Tsentrobalt
Tsentrobalt eli Itämeren laivaston keskuskomitea (ven. Центральный комитет Балтийского флота, Tsentralnyi komitet Baltijskogo flota) oli Venäjän vallankumouksen aikana lähinnä Helsingistä johdettu Venäjän Itämeren laivaston demokraattinen hallintoelin. Se perustettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen huhtikuussa 1917. Myöhemmin komitealla oli merkittävä osuus myös lokakuun vallankumouksen tapahtumissa.
Perustaminen ja ensimmäinen edustajainkokous
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tsentrobaltin perustava kokous järjestettiin Helsingissä 23. huhtikuuta. Mukana oli lisäksi matruuseja Itämeren laivaston Pietarin, Tallinnan ja Hangon tukikohdista. Ensimmäisen varsinaisen istuntonsa se piti 11. toukokuuta Helsinkiin ankkuroidussa kuljetuslaiva Violassa. Tsentrobaltissa oli aluksi 33 jäsentä, joista bolševikkeja tai heidän tukijoitaan oli kymmenen, lisäksi mukana oli maltillisempia sosialisteja, anarkisteja ja sitoutumattomia matruuseja. Puheenjohtajaksi valittiin risteilijä Gromoboin päällikkö, sitoutumaton Roman Grundman ja kuusimiehisen puheneuvoston puheenjohtajaksi bolševikki Pavel Dybenko. Hänen poliittiseksi neuvonantajakseen Helsinkiin saapui Aleksandra Kollontai, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen ja Neuvostoliiton välisenä rauhantunnustelijana. Tallinnaan sijoitetut Itämeren laivaston yksiköt eivät olleet Suomen suuriruhtinaskunnan, Pietarin ja Kronstadtin laivastoyksiköiden tavoin yhtä aktiivisesti mukana Tsentrobaltin toiminnassa, koska ne osallistuivat myös ensimmäisen maailmansodan taisteluihin.[1]
Tsentrobaltin koollekutsuma Itämeren laivaston ensimmäinen edustajainkokous järjestettiin Helsingissä 7.–28. kesäkuuta. Siihen osallistui yli 130 matruusia, jotka edustivat laivaston tukikohtia Suomesta ja Pietarista. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan 21. kesäkuuta hyväksynyt Tsentrobaltin esittämiä sääntöjä, jolloin keskuskomiteaan valittiin uusi jäsenistö. Tämän jälkeen enemmistö Tsentrobaltin jäsenistä oli bolševikkeja ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin heidän edustajansa Dybenko. Pietaria hallitsivat tuolloin rinnakkain väliaikainen hallitus ja Pietarin neuvosto. Tsentrobaltin siirtyminen bolševikkien haltuun tarkoitti käytännössä sitä, että mahdollisessa valiaikaishallituksen ja neuvoston välisessä kiistassa Itämeren laivasto tukisi jälkimmäistä.[1]
Kohti lokakuun vallankumousta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pietarissa heinäkuun kansannousun yhteydessä Dybenko vangittiin ja väliaikainen hallitus hajotti Tsentrobaltin. Uusittu Tsentrobalt kokoontui 7. elokuuta. Sen johdossa oli menševikki Sergei Magnistski, ja myös muut jäsenet olivat enimmäkseen maltillisia sosialisteja. Suomeen sijoitettujen matruusien keskuudessa bolševikkien kannatus pysyi edelleen suurena, kun taas Tallinnassa kannatettiin menševikkejä; lisäksi Kronstadtin linnoituksessa oli anarkisteilla vahva jalansija.[2] Syyskuussa 1917 Tsentrobalt tuki niin sanotun Kornilovin kapinan aikana väliaikaista hallitusta, kun vastapuolella oli oikeistolaisten upseerien vallankaappaushanke. Kapinan myötä väliaikainen hallitus menetti valtaansa Pietarin neuvostolle. Lokakuun alussa se yrittii jälleen hajottaa radikaalimmaksi muuttuneen Tsentrobaltin, mutta komitea julistautuikin irti hallituksen käskyvallasta.[3] Tämän jälkeen Helsingin Marianpalatsissa pidettiin edustajainkokous, jossa hyväksyttyjen sääntöjen mukaan Tsentrobalt päättäisi jatkossa Itämeren laivastossa kaikista muista paitsi sotilaallisista ja teknisistä asioista, joihin niihinkin tarvittiin laivakomiteoiden suostumus. Edustajainkokous valitsi puheenjohtajaksi jälleen Dybenkon ja varapuheenjohtajaksi anarkisti Anatoli Železnjakovin.[4] Pietarissa puolestaan pidettiin 24.–26. lokakuuta kokous, jossa Tsentrobalt päätti antaa tukensa bloševikkien vallankumoushankkeelle, joka käynnistyi lopulta 6. marraskuuta. Seuraavana päivänä Helsingistä lähti kohti Pietaria kolmella junalla ja viidellä sota-aluksella yli 4 800 matruusia. Kronstadtin linnoituksesta Pietariin suuntasi saman verran apuvoimia.[5]
Tsentrobaltin lakkauttaminen ja Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Tsentrobaltin puheenjohtaja Pavlo Dybenko siirtyi laivaston uuden vallan keskukseen Pietariin, ja hänen tilalleen Helsinkiin valittiin Nikolai Izmailov. Komitean vanhan johdon hajottua valittiin 27. marraskuuta uusi sitoutumaton puhemiehistö. Se vastusti avoimesti bolševikkien politiikkaa, koska se koki sen muita vasemmistopuolueita syrjiväksi. Joulukuun alussa bolševikit järjestivät Pietarissa suuren laivastokongressin, jossa he saivat keskitettyä kaiken vallan itselleen. Kokouksen päätöksen mukaan Tsentrobaltin tuli alistua uudelle hallitukselle. Dybenko saapui Helsinkiin 15. joulukuuta ilmoittamaan asiasta keskuskomitealle ja laivaneuvostoille. Dybenko puhdisti samalla Tsentrobaltin puheneuvoston ja nimitti tilalle omaa linjaansa ajavia bolševikkeja. Keskuskomiteaan jäi kuitenkin vahva anarkistien, SR-puolueen ja menševikkien muodostama oppositio. Myös yksittäisten laivojen miehistöt vastustivat bolševikkien antamia määräyksiä, koska väliaikaisen hallituksen syrjäyttämisen myötä ei enää pitänyt olla mitään ylempiä käskijöitä.[6]
Neuvosto-Venäjä irrottautui ensimmäisestä maailmansodasta 15. joulukuuta 1917 voimaan astuneen aseleposopimuksen myötä ja 2. tammikuuta 1918 Tsentrobalt sai kansankomissaarien neuvoston määräyksen demobilisaatiosta. Yli 40 000 miestä oli jo aikaisemmin lähtenyt luvattomasti kotiin, ja seuraavien viikkojen aikana kotiutettiin suurin osa muista. Tämän yhteydessä Itämeren laivastosta lähti paljon bolševikkien, SR:n ja menševikkien kannattajia, mikä puolestaan lisäsi anarkistien vaikutusvaltaa jäljelle jääneissä laivoissa. Anarkistit ryhtyivat tukemaan sekä Suomen että Viron radikaaleja sosialisteja muun muassa jakamalla näille aseita. Helsingissä heidän haltuunsa jäi taistelulaiva Petropavlovsk, jossa liehuneet punaliput vaihdettiin anarkistien mustiin pääkallolippuihin. Sisäpoliittisesti kiristyneessä tilanteessa Suomen senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud neuvotteli 24. tammikuuta Tsentrobaltin johdon kanssa.[7]
Suomen sisällissota syttyi 28. tammikuuta, ja valkoiset alkoivat riisua aseista ja vangita venäläisiä sotilaita eri puolilla maata. Heidän joukossaan oli myös Pohjanmaan rannikkokaupunkien merisotilaita. Samana päivänä Tsentrobaltissa järjestettiin uudet vaalit, jonka anarkistit voittivat. Tämän jälkeen Tsentrobalt määräsi 8. helmikuuta risteilijä Bajanin purjehtimaan kohti Vaasaa ja kukistamaan valkoisen senaatin sekä vapauttamaan vangitut merisotilaat, mutta aluksen laivakomitea kieltäytyi. Sisällissodan aikana anarkistimatruusit tukivat avoimesti punaisia, ja heitä oli jonkin verran mukana sotatoimissa. Taistelulaivoilta Poltava ja Respublika sekä telakalla olleelta hävittäjä Orfeilta koottiin 250 matruusin joukko, joka osallistui punaisten rinnalla Ruoveden taisteluun 13. helmikuuta.[7]
Helmikuun 12. päivänä Leninin johtama Neuvosto-Venäjän hallitus teki päätöksen uuden Työläisten ja talonpoikain punaisen laivaston perustamisesta. Samalla perustettiin laivastoasiain kansainkomissariaatti, jonka kansainkomissaarin viran sai Pavlo Dybenko. Seuraavana päivänä hän hajotti Tsentrobaltin ja nimitti sen yksinvaltaiseksi pääkomissaariksi Nikolai Izmailovin.[7] Tsentrobalt jatkoi toimintaansa vielä parin viikon ajan, kunnes bolševikit helmikuun lopulla kyllästyivät laivakomiteoiden kieltäytymisiin ja lakkauttivat sen. Näin vajaan vuoden mittainen demokraattinen kausi Venäjän Itämeren-laivastossa päättyi.[8]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, Books on Demand 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.