun, jonka mukaan molemmat kirjailijat polveutuivat suurista muinaisista.[29]

Myös Robert E. Howard kirjoitti jo varhain muutamia tarustoon kuuluvia novelleja, mutta luopui pian aiheesta ja keskittyi omiin fantasiamaailmoihinsa.[30] 1930-luvulla Lovecraftin piiriin liittyivät nuoret Robert Bloch ja Henry Kuttner,[25] jotka kumpikin kirjoittivat useita Cthulhu-pastisseja sekä ennen että jälkeen Lovecraftin kuoleman.[31] Lovecraft auttoi Blochia ja Kuttneria saamaan ensimmäiset novellinsa julkaisukuntoon. Novellissaan ”Kulkija tähdistä” (1935) Bloch tappoi Lovecraftia muistuttaneen hahmon. Vastapalveluksena Lovecraft kirjoitti novellin ”Vainooja pimeydestä” (1936), jossa kuolee Robert Blake -niminen hahmo.[32] Paremmin muista Weird Tales -teksteistään tunnettu Hugh B. Cave kirjoitti joitakin lajityyppiin kuuluvia novelleja 1930-luvulla. Hieman ennen Lovecraftin kuolemaa kirjeenvaihtopiiriin liittynyt Fritz Leiber kirjoitti ensimmäiset Cthulhu-novellinsa vasta 1960-luvulla.[27]

Lovecraftin piiriin kuulunut August Derleth kehotti 1931 Lovecraftia nimeämään tarustonsa ja ehdotti itse ”Hasturin mytologiaa”. Lovecraft vastasi saaneensa vaikutteita enemmän Arthur Machenilta ja Robert W. Chambersilta kuin Hasturin keksineeltä Ambrose Bierceltä.[12]

Tiettävästi yksikään piirin jäsenistä ei muodollisesti pyytänyt Lovecraftilta lupaa epävirallisten jatko-osien kirjoittamiseen. Lovecraft suhtautui lainailuun myönteisesti ja alkoi vastavuoroisesti itsekin ottaa vaikutteita muilta Cthulhu-taruston varhaisilta kehittäjiltä. Hän perusteli lainaamista huomauttamalla, että viittaukset laajempaan taustatarinaan loivat tarinoihin todentuntua. Monet lukijat erehtyivätkin luulemaan Cthulhua ja Necronomiconia todellisiksi.[28] Joshin ja Schultzin mukaan on kuitenkin liioittelua sanoa, että Cthulhu-tarusto olisi syntynyt Lovecraftin kannustamana. Pikemminkin muut jäljittelivät häntä oma-aloitteisesti, ja Lovecraft ylisti heidän saavutuksiaan vasta jälkikäteen, useimmiten pelkästä kohteliaisuudesta.[12]

Varhaiset Cthulhu-kirjailijat kirjoittivat harvoin novelleja, joiden keskeisenä aiheena olisi ollut jokin Lovecraftin luomus. Sen sijaan he tyytyivät tekemään ohimeneviä viittauksia Lovecraftin keksimiin kuvitteellisiin hahmoihin, kirjoihin ja paikkoihin.[12] Lovecraft kuoli 1937. Tämän jälkeen monet hänen kirjeystävänsä lopettivat Cthulhu-pastissien kirjoittamisen väliaikaisesti tai pysyvästi.[17]

August Derlethin lisäykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
August Derlethin novelli ”Cthulhun jäljet” oli Weird Talesin maaliskuun 1944 numeron kansikuvatarinana. Kuvittaja John Giunta.

Cthulhu-taruston varsinaisena luojana voidaan pitää August Derlethiä, joka keksi mytologian nimen ja pyrki antamaan sille järjestelmällisen esityksen.[33] S. T. Joshin ja David E. Schultzin mukaan Cthulhu-tarustosta tuli Derhethille suoranainen pakkomielle jo 1930-luvun alussa.[12] Toisin kuin aiemmat Cthulhu-kirjailijat, Derleth ei tyytynyt rakentamaan yhteisen taustamateriaalin pohjalle omaa mytologiaansa, vaan monet hänen teksteistään keskittyivät yksinomaan H. P. Lovecraftin luomiin hahmoihin. Derlethin tulkinnan pohjana oli Harold S. Farnesen lainaus tai referaatti Lovecraftin kirjeestä: ”Kaikki kertomukseni – – perustuvat yhdelle ja samalle taustatarinalle: että kauan sitten tätä maailmaa asutti vieras rotu, joka harjoittamansa mustan magian vuoksi menetti valtansa ja karkotettiin ja odottaa nyt ulkopuolella, alati halukkaana ottamaan tämän maan valtaansa jälleen.” Kirje on sittemmin kadonnut eikä sitaatin aitoudesta voi siksi varmistua.[34]

Derleth uskoi, että Lovecraftin tietoisena aikomuksena oli ollut kehittää johdonmukainen tarusto, mutta kirjailijan ennenaikaisen kuoleman vuoksi työ jäi keskeneräiseksi. Derlethin kehittelemä Cthulhu-tarusto poikkesi kuitenkin monella tapaa Lovecraftin tarinoista.[12] Lovecraftin kauhutarinoiden miljöö oli välinpitämätön, eikä hyvällä ja pahalla ollut siinä merkitystä. Lovecraftin todellisuuskäsitys oli ateistinen ja materialistinen, kun taas Derleth oli katolinen kristitty.[33] Hänen tulkinnassaan suuret muinaiset edustavat pahuutta ja ”vanhemmat jumalat” hyvyyttä.[12] Nämä kaksi ryhmää ovat jatkuvassa sodassa keskenään, ja vanhemmat jumalat ovat vanginneet suuret muinaiset näiden pahojen tekojen vuoksi.[35] Derleth myös tulkitsi Lovecraftin jumalhahmot elementaaleiksi eli neljän alkuaineen voimiksi: Cthulhu edustaa vettä, Nyarlathotep maata, Hastur ilmaa ja Derlethin oma keksintö Cthugha tulta. Lisäksi Derleth katsoi, että Lovecraftin tuotanto oli jaettavissa Cthulhu-tarustoon kuuluviin ja kuulumattomiin novelleihin.[12]

Pian Lovecraftin kuoleman jälkeen Derleth alkoi hahmotella järjestelmällistä Cthulhu-tarustoa. Hän esitteli monet ajatuksistaan artikkelissa ”H. P. Lovecraft, Outsider” (River, kesäkuu 1937), jossa esiintyi ensimmäistä kertaa sanapari ”Cthulhu mythology”. Derleth alkoi myös kirjoittaa ”postuumeja yhteistyönovelleja”, jotka perustuivat Lovecraftin summittaisiin muistiinpanoihin ja julkaistiin molempien kirjailijoiden nimissä.[12] Vuonna 1939 Derleth ja Donald Wandrei perustivat Arkham House -pienkustantamon, jonka ensimmäinen kirja oli Lovecraft-kokoelma The Outsider and Others.[17] Se erikoistui yliluonnolliseen kauhuun ja fantasiaan,[36] joihin suuret kustantamot olivat tuohon aikaan haluttomia tarttumaan. Kustantamonsa kautta Derleth hallitsi Lovecraftin tuotannon oikeuksia. Hän oli myös tarkka siitä, etteivät muut julkaisseet Cthulhu-kirjallisuutta ilman Arkham Housen lupaa.[17] Derleth kannusti muita kirjailijoita hyödyntämään Cthulhu-tarustoa omissa töissään, mutta pyrki estämään sellaisten tekstien julkaisun, jotka eivät olleet yhteneväisiä hänen tulkintansa kanssa.[12]

Derleth piti itseään Lovecraftin työn jatkajana ja puolusti tulkintansa uskollisuutta alkuteksteille. Lovecraft-toimituksiensa esipuheissa Derleth antoi usein alkuteksteille uuden tulkinnan, joka heijasteli kirjailijan kuoleman jälkeen syntynyttä Cthulhu-tarustoa.[12] Vanhoilla päivillään Derleth vihjasi Lovecraftin nimittäneen hänet ”opetuslapsekseen”.[17] Arkham House julkaisi 1940- ja 1950-luvun mittaan useita Lovecraft-kokoelmia, Cthulhu-pastisseja sekä Lovecraftin tuotantoa ja elämää tutkivia tekstejä.[37] Lovecraftin arvostus alkoi nousta 1960-luvun mittaan, jolloin hänen tuotantoaan alettiin julkaista taskukirjapainoksina. Myös ensimmäiset Lovecraft-filmatisoinnit tehtiin tuolloin.[38]

Derleth kuoli 1971, minkä jälkeen Lovecraftin suosio lähti nopeaan nousuun. Tutkijat ovat erimielisiä, tapahtuiko näin kuoleman vuoksi vai siitä huolimatta.[38] Derlethin ansioihin on luettava taloudellisesti kannattavan ja taiteellisesti korkeatasoisen kustannustoiminnan rakentaminen erittäin marginaalisen kirjallisuudenlajin varaan.[17][36] Daniel Harmsin (1998) mukaan ”Derleth oli suurelta osin vastuussa Lovecraftin tuotannon ja Cthulhu-kirjallisuuden leviämisestä”, mutta toisaalta myös kahlitsi kasvua mikromanageroinnillaan.[17] Joshi ja Schultz (2001) eivät arvosta Derlethin katolisvaikutteista tulkintaa, joka heidän mukaansa rakentui yksittäisen, aitoudeltaan kyseenalaisen Lovecraft-sitaatin varaan. Cthulhun tulkitseminen vesielementaaliksi on heidän mukaansa järjetöntä, koska Lovecraftin tarinassa hahmo oli vangittu meren alle.[12] Markku Sadelehdon (1995) mukaan ihmiskeskeinen hyvän ja pahan kamppailu on Cthulhu-taruston yhteydessä lapsellinen ja mieletön käsite.[33] Jotkut Lovecraft-harrastajat kiistävät nykyään Derlethin tarinoiden aseman Cthulhu-kirjallisuutena.[39]

Osaksi kauhun valtavirtaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1981 Ctulhun kutsu -roolipeli oli osaltaan tuomassa Cthulhu-tarustoa pop-kulttuurin valtavirtaan.

Cthulhu-pastissien ja -ihailijoiden määrä kasvoi 1970-luvun mittaan nopeasti, samoin Lovecraft-aiheisen tutkimuskirjallisuuden.[38] Varhainen Cthulhu-tutkimus keskittyi kiistelemään siitä, mitkä Lovecraftin novellit voidaan lukea Cthulhu-tarustoon kuuluviksi.[12] Myöhemmin Lovecraft-tutkijoiden ja Cthulhu-taruston ihailijoiden välille syntyi kuitenkin erimielisyyksiä. Tutkijat ovat usein korostaneet Lovecraftin tuotannon omaleimaisuutta ja eroavaisuuksia myöhempään Cthulhu-tarustoon. Cthulhu-taruston sijaan Lovecraft-tutkijat ovat keskittyneet Lovecraftin tuotannon filosofisiin aineksiin ja kaunokirjallisiin esikuviin.[40] Tutkijat ovat myös korostaneet, ettei Lovecraft ainakaan tietoisesti kehitellyt tuotantoaan selvärajaisiksi tarinasikermiksi,[12] ja Daniel Harmsin mukaan tällaiset jaottelut ovat mielivaltaisia.[41]

Uusien Cthulhu-pastissien ilmestyminen jatkui kiistoista huolimatta.[42] Vuonna 1980 jopa menestyskirjailija Stephen King julkaisi Cthulhu-vaikutteisen novellin ”Crouch End”.[43] Lisäksi vanhat Cthulhu-novellit saivat runsaasti näkyvyttä Lin Carterin toimittamista antologioista, joihin hän usein sisällytti Cthulhu-tarustoa käsitteleviä novelleja. Lovecraftin ja Cthulhu-taruston suosio laski 1980-luvun alussa. Syynä oli mahdollisesti se, että Derlethin kuoltua Arkham House alkoi julkaista perinteisempää kauhua ja tieteiskirjallisuutta. Cthulhu-tarustoa käsitteleviä novelleja ilmestyi edelleen erilaisten pienkustantamojen kokoelmissa ja lehdissä, mutta niiden levikki oli pieni.[42]

Vuonna 1981 ilmestyi Sandy Petersenin suunnittelema Cthulhun kutsu -roolipeli, jonka maailma perustui Lovecraftin ja hänen seuraajiensa kirjoihin. Pelillä ei tuoreeltaan ollut juuri vaikutusta alan kirjallisuuteen, mutta se esitteli Cthulhu-taruston suurelle ihailijajoukolle ja mahdollisti siten lajityypin vähittäisen renessanssin.[44] 1990-luvun mittaan Cthulhu-pastisseja ilmestyi jälleen tiheään. Niiden suosiota lisäsivät Robert M. Pricen toimittamat lukuisat Cthulhu-antologiat.[12] Vuosituhannen vaihteeseen mennessä Cthulhu-tarusto oli suositumpi kuin koskaan, ja internet lisäsi edelleen sen suosiota.[44] Vuonna 2003 Neil Gaiman voitti Hugo-palkinnon novellillaan ”Vihreiden kirjainten arvoitus”. Tarinassa Sherlock Holmes päätyy tutkimaan Cthulhu-tarustoon kytkeytyvää mysteeriä.[3] Encyclopædia Britannican mukaan Cthulhu-tarustosta on tullut ”kulttuuri-ilmiö”, joka kirjallisuuden ohella on innoittanut musiikkia, kauhuelokuvia sekä ”ehkä kaikkein tärkeimpänä monenlaisia pelejä”, kuten lauta-, kortti-, rooli- ja tietokonepelejä.[6]

Lovecraftilainen okkultismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oman lukunsa muodostivat Cthulhu-mytologian innoittamat okkulttiset teokset, joista ensimmäiset ilmestyivät 1970-luvulla.[38] Kenneth Grant yritti teoksessaan The Magical Revival (1972) yhdistää Lovecraftin fiktiota Aleister Crowleyn esoteerisiin oppeihin. Lovecraft oli tiedostamattaan ammentanut samasta ”maagisesta virrasta”, josta Crowley ammensi tietoisesti. Tämä tapahtui Grantin mukaan unissa, sillä Lovecraft oli luontaisesti lahjakas astraalimatkailun saralla. Grantin perustamaa okkultismin suuntausta kutsutaan tyfonilaiseksi (engl. Typhonian).[45][46][47]

Saatanan kirkon perustaja Anton LaVey ihaili Lovecraftia. Hän ei kirjaimellisesti uskonut Lovecraftin luomuksiin, mutta piti tämän ajattelua ja kaikkeuskäsitystä innoittavina satanismilleen. Vuonna 1972 julkaistussa teoksessa The Satanic Rituals on kolme Cthulhu-vaikutteista rituaalia: Yhdeksän kulman seremonia (vrt. Lovecraftin ”Unet noitatalossa”), Kutsu Cthulhulle (vrt. ”Cthulhun kutsu”) ja Die Elektrischen Vorspiele (vrt. Lovecraftin aineellinen käsitys todellisuudesta). The Satanic Rituals julkaistiin LaVeyn nimissä, mutta ilmeisesti mainitut kolme rituaalia olivat Michael Aquinon kirjoittamia. Aquino perusti sittemmin Setin temppelin, joka Saatanan kirkosta poiketen uskoo yliluonnollisen olemassaoloon.[46][47]

1970-luvulla ilmestyivät myös ensimmäiset ”todelliset” Necronomiconit. Niistä tunnetuin on niin sanottu ”Simonin Necronomicon” (1977), joka yhdistelee Cthulhu-tarustoa sumerilaiseen mytologiaan.[38][45] Valheellisesta markkinoinnista huolimatta yksikään Necronomiconeista ei ole aito, vaan kirjat on kirjoitettu Lovecraftin kuoleman jälkeen.[48][45] Lovecraftin ei myöskään tiedetä saaneen vaikutteita sumerilaisesta kirjallisuudesta tai vapaamuurarien opeista, vaikka Necronomiconin eri versiot ovatkin vihjailleet tällaista. Lovecraft-harrastajien parissa Necronomiconien maine on ollut varsin kehno.[38][45]

On olemassa joukko pieniä uususkonnollisia yhteisöjä, jotka palvovat Cthulhu-taruston suuria muinaisia. Niistä merkittävimmät ovat lontoolainen Haunters of the Dark ja pääasiassa internetin välityksellä yhteyttä pitävä Esoteric Order of Dagon eli EoD. Haunters of the Dark katsoo Lovecraftin olleen maagisesti lahjakas, vaikkakaan ei välttämättä tietoinen omista kyvyistään. Yhteisö pitää suuria muinaisia todellisina olentoina, joihin ihmiset voivat rituaalien avulla saada yhteyden. EoD kunnioittaa Lovecraftia profeettana, jonka teosten kautta on mahdollista tavoittaa ihmismielen syvä, tiedostamaton kerros.[45][46][47]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sadat eri kirjailijat ovat kirjoittaneet Cthulhu-tarustoon kuuluvia novelleja ja romaaneja, ja kaunokirjallisuuden historiassa ilmiö on laajuudessaan ainutlaatuinen.[8] Uusia Cthulhu-tarustoon kuuluvia teoksia ilmestyy jatkuvasti,[39] ja ne edustavat monia eri lajityyppejä ja viihdemuotoja.[6]

Daniel Harmsin mukaan juuri taruston laajuus on sen suosion salaisuus. Kirjallisuudessa oli aiemminkin esiintynyt kuvitteellisia mytologioita, mutta ne olivat rajoittuneet yhden kirjailijan teoksiin. Cthulhu-kirjailijoita on paljon, ja lukijalla on siksi mahdollisuus valita tyyliltään ja teemoiltaan omaan makuunsa sopivia tekstejä. Harms myös arvioi, että Cthulhu-tarinoille ominainen epämääräinen viittaaminen ja tulkinnanvaraisuus tekevät tarustosta kiehtovan salaperäisen. Lukija voi joko nauttia tuntemattoman pelosta tai perehtyä tarustoon syvemmin lukemalla lisää aiheesta kirjoitettuja kirjoja. Halutessaan hän voi jopa kirjoittaa itse uusia Cthulhu-kertomuksia.[49]

Cthulhu-tarusto on herättänyt monien okkultistien mielenkiinnon. Harms arvioi tämän johtuvat siitä, että Lovecraft tunsi tosimaailman mytologioita hyvin ja siksi Cthulhu-tarustolla on monia aidosta kansanperinteestä muistuttavia piirteitä. Samasta syystä okkultistit löytävät Cthulhu-novelleista omia käsityksiään heijastelevia piirteitä.[49]

S. T. Joshin mukaan Cthulhu-tarinoiden keskimääräinen taso on heikko. Lovecraftin novelli ”Dunwichin hirviö” oli eräs Derlethin suosikkeja ja siitä tuli keskeinen esikuva lajin myöhemmille edustajille. Tätä Joshi pitää valitettavana, sillä kertomuksen ilmeinen hyvä vastaan paha -asetelma, teatraalinen melodraama ja tahaton komiikka tarjosivat mallin monille myöhemmille kirjoittajille. ”Cthulhun kutsun” ja ”Värin avaruudesta” kaltaiset hienovaraisemmat tarinat olisivat tarjonneet aineistoa huomattavasti kiinnostavammalle kirjallisuudelle.[50] Markku Sadelehto kuvailee Lovecraft-pastisseja ”kauhean proosan [tulvaksi], joka on riivannut genrekirjallisuutta aina 1930-luvulta lähtien.”[51]

Robert M. Price julkaisi vuonna 1992 artikkelin ”The Worst of the Cthulhu Mythos”, jossa kysyi retorisesti, mitkä tekstit tulee lukea taruston huonoimpiin – ”Suurin osa.” Keskeinen ongelma on Pricen mukaan se, että jäljittelijät ovat hylänneet Lovecraftin estetiikan ja keskittyneet kuvitteellisen mytologian esittelyyn. Niiden järjestelmällistäminen huipentuu Cthulhun kutsu -roolipeliin, joka jättää kirjallisuuden pois kokonaan ja tyytyy luetteloimaan hirviöiden ominaisuuksia. Erityisen huonoina kirjailijoina hän mainitsee August Derlethin ja Lin Carterin, jotka keskittyivät mytologiaan juonen ja jännitteen kustannuksella, sekä Brian Lumleyn, jonka tarinat ovat kömpelö sekoitus James Bondia ja Cthulhu-tarustosta lainattuja hirviöitä. Ramsey Campbellin antologia New Tales of the Cthulhu Mythos on periaatteessa onnistunut, koska se pyrkii hylkäämään genren kuluneimmat kaavat. Käytännössä antologian novellien yhteys Cthulhu-tarustoon on kuitenkin kosmeettinen. Michael Shean The Colour Out of Time on Pricen mukaan poikkeuksellisen epäonnistunut jatko-osa Lovecraftin tekstille.[52]

Toistuvia aiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oudot ja pelottavat hirviöt ovat Cthulhu-taruston ehkä kuuluisin piirre. ”[Shoggothin näkeminen] lamautti tietoisuutemme – – järkyttävä, sanoinkuvaamaton olio – – muodoton protoplasmakuplien kasa, heikosti itsevalaiseva, ja joka puolella sen koko tunnelin täyttävää keulaa muotoutui ja taas katosi lukemattomia väliaikaisia silmiä, kuin vihertäviä loistavia märkärakkuloita – –” (suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä)[53]

Suuret muinaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suuret muinaiset

Cthulhu-taruston tunnetuin ja keskeisin elementti ovat suuret muinaiset, jotka kuvataan niin kammottaviksi, että pelkästään niiden näkeminen voi ajaa ihmisen hulluuteen. Lovecraftin mukaan suuret muinaiset ovat vieraista ulottuvuuksista saapuneita olentoja.[3] Myöhemmissä teksteissä ne on usein tulkittu pahantahtoisiksi epäjumaliksi. Taruston olennoista tunnetuin on ”suurten muinaisten ylipappi” Cthulhu, joka on maannut miljoonia vuosia kuolemankaltaisessa unessa meren pohjassa, uponneessa R’lyehin kaupungissa. Tähän liittyy tunnettu ja tarustossa usein toistuva sanonta ”Ph’nglui mglw’nafh Cthulhu R’lyeh wgah’nagl fhtagn” eli ”Talossaan R’lyehissä kuollut Cthulhu odottaa uneksien”. Telepaattisten voimiensa avulla suuret muinaiset ovat hankkineet ihmisten joukosta itselleen avustajia, ja kun ”tähdet ovat oikein”, R’lyeh nousee merestä ja suuret muinaiset palaavat valtaan palvojiensa avustamina.[19]

Suuria muinaisia yhdistäviä piirteitä ovat suuri koko, telepaattiset voimat ja vankeus, joka rajoittaa olennon toiminnan tietylle alueelle.[54] Ihmisen näkökulmasta suuret muinaiset vaikuttavat pelottavilta ja pahantahtoisilta, mutta todellisuudessa ne ovat vain välinpitämättömiä ja pitävät ihmisiä merkityksettöminä. Halutessaan hirviöt voisivat tuhota ihmiskunnan mutta eivät sitä kuitenkaan tee, koska eivät muista tai viitsi.[55]

Toisinaan suurista muinaisista erotetaan ”ulommat jumalat” eli ”toiset jumalat”. Luokitus on peräisin Cthulhun kutsu -roolipelistä ja levisi kaunokirjallisuuteen vasta 1990-luvun lopulla.[56] Suuret muinaiset kuvataan usein persoonallisiksi ja aineellisiksi olennoiksi, kun taas toiset jumalat ovat kaikkeuden voimien henkilöitymiä.[57] Ulommista jumalista voimakkain on ”sokea idiootti” Azathoth, kaikkeuden keskipisteessä hoviaan pitävä ”demonisulttaani”, joka edustaa maailman luonutta alkukaaosta.[58] Muita toisia jumalia ovat esimerkiksi portinvartija Yog-Sothoth, joka Azathothin kanssa hallitsee maailmankaikkeutta,[59] sekä naispuolinen tai androgyyni hedelmällisyydenjumala Shub-Niggurath[60] eli ”Pukki jolla on tuhat lasta”. Ulompien jumalten sanansaattajana toimii Nyarlathotep,[19] joka kykenee ottamaan monenlaisia hahmoja ja jolla on lukuisia maanpäällisiä palvojia.[61]

Jotkut Lovecraft-tutkijat kiistävät jaottelun suuriin muinaisiin ja ulompiin jumaliin ja luopuvat yrityksistä luokitella Cthulhu-taruston olentoja.[62] Myös Cthulhun kutsun uusin laitos (2015) on luopunut jumalten luokittelusta ja korostaa Lovecraftin käyttämän termistön epäjohdonmukaisuutta.[63]

Muita olentoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienoisromaanissaan Hulluuden vuorilla Lovecraft antaa yksityiskohtaisen selonteon maapallon historiasta ja toistuvista avaruusolentojen valloitusretkistä.[19] Ensimmäisenä maapallolle saapuivat muinaiset (Elder Things), jotka muistuttivat osittain eläintä ja osin kasvia. Ne hallitsivat maapalloa satojen miljoonien vuosien ajan ja loivat ensimmäiset elolliset olennot. Alkulimasta muinaiset muovasivat myös shoggotheiksi kutsutut muotoaan muuttavat orjat, jotka rakensivat isännilleen valtavia kivisiä kaupunkeja. Noin 50 miljoonaa vuotta sitten maapallolle saapui Cthulhun rotu, joka koostui maapallolle vieraasta aineesta. Muinaiset ja Cthulhun rotu kävivät pitkän ja raa’an sodan. Rauhansopimuksessa muinaiset saivat meret ja vanhat mantereet, kun taas uudet mantereet annettiin Cthulhun rodulle. Sittemmin R’lyeh ja muut Cthulhun rodun kaupungit kuitenkin upposivat merten alle. Jurakaudella maapallolle saapuivat myös rapumaiset sieniolennot (mi-go), joiden kotiplaneetta oli Yuggoth eli Pluto. Nekin koostuivat oudosta aineesta ja valloittivat ”pohjoiset maat”, jolloin muinaiset joutuivat vetäytymään Etelämantereelle, joka oli niiden alkuperäinen asuinsija. Valtakautensa lopulla muinaiset loivat itselleen lemmikiksi ja ravinnoksi ”alkukantaisen nisäkkään” eli ihmisen esi-isän. Muinaiset kuolivat sukupuuttoon noin miljoona vuotta sitten, pitkän taantumisen ja ilmastonmuutoksen seurauksena. Niiden jälkeensä jättämiä raunioita hallitsevat katkerat ja vastenmieliset shoggoth-orjat.[64]

Lovecraftin tarinoissa esiintyy myös Yithin suurrotuna tunnettu ajassa matkustava laji. Olennot eivät siirry fyysisesti ajasta toiseen vaan vaihtavat telepaattisesti mieliään eri aikakausina elävien älyllisten olentojen kanssa.[65] Myös mi-got vaikuttavat maapallolla edelleen, kidnappaavat ihmisiä ja harjoittavat kaivostoimintaa salaisista vuoristotukikohdistaan käsin.[66] Meriä puolestaan hallitsevat kalan ja ihmisen risteytystä muistuttavat syväläiset, jotka mieluusti parittelevat ihmispalvojiensa kanssa.[67] Myöhemmät Cthulhu-kirjailijat ovat kehitelleet omia otuksiaan, joita ovat esimerkiksi August Derlethin ”iljettävä tcho-tcho-kansa”, Burman viidakossa elävä puoli-inhimillisten kannibaalien kansa.[68]

”Lovecraft-maa”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Lovecraft-maa
Massachusetts sellaisena kuin se Lovecraftin novelleissa kuvataan.

Kuvitteelliset Uuden-Englannin kaupungit ja muut tapahtumapaikat ovat olennainen osa Cthulhu-tarustoa,[19] ja ne tunnetaan usein nimellä ”Lovecraft-maa”.[69] Lovecraft itse näyttäisi hahmottaneensa kuvitteellista maailmaansa juuri sen maantieteen, ei niinkään taruolentojen kautta.[12]

Lovecraftin fiktiivisen maantieteen keskus on Massachusettsissa sijaitseva Arkham, joka oli muotoiltu väljästi todellisen Salemin kaupungin pohjalta. Lovecraft kuvasi muitakin kuvitteellisia Massachusettsin paikkoja, joista Innsmouth muistuttaa Newburyportia ja Kingsport Marbleheadia. Dunwichin Lovecraft rakensi Hampdenia, Wilbrahamia ja Monsonia ympäröivien alueiden pohjalta. Lovecraftin kuvaileman Massachusettsin osan läpi virtaa Miskatonicjoki, jonka etelärannalla Arkham sijaitsee. Arkhamissa toimii Miskatonicin yliopisto, jonka kirjastossa on laaja kokoelma salatieteellisiä teoksia.[19] Lovecraft painotti kirjoissaan Miskatonicin tieteellisyyttä ja järkiperäisyyttä. Tuoreemmissa Cthulhu-tarustoon kuuluvissa teoksissa yliopisto esitetään usein okkulttisena oppilaitoksena.[70]

Sepitteellisten paikkojen ohella Lovecraft sijoitti novellejaan myös todellisiin Uuden-Englannin paikkoihin, kuten kotikaupunkiinsa Providenceen.[69] Muita Cthulhu-tarustossa toistuvia paikkoja ovat Boston, Salem, Danvers, Marblehead, Gloucester ja Newburyport. Toisinaan mainitaan jopa todellisia yksittäisiä rakennuksia kuten kirjastoja.[69]

Myöhemmät Cthulhu-taruston kirjailijat ovat kehitelleet omia paikkojaan. Ramsey Campbell on Cthulhu-tarinoissaan luonut Englannissa sijaitsevan Brichesterin kaupungin ja Goatswoodin metsän.[2]

Kielletyt kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeinen osa tarustoa ovat sen kuvitteelliset kirjat, joista tunnetuin on Lovecraftin itsensä kehittämä Necronomicon. Kirjan kirjoitti Lovecraftin mukaan ”hullu arabi” Abdul Alhazred noin vuonna 730 Damaskoksessa.[19] Necronomicon kuvataan pelottavaksi ja ”pahaksi” kirjaksi,[71] joka sisältää tietoa suurista muinaisista ja mustasta magiasta.[72] Kirja on niin tunnettu, että siitä on laadittu useita todellisia ennallistuksia, tunnetuimpana ”Simonin Necronomicon”.[38] Jo Lovecraftin elinaikana monet erehtyivät luulemaan Necronomiconia todelliseksi kirjaksi,[71] ja väärennökset ovat sittemmin hämmentäneet asiaa entisestään.[38] Lovecraft itse myönsi aina suoraan, että kyse oli sepitteestä. Vaikuttimena oli hänen mukaansa se, että tosimaailman salaopilliset teokset ovat tylsiä ja epäkiinnostavia. Lisäksi viittaukset olemattomiin kirjoihin toivat novelleihin toden tuntua.[71]

Muut Cthulhu-kirjailijat alkoivat pian keksiä omia kiellettyjä kirjojaan, joihin Lovecraft ajoittain viittasi itsekin.[71] Clark Ashton Smithin keksintöä oli Eibonin kirja (kirjoittanut profeetta Eibon),[19] August Derleth ja Robert Bloch kehittelivät Cultes des Goules -nimisen teoksen (”Ghulien kultit”, kirjoittanut kreivi D’Erlette),[73] Robert E. Howardin tarinoista on peräisin Unaussprechlichen Kulten (”Sanoinkuvaamattomat kultit”, eli Vaietut kultit, kirjoittajana Friedrich Wilhelm von Junzt) ja Robert Blochin kertomuksissa esiintyy De Vermiis Mysteriis (”Madon salaisuudet”, kirjoittanut Ludvig Prinn). Miskatonicin yliopistossa on näitä kirjoja edustava valikoima.[19]

Kielletyt kirjat sisältävät tietoa kaikkeuden todellisesta luonteesta: siitä, kuinka merkityksetön ja vähäpätöinen ihminen onkaan. Tätä tietoa ihmismieli ei voi täysin ymmärtää tai hyväksyä, ja siksi kiellettyjen lukeminen tuhoaa mielenterveyden.[74]

Taruston todelliset hahmot ja paikat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräät Cthulhu-tarustossa esiintyvät asiat ovat todellisia. Lovecraftin mukaan sekä Olaus Wormius että John Dee tunsivat Necronomiconin ja käänsivät sen osittain tai kokonaan.[19] Lovecraftin mainitsema Olaus Wormius tosin vaikutti 1200-luvun alussa, vuosisatoja ennen tosimaailman vastineensa syntymää.[75] Todellinen Voynichin käsikirjoitus on liitetty Cthulhu-tarustoon, samoin teosofien kirjoituksissa esiintyvä Dzyanin kirja.[19]

Monet Cthulhu-taruston elementeistä ovat peräisin tosimaailman kansanperinteestä. Yleensä viittaukset ottavat aiheen suhteen suuria vapauksia.[76] Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi Bast (kissajumalatar muinaisessa Egyptissä),[77] Dagon (seemiläinen hedelmällisyydenjumala, joka mainitaan myös Raamatussa)[78], Hypnos (unen jumala Kreikan tarustossa)[79] ja Wendigo (lainaus Pohjois-Amerikan intiaanien tarustosta).[80] Lovecraft ihaili lapsuudessaan suuresti Tuhatta ja yhtä yötä sekä itämaista kulttuuria.[71] Islamilaisesta mytologiasta lainattuja Cthulhu-taruston elementtejä ovat esimerkiksi ruumiita syövät ghūlit sekä Irem, ”tuhansien pilarien” rauniokaupunki Arabian autiomaassa.[81] Hullun arabin Abdul Alhazredin nimi oli peräisin 5-vuotiaan Lovecraftin leikeistä ja viittasi häneen itseensä.[71]

Muutamat Lovecraftin ystäväpiirin jäsenet ovat antaneet nimensä Cthulhu-taruston kuvitteellisille hahmoille. Clark Ashton Smithin mukaan on nimetty atlantislainen ylipappi Klarkash-Ton.[82] Comte D’Erlette oli todellinen August Derlethin esi-isien käyttämä arvonimi. Cthulhu-tarustossa kreivi D’Erlette kuvataan pariisilaiseksi ihmissyöjäksi ja Cultes des Goulesin kirjoittajaksi.[83] Henry Kuttnerista tuli Khut-N’hah[84] ja Lovecraftista itsestään Randolph Carter.[85]

Cthulhu-tarusto Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset suomalaiset Cthulhu-pastissit kirjoitti S. Albert Kivinen, jonka novelli ”Keskiyön mato Ikaalisissa” julkaistiin Portti-lehdessä vuonna 1987.[86] Seuraavana vuonna ensimmäisen Cthulhu-novellinsa julkaisi Boris Hurtta, jonka kertomuksissa seikkailevat bibliofiili Valdemar Rydberg ja tämän apuri Nils Hermelin. Sarjan ensimmäinen novelli ilmestyi Portissa 1988.[87] Juri Nummelinin mukaan juuri Hurtta on ”kotimaisista kirjailijoista kaikkein johdonmukaisimmin jatkanut Lovecraftin linjoilla”.[86] Vuonna 1993 ilmestyi Hurtan toimittama antologia Kultainen naamio, johon Cthulhu-pastisseja kirjoittivat muun muassa Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo.[88] Kokoelma Hurtan Cthulhu-novelleja ilmestyi vuonna 2010 nimellä Valdemarin kirja.[86] Vuonna 2012 ilmestyi humoristinen novelliantologia On Suurten Muinaisten aika, jonka antagonisti on suuria muinaisia palvova Paavo Väyrynen.[89] Toistaiseksi tuorein suomalainen Cthulhu-antologia on 2016 ilmestynyt Juri Nummelinin toimittama Kirotun kirjan vartija sisältää kolme vanhaa ja 14 uutta suomalaista Cthulhu-novellia.[90]

Lovecraftin koko tuotanto julkaistiin suomeksi vuodesta 1988 alkaen.[91] Lisäksi Suomessa koettiin 1990-luvun alussa muutaman vuoden mittainen kauhukirjallisuuden buumi, jonka aikana suomennettiin runsaasti vanhempaa amerikkalaista pulp-kirjallisuutta.[92] Vuonna 1995 ilmestynyt Markku Sadelehdon toimittama antologia Musta kivi oli omistettu yksinomaan Cthulhu-tarustolle, ja sisälsi sekä lajin klassikoita että tuoreempia kehitelmiä.[93] Derlethin ja Lovecraftin nimiin merkitty Kauhun kynnys ilmestyi suomeksi 1993. Vaskikirjat julkaisi vuonna 2019 Derleth-kokoelman Cthulhun jäljet, joka sisältää viisi tarustoa käsittelevää novellia.

Suomalaiset Cthulhu-novellit sijoittuvat usein Satakuntaan. Perinteen aloitti Kivinen,[86] joka novelleissaan kehitteli Ikaalisista suomalaisen vastineen Lovecraftin Dunwichille.[94]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ashley, Mike: Weird Tales. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 29.12.2020). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Bauer, Patricia: Cthulhu Encyclopædia Britannica. 2.8.2019. Viitattu 30.12.2020. (englanniksi)
  • Mäyrä, Frans: Nopea viillos kauhuun. Teoksessa Halme, Jukka & Nummelin, Juri (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita, s. 10–19. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 2005. ISBN 951-692-595-2
  • Harms, Daniel: The Encyclopedia Cthulhiana. (Second edition) Oakland, California: Chaosium, 1998. ISBN 1-56882-119-0 Archive.org. (englanniksi)
  • Joshi, S. T.: A Subtler Magick. The Writings and Philosophy of H. P. Lovecraft, s. 140–141. Gillette, New Jersey: Wildside Press, 1996. ISBN 978-1-880-44861-8 Google-kirjat (viitattu 26.1.2021). (englanniksi)
  • Joshi, S. T. & Schultz, David E.: An H. P. Lovecraft Encyclopedia. Westport, Connecticut: London: Greenwood Publishing Group, 2001. ISBN 978-0-313-31578-7 Google-kirjat. (englanniksi)
  • Kivinen, S. Albert: Cthulhun mytologiasta. Teoksessa Hurtta, Boris (toim.): Kultainen naamio, s. 9–13. Hyvinkää: Book Studio, 1993. ISBN 951-611-548-9
  • Langford, David: Cthulhu Mythos. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 22.12.2020). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Langford, David: Cthulhu Mythos (Toimittaneet John Clute, David Langford, Peter Nicholls & Graham Sleight) The Encyclopedia of Science Fiction. 2.8.2020. SFE Ltd/Ansible Editions. Viitattu 22.12.2020. (englanniksi)
  • Lattu, Lauri: Esipuhe & Jälkisanat. Teoksessa Lovecraft, H. P.: Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita, s. 7–17, 270–288. Helsinki: Nysalor, 2020. ISBN 978-952-7275-43-6
  • Nummelin, Juri: Lukijalle. Teoksessa Nummelin, Juri (toim.): Kirotun kirjan vartija, s. 5–8. Helsinki: Jalava, 2016. ISBN 978-951-887-531-7
  • Petersen, Sandy & Mason, Mike & Fricker, Paul & Willis, Lynn & friends: Call of Cthulhu. Horror Roleplaying in the Worlds of H. P. Lovecraft – Keeper Rulebook. Ann Arbor, Michigan: Chaosium, 2015. ISBN 978-1-568-82430-7 (englanniksi)
  • Price, Robert M.: The Worst of the Cthulhu Mythos. (The Worst Horror in the World!!! -erikoisnumero) The Scream Factory, Autumn, 1992, nro 10. San Jose: Deadline Press. Archive.org. Viitattu 4.7.2021. (englanniksi)
  • Sadelehto, Markku: Esipuhe. Teoksessa Sadelehto, Markku (toim.): Musta kivi, s. 7–13. (FAN-sarja) Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995. ISBN 951-0-20103-0
  • Sadelehto, Markku: Esipuhe. Teoksessa Sadelehto, Markku (toim.): Lovecraftin lähteillä, s. 7–13. Helsinki: Jalava, 2013. ISBN 978-951-887-466-2
  • Wilson, Colin & Langford, David: Lovecraft, H. P. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 29.12.2020). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Sadelehto 1995, s. 7. (”Cthulhu Mythos, joka voidaan suomentaa Cthulhu-tarustoksi – – ”)
  2. ↑ a b Kivinen 1993, s. 9.
  3. ↑ a b c Langford 2020.
  4. ↑ Sadelehto 1995; Harms 1998, s. vii.
  5. ↑ Mäyrä 2005, s. 16.
  6. ↑ a b c Bauer 2019.
  7. ↑ Sadelehto 1995, s. 9.
  8. ↑ a b Harms 1998, s. vii.
  9. ↑ Sadelehto 1995 (s. 9) listaa neljä ensimmäistä, Lattu 2020 (s. 274–280) kaikki viisi tuntomerkkiä.
  10. ↑ Lattu 2020, s. 279–280.
  11. ↑ Kivinen 1993, s. 10–11.
  12. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Joshi & Schultz 2001 (hakusana ”Cthulhu Mythos”).
  13. ↑ ”Now all my tales are based on the fundamental premise that common human laws and interests and emotions have no validity or significance in the vast cosmos-at-large…. To achieve the essence of real externality, whether of time or space or dimension, one must forget that such things as organic life, good and evil, love and hate, and all such local attributes of a negligible and temporary race called mankind, have any existence at all.” (Joshi & Schultz 2001, s. 51.)
  14. ↑ Harms 1998, s. xv.
  15. ↑ Harms 1998, s. viii–ix.
  16. ↑ a b c Harms 1998, s. ix.
  17. ↑ a b c d e f g Harms 1998, s. x.
  18. ↑ Lattu 2020, s. 275.
  19. ↑ a b c d e f g h i j k l Sadelehto 1995, s. 7–13.
  20. ↑ Sadelehto 1995, s. 7–8; Ashley 1997.
  21. ↑ a b Wilson & Langford 1997.
  22. ↑ Harms 1998, s. vii–viii.
  23. ↑ Joshi & Schultz 2001 (hakusana ”Necronomicon”).
  24. ↑ ”Cthulhuism & Yog-Sothothery”. Joshi & Schultz 2001 (hakusana ”Cthulhu Mythos”).
  25. ↑ a b Ashley 1997.
  26. ↑ Nummelin 2016, s. 6.
  27. ↑ a b Sadelehto 1995, s. 8.
  28. ↑ a b Harms 1998, s. ix–x.
  29. ↑ Lubnow, Fred: Necronomicon Convention talk on the Biology of the Old Ones, Part 4 – Taxonomy of the Old Ones (H.P. Lovecraft!). Lovecraftian Science 26.9.2013. Viitattu 17.1.2021. (englanniksi)
  30. ↑ Sadelehto 1995, s. 11.
  31. ↑ Sadelehto 1995, s. 12.
  32. ↑ Sadelehto 2013, s. 7–13.
  33. ↑ a b c Sadelehto 1995, s. 7.
  34. ↑ Joshi & Schultz, s. 53. (”You will, of course, realize that all my stories, unconnected as they may be, are based on one fundamental lore or legend: that this world was inhabited at one time by another race, who in practicing black magic, lost their foothold and were expelled, yet love [sic] on outside ever ready to take possession of this earth again.”)
  35. ↑ Harms 1998, s. x–xi.
  36. ↑ a b Clute, John: Arkham House. Teoksessa Clute, John & Grant, John (toim.): The Encyclopedia of Fantasy. London: Orbit, 1997. ISBN 0-312-15897-1 Artikkelin verkkoversio (viitattu 29.12.2020). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  37. ↑ Harms 1998, s. xi.
  38. ↑ a b c d e f g h Harms 1998, s. xii.
  39. ↑ a b Harms 1998, s. xiii.
  40. ↑ Harms 1998, s. xii–xiii.
  41. ↑ Harms 1998, s. xvi.
  42. ↑ a b Harms 1998, s. xii–xiii.
  43. ↑ Sadelehto 1995, s. 8.
  44. ↑ a b Harms 1998, s. xiii.
  45. ↑ a b c d e Flatley, Joseph L.: The cult of Cthulhu: real prayer for a fake tentacle The Verge. 12.11.2013. Viitattu 2.3.2022. (englanniksi)
  46. ↑ a b c Engle, John: Cults of Lovecraft: The Impact of H. P. Lovecraft’s Fiction on Contemporary Occult Practices. Mythlore, Fall/Winter 2014, 33. vsk, nro 1, s. 85–98. SWOSU Digital Commons. Viitattu 2.3.2022. (englanniksi)
  47. ↑ a b c Eekhout, Nadine: Do you believe in the Lord and Saviour Cthulhu. The application of Lovecraft and his Cthulhu Mythos in Western Esotericism. (Teologian ja uskontotieteen maisterin opinnäyte) Leiden University, 2019. Student Repository (viitattu 2.3.2022). (englanniksi)
  48. ↑ Esimerkiksi Simonin Necronomiconin takakansi väittää seuraavaa: ”H. P. Lovecraft denied the Book's existence, but the dreaded NECRONOMICON has finally surfaced. Written in Damascus in the Eighth Century A.D. by the ’Mad Arab’ Abdul Alhazred – – Editor Simon overcame huge obstacles during his daring efforts to bring to light this, the most famous, the most potent, and potentially, the most dangerous Black Book known to the Western World – –” Ks. myös Harms 1998, s. xii.
  49. ↑ a b Harms 1998, s. xiv.
  50. ↑ Joshi 1996, s. 140–141.
  51. ↑ Sadelehto, Markku: Esipuhe. Teoksessa Lovecraft, H. P.: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia, s. 10–11. (Suomentaneet Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä) Helsinki: Jalava, 2009. ISBN 978-951-887-410-5
  52. ↑ Price 1992, s. 97–101.
  53. ↑ Lovecraft, H. P.: Vaaniva pelko ja muita kertomuksia, s. 340–341. (Suomentaneet Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä) Helsinki: Jalava, 2011. ISBN 978-951-887-437-2
  54. ↑ Harms 1998, s. 126–128.
  55. ↑ Lattu 2020, s. 279.
  56. ↑ Harms 1998, s. xiii, 233.
  57. ↑ Harms 1998, s. 126–128, 233.
  58. ↑ Harms 1998, s. 16–17.
  59. ↑ Harms 1998, s. 345–347.
  60. ↑ Harms 1998, s. 275–276.
  61. ↑ Harms 1998, s. 218–225.
  62. ↑ Harms 1998, s. 233.
  63. ↑ Petersen ym. 2015, s. 310.
  64. ↑ Lovecraft, H. P.: At the Mountains of Madness. Kirjoitettu ennen heinäkuuta 1931, julkaistu Astounding Storiesissa 1936. Wikisource 11.1.2021. (englanniksi)
  65. ↑ Harms 1998, s. 128–130.
  66. ↑ Harms 1998, s. 192–193.
  67. ↑ Harms 1998, s. 81–82.
  68. ↑ Harms 1998, s. 291–292; Petersen ym. 2015, s. 282–309.
  69. ↑ a b c Alban, Dan: Spirit of Lovecraft Haunts Cambridge, New England. The Harvard Law Record 21.10.2005. (Internet Archive) (englanniksi)
  70. ↑ Harms 1998, s. 195.
  71. ↑ a b c d e f Quotes Regarding the Necronomicon from Lovecraft’s Letters. The H. P. Lovecraft Archive, päivitetty 13.4.2004. Viitattu 11.1.2021. (englanniksi)
  72. ↑ Harms 1998, s. 380–382.
  73. ↑ Harms ym. 1998, s. 68–69.
  74. ↑ Lattu 2020, s. 274–275, 279–280.
  75. ↑ Petersen, Sandy & Willis, Lynn: Call of Cthulhu. Horror Roleplaying in the Worlds of H. P. Lovecraft, s. 120. (Sixth edition) Hayward: Chaosium, 2004. ISBN 978-156882181-8 (englanniksi)
  76. ↑ Harms 1998, s. 20; 117–118; 145–146; 153–154; 326. (”The name ’Mi-go’ does appear in Tibetan folklore, though the beings it describes bear little resemblance to Lovecraft’s.” Harms 1998, s. 20; 192–193.)
  77. ↑ Harms 1998, s. 20.
  78. ↑ Harms 1998, s. 73.
  79. ↑ Harms 1998, s. 145–146.
  80. ↑ Harms 1998, s. 326.
  81. ↑ Harms 1998, s. 117–118; 153–154.
  82. ↑ Harms 1998, s. 168–169.
  83. ↑ Harms 1998, s. 84–85.
  84. ↑ Price, Robert M.: Introduction. Teoksessa Kuttner, Henry: The Book of Iod, s. V–XIII. Hayward: Chaosium, 1995. ISBN 1-56882-045-3 (englanniksi)
  85. ↑ Harms 1998, s. 45–46.
  86. ↑ a b c d Nummelin 2016, s. 7.
  87. ↑ Hurtta 2010, s. 7.
  88. ↑ Hurtta, Boris (toim.): Kultainen naamio. Hyvinkää: Book Studio, 1993. ISBN 951-611-548-9
  89. ↑ Nummelin ym. 2012.
  90. ↑ Nummelin 2016.
  91. ↑ Ks. Luettelo suomennetuista H. P. Lovecraftin teoksista.
  92. ↑ Tuhkanen, Juho-Antti: ”Ikuisuuden kultakentillä, eli matka antologisti Markku Sadelehdon seurassa kirjallisuuden hämärille rajamaille”. Portti, 1995, 14. vsk, s. 20–43. Tampere: Tampereen Science Fiction Seura ry.
  93. ↑ Sadelehto 1995.
  94. ↑ Manninen, P. A.: Merkilliset kirjoitukset. Aikakone 1/1991. Viitattu 30.12.2020.

Suomalaisia Cthulhu-antologioita ja -kokoelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Cthulhu-tarusto&oldid=21795861”