Ympäristöoikeus
Ympäristöoikeus on varsin laaja oikeudenala, joka sääntelee ympäristön ja luonnon käyttöä sekä ympäristön- ja luonnonsuojelua.[1]
Tavoitteena on turvata ympäristön ja luonnonvarojen tehokas mutta ympäristöystävällinen käyttö sekä noudattaa Suomea sitovia kansainvälisiä sopimuksia, kuten Pariisin ilmastosopimusta. Aikaisemmin oikeudenala on tunnettu nimellä maa- ja vesioikeus. Ympäristön- ja luonnonsuojelukysymysten muuttuminen yhä tärkeämmiksi yhteiskunnassa on johtanut siihen, että 1980-luvulta alkaen ympäristön- ja luonnonsuojelu ovat vallanneet alaa oikeudenalan perinteisiltä maa- ja vesioikeudellisilta kysymyksenasetteluilta. Ympäristöoikeudellisia asioita käsitellään ja ratkaistaan hallinto-, siviili- ja rikosprosesseissa sekä toimitusmenettelyissä.
Ympäristöoikeudessa säännellään ihmisen luontosuhdetta. Muihin ympäristöoikeuden ominaispiirteisiin kuuluvat tavoitteellisuus ja ongelmakeskeisyys, joustavat normit sekä liitynnät muihin oikeudenaloihin ja monitieteisyys.[2][3]
Ympäristöoikeuden historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ympäristöön vaikuttavaa toimintaa on säännelty pitkään. Ympäristöoikeuden juuret on katsottu olevan yhtäältä elinkeinotoiminnan sääntelyssä, jossa ryhdyttiin ottamaan huomioon teollisten toimintojen vaikutus ihmisten terveyteen jo 1800-luvulla etenkin Saksassa ja Englannissa, ja toisaalta roomalaiseen oikeuteen kuuluvassa naapuruusoikeudessa, jossa käsiteltiin vaikutuksia toisen maanomistajan oikeus- ja etupiiriin. Myös yleistä järjestystä ja turvallisuutta ylläpitävää politiasääntelyä on pidetty ympäristöoikeuden juurena.[4][2]
Suomessa ympäristöoikeuden perusta on ollut talousoikeudessa eli erityisessä yksityisoikeudessa, jonka osa-alueisiin sisältyi myös julkisoikeudellisia piirteitä. Talousoikeudesta eriytyi sittemmin maa- ja vesialueiden käyttöön liittyviin kysymyksiin paneutuva maa- ja vesioikeus. Maa- ja vesioikeus yksityis- ja julkisoikeudellisine piirteineen on perinteisesti painottunut maa- ja vesialueiden hyödyntämismuotojen sääntelyyn omistajan näkökulmasta, osin kyllä suojeluhakuisiakin tulkintoja mahdollistaen.[2]
Ympäristöoikeudesta nykyaikaisessa merkityksessä on kansainvälisesti alettu puhua vasta toisen maailmansodan jälkeisten laajojen yhteiskunnallis-ympäristöllisten muutosten seurauksena. Vasta 1960-luvulla "ympäristö" tuli yleiseen käyttöön ympäristöpoliittisessa keskustelussa ja ympäristöasioita koskeva lainsäädäntötoiminta varsinaisesti alkoi Euroopassa. Sekä Suomessa että teollistuneissa maissa yleensäkin annettiin 1960–1980-luvuilla runsaasti ympäristöllistä lainsäädäntöä.[2][5]
Ympäristöoikeuden osa-alueet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällöllisesti ympäristöoikeus on tapana jakaa sääntelynäkökulmasta riippuen luonnonsuojeluoikeuteen, ympäristönsuojeluoikeuteen ja luonnonvaraoikeuteen. Niitä yhdistää suojeluhakuisuus ja samalla ne ovat toisiinsa nivoutuneita niin, että ympäristölliset arvot lopputuloksena turvataan, vaikka päätökset olisivat osa-aluekohtaisia. Jako ei kuitenkaan ole lopullinen tai tyhjentävä, koska ympäristösääntely haarautuu muillekin kuin perinteisen sääntelyn alueille, jolloin muodostuu yhteiskunnallisesti eri näkökulmista rakentuvia osa-alueita. Tällaisia ovat esimerkiksi ilmasto-oikeus, energiaoikeus ja biotekniikkaoikeus.[6]
Ympäristöoikeutta ei ole niinkään tapana jaotella säädössystematiikan mukaisesti vaan toiminnallisesti. Toiminnallisesti ympäristöoikeus jakautuu ympäristönkäytön suunnitteluun, kiinteistöoikeuteen, luonnon- ja kulttuurinsuojeluun, luonnonvarojen hyödyntämiseen, ympäristökäytön sääntelyyn, ympäristönsuojeluun sekä biodiversiteetti- ja ilmasto-oikeuteen.[2]
Kiinteistönmuodostamisoikeus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiinteistönmuodostamisoikeus on eräs maa-ja vesioikeuden perinteisistä osa-alueista. Se käsittää ennen muuta kiinteistöjen muodostamiseen ja muihin kiinteistöolojen järjestämiseen liittyvät kiinteistötehtävät.[7] Kiinteän omaisuuden oikeudellinen sääntely on yksityiskohtaista ja monimuotoista kaikissa niissä maissa, joissa maat ja vedet ovat pääasiallisesti yksityisessä omistuksessa.[8] Suomessa kiinteistöjärjestelmästä ja -toimituksista säädetään kiinteistönmuodostamislaissa, kun taas esineoikeuteen kuuluvasta kiinteistön kaupasta säädetään maakaaressa.
Luonnonvaraoikeus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Luonnonvaraoikeus
Luonnonvarojen hyödyntämisen sääntely on vanhastaan kuulunut maa- ja vesioikeuden keskeisiin sääntelylohkoihin. Ympäristöoikeuden systematiikassa luonnonvarojen hyödyntäminen ja suojelu sijoittuvat useiden lohkojen rajapinnalle. Luonnonvaraoikeus voidaan ymmärtää muuta oikeudellista sääntelyä täydentävänä, eri luonnonvarojen tai niiden hyödyntämisen muotojen erityispiirteet huomioon ottavana sääntelynä[9]. Luonnonvaroilla tarkoitetaan luonnonesiintymiä, joita ihminen voi ottaa käyttöön aineena tai energiana. Luonnonvaralle on perinteisesti katsottu olevan ominaista kysyntä, mutta tämä aikaan ja paikkaan sidottu kriteeri ei nykykäsitysten valossa ole ongelmaton. Luonnonvaroina pidetään maata ja vettä pohjineen ja tuottoineen sekä erilaisia energiavirtoja, ja ne jaetaan vakiintuneesti uusiutuviin ja uusiutumattomiin.[10]
Historiallisesti katsoen luonnonvaraoikeuden juuret ovat pidemmät kuin suurimman osan muuta ympäristösääntelyä. Luonnonvarojen käytön sääntely oli keskeistä maatalousyhteiskunnassa paljon ennen yhteiskuntien teollistumista. Tämä koskee ennen kaikkea vesi-, metsä- ja kaivosoikeutta. Maa-ainesten, turpeen ja aineettomien luonnonvarojen (tuuli ja auringonenergia) sääntely on syntynyt ja kehittynyt vasta modernin ympäristöpolitiikan ja -oikeuden myötä 1970-luvun alkupuolelta eteenpäin.[11]
Vesioikeus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vesioikeus on vesiluonnonvaran hyödyntämistä ja suojelua koskeva oikeudenala. Sisältönsä suhteen se on perinteisesti ollut eräs maa- ja vesioikeuden pääalue, nyttemmin myös keskeinen osa modernia ympäristöoikeutta. Oikeusjärjestyksen pääjaottelujen kannalta vesioikeudessa on merkittävästi sekä yksityisoikeuden että julkisoikeuden alaan kuuluvia lohkoja.[12] Suomessa vesioikeudesta säädetään pääosin vesilaissa.
Luonnonvarana vesi on kaikkialla elintärkeä, mutta samalla monien ristiriitaisten käyttöintressien kohde, minkä vuoksi vesien käytön sääntely on lähes jokaisessa oikeusjärjestyksessä varhain osoittautunut välttämättömäksi. Sääntelyn rakenteet eri maissa poikkeavat luonnollisesti toisistaan, johtuen jo erilaisista luonnonoloista ja erilaisista omistus- ja vallintajärjestelmistä. Esimerkiksi Suomessa tärkeä lähtökohta on kansainvälisesti harvinainen vesien yksityinen omistus, kun taas esimerkiksi keskisessä ja eteläisessä Euroopassa vesistöjen pääosa on jo varhain päätynyt yksityisomistuksen ulkopuolelle voimakkaan hallitsijanvallan ja regaaliajattelun sekä jokien keskeistä merkityksen yleisinä kulkuväylinä johdosta. Myös vesioikeudeksi luettu oikeussystemaattinen kokonaisuus vaihtelee alaltaan eri oikeusjärjestyksissä. Kaikki vettä, vesialueita tai vesitaloutta koskeva sääntely ei siten missään kuulune yhden ja saman lainsäädännön alaan.[13]
Suomessa vesioikeudellisia säännöksiä oli jo Ruotsin keskiaikaisessa lainsäädännössä, jolloin sääntelytarpeita aiheutui esimerkiksi vesivoiman käytön, kalastuksen ja maatalouden keskinäisistä ristiriidoista. Vuoden 1734 lain rakennus- ja maakaarissa vesioikeudellisia tai niihin läheisesti liittyviä säännöksiä oli jo runsaasti. Aikanaan oli systemaattisesti keskeinen säännösten ja oikeudenalan jakaminen kahtia, niin sanottuun hyötyisään eli lukratiiviseen ja suojaavaan eli defensiiviseen vesioikeuteen. Etenkin 1900-luvun loppupuoliskolla vesitaloudelliset hankkeet monimuotoistuivat ja 1950-luvulta alkaen vesioikeuden piirissä näkyvään asemaan nousivat jätevesihankkeet, joita perinteinen kahtiajako ei varsinaisesti lainkaan tuntenut. Näistä syistä puhe hyötyisästä ja suojaavasta vesioikeudesta liittyykin lähinnä historiallisiin yhteyksiin.[13]
Kansainvälisellä vesioikeudella tarkoitetaan sitä kansainvälisen oikeuden osaa, joka sääntelee vesistöihin ja muihin vesivaroihin sekä niiden käyttöön kohdistuvia valtioiden keskeisiä suhteita. Usein yhteys valtionsisäiseen vesioikeuteen on läheinen, samoin yhteys muuhun ympäristöoikeuteen.[13]
Kaivostoiminnan sääntely
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaivostoiminnan sääntely voidaan jakaa kahteen päävarianttiin, joita ovat valtausjärjestelmä, jossa korostuvat käytännössä esiintymän löytäjän valtuudet, ja konsessiojärjestelmään, jonka tunnusomaisessa muodossa valtio voi luovuttaa hyödyntämisoikeuden osoittamalleen subjektille. Jälkimmäiseen on monesti liittynyt yliomistusoikeuden tai regaalioikeuden aineksia, joiden pohjalta ainakin osa yksityismaidenkin mineraalivaroista on saatettu lukea valtion omistusoikeuden piiriin. Suomen kaivoslainsäädännössä pitkän historiallisen kehityksen tuloksena omaksuttu sääntelytapa edustaa valtausjärjestelmää lähinnä sen vanhassa saksalaisessa muodossa, mutta Suomenkaan järjestelmän historiassa regaaliajattelu ei ole jäänyt vaikutuksettomaksi.[14]
Suomessa maa- ja kallioperän ainesten hyödyntäminen on oikeudellisesti jaettu kaivosmineraalien hyödyntämiseen, josta säädetään kaivoslaissa, sekä soran, hiekkan, saveen, mullan ym. maa-aineksen hyödyntämiseen, joiden ottamisesta säädetään maa-aineslaissa. Näiden kahden sääntelyjärjestelmän väliset rakenteelliset ja toiminnalliset erot ovat varsin huomattavia.[14]
Luonnonsuojeluoikeus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Luonnonsuojelu
Ympäristöoikeuden osa-alue, joka koskee alkuperäisen luonnon ja sen osien suojelua sekä luonnonvaraisuuden edistämistä.[15] Suomessa luonnonsuojelusta säädetään luonnonsuojelulaissa.
Ympäristönsuojeluoikeus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ympäristönsuojelu
Ympäristöoikeuden osa-alue, joka käsittelee maan, veden ja ilman sekä muun ympäristön suojelua ihmisperäiseltä pilaantumiselta. Erotuksena luonnonsuojeluoikeudesta ympäristönsuojeluoikeuden sääntelynäkökulma on ihmisen elinympäristössä.[16] Suomessa ympäristönsuojelusta säädetään etenkin ympäristönsuojelulaissa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Belinskij, Antti; Kokko, Kai; Pölönen, Ismo; Similä, Jukka: Näkökulmia ympäristöoikeuteen. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2022.
- Ekroos, Ari; Kumpula, Anne; Kuusiniemi, Kari; Vihervuori, Pekka: Ympäristöoikeus. Helsinki: Sanoma Pro, 2013.
- Hollo, Erkki J.: Ympäristö ja oikeus. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2009.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Nimitys: Ympäristöoikeus. Tieteen termipankki. Viitattu 28.7.2015.
- ↑ a b c d e Ekroos, Kumpula, Kuusiniemi, Vihervuori 2013 I Perusteet 1. Ympäristöoikeus oikeudenalana
- ↑ Belinskij, Kokko, Pölönen, Similä 2022, s. 6–9.
- ↑ Hollo 2009, s. 1–2.
- ↑ Hollo 2009, s. 1, 3.
- ↑ Hollo, Erkki J.: Oikeustiede:ympäristöoikeus Tieteen termipankki. Viitattu 5.8.2023.
- ↑ Hollo, Erkki J.: Oikeustiede:kiinteistönmuodostamisoikeus Tieteen termipankki. Viitattu 5.8.2023.
- ↑ Ekroos, Kumpula, Kuusiniemi, Vihervuori 2013 II Kiinteitöt ja ympäristö 1. Yleiset lähtökohdat
- ↑ Belinskij, Kokko, Pölönen, Similä 2022, s. 65.
- ↑ Ekroos, Kumpula, Kuusiniemi, Vihervuori 2013 IV Luonnonvarojen hyödyntäminen 1. Johdanto.
- ↑ Belinskij, Kokko, Pölönen, Similä 2022, s. 65-66.
- ↑ Hollo, Erkki J.: Oikeustiede:vesioikeus (oikeudenala) Tieteen termipankki. Viitattu 5.8.2023.
- ↑ a b c Ekroos, Kumpula, Kuusiniemi, Vihervuori 2013 V Ympäristön muuttaminen 2. Vesitaloushankkeet
- ↑ a b Ekroos, Kumpula, Kuusiniemi, Vihervuori 2013 IV Luonnonvarojen hyödyntäminen 4. Kaivostoiminta
- ↑ Hollo, Erkki J.: Oikeustiede:luonnonsuojelu Tieteen termipankki. Viitattu 5.8.2023.
- ↑ Hollo, Erkki J.: Oikeustiede:ympäristönsuojelu Tieteen termipankki. Viitattu 5.8.2023.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ympäristöoikeus Wikimedia Commonsissa
