Lokakuun vallankumous

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Bolševikkivallankaappaus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lokakuun vallankumous
Osa Venäjän vallankumousta
Pietarin Talvipalatsi valtauksen jälkeisenä päivänä 8. marraskuuta 1917.
Pietarin Talvipalatsi valtauksen jälkeisenä päivänä 8. marraskuuta 1917.
Päivämäärä:

6.–8. marraskuuta 1917 (J: 24.–26. lokakuuta)

Paikka:

Pietari, Venäjän tasavalta

Lopputulos:

Neuvosto-Venäjän perustaminen, valtataistelu ja lopulta Venäjän sisällissota

Osapuolet

bolševikit
vasemmisto­sosialisti­vallankumoukselliset
anarkistit

Venäjän väliaikainen hallitus

Komentajat

Vladimir Lenin
Lev Trotski
Vladimir Antonov-Ovsejenko

Aleksandr Kerenski

Vahvuudet

n. 10 000 sotilasta (?)
n. 20 000 punakaartilaista

enintään 10 000 sotilasta

Lokakuun vallankumous (Neuvostoliitossa myös lokakuun suuri sosialistinen vallankumous) oli Venäjällä marraskuussa (juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa) 1917 tapahtunut poliittinen mullistus, jossa sosialistinen bolševikkipuolue syrjäytti Venäjän väliaikaisen hallituksen ja otti vallan työläisneuvostojen nimissä. Tämä johti Neuvosto-Venäjän perustamiseen.

Lokakuun vallankumous oli jatkumoa aiemmin samana vuonna tapahtuneelle helmikuun vallankumoukselle, jonka yhteydessä keisarinvalta oli kukistunut, ja ne muodostavat yhdessä Venäjän vallankumouksena tunnetun kokonaisuuden. Lokakuun vallankumouksella tarkoitetaan erityisesti maan pääkaupungissa Pietarissa 6.–8. marraskuuta (24.–26. lokakuuta) 1917 suoritettua vallankaappausta, mutta vallankumous jatkui sen jälkeen valtataisteluna ja vuosina 1918–1922 käytynä Venäjän sisällissotana, jonka päätteeksi bolševikit saivat vakiinnutettua yksinvaltansa.

Bolševikkien suosio oli kasvanut nopeasti vuoden 1917 aikana, sillä he lupasivat kansalle ”rauhaa, maata ja leipää” ja kaiken vallan siirtämistä neuvostoille, kun taas väliaikainen hallitus menetti suosionsa jatkettuaan tappiollista ensimmäistä maailmansotaa ja viivyteltyään lupaamiaan uudistuksia. Toisin kuin jokseenkin spontaanisti puhjennut helmikuun vallankumous, lokakuun vallankumous oli bolševikkien johdon huolella suunnittelema ja keskitetysti johdettu kaappaus. Avainhenkilöt olivat bolševikkien johtaja Vladimir Lenin ja Pietarin neuvoston johtaja Lev Trotski, jonka aloitteesta vallankumous suoritettiin samaan aikaan toisen yleisvenäläisen neuvostokongressin kanssa. Vallanvaihdos Pietarissa oli lähes veretön, mutta väliaikaisen hallituksen istuntopaikkana toimineen Talvipalatsin hallinnasta käytiin pienimuotoinen taistelu.

Lokakuun vallankumouksesta tuli kommunististen liikkeiden esikuva kaikkialla maailmassa. Lokakuun vallankumouksen vuosipäivää juhlittiin Neuvostoliitossa näyttävästi 7. marraskuuta vuoteen 1990 saakka.

Nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi ”lokakuun vallankumous” viittaa Venäjällä tuolloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaiseen ajankohtaan, vaikka nykyisen gregoriaanisen kalenterin mukaan se tapahtui marraskuussa. Vastustajien propagandassa ja 1920-luvun alkuun saakka bolševikkien omassakin kirjallisuudessa käytettiin myös nimitystä ”lokakuun vallankaappaus”.[1]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin ja bolševikkien oppi vallankumouksesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vladimir Lenin vuonna 1916.

Vladimir Lenin oli jo 1900-luvun alussa tullut siihen tulokseen, että sosialistinen vallankumous Venäjällä ei tulisi tapahtumaan pelkästä työväenluokan omasta aloitteesta, vaan pienen vallankumouksellisen etujoukon olisi johdettava kehitystä. Hän kannatti myös Karl Marxin oppien sovellettua tulkintaa, jonka mukaan Venäjä voisi siirtyä porvarillisen vallankumouksen jälkeen varsin nopeasti seuraavaan, sosialistiseen vallankumoukseen. Tämä muodostui bolševikkien opiksi, kun taas Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen maltillisempaa siipeä edustaneet menševikit pitivät välttämättömänä odottaa teollisen kapitalismin ja porvarillisen demokratian kehittymistä Venäjälle ennen kuin sosialismiin siirtymistä voitaisiin tavoitella.[2]

Siinä missä Marxin mukaan sosialistinen vallankumous puhkeaisi ensimmäisenä pisimmälle kehittyneissä kapitalistisissa maissa, Lenin arveli maailmanvallankumouksen voivan alkaa myös takapajuiselta Venäjältä, koska se oli ”imperialismin heikoin lenkki”. Hänen mielestään sosialistinen vallankumous Venäjällä olisi kuitenkin mielekäs vain sillä oletuksella, että se laajenisi pian muihin maihin.[3] Marxin teorioiden mukaan sosialistista vallankumousta seuraisi ”proletariaatin diktatuuriksi” kutsuttu välivaihe. Toisin kuin useimmat länsimaiden sosialistit, Lenin tulkitsi sen tarkoittavan kirjaimellisesti poliittista diktatuuria.[4]

Helmikuun vallankumous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Helmikuun vallankumous

Venäjä kävi vuodesta 1914 ensimmäistä maailmansotaa, mutta maan sotamenestys oli huono ja tappiot valtavia. Tämä lisäsi epäluottamusta tsaari Nikolai II:n hallintoa kohtaan ja oppositio duumassa vahvistui. Sota aiheutti myös inflaation ja tarvikepulan suurissa kaupungissa.

Helmikuun vallankumous alkoi Pietarin tehdastyöläisten lakkoliikehdintänä. Maaliskuun alussa pääkaupungissa puhkesi spontaani yleislakko ja sadattuhannet työläiset alkoivat marssia kaduilla vaatien leipää ja hallituksen vaihtamista. Mielenosoituksia hajottamaan määrätyt sotilaat siirtyivät mielenosoittajien puolelle ja ottivat koko Pietarin haltuunsa. Duuman oppositiopoliitikot perustivat väliaikaisen komitean, joka asetti 15. (2.) maaliskuuta ruhtinas Georgi Lvovin johtaman väliaikaisen hallituksen. Menševikit perustivat samaan aikaan työläisiä ja sotilaita edustaneen Pietarin neuvoston. Nikolai II luopui pakon edessä kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitšin hyväksi, joka luovutti hallitsijan vallan väliaikaiselle hallitukselle seuraavana päivänä, 16. (3.) maaliskuuta.

Helmikuun vallankumouksen jälkeinen kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksoisvalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä vallitsi helmikuun vallankumouksen jälkeen niin sanottu kaksoisvalta (dvojevlastije) väliaikainen hallituksen ja Pietarin neuvoston tehdessä päätöksiä rinnakkain ilman selvästi määriteltyjä valtaoikeuksia. Koska tsaarin vallankumouksen yhteydessä hajottamaa duumaa ei enää kutsuttu uudelleen koolle, väliaikaisen hallituksen oli tarkoitus käyttää sekä hallitsijan että parlamentin valtaoikeuksia siihen saakka kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous kokoontuisi. Lähimpänä minkäänlaista kansanedustuslaitosta ollut Pietarin neuvosto – ja viime kädessä sen toimeenpaneva komitea – sai eräänlaisen veto-oikeuden väliaikaisen hallituksen päätöksiin, mutta käytti tosiasiassa myös itse lainsäädäntövaltaa. Se esimerkiksi antoi 14. (1.) maaliskuuta niin sanotun määräyksen nro 1, joka osittain siirsi armeijan sisäisen päätösvallan upseereilta sotilaiden neuvostoille ja antoi neuvostolle oikeuden kumota hallituksen sotilaallisia käskyjä. Työläisten ja sotilaiden neuvostoja perustettiin pian kaikkialle, ja ne käyttivät paikallista valtaa työpaikoilla ja armeijan yksiköissä, mutta valtakunnalliselle tasolla Pietarin neuvosto säilytti erityisasemansa ja siihen lisättiin edustajia myös muista kaupungeista.[5][6]

Bolševikkien nousu ja väliaikaisen hallituksen epäsuosio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjää hallitsi aluksi liberaali oikeisto. Menševikit ja sosialistivallankumoukselliset (”eserrät”) katsoivat välttämättömäksi tukea toistaiseksi liberaalin porvarillisen demokratian kehitystä. Aluksi myös bolševikkien Venäjällä oleskellut johto (muun muassa Lev Kamenev ja Josif Stalin) ajatteli samoin. Maanpaosta Saksan avustuksella huhtikuussa 1917 palannut Lenin kuitenkin julisti niin sanotuissa huhtikuun teeseissään paljon radikaalimman ohjelman, jonka mukaan bolševikkien lyhyen tähtäimen tavoitteena tulisi olla väliaikaisen hallituksen syrjäyttäminen, kaiken vallan siirtäminen neuvostoille ja sitä kautta toteutettava sosialistinen vallankumous. Alkuhämmennyksen jälkeen bolševikkipuolue omaksui tämän ohjelman, mutta monet puoluejohdossakin epäilivät sen mielekkyyttä.[7][8] Erityisesti Kamenevin johtama ryhmä puoluejohdossa suhtautui penseästi Leninin kumoussuunnitelmiin ja kannatti mieluummin kaikkien sosialististen puolueiden yhteishallituksen tavoittelua.[9][10] Kesäkuussa 1917 Pietarissa pidetyssä ensimmäisessä työläisneuvostojen edustajakokouksessa bolševikkien ryhmä oli vielä selvästi pienempi kuin eserrien tai menševikkien, ja he eristäytyivät muista ryhmistä jyrkällä esiintymisellään.[11][12]

Väliaikaisen hallituksen suurimpia virheitä oli ensimmäisen maailmansodan jatkaminen, vaikka armeijan ajautuminen sisäiseen sekasortoon teki voiton yhä mahdottomammaksi.[13] Aluksi hallituksessa toivottiin, että epäsuositun tsaarin kukistuminen nostattaisi kansan parissa uuden isänmaallisen innon ja uskon voittoon, mutta pian sodan kannatus alkoi aleta sotilaidenkin keskuudessa. Vasemmistopuolueet tuomitsivat sodan imperialistisena ja kapitalistisena, ja Pietarin neuvosto vaati vetoomuksessaan sovintorauhaa ilman aluevaltauksia tai sotakorvauksia. Muut ympärysvallat eivät hyväksyneet tätä vaan vaativat Venäjää jatkamaan sotaa.[14] Kun julkisuuteen vuoti toukokuun alussa ulkoministeri Pavel Miljukovin Venäjän liittolaisille osoittama salainen nootti, jossa hän lupasi Venäjän jatkavan sotaa loppuun asti ja odottavan aluelaajennuksia aiemmin tehtyjen salaisten sopimusten mukaisesti, Pietarissa puhkesi hänen eroaan vaatineita suuria mielenosoituksia.[14][13]

Pääministeri Aleksandr Kerenski työhuoneessaan Talvipalatsissa.

Arvostelun kohteeksi joutuneet ulkoministeri Miljukov ja sotaministeri Aleksandr Gutškov erosivat toukokuun alkupuolella, mikä heikensi porvarillisten puolueiden asemaa hallituksessa, sillä Miljukov oli kadettipuolueen ja Gutškov oktobristien johtaja. Hallituspohjaa laajennettiin ottamalla menševikit mukaan ja antamalla eserrille lisää vastuuta, minkä jälkeen bolševikit muodostivat yksinään opposition vasemmalla. Kadettipuolueen muutkin ministerit lähtivät heinäkuussa Ukrainan itsehallintoa koskeneen kiistan vuoksi, jolloin myös Lvov erosi ja eserrien Aleksandr Kerenski tuli hänen tilalleen pääministeriksi. Elokuusta lokakuuhun eserrät ja menševikit olivat enemmistönä ja kantavana voimana hallituksessa. Kun muut sosialistiset puolueet olivat näin sidottuja hallitukseen ja sen politiikkaan, bolševikit alkoivat nopeasti lisätä kansansuosiotaan käyttämällä iskulauseita “rauhaa, maata ja leipää” ja ”kaikki valta neuvostoille”.[15][16][14]

Toinen hallituksen suurista virheistä oli hidastelu perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsumisessa. Hallitus lykkäsi maareformin ja muiden kipeästi toivottujen uudistusten toteuttamista sillä varjolla, että niistä voitaisiin päättää vasta kansalliskokouksessa tai sodan jälkeen. Kerenskin aikana hallitus alkoi muutenkin keskittyä yhä enemmän pelkkien juoksevien asioiden hoitamiseen uudistuspolitiikan sijasta. Bolševikit saattoivat väittää hallituksen jarruttavan kansanvaltaisia uudistuksia tahallaan.[13] Kerenskin päätös asettua asumaan ja työskentelemään Talvipalatsiin, entiseen tsaarien asuntoon, vahvisti kielteistä mielikuvaa hänen hallinnostaan.[17]

Bolševikit myös pidäkkeettä myötäilivät helmikuun vallankumouksesta käynnistynyttä Venäjän valtakunnan hajaantumiskehitystä. He antoivat esimerkiksi vähemmistökansallisuuksille suurempia lupauksia itsenäisyydestä kuin mikään muu puolue uskalsi esittää.[18]

Huhtikuun kriisi ja heinäkuun päivät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Heinäkuun päivät

Väliaikaista hallitusta uhkasivat kahdesti Pietarin kaduilla puhjenneet levottomuudet, joita bolševikit pyrkivät hyödyntämään, aikeenaan mahdollisesti kaataa hallitus samalla tavalla kuin tsaarinvalta oli kaadettu. Ensimmäinen tapaus oli edellä mainittu hallituksen ulko- ja sotapolitiikan vastainen mielenosoitusliike, joka puhkesi spontaanisti 3. toukokuuta (20. huhtikuuta) mutta talttui itsestään Pietarin neuvoston asetuttua jo seuraavana päivänä sitä vastaan.[19] Muutamia ihmisiä kuoli väkivaltaisissa yhteenotoissa Nevski prospektilla, jossa oli sekä hallitusta tukevia että vastustavia mielenosoittajia.[14]

Suuremmaksi kehittyi osin bolševikkien ja osin anarkistien yllytyksestä Pietarissa 16.–17. heinäkuuta (3.–4. heinäkuuta) puhjennut työläisten ja kapinallisten sotilaiden kansannousu, jota bolševikkien johto toisaalta pyrki ohjailemaan ja hyödyntämään, mutta jonka se yritti myös tappion ja vastatoimien pelossa viime hetkellä turhaan estää. Itsenäisesti toiminut bolševikkien sotilasorganisaatio lietsoi kapinaa ilman puoluejohdon lupaa. Hallitus kukisti heinäkuun levottomuudet sotavoimalla, vangitsi tapahtumiin yhdistettyjä bolševikkien johtajia ja lakkautti puolueen lehdet. Lenin piiloutui ja pakeni Suomeen, sillä romuttaakseen hänen kannatuksensa hallitus oli julkistanut tiedustelutietoja hänen yhteistyöstään Saksan kanssa, ja hän pelkäsi kuolemantuomiota maanpetoksesta.[20][21][22] Kerenskin hallitus ei nostanut syytteitä useimpia vangittuja bolševikkijohtajia vastaan, ja melkein kaikki laskettiin vapaiksi elo–syyskuun aikana. Kerenski ja hallitus pelkäsivät tässä vaiheessa enemmän oikealta tulevaa vastavallankumousta kuin bolševikkeja.[23]

Väliaikainen hallitus horjuu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouden ja armeijan ongelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä oli sotamateriaalihankintojen vuoksi jo entuudestaan valtava ulkomaanvelka liittolaismailleen. Väliaikainen hallitus painatti miljardien ruplien arvosta uusia seteleitä, mikä kuitenkin kiihdytti inflaatiota. Hinnat nelinkertaistuivat kesän ja alkusyksyn 1917 aikana.[24] Inflaation vuoksi talonpoikien oli jatkuvasti yhä vähemmän kannattavaa myydä viljaansa kaupunkeihin, minkä seurauksena Pietarin ruokahuoltotilanne heikkeni koko ajan. Samalla kaupunkien elinkustannukset nousivat nopeasti ja työttömyys alkoi lisääntyä.[25]

Myös armeijan taistelutahto ja -kyky heikkenivät jatkuvasti ja sotilaita alkoi karkailla joukoittain, sillä he halusivat päästä osallistumaan maaseudulla oletettuun maanjakoon. Armeija kykeni enää vain vaivoin pidättelemään saksalaisten etenemistä Baltiassa.[25] Heinäkuun alkupuolen epäonnistunut Kerenskin hyökkäys jäi Venäjän armeijan viimeiseksi merkittäväksi aloitteeksi sodassa.[26] Aloite siirtyi Saksan armeijalle, joka valtasi Riian 3. syyskuuta ja käynnisti maihinnousun Saarenmaalle, Hiidenmaalle ja Muhulle 12. lokakuuta.[27] Vallankumousta pelännyt väliaikainen hallitus määräsi siirtämään levottomia armeijan yksiköitä Pietarin varuskunnasta rintamalle, mutta tämä vain käänsi tyytymättömät sotilaat lopullisesti bolševikkien puolelle.[28]

Kornilovin kapina ja pääministeri Kerenskin heikkenevä asema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kornilovin kapina

Tilanne kääntyi pian jälleen bolševikkien eduksi. Oikeiston menetettyä uskonsa Kerenskin hallitukseen pääministerin kanssa riitautunut armeijan päällikkö, jalkaväenkenraali Lavr Kornilov määräsi 9. syyskuuta (27. elokuuta) III armeijakunnan irtautumaan rintamalta ja etenemään kohti Pietaria ilmeisenä aikeenaan kaapata valta. Väliaikainen hallitus joutui pyytämään apua Pietarin neuvostolta ja aseistamaan työläisjoukkoja torjuakseen Kornilovin joukkojen etenemisen pääkaupunkiin.[29][30] Monet näistä aseista päätyivät ja jäivät bolševikeille.[31] Viidessä päivässä kukistunut kapina vain vahvisti äärivasemmistoa ja lisäsi sotilaiden hyökkäyksiä vastavallankumouksellisiksi epäiltyjä upseereita vastaan.[30] Kornilovin kapinan yhteydessä pääosa väliaikaisesta hallituksesta erosi ja Kerenski hallitsi jonkin aikaa lähes diktaattorina,[32] kunnes kokosi 10. lokakuuta (27. syyskuuta) vielä yhden, porvarienemmistöisen hallituksen.[33] Hän otti itselleen armeijan ylipäällikkyyden.[34]

Kerenskin asemaa heikensi samoihin aikoihin tapahtunut sosialistivallankumouksellisen puolueen jakautuminen. Omaksi puolueekseen erkaantuneet vasemmistososialistivallankumoukselliset (”vasemmistoeserrät”) asettuivat hallitusta vastaan ja lähentyivät bolševikkeja. Myös menševikit olivat jakaantumassa vasemmisto- ja oikeistosiipeen, joista vain jälkimmäinen halusi tukea hallitusta.[35] Syyskuussa Kerenski lakkautti hallituksen poliittisen vastavakouluosaston, jota bolševikit olivat kiivaasti arvostelleet.[36]

Luodakseen väliaikaiselle hallitukselle edes jonkinlaisen demokraattisen legitimiteetin Kerenski kutsui 27. (14.) syyskuuta koolle niin sanotun demokraattisen neuvottelukokouksen, jonka päätöksellä perustettiin tilapäinen neuvoa-antava edustuselin, Venäjän tasavallan väliaikainen neuvosto eli ”esiparlamentti”.[37] Sen paikat jaettiin kiintiöinä eri puolueille ja elinkeinoelämän eturyhmille. Esiparlamentti asetettiin 15. (2.) lokakuuta ja se kokoontui ensi kerran viisi päivää myöhemmin.[38] Sekä demokraattinen neuvottelukokous että esiparlamentti kuitenkin vain nostivat selvemmin esiin hallituspuolueiden riitaisuuden, hallituksen itsevaltaisuuden ja vähenevän luottamuksen Kerenskiä kohtaan.[37] Bolševikit osallistuivat demokraattiseen neuvottelukokoukseen ja aluksi myös esiparlamenttiin, vaikka Suomesta ohjeita lähettänyt Lenin vastusti niitä ”perustuslaillisuusilluusiona”. Leninin vaatimuksesta bolševikkien edustajat marssivat ulos esiparlamentista sen ensimmäisenä istuntopäivänä 20. (7.) lokakuuta.[39][38] Muut vasemmistopuolueet masinoivat esiparlamentissa 6. marraskuuta (24. lokakuuta) äänestyksen, joka käytännössä merkitsi epäluottamuslausetta Kerenskin hallitukselle.[40]

Bolševikit valtaavat Pietarin neuvoston

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit pitivät 8.–15. elokuuta (26. heinäkuuta – 2. elokuuta) kuudennen puoluekokouksensa salaa ja ilman Leniniä.[17] Kokouksessa puolue päätti yrittää aseellista vallanottoa sopivan tilaisuuden koittaessa.[1] Bolševikit menestyivät Pietarin kaupunginvaltuuston vaaleissa 2. syyskuuta (20. elokuuta), mikä osoitti puolueen kannatuksen olevan nousussa heinäkuun kapinan epäonnistumisesta ja oikeistolehtien esittämistä maanpetossyytöksistä huolimatta.[17]

Lev Trotski.

Lokakuun vallankumouksen kannalta ratkaisevaa oli, että bolševikit saivat käsiinsä Pietarin neuvoston johdon, joka oli sitä ennen ollut menševikkien ja sosialistivallankumouksellisten käsissä. Bolševikkien ehdotus Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean vaihtamisesta sai 22. (9.) syyskuuta pidetyssä neuvoston täysistunnossa enemmistön äänistä, sillä epäsuosituksi käynyt pääministeri Kerenski oli leimannut vanhan puheenjohtajiston, johon hän nimellisesti kuului. Bolševikit ja vasemmistoeserrät saivat nyt yhdessä enemmistön toimeenpanevaan komiteaan ja sen puhemiehistöön. Neuvoston puheenjohtajaksi valittiin 8. lokakuuta (25. syyskuuta) Lev Trotski, joka oli ollut lyhyesti myös vuoden 1905 ensimmäisen Pietarin neuvoston johdossa, tuolloin vielä menševikkinä.[41] Trotski oli liittynyt bolševikkeihin melko hiljattain mežraiontsy-ryhmästä ja vapautunut vain kolme viikkoa aiemmin vankilasta takuita vastaan, mutta Leninin poissa ollessa hänestä tuli nopeasti bolševikkien tärkein johtaja Pietarissa.[42]

Bolševikit saivat enemmistön myös Moskovan neuvostoon 2. lokakuuta (19. syyskuuta).[43] Bolševikkien elokuun puoluekokous oli päättänyt luopua tunnuksesta ”Kaikki valta neuvostoille”, mutta päätös käytännössä pyörrettiin puolueen saatua enemmistön Pietarin ja Moskovan neuvostoihin.[44][45] Ensimmäinen neuvostojen edustajakokous oli kesäkuussa asettanut paikallisten neuvostojen yläpuolelle yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean (VTsIK), mutta koska bolševikit olivat siinä vähemmistönä, he sivuuttivat toistaiseksi sen.[43]

Pietarin sotilaallinen vallankumouskomitea

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Menševikkien ja eserrien aloitteesta Pietarin neuvoston alaisuuteen perustettiin 29. (16.) lokakuuta Pietarin sotilaallinen vallankumouskomitea, joka aloitti toimintansa 2. marraskuuta (20. lokakuuta) ja jonka nimelliseksi johtajaksi valittiin vasemmistoeserrä Pavel Lazimir. Sotilaallisen vallankumouskomitean alkuperäinen tarkoitus oli luoda koordinoitu johto, jonka avulla sotilaita ja työläisiä voitaisiin yhdessä käyttää pääkaupungin puolustamiseen saksalaisilta tai Kornilovin kapinan kaltaisilta hankkeilta. Komitea oli kuitenkin Trotskin alainen ja bolševikit saivat siihen enemmistön, joten siitä tuli heille täydellinen työkalu omiin tarkoituksiinsa. Komitea lähetti 3.–4. marraskuuta (21.–22. lokakuuta) omat edustajansa Pietarin jokaiseen kasarmiin, ja sotilasneuvostot kaikissa paitsi kolmessa kasarmissa vannoivat sille uskollisuutta.[28][46]

Vallankumouksen tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Boris Kustodijevin maalaus "Bolsevikki"

Bolševikkien valmistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskuskomitean kiistely ja päätös vallankumouksesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingissä piileskellyt Lenin näki syyskuun lopussa tilaisuuden tulleen ja kehotti kahdessa bolševikkien keskuskomitealle lähettämässään kirjeessä puoluetta ryhtymään välittömästi toimiin vallan kaappaamiseksi ennen kuin otollinen hetki menisi ohi. Pietarissa 28. (15.) syyskuuta kokoontunut keskuskomitea piti ratkaisua vielä ennenaikaisena ja päätti sivuuttaa Leninin ohjeet.[47][48][49] Keskuskomiteassa ajatusta vastustivat varsinkin Lev Kamenev ja Grigori Zinovjev.[1] Helsingistä Viipuriin siirtynyt Lenin alkoi tämän jälkeen painostaa keskuskomiteaa uhkaamalla erota, jos häntä ei toteltaisi.[49][50]

Lenin palasi lopulta salaa Suomesta Pietariin ja osallistui 23. (10.) lokakuuta keskuskomitean kokoukseen, jossa hyväksyttiin äänin 10–2 hänen muotoilemansa päätöslauselma ”aseellinen kapina on väistämätön ja aika on sille täysin kypsä”. Kamenev ja Zinovjev äänestivät vastaan.[1][47][51][52] Päätös vahvistettiin 29. (16.) lokakuuta laajennetussa keskuskomitean istunnossa, johon osallistui edustajia myös muista bolševikkien elimistä.[1][47] Kamenevin ja Zinovjevin mielestä puolue ei ollut vielä tarpeeksi vahva ottamaan valtaa yksin. He vastustivat Leninin kaappaussuunnitelmaa niin päättäväisesti, että lähettivät bolševikkien puolue-elimille omissa nimissään kiertokirjeen, jossa varoittivat ryhtymästä mihinkään ainakaan ennen neuvostokongressin ja kansalliskokouksen kokoontumista.[51] Kamenev jopa erosi keskuskomiteasta ja selosti kantansa menševikkien Novaja Žizn -lehdessä julkaistussa haastattelussa, jossa hän rivien välissä paljasti puolueensa kaappaussuunnitelman olemassaolon. Lenin vaati Kamenevin ja Zinovjevin erottamista puolueesta vahingollisen tietovuodon vuoksi, mutta asiasta ei tehty päätöstä.[53][54]

Neuvostokongressin hyödyntäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräät bolševikkien pietarilaiset edustajat ilmoittivat, että työläiset ja sotilaat eivät luultavasti tukisi pelkästään puolueen nimissä tapahtuvaa vallankaappausta.[55] Trotskin aloitteesta sitä päätettiin lykätä vielä viikolla, jotta se voitaisiin ajoittaa samanaikaisesti Pietarissa kokoontuvan toisen yleisvenäläisen neuvostojen edustajakokouksen kanssa. Näin bolševikit voisivat väittää siirtäneensä vallan neuvostoille eivätkä itselleen, jolloin kaappaus todennäköisesti kohtaisi vähemmän vastarintaa. Lenin ei nähnyt Trotskin suunnitelman oveluutta ja vastusti jyrkästi kaikkia viivytyksiä. Kerenskin heikko ja epäsuosittu hallitus saattaisi kaatua milloin hyvänsä, ja sen tilalle tulisi luultavasti joko oikeistodiktatuuri tai menševikkien toivoma sosialististen puolueiden yhteinen koalitio, jolloin bolševikit kummassakin tapauksessa menettäisivät tilaisuuden saada valta kokonaan itselleen.[47] Lisäksi perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit oli viimein määrä järjestää 25. (12.) marraskuuta, ja se kokoontuisi 11. joulukuuta (28. marraskuuta). Bolševikkien olisi edullisempaa kaapata valta ennen sitä, sillä he tuskin saisivat kansalliskokoukseen enemmistöä ja epädemokraattinen väliaikainen hallitus olisi paljon helpompi syrjäyttää kansan nimissä kuin demokraattisesti valittu kansalliskokous.[56]

Joukko Pietarin seudun bolševikkienemmistöisiä työläisneuvostoja piti 24.–29. (11.–16.) lokakuuta omin päin ”Pohjoisen alueen neuvostojen kongressin”, joka julistautui toisen yleisvenäläisen neuvostokongressin valmistavaksi kokoukseksi ja yritti jakaa tietyille neuvostoille ylimääräisiä edustajamandaatteja vahvistaakseen bolševikkien asemaa tulevassa kongressissa.[56] Lisäksi monet ei-bolševikkienemmistöiset sotilasneuvostot kieltäytyivät lähettämästä edustajiaan kokoukseen. Sotilaiden edustajia saapui kuitenkin juuri riittävästi takaamaan edustajakokouksen uskottavuuden.[57]

Kumousorganisaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pietarilainen punakaarti.

Bolševikit olivat pian helmikuun vallankumouksen jälkeen perustaneet puolueelle erityisen sotilasjärjestön, jota johtivat Nikolai Podvoiski ja Vladimir Nevski.[58] Toukokuusta alkaen bolševikit olivat muodostaneet tehtaita valvoneista työläisjoukoista myös omia punakaarteja, mutta ne eivät olleet erityisen uskollisia puolueelle ja osin sulautuivat Pietarin neuvoston perustamaan kansanmiliisiin.[59][60] Hallitus oli kieltänyt punakaartit heinäkuun päivien jälkeen, mutta syyskuussa niiden sallittiin järjestäytyä ja aseistautua uudelleen Kornilovin kapinan torjumiseksi.[30] Punakaartien käyttökelpoisuus lisääntyi, kun ne määrättiin marraskuun alussa Pietarin sotilaallisen vallankumouskomitean alaisuuteen. Trotski määräsi Pietarin neuvoston nimissä asetehtaat luovuttamaan kiväärejä punakaarteille, jotka näin saivat viime hetkellä kunnon aseistuksen.[28]

Trotskin alainen Pietarin sotilaallinen vallankumouskomitea oli vallankumouksen tärkein johtokeskus. Sen puheenjohtajaksi Lazimirin tilalle tuli viime hetkellä bolševikki Podvoiski.[61] Bolševikkien keskuskomitea perusti lisäksi 29. lokakuuta vallankumouksen toimeenpanoa varten viisihenkisen keskuksen, johon kuuluivat Andrei Bubnov, Feliks Dzeržinski, Josif Stalin, Jakov Sverdlov ja Moisei Uritski. Tämän elimen todellinen merkitys vallankumouksen johtamisessa on epäselvä. Myöhemmässä Stalinin valtakauden historiankirjoituksessa sitä väitettiin todelliseksi johtokeskukseksi, koska siten voitiin korostaa Stalinin ja vähätellä Trotskin osuutta.[62]

Vallankaappaus Pietarissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voimasuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit johtivat vallankumousta Pietarin keskustan itäpuolella sijainneesta entisestä aatelisneitojen yksityiskoulusta Smolnan instituutista, johon olivat sijoittuneet Pietarin neuvosto ja sen tärkeimmät toimielimet sekä puolueen keskuskomitea. Pietarin sotilaallisen vallankumouskomitean alaisuudessa oli noin 150 000 sotilasta Pietarin varuskunnista, Itämeren laivaston matruuseja Kronstadtista ja Helsingistä sekä noin 20 000 punakaartilaista.[1] Todellisuudessa ylivoimaisesti suurin osa varuskuntien sotilaista ei aktiivisesti tukenut bolševikkien kaappausta, vaan julistautui ”puolueettomiksi”, mutta sekin käytännössä riitti bolševikeille, sillä hallituksen puolella oli vielä harvempia.[63] Väliaikaista hallitusta puolustamassa oli enintään 10 000 sotilasta, pääosin upseerikoulujen oppilaita ja kadetteja sekä joitain iskujoukkoja ja kasakkarykmenttejä.[1]

Bolševikit suorittivat vallankumouksensa pääosin yksin, mutta saivat aktiivista tukea myös anarkisteilta, jotka kannattivat tässä vaiheessa samoja välittömiä tavoitteita.[64]

Kerenskin hallitus ei ilmeisesti yrittänyt torjua bolševikkien kaappaushanketta ennalta, koska Kerenski uskoi kykenevänsä kukistamaan kapinan ja voivansa käyttää sitä perusteena bolševikkien toiminnan lopulliseen tukahduttamiseen.[65][66] Oikeistolehdissä julkaistiin virheellisiä tietoja hallituksen varautumisesta kapinan puhkeamiseen 30. lokakuuta sekä 2. ja 4. marraskuuta. Bolševikit hyötyivät toistuvista vääristä hälytyksistä.[66]

Pääkaupungin haltuunotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit saivat tekosyyn ryhtyä toimintaan, kun väliaikainen hallitus määräsi aamuyöllä 6. marraskuuta (24. lokakuuta) lakkautettaviksi puolueen kaksi tärkeintä lehteä, Soldat- ja Rabotši put -lehdet, joista jälkimmäinen oli Pravdan seuraaja. Hallitus komensi samalla junkkariosastoja turvaamaan muutamia strategisia kohteita Pietarissa. Junkkarit miehittivät aamulla bolševikkien lehtipainon ja katkaisivat Smolnan puhelinyhteydet. Hallitus valmistautui antamaan pidätysmääräyksen sotilaallisen vallankumouskomitean johtajista, ja Pietarin sotilaspiirin esikunta määräsi vangitsemaan komitean komissaarit kaikissa varuskunnissa, mutta käskyä ei noudatettu. Sotilaallinen vallankumouskomitea lähetti miehiä liettualaisesta rykmentistä ja sapööripataljoonasta valtaamaan lehtipainon takaisin vain muutamaa tuntia sen sulkemisen jälkeen ja kutsui muut joukkonsa käskynjaolle Smolnaan. Junkkarit yrittivät avata Nevajoen ylittävät nostosillat estääkseen joukkojen siirtymisen esikaupungeista keskustaan, mutta punakaartilaiset valtasivat kaikki sillat kahta lukuun ottamatta ja laskivat ne takaisin. Päivän aikana punakaartilaiset miehittivät myös lennätintoimistot ja Baltian rautatieaseman.[1][67]

Risteilijä Aurora.

Myöhään illalla Lenin saapui pietarinsuomalaisen bolševikin Eino Rahjan saattamana[68] valepuvussa salaisesta asunnostaan Smolnaan, jossa Trotski johti sotilasoperaatiota. Marraskuun 7. päivän (25. lokakuuta) vastaisena yönä bolševikkien joukot miehittivät Pietarin loput rautatieasemat, sotilaspiirin esikunnan, pääpostitoimiston, puhelinkeskuksen, sähkölaitoksen ja keskuspankin tilat kohtaamatta juuri vastarintaa.[1][67] Puhelinkeskuksen hallinnasta käytiin pieni taistelu sitä puolustaneita junkkareita vastaan, ja muutamia kuoli.[69] Smolnan puhelinyhteydet kytkettiin takaisin ja väliaikaisen hallituksen istuntopaikkana toimineen Talvipalatsin yhteydet vastaavasti katkaistiin. Aamun koittaessa bolševikit käytännössä hallitsivat kaupunkia.[1][67] Lisäksi aamuyöllä bolševikkeja tukenut Itämeren laivaston risteilijä Aurora asettui Nevalle Nikolain sillan luo, josta saattoi uhata kaupungin keskustaa.[1][69]

Seuraavan päivän aikana bolševikit valtasivat myös Marian palatsin ja hajottivat siellä kokoontuneen esiparlamentin. Amiraliteetti vallattiin illalla.[1]

Vallanvaihto Pietarissa tapahtui niin huomaamattomasti, että normaali elämä kaupungissa ei juuri häiriintynyt ja suurin osa asukkaista ei huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa tapahtuneen: kaupat olivat auki, sanomalehdet ilmestyivät, raitiovaunut kulkivat ja teatterit järjestivät näytöksiä.[70][1]

Talvipalatsin valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naisvapaaehtoisten kuolemanpataljoona Talvipalatsin aukiolla 7. marraskuuta valmiina puolustamaan väliaikaista hallitusta.

Bolševikit julkaisivat jo aamupäivällä 7. marraskuuta tiedotteen, jonka mukaan väliaikainen hallitus oli syrjäytetty ja valta siirtynyt Pietarin sotilaalliselle vallankumouskomitealle. Hallitus oli kuitenkin tuolloin vielä turvassa Talvipalatsissa. Palatsia suojeli häthätää koottu noin 2 700 hengen varuskunta, johon kuului junkkareita, kasakoita, tykistöä, vapaaehtoinen naiskomppania, polkupyöräpataljoona ja sotainvalideja. Bolševikkien ensimmäiset hyökkäykset palatsia vastaan torjuttiin vaivatta, mutta illalla palatsin piiritti noin 11 000 miestä, joita komensi Vladimir Antonov-Ovsejenko. Väliaikaiselle hallitukselle esitettiin kello 19. uhkavaatimus antautua. Risteilijä Aurora ampui tykeillään kello 21.40 merkkilaukauksen, minkä jälkeen hyökkäys palatsiin alkoi.[1][71] Kyseessä oli paukkupanos, sillä Aurora oli lähtenyt Kronstadtista ilman varsinaisia tykinammuksia. Talvipalatsia tulitettiin myös Nevan yli Pietari-Paavalin linnoituksesta, mutta yli kolmestakymmenestä tykinlaukauksesta vain kaksi osui rakennukseen.[69]

Taistelu kesti muutaman tunnin. Kun apujoukkoja ei kuulunut, pääosa puolustajista vetäytyi asemistaan, jolloin vain naispataljoona ja joukko kadetteja jäi puolustamaan palatsin ydinosia.[71][69] Vastarinnan tyrehdyttyä piirittäjät kiipesivät sisään ikkunoista ja väkijoukko ryhtyi ryöstelemään palatsia, erityisesti sen viinikellaria, jossa alkoivat Antonov-Ovsejenkon sanoin ”hillittömät bakkanaalit”. Väliaikaisen hallituksen ministerit vangittiin kello 2.10 yöllä palatsin malakiittisalista ja vietiin Pietari-Paavalin linnoitukseen. Ainoastaan pääministeri Kerenski oli paennut edellisenä aamuna piirityksestä Yhdysvaltain suurlähettilään virka-autoon piiloutuneena ja serbialaiseksi upseeriksi naamioituneena.[1][71][69] Taistelussa Talvipalatsista kuoli yhteensä viisi ihmistä.[71]

Toinen yleisvenäläinen neuvostokongressi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen yleisvenäläisen neuvostokongressin osallistujia.

Toinen yleisvenäläinen neuvostokongressi kokoontui Smolnassa myöhään illalla 7. marraskuuta, jolloin taistelu Talvipalatsista oli vielä kesken. Bolševikeilla oli aluksi kokouksessa ilmeisesti vähemmistö tai enintään hyvin täpärä enemmistö, eri arvioiden mukaan noin 300–390 edustajaa 650–670:stä, joten heille oli tärkeää saada valta otettua Pietarissa ennen kuin kongressi ehtisi tekemään mitään päätöksiä.[72][73][74]

Ensimmäisen merkittävän puheenvuoron käytti menševikkien vasemmistosiiven johtaja Juli Martov, jonka ehdotus kaikkien sosialististen puolueiden yhteishallituksen muodostamisesta sai äänestyksessä yksimielisen kannatuksen. Heti tämän jälkeen pääosa sosialistivallankumouksellisten ja menševikkien edustajista ilmoitti kuitenkin protestoivansa bolševikkien suorittamaa vallankaappausta ja marssi ulos. Ulosmarssin seurauksena bolševikeille jäi kokoukseen selvä enemmistö. Trotski solvasi puheessaan jäljelle jääneitä menševikkejä kuuluisilla sanoilla ”Te olette säälittäviä. Te olette vararikossa. Teidän osanne on näytelty loppuun. Menkää sinne minne kuuluttekin – historian roskatunkiolle”. Tästä loukkaantuneena myös Martovin ryhmä marssi ulos, jolloin kokoukseen jäivät vain bolševikkien ja vasemmistoeserrien ryhmät.[72][73][74] Tieto väliaikaisen hallituksen vangitsemisesta saapui Smolnaan pari tuntia myöhemmin, ja ensimmäinen istunto keskeytettiin yöllä.[75]

Toisessa istunnossaan illalla 8. marraskuuta (26. lokakuuta) neuvostokongressi hyväksyi lähes yksimielisesti Leninin erilliset julistukset rauhasta, maanlunastuksesta ilman korvauksia ja kansankomissaarien neuvoston asettamisesta Venäjän uudeksi hallitukseksi.[75][76] Kongressi valitsi samalla uuden, bolševikkienemmistöisen yleisvenäläisen keskuskomitean, jonka puheenjohtajaksi tuli Kamenev. Kansankomissaarien neuvoston ilmoitettiin olevan vastuullinen yleisvenäläiselle toimeenpanevalle keskuskomitealle ja toimivan vain perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontumiseen asti. Vasemmistoeserrille tarjottiin paikkoja kansankomissaarien neuvostossa, mutta heidän asetettuaan ehdoksi myös muiden vasemmistopuolueiden osallistumisen bolševikit muodostivat hallituksen yksin. Lenin oli suostunut kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajaksi Trotskin kieltäydyttyä. Trotskista tuli sen sijaan ulkoasiain kansankomissaari.[75] Neuvostokongressin hyväksymän julistuksen muotoilu antoi ymmärtää, että lainsäädäntövaltaa käyttäisi vastedes yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea, mutta kansankomissaarien neuvosto alkoi saman tien säätää itse lakeja. Lenin sai ajettua toimeenpanevassa keskuskomiteassa 17. (4.) marraskuuta täpärästi läpi päätöksen, jolla siunattiin tämä menettely.[77]

Kerenskin–Krasnovin kapina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kerenskin–Krasnovin kapina

Pietarista paennut Kerenski pyysi pohjoisrintaman esikunnasta Pihkovasta joukkoja kukistamaan vallankumousta Pietarissa. Hän sai käyttöönsä vain III ratsuväkiarmeijakunnan komentajan, kenraalimajuri Pjotr Krasnovin komentamat melko heikot kasakkajoukot, jotka etenivät Tsarskoje Seloon saakka, mutta kärsivät tappion murskaavalle ylivoimalle Pulkovon kukkuloilla 12. marraskuuta (30. lokakuuta).[78][79] Krasnovin vielä edetessä ”Isänmaan ja vallankumouksen pelastuksen liitto” -niminen antibolševistinen järjestö sai yllytettyä Pietarin junkkarikoulujen nuoret upseerioppilaat liittymään mukaan kapinaan, ja nämä saivat tilapäisesti vallattua puhelinkeskuksen ja eräitä muita rakennuksia. Leninin pyynnöstä Itämeren laivaston keskusneuvosto Tsentrobalt lähetti Kronstadtista Pietariin tuhansia matruuseja, jotka olivat avainroolissa sekä Krasnovin pysäyttämisessä että junkkarikapinan kukistamisessa. Kasakat tekivät pian omin päin antautumissopimuksen ja luovuttivat päällikkönsä Krasnovin bolševikeille. Kerenski pakeni maasta.[78]

Vallanvaihto muualla maassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovassa bolševikkien hallitsema neuvosto asetti 7. marraskuuta Pietarin mallin mukaisen sotilaallisen vallankumouskomitean, joka seuraavana aamuna yritti ryhtyä aseistamaan punakaarteja. Paikalliset sotilaat luovuttivat Kremlin bolševikeille ilman vastarintaa, mutta Kerenskin hallitukselle uskolliset junkkarit valtasivat sen 10. marraskuuta (28. lokakuuta) ennen kuin punakaartit ehtivät päästä käsiksi suuriin asevarastoihin. Junkkarit ottivat haltuunsa myös osan Moskovan keskustasta. Bolševikkien koottua lisäjoukkoja kaupungissa käytiin ankaria katutaisteluja, kunnes junkkarit antautuivat 15. (2.) marraskuuta.[80][81] Useimmissa muissa Venäjän kaupungeissa bolševikit saivat vallan kohtaamatta aseellista vastarintaa, mutta maaseutu pysyi toistaiseksi heille vihamielisten voimien hallussa.[80] Lyhyitä taisteluita käytiin muun muassa Ivanovossa ja Saratovissa.[82] Jotkin paikkakunnat jäivät bolševikkien vastustajien haltuun; esimerkiksi Orenburg oli 8. marraskuuta alkaen eversti Aleksandr Dutovin kasakkajoukkojen käsissä.[81]

Bolševikeilla oli aluksi vaikeuksia saada hallintoaan käyntiin, sillä kaikki virkamiehet menivät lakkoon, valtionpankki ja valtiovarainministeriö pysäyttivät rahaliikenteen ja monet liikkeet ja pankit sulkivat ovensa tai ainakin kieltäytyivät yhteistyöstä. Tätä jatkui parin kuukauden ajan, mutta lopulta bolševikkihallinto nujersi vastarinnan nimittämällä virastoihin omia tukijoitaan ja uhkaamalla muita työntekijöitä erottamisilla tai rangaistuksilla.[83][84]

Armeijan sotilasneuvostoissa järjestettiin lokakuun vallankumousta seuranneina viikkoina uusintavaaleja, joiden seurauksena bolševikit kohosivat useimmissa pohjois- ja länsirintaman neuvostoissa suurimmaksi ryhmäksi tai jopa enemmistöksi, sillä heidän lupauksensa pikaisesta rauhasta innosti sotilaita.[57] Kerenskin hallitus oli nimittänyt viimeiseksi ylipäälliköksi kenraaliluutnantti Nikolai Duhoninin, mutta hänen kieltäydyttyään noudattamasta Leninin 21. (8.) marraskuuta antamaa käskyä ottaa yhteys Saksan sotilasjohtoon sodan lopettamiseksi kansankomissaarien neuvosto nimitti hänen tilalleen aliluutnantti Nikolai Krylenkon. Krylenko saapui Mogiljovissa sijainneeseen päämajaan eli stavkaan 3. joulukuuta (20. marraskuuta) kolmentuhannen bolševikkihallitukselle uskollisen sotilaan kanssa ja otti komennon. Hän pidätti Duhoninin, jonka sotilaat pian murhasivat, koska tämä oli vapauttanut Kornilovin kapinaa johtaneet upseerit.[85][57]

Vuonna 1915 perustetut latvialaiset tarkka-ampujajoukot saivat neuvostovallan ensimmäisinä kuukausina erityisroolin bolševikkihallintoa turvaavana luotettuna vartiokaartina. Vastustajiensa käyttämän sanonnan mukaan Lenin kaappasi vallan ”juutalaisten aivojen, venäläisen typeryyden ja latvialaisten pistinten avulla”.[86]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välittömät seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lenin ja bolševikit eivät aluksi itsekään uskoneet valtansa kestävän pitkään. He halusivat vuoden 1871 Pariisin kommuunin tavoin tarjota innoittavan esimerkin tulevien sukupolvien vallankumouksellisille, mutta olettivat oman hallintonsa todennäköisesti kukistuvan pian.[87] Toisaalta he odottivat vallankumouksen leviävän nopeasti muihin maihin.

Vikžel-neuvottelut ja bolševikkien liitto vasemmistoeserrien kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska bolševikit olivat julistaneet vallan siirtyneen neuvostoille, monet odottivat heidän muodostavan yhteishallituksen muiden neuvostoissa edustettuina olleiden puolueiden kanssa. Vallankumouksen alkupäivinä tällä ajatuksella oli runsaasti kannatusta bolševikkien omassakin keskuudessa, sillä laajemman rintaman kokoaminen helpottaisi vastavallankumouksen torjumista. Rautatieläisten ammattiliitto Vikžel painosti 11. marraskuuta (29. lokakuuta) lakkouhkauksellaan bolševikit ryhtymään hallitusneuvotteluihin muiden sosialististen puolueiden kanssa. Koska Krasnovin hyökkäyksen torjuminen oli tuolloin kriittisessä vaiheessa, bolševikkien keskuskomitea hyväksyi Leninin poissa ollessa neuvottelutarjouksen ja lähetti edustajikseen Kamenevin ja Grigori Sokolnikovin. Kamenev ehti jo allekirjoittaa sopimuksen eserrä Viktor Tšernovin johtamasta koalitiohallituksesta, jossa bolševikit olisivat vähemmistönä ja Lenin ja Trotski olisi jätetty kokonaan ulkopuolelle. Keskuskomitean enemmistö asettui kokouksessaan 14. (1.) marraskuuta aluksi Kamenevin puolelle Leniniä vastaan, mutta Krasnovin muodostaman uhan poistuttua päätettiin hallitusneuvotteluita jatkaa vain vasemmistoeserrien kanssa. Leninin torpedoitua Vikžel-neuvottelut Kamenev ja neljä muuta ilmoittivat 17. (4.) marraskuuta eroavansa protestiksi keskuskomiteasta. Kamenev erosi myös yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean johdosta ja Rykov, Nogin, Teodorovitš ja Miljutin kansankomissaarien neuvostosta.[88][89]

Kun bolševikkien yhteistyö muiden puolueiden kanssa oli lopullisesti kariutunut, vasemmistososialistivallankumoukselliset suostuivat heidän hallituskumppaneikseen. Vasemmistoeserrien edustajat erosivat oikeistoeserrien hallitsemasta talonpoikaisneuvostojen kongressista, ja heidät hyväksyttiin täydennysjäseniksi yleisvenäläiseen toimeenpanevaan keskuskomiteaan, jossa he muodostivat hetkellisesti enemmistön (bolševikit palauttivat enemmistönsä laajentamalla toimeenpanevaa keskuskomiteaa uudelleen tammikuussa 1918).[90][91] Sopimus vasemmistoeserrien liittymisestä kansankomissaarien neuvostoon syntyi 23. (10.) joulukuuta 1917 ja he saivat viisi kansankomissaarinsalkkua. Myönnytyksinä bolševikit lievensivät lehdistösensuuria ja lupasivat antaa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kokoontua.[92] Tämän seurauksena bolševikkien puoluejohdosta eronnut Kamenevin oppositioryhmä palasi nöyränä takaisin.[90] Vasemmistoeserrien kansankomissaarit pyrkivät hillitsemään ”vastavallankumouksellisten” ja ”luokkavihollisten” joukkopidätyksiä, mutta heidän valtansa hallituksessa oli rajallinen.[93]

Bolševikkihallituksen ensimmäiset toimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin sotilaallinen vallankumouskomitea määräsi 8. marraskuuta lakkautettaviksi lukuisia ”vastavallankumouksellisia” lehtiä, kuten Moskovassa ilmestyneen Russkije vedomostin. Kansankomissaarien neuvosto antoi seuraavana päivänä asetuksen laajamittaisesta lehdistösensuurista, mikä tyrmistytti monia bolševikkien kannattajiakin. Satoja lehtiä lakkautettiin, mutta useat niistä jatkoivat pian ilmestymistään toisilla nimillä. Itsenäinen ei-bolševistinen lehdistö nujerrettiin täydellisesti vasta kesällä 1918.[94][95] Kahdeksantuntinen työpäivä säädettiin 11. marraskuuta (29. lokakuuta) ja asetus työläisten kontrollista tehtaissa ja kaivoksissa annettiin 27. (14.) marraskuuta. 16. (3.) marraskuuta julkaistu ”Venäjän kansojen oikeuksien julistus” julisti kansalliset etuoikeudet lakkautetuiksi ja vähemmistökansallisuuksille oikeuden erota halutessaan Venäjästä.[96]

Pääosa vanhasta oikeusjärjestelmästä ja kaikki ylimmät tuomioistuimet lakkautettiin 5. joulukuuta (22. marraskuuta). Niiden tilalle määrättiin samassa yhteydessä perustettaviksi vallankumoustribunaaleja ja alempien oikeuksien tilalle maaliskuussa 1918 kansantuomioistuimia.[97] Vastavallankumouksen torjumiseen perustettiin 20. (7.) joulukuuta Feliks Dzeržinskin johtama “erityiskomissio”, josta kehittyi pelätty salainen poliisi Tšeka. Se oli alkuaan tarkoitettu vain tutkivaksi elimeksi, mutta sai pian salaiset valtuudet myös langettaa tuomioita.[98] Toinen neuvostokongressi hyväksyi lokakuun vallankumouksen yhteydessä Kamenevin aloitteen kuolemanrangaistuksen täydellisestä lakkauttamisesta; se oli jo lakkautettu kertaalleen helmikuun vallankumouksen jälkeen, mutta Kerenski oli palauttanut sen sotilaskarkureille kesällä 1917. Lenin piti neuvostokongressin päätöstä typeränä, ja kuolemanrangaistus otettiinkin uudelleen käyttöön kesäkuussa 1918. Jo sitä ennen, maaliskuussa 1918, Tšekalle annettiin käytännössä valtuudet teloittaa ilman oikeudenkäyntiä vakoojia, vastavallankumouksellisia ja varkaita.[99]

Bolševikit eivät heti valtaan tultuaan ryhtyneet järjestelmälliseen yksityisomaisuuden sosialisointiin, ja sotakommunismiksi kutsuttu talouspolitiikka otettiin käyttöön vasta kesästä 1918 alkaen. Venäjän pankit ja osa tehtaista otettiin kuitenkin valtion haltuun jo talven 1917–1918 aikana. Verotus romahti, joten valtion finanssit olivat pitkään hyvin sekavassa tilassa. Taloussuunnittelua varten perustettiin 15. (2.) joulukuuta 1917 Korkein kansantalousneuvosto.[100] Ruplan arvo kansainvälisillä rahamarkkinoilla puolittui suhteessa dollariin jo ensimmäisen kymmenen päivän aikana lokakuun vallankumouksen jälkeen.[101]

Toisen neuvostokongressin 8. marraskuuta 1917 hyväksymä Leninin maanjakoasetus määräsi kaiken muussa kuin talonpoikien omistuksessa olleen yksityisen maan jaettavaksi ilman korvausta kyläyhteisöihin kuuluneille talonpojille. Tämä vastasi pikemminkin eserrien maaohjelmaa kuin bolševikkien omaa ohjelmaa maaomaisuuden kansallistamisesta. Talonpojat olivat maanjaosta innoissaan ja kiihdyttivät jo helmikuun vallankumouksen jälkeen aloittamiaan maanvaltauksia. Myös pääosa Stolypinin reformissa syntyneistä yksityistiloista joutui maanjaon kohteiksi, vaikka Leninin asetus ei koskenut niitä.[102][103] Suurtilojen katoamisen, kiihtyvän inflaation ja heikon satovuoden vuoksi viljan myynti maaseudulta kaupunkeihin alkoi tyrehtyä. Seurauksena Venäjän suurkaupungeissa alettiin talvella 1918 kärsiä varsinaisesta nälänhädästä ja huomattava osa kaupunkiväestöstä pakeni maaseudulle. Tilannetta pahensi Venäjän vilja-aittoina tunnettujen Ukrainan ja Siperian joutuminen kesään 1918 mennessä vieraiden valtojen ja valkoisten armeijoiden haltuun.[104][105]

Perustuslakia säätävän kansalliskokouksen kohtalo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous

Bolševikkihallinto salli perustuslakia säätävän kansalliskokouksen edustajien valitsemisen vapailla vaaleilla, jotka alkoivat 25. (12.) marraskuuta 1917. Lenin joutui suostumaan tähän, sillä bolševikit olivat kampanjoineet pitkin syksyä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puolesta ja osin perustelleet vallankumouksensa sillä, että vain neuvostovalta takaisi kansalliskokouksen järjestämisen. Vaaleissa oikeistoeserrät saivat enemmistön edustajanpaikoista, bolševikit vain neljäsosan ja yhdessä liittolaistensa vasemmistoeserrien kanssa yhteensäkin vain kolmanneksen. Kansalliskokouksen kokoontumista lykättiin yli kuukaudella ja vaaleihin osallistunut kadettipuolue kiellettiin kokonaan 11. joulukuuta (28. marraskuuta), mutta lopulta kansalliskokouksen sallittiin kokoontua. Perustuslakia säätävä kansalliskokous ehti olla koolla 13 tuntia 18.–19. (5.–6.) tammikuuta 1918 Pietarin Taurian palatsissa, ja sen puhemieheksi valittiin oikeistoeserrä Viktor Tšernov. Kun kokous ainoassa istunnossaan hylkäsi esityksen ylimmän vallan luovuttamisesta kansankomissaarien neuvostolle, bolševikkien edustajat marssivat ulos ja seuraavana aamuna bolševikkihallinto hajotti kansalliskokouksen. Vasta tässä yhteydessä pääosan kansasta on sanottu tajunneen, että bolševikit aikoivat pitää vallan itsellään millä hinnalla hyvänsä.[106][107]

Tammikuun lopussa 1918 pidetyssä kolmannessa yleisvenäläisessä neuvostokongressissa julistettiin perustetuksi Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta. Lenin pyysi nyt keisarikunnan vähemmistökansallisuuksia eroamisen sijaan liittymään ”vapaaseen kansojen liittoon” sosialistisen Venäjän kanssa.[108]

Brest-Litovskin rauha ja armeijan kotiuttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Brest-Litovskin rauha

Valtaan tultuaan bolševikit aikoivat aluksi luopua perinteisestä diplomatiasta ”porvarillisten valtioiden” kanssa. He julistivat salaisen diplomatian aikakauden päättyneeksi ja alkoivat julkaista Venäjän ulkoministeriön arkistosta löytämiään ympärysvaltojen salaisia sopimuksia. Pian he alkoivat kuitenkin tavoitella perinteisiä diplomaattisuhteita muihin valtioihin.[109]

Bolševikit pitivät lupauksensa rauhan solmimisesta keskusvaltojen kanssa. Venäjän armeijan romahtamisen vuoksi sotaa oli mahdotonta enää voittaa ja Leninin mielestä vallankumous Venäjällä tarvitsi välttämättä rauhan tarjoaman hengähdystauon; jos tappiollinen sota jatkuisi, joko pettyneet venäläiset tai etenevät saksalaiset syöksisivät bolševikit vallasta.[110][111] Bolševikit pyrkivät lisäksi hajottamaan vanhan armeijan voidakseen korvata sen punakaarteista muodostettavalla uudella armeijalla. Kansankomissaarien neuvosto käynnisti demobilisaation hyväksymällä 10. marraskuuta (28. lokakuuta) asetuksen armeijan koon asteittaisesta supistamisesta ja alkoi vapauttaa vanhempia kutsuntaikäluokkia palveluksesta. Monet sotilaat myös karkasivat rintamalta tai jättivät palaamatta lomilta.[112]

Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa käytiin aselepo- ja rauhanneuvotteluja Brest-Litovskissa 1. joulukuuta (18. marraskuuta) alkaen, ensin Adolf Joffen ja sitten Trotskin johdolla.[110][111] Joulukuun 15. päivänä sovittiin aselevosta, joka astui voimaan kaksi päivää myöhemmin, minkä jälkeen alettiin neuvotella rauhansopimuksesta. Pääosa Venäjän rintamajoukoista vapautettiin palveluksesta tammi–helmikuussa 1918, mutta viimeiset ikäluokat demobilisoitiin vasta huhtikuussa.[112]

Rauhanneuvotteluissa Trotski yritti pelata aikaa siinä toivossa, että vallankumous puhkeaisi myös Saksassa, sillä bolševikkien vasemmistosiipi eli Nikolai Buharinin johtamat vasemmistokommunistit vastustivat jyrkästi ajatusta erillisrauhasta imperialistisen Saksan kanssa, mitä he pitivät maailmanvallankumouksen pettämisenä. Trotski ilmoitti 10. helmikuuta Venäjän lopettavan sodan yksipuolisesti ilman rauhansopimusta (”ei sotaa eikä rauhaa”), mutta Saksa vastasi aloittamalla sotatoimet uudelleen 17. helmikuuta ja eteni valtavaa vauhtia. Leninin vaatimuksesta saksalaisten entistä kovemmat rauhanehdot hyväksyttiin lopulta sellaisinaan ja rauhansopimus allekirjoitettiin 3. maaliskuuta. Siinä Venäjä joutui luopumaan koko valtakunnan länsiosasta (Puola, Baltia, Ukraina, Valko-Venäjä, Suomi) ja tekemään taloudellisia myönnytyksiä Saksalle. Vasemmistokommunistit ja vasemmistoeserrät vastustivat rauhansopimusta ja erosivat protestina kansankomissaarien neuvostosta.[110][111]

Pidemmän aikavälin seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Venäjän sisällissota

Bolševikit saivat aluksi vallan käsiinsä vain Venäjän keskusalueella. Vaikka itse vallankumous oli melkein veretön, maassa alkoi suuri sisällissota, jossa valkoisen armeijan perustaneet vastavallankumoukselliset kenraalit, muun muassa Aleksandr Koltšak, Nikolai Judenitš ja Anton Denikin, yrittivät ottaa maan hallintaansa. Valkoiset hävisivät lopulta verisen sisällissodan bolševikeille. Sisällissota oli pääosin ohi vuonna 1921. Sisällissodan aikoina Venäjän alueelle tunkeutui monia vieraita joukkoja, muun muassa saksalaisia valtakunnan länsiosiin, suomalaisia Karjalaan ja brittejä Arkangelin tienoille. Sisällissodan aikoina ja sen jälkeen maassa oli valtava nälänhätä.

Bolševikkijohto siirsi sisällissodan puhjettua vangittuna olleen keisari Nikolai II:n perheineen Jekaterinburgiin, jossa heidät teloitettiin 16.–17. heinäkuuta välisenä yönä 1918.[113] Yleisesti uskotaan, että murhakäsky annettiin Moskovasta,[114] mahdollisesti bolševikkipuolueen keskuskomitealta.[115][116][117]

Sisällissodan yhteydessä bolševikkien perustama puna-armeija valloitti takaisin joitain Venäjästä itsenäistyneitä alueita, kuten Ukrainan, Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin. Ne yhdistettiin Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1923 uudeksi Neuvostoliitto-nimiseksi valtioksi.

Lokakuun vallankumous ja Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit saivat enemmistön 23. (10.) syyskuuta asetettuun Suomen aluekomiteaan, joka edusti Suomen suuriruhtinaskunnan alueella toimineita venäläisiä työläis- ja sotilasneuvostoja. Komitean puheenjohtajaksi valittiin bolševikki Ivar Smilga. Helsingissä toiminut Tsentrobalt sai 8. lokakuuta (25. syyskuuta) myös bolševikkienemmistöisen johdon puheenjohtajanaan Pavel Dybenko.[118] Väliaikainen hallitus menetti tämän seurauksena otteensa Suomen alueelle sijoitetuista sotajoukoista, sillä sotilaat eivät enää totelleet muita kuin aluekomitean vahvistamia käskyjä. Vallankumouksen jälkeen Suomesta lähti Pietarin sotilaallisen vallankumouskomitean kutsusta noin 5 000 venäläistä sotilasta puolustamaan Pietaria Krasnovin hyökkäykseltä.[119] Tampereelle sijoitetun 106. jalkaväkidivisioonan vasemmistoeserriä kannattanut komentaja, eversti Mihail Svetšnikov lähetti Pietariin vallankumouksen tueksi jo 7. ja 8. marraskuuta välisenä yönä kaksi komppaniaa ja neljä konekivääriä sekä 10. marraskuuta kokonaisen rykmentin ja 34 konekivääriä. Toisin kuin joissain yhteyksissä on väitetty, nämä joukot eivät voineet ehtiä mukaan Talvipalatsin valtaukseen.[120]

Suomen johtajat neuvottelivat lokakuun lopussa Kerenskin hallituksen kanssa tilapäisestä järjestelystä Suomen autonomian laajentamiseksi ennen uuden perustuslain säätämistä. Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Nekrasov lähti illalla 6. marraskuuta ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin kanssa Helsingistä Pietariin mukanaan suomalaisten kanssa neuvoteltu manifestiluonnos, joka oli tarkoitus esitellä Kerenskille, mutta saapuessaan seuraavana aamuna rajalle he saivat kuulla bolševikkien kaapanneen yön aikana vallan.[121] Nekrasov ei enää palannut Suomeen, ja hänen apulaisensa S. A. Korff ilmoitti Suomen senaatille tehtävänsä lakanneen, joten suomalaisten kohtalo olisi nyt heidän omissa käsissään.[122] Suomen aluekomitea nimitti samana päivänä uudeksi kenraalikuvernööriksi matruusi Pavel Šiškon ja tämän apulaiseksi suomalaissyntyisen Jukka Rahjan, mutta Setälän senaatti kieltäytyi tunnustamasta heitä. Kansankomissaarien neuvosto ilmoitti 4. joulukuuta (21. marraskuuta) aluekomitean käyttävän toistaiseksi kenraalikuvernöörin valtaa Suomessa. Enckell palasi Pietarista Suomeen, mutta valtiosihteerinvirasto jatkoi toistaiseksi toimintaansa Suomen edustustona.[123]

Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta ja kansankomissaarien neuvosto tunnusti itsenäisyyden 31. (18.) joulukuuta.

Myöhemmät tulkinnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historiankirjoitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa lokakuun vallankumous esitettiin historian lakien ja luokkataistelun väistämättömänä seurauksena, joka oli ollut mahdollinen vuoden 1917 Venäjällä bolševikkien puhdasoppisen etujoukkopuolueen ja Leninin henkilökohtaisen kyvykkyyden ansiosta.[124] Toisaalta Pietarin marraskuun 1917 tapahtumat esitettiin neuvostopropagandassa myös liioitellun dramaattisena kansannousuna.[125] Varsinkin Stalinin valtakauden historiankirjoitus oli hyvin propagandistista. 1950-luvulta alkaen Neuvostoliitossa tehtiin myös hieman kriittisempää historiantutkimusta, joka ei kuitenkaan kumonnut peruskäsityksiä aiheesta.[124]

Stalinin ajan neuvostoliittolainen historiankirjoitus myös liioitteli hänen omaa osuuttaan vallankumouksessa, mutta Stalinin kuoltua tästä painotuksesta luovuttiin. Vuonna 1938 julkaistun NKP:n historian lyhyen oppikurssin mukaan bolševikkien ”puoluekeskus” oli toiminut sotilaallisen vallankumouskomitean ydinjoukkona ja sitä oli johtanut Stalin.[126] Vuoden 1959 NKP:n historian mukaan ”puolueen keskuskomitean sotilaallinen vallankumouskeskus” toimi sotilaallisen vallankumouskomitean sisällä, mutta Stalinia ei enää kuvattu sen puheenjohtajaksi eikä keskusta sotilaallisen vallankumouskomitean ”ydinjoukoksi”.[127] Vuoden 1974 Neuvostoliiton historia mainitsi enää vain aseellista kapinaa tukevan ”keskuksen” perustamisen kertomatta siitä mitään muuta.[128]

Länsimaisessa historiankirjoituksessa pitkään vallinnut kuva lokakuun vallankumouksesta oli luotu lähinnä neuvostopropagandan vastakohdaksi, ja se korosti oletettujen historian lakien sijaan sattumanvaraisten olosuhteiden ja tapahtumaketjujen ratkaisevaa vaikutusta. Vallankumous nähtiin ensisijaisesti pienen ääriryhmän vallankaappauksena. Länsimaisten Venäjän historian tutkijoiden keskuudessa 1960–1970-luvuilla esiinnoussut ”revisionistinen” koulukunta taas pyrki luomaan moniulotteisemman kuvan tapahtumista ja korostamaan enemmän niitä sosiaalihistoriallisia olosuhteita, jotka mahdollistivat bolševikkien valtaannousun. Kylmän sodan päätyttyä jotkut tutkijat hylkäsivät nämä tutkimukset ”vasemmistolaisina” ja nostivat uudelleen esiin aiemman suoraviivaisen vallankaappaustulkinnan.[124]

Kirjallisuus ja elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettu lokakuun vallankumouksen silminnäkijäkuvaus on yhdysvaltalaisen kommunistin ja lehtimiehen John Reedin kirja Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa (1919).

Tunnettuja lokakuun vallankumouksesta kertovia elokuvia ovat muun muassa neuvostoliittolaisen Sergei Eisensteinin mykkä montaasielokuva Lokakuu (1927) ja yhdysvaltalaisen Warren Beattyn John Reedistä tekemä elämäkertaelokuva Punaiset (1981), jonka Pietariin sijoittuvat osuudet kuvattiin Helsingissä.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Edward Acton, Vladimir Tšerniajev & William G. Rosenberg (toim.): Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921. Indiana University Press 1997.
    • Alexander Rabinowitch: ”The October Revolution”, emt., s. 81–91.
  • Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota. Suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
  • Vladimir N. Brovkin: The Mensheviks after October – Socialist Opposition and the Rise of the Bolshevik Dictatorship. Cornell University Press 1987.
  • Ohto Manninen (päätoimittaja): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa I: Irti Venäjästä. Valtionarkisto, Helsinki 1992.
    • Pertti Luntinen: ”Autonomian vahvistamisyritys” ja ”Itsenäisyyspäätös kypsyy”, emt., s. 144–243.
  • Robert K. Massie: Nikolai ja Aleksandra. Suom. Mirja Rutanen. Tammi, Helsinki 1968. Alkuteos Nicholas and Alexandra (1967).
  • Richard Pipes: The Russian Revolution 1899–1919. The Harvill Press 1990.
  • Christer Pursiainen: Trotski. Gummerus, Helsinki 2011.
  • Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books 2003.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o A. M. Kulegin: October Revolution (October Armed Revolt) of 1917 (englanniksi) Saint Petersbrg Encyclopedia. Viitattu 2.11.2017.
  2. ↑ Pipes 1990, s. 354–362.
  3. ↑ Pipes 1990, s. 396.
  4. ↑ Service 2003, s. 62–64.
  5. ↑ Service 2003, s. 35–36, 38–39.
  6. ↑ Pipes 1990, s. 291–292, 296, 304–307, 323–325.
  7. ↑ Service 2003, s. 35, 47–48.
  8. ↑ Pipes 1990, s. 388–389, 393–394.
  9. ↑ Rabinowitch 1997, s. 82.
  10. ↑ Pipes 1990, s. 291–292, 325–326.
  11. ↑ Service 2003, s. 49.
  12. ↑ Pipes 1990, s. 407, 415.
  13. ↑ a b c Service 2003, s. 34, 55, 57.
  14. ↑ a b c d Beevor 2022, s. 71–74, 93.
  15. ↑ Service 2003, s. 36–37, 46–49, 51, 57.
  16. ↑ Pipes 1990, s. 405–407.
  17. ↑ a b c Beevor 2022, s. 100, 102.
  18. ↑ Pipes 1990, s. 368–369, 407–408.
  19. ↑ Pipes 1990, s. 385, 399–405.
  20. ↑ Pipes 1990, s. 421–436.
  21. ↑ Service 2003, s. 50.
  22. ↑ Beevor 2022, s. 86–92.
  23. ↑ Pipes 1990, s. 437–438, 444, 465, 467.
  24. ↑ Beevor 2022, s. 87.
  25. ↑ a b Service 2003, s. 52–57.
  26. ↑ Pipes 1990, s. 418.
  27. ↑ Harald Heppner & Rudolf Gräf: Revolutions (East Central Europe) (englanniksi) 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War 16.9.2015. Viitattu 16.3.2022.
  28. ↑ a b c Pursiainen, s. 150–151.
  29. ↑ Service 2003, s. 54–55.
  30. ↑ a b c Beevor 2022, s. 103–110.
  31. ↑ Pipes 1990, s. 466–467.
  32. ↑ Pipes 1990, s. 457.
  33. ↑ Service 2003, s. 57.
  34. ↑ Pursiainen 2011, s. 152.
  35. ↑ Brovkin 1987, s. 9.
  36. ↑ Beevor 2022, s. 112.
  37. ↑ a b Service 2003, s. 57–58.
  38. ↑ a b The Provisional Council of the Russian Republic (Pre-parliament) was established (englanniksi) Yeltsin Presidential Library (Internet Archive). Viitattu 16.3.2022.
  39. ↑ Pursiainen 2011, s. 153–154.
  40. ↑ Rabinowitch 1997, s. 89.
  41. ↑ Pursiainen, s. 145–148.
  42. ↑ Pipes 1990, s. 439, 467.
  43. ↑ a b Pipes 1990, s. 471.
  44. ↑ Pursiainen, s. 157.
  45. ↑ Pipes 1990, s. 470–471.
  46. ↑ Pipes 1990, s. 478–480, 487.
  47. ↑ a b c d Service 2003, s. 58–59.
  48. ↑ Rabinowitch 1997, s. 84–85.
  49. ↑ a b Pipes 1990, s. 472–473.
  50. ↑ Pursiainen 2011, s. 157–158.
  51. ↑ a b Pursiainen 2011, s. 155–156.
  52. ↑ Rabinowitch 1997, s. 86.
  53. ↑ Pipes 1990, s. 483–485.
  54. ↑ Service 2003, s. 60.
  55. ↑ Rabinowitch 1997, s. 87.
  56. ↑ a b Pipes 1990, s. 474–476.
  57. ↑ a b c Allan Wildman: ”The breakdown of the Imperial Army in 1917”, s. 77–79 teoksessa Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921.
  58. ↑ Pipes 1990, s. 388.
  59. ↑ Pipes 1990, s. 409.
  60. ↑ Beevor 2022, s. 80.
  61. ↑ Pipes 1990, s. 480.
  62. ↑ Pursiainen 2011, s. 159–161.
  63. ↑ Pipes 1990, s. 486.
  64. ↑ Vladimir Tšerniajev: ”Anarchists”, s. 224–225 teoksessa Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921.
  65. ↑ Pipes 1990, s. 488–489.
  66. ↑ a b Beevor 2022, s. 118.
  67. ↑ a b c Pipes 1990, s. 488–491.
  68. ↑ Osmo Rinta-Tassi: ”Lokakuun vallankumous ja Suomen itsenäistyminen”, s. 90 teoksessa Lenin ja Suomi – osa II. Opetusministeriö ja Valtion painatuskeskus, Helsinki 1989.
  69. ↑ a b c d e Beevor 2022, s. 121–124.
  70. ↑ Service 2003, s. 65.
  71. ↑ a b c d Pipes 1990, s. 489, 491–496.
  72. ↑ a b Pursiainen 2011, s. 163–165.
  73. ↑ a b Brovkin 1987, s. 16–18.
  74. ↑ a b Service 2003, s. 65–66.
  75. ↑ a b c Pipes 1990, s. 498–501.
  76. ↑ Pursiainen 2011, s. 166–167.
  77. ↑ Pipes 1990, s. 517, 520–525.
  78. ↑ a b Beevor 2022, s. 127–131.
  79. ↑ Pipes 1990, s. 493, 501.
  80. ↑ a b Pipes 1990, s. 501–504.
  81. ↑ a b Beevor 2022, s. 131–134.
  82. ↑ Service 2003, s. 73.
  83. ↑ Pipes 1990, s. 526–529.
  84. ↑ Beevor 2022, s. 142–143.
  85. ↑ Beevor 2022, s. 139.
  86. ↑ Beevor 2022, s. 148–149.
  87. ↑ Service 2003, s. 64.
  88. ↑ Pipes 1990, s. 517–520.
  89. ↑ Brovkin 1987, s. 21–28, 32–33.
  90. ↑ a b Brovkin 1987, s. 35–36.
  91. ↑ Pipes 1990, s. 533–536.
  92. ↑ Pipes 1990, s. 536–537.
  93. ↑ Beevor 2022, s. 150–151.
  94. ↑ Boris Kolonitski: ”The press and the revolution”, s. 388–389 teoksessa Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921.
  95. ↑ Pipes 1990, s. 521–522, 524.
  96. ↑ Service 2003, s. 68–69, 74.
  97. ↑ Pipes 1990, s. 797–798.
  98. ↑ Pipes 1990, s. 800–804.
  99. ↑ Pipes 1990, s. 791, 794, 804.
  100. ↑ Pipes 1990, s. 681, 683–687, 689–692.
  101. ↑ Beevor 2022, s. 137.
  102. ↑ Pipes 1990, s. 714, 716–718.
  103. ↑ Service 2003 s. 68, 85–86.
  104. ↑ Pipes 1990, s. 722–724.
  105. ↑ Service 2003, s. 78–79, 90–91.
  106. ↑ Pipes 1990, s. 538–556.
  107. ↑ Service 2003, s. 74–75.
  108. ↑ Service 2003, s. 84.
  109. ↑ Pipes 1990, s. 569–572.
  110. ↑ a b c Pipes 1990, s. 567–568, 572–588, 591–597, 599, 603.
  111. ↑ a b c Service 2003, s. 75–78.
  112. ↑ a b Tuomas Hoppu: Historian unohtamat: Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918, s. 216, 299. Bibliotheca Historica 100. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.
  113. ↑ Edvard Radzinski: Viimeinen tsaari: Nikolai II:n elämä ja kuolema , s. 454. Suomentanut Kari Klemelä. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1992. Alkuteos Gospodi, spasi i usmiri Rossiju.
  114. ↑ Massie 1987, s. 429–430
  115. ↑ Klas-Göran Karlsson: Vaino ja vaikeneminen: neuvostohallinnon sota omia kansalaisiaan vastaan, s. 127. Suomennos Petri Stenman. Like, Helsinki 2005. Alkuteos Terror och tystnad (2003).
  116. ↑ Massie 1987, s. 435–436
  117. ↑ Robert Service: Lenin: elämäkerta, s. 430. Suomentanut Arto Häilä. WSOY, Helsinki 2001. Alkuteos Lenin: A Biography (2000).
  118. ↑ Luntinen 1992, s. 187.
  119. ↑ Luntinen 1992, s. 208.
  120. ↑ A. V. Ganin: ”Eversti Mihail Svetšnikov – myytit ja todellisuus”, Historiallinen aikakauskirja 2/2020, s. 229–230. Artikkelin verkkoversio
  121. ↑ Luntinen 1992, s. 189–191.
  122. ↑ Luntinen 1992, s. 229.
  123. ↑ Luntinen 1992, s. 211.
  124. ↑ a b c Edward Acton: ”The Revolution and its Historians”, s. 5–13 teoksessa Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921.
  125. ↑ Dietrich Schwanitz (2003): Sivistyksen käsikirja s. 197.
  126. ↑ Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolshevikkien) historia. Lyhyt oppikurssi. Viides suomenkielinen painos, s. 229. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n Valtion Kustannusliike, 1949.
  127. ↑ B. N. Ponomarev ym.: Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia, s. 246. Karjalan ASNT:n Valtion Kustannusliike, 1960 (alkuteos 1959).
  128. ↑ M. Kim ym.: Neuvostoliiton historia. Sosialismin aikakausi, s. 58. Suomentanut Paavo Ruonaniemi. Moskova: Kustannusliike Edistys, 1978.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapinoita ja vallankumouksia Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa

Suolakapina 1648 | Stenka Razin 1670 | Ivan Mazepa 1709 | Jemeljan Pugatšov 1773 | Dekabristit 1825 | Vuoden 1905 vallankumous (Verisunnuntai) | Kazakstanin kapina 1916 | Vuoden 1917 vallankumous (Helmikuun vallankumous · Heinäkuun päivät · Lokakuun vallankumous) | Bolševikkien vastaiset kapinat: Kerenskin–Krasnovin kapina 1917 · Vasemmistoeserrien kapina 1918 · Jaroslavlin kapina 1918 · Tambovin kapina 1920 · Kronstadtin kapina 1921 | Basmatšin kapina 1916–1934 | Storoževoin kapina 1975 | Sumgaitin levottomuudet 1988 | Bakun levottomuudet 1990 | Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991 | Perustuslaillinen kriisi 1993 | Wagner-ryhmän kapina 2023

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lokakuun_vallankumous&oldid=22823665”