Westfalenin rauha

Westfalenin rauha
Rauhansopimuksen ratifiointi Münsterissä (Gerard ter Borch Münster, 1648)
Allekirjoitettu	15. toukokuuta – 24. lokakuuta 1648
Osapuolet
Infobox OK

Westfalenin rauha oli sarja rauhansopimuksia, jotka touko- ja lokakuun 1648 välisenä aikana alle­kirjoitettiin Osnabrückissä ja Münsterissä. Rauhan­sopimukset lopettivat pää­asiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan alueella käydyn kolmi­kymmen­vuotisen sodan ja Espanjan ja Alanko­maiden välillä käydyn kahdeksankymmenvuotisen sodan.

Rauhasta sopivat keskenään Habsburg-sukuun kuulunut pyhä Rooman keisari Ferdinand III, Espanja, Ruotsi, Alankomaat, Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan valta­kunnan­ruhtinaat ja vapaiden valta­kunnan­kaupunkien päämiehet. Rauhan­teko tapahtui kahdessa vaiheessa:

• Münsterin rauha, joka alle­kirjoitettiin Yhtyneiden Alanko­maiden tasa­vallan ja Espanjan kuningas­kunnan välillä 30. tammi­kuuta 1648 ja ratifoitiin virallisesti Münsterissä 15. touko­kuuta 1648.
• Kahden täydentävän rauhan­sopimuksen alle­kirjoittaminen 24. lokakuuta (J: 14. helmikuuta) 1648:
  • Münsterin rauha (Instrumentum Pacis Monasteriensis, IPM) Pyhän Rooman keisarin ja Ranskan sekä niiden liittolaisten välillä, sekä
  • Osnabrückin rauha (Instrumentum Pacis Osnabrugensis, IPO) Pyhän Rooman keisarin, Ranskan, Ruotsin ja niiden liittolaisten välillä.

Rauhan­sopimukset aloittivat Keski-Euroopassa uuden­laisen poliittisen järjestelmän, jota myöhemmin on sanottu west­faleni­laiseksi suvereni­teetiksi: kullakin valtiolla on määräysvalta omalla alueellaan. Westfalenin rauhansopimusta pidetäänkin yleisesti modernin valtio­järjestelmän peruskirjana. Se perustuu valtiollisen suvereni­teetin käsitteeseen, tunnusti valtioiden itse­määräämis­oikeuden ja kielsi valtioita puuttumasta toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Westfalenin rauha oli esikuvana monille myöhemmille kansain­välisille sopimuksille ja se vaikutti suuresti kansain­välisen oikeuden kehitykseen yleisestikin. Rauhan­sopimuksen määräykset tulivat myös oleelliseksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan valtiosääntöä.

Rauhansopimukset eivät tuoneet rauhaa kaikkialle Eurooppaan, sillä Ranska ja Espanja sotivat keskenään vielä seuraavat yksi­toista vuotta. Rauhansopimus kuitenkin kielsi keisaria tai keisari­kunnan jäsen­valtioita sekaantumasta näiden maiden väliseen sotaan.

Neuvottelut ja sopimusten tekopaikat

Rauhan­sopimukset syntyivät yleis­eurooppalaisen diplomaattisen kongressin tuloksena, jossa välittäjinä toimivat varsinkin paavin nuntius sekä Venetsian ja Tanskan edustajat.

Kardinaali Richelieu Ranskan edustajana vaati kaikille liittolaisilleen edustajaa neuvotteluissa, olivatpa nämä itsenäisiä tai Pyhään Rooman keisari­kuntaan kuuluneita valtioita. Vuonna 1638 Ruotsi ja Pyhä Rooman keisarikunta tekivät Richelieun välityksellä keskenään Hampurin rauhansopimuksen.

Keisarikunta ja Ruotsi julistivat, että Kölnin neuvottelut ja Hampurin sopimus oli tarkoitettu yleisen rauhan­sopimuksen valmisteluiksi. Tästä laajemmasta sopimuksesta neuvoteltiin kahdessa Westfalenissa lähellä toisiaan sijaitsevassa kaupungissa, Münsterissä ja Osnabrückissä. Molemmat kaupungit oli pidettävä puolueettomina ja demilitarisoituina vyöhykkeinä neuvottelujen ajan. Münster oli vuodesta 1635 lähtien ollut täysin katolinen kaupunki, jossa toimi Münsterin ruhtinas­hiippa­kunnan piispan­istuin. Siellä vain roomalais­katolinen uskonto oli sallittu; kalvinisteilla ja luterilaisilla ei ollut lupa pitää omia jumalan­palveluksiaan.

Osnabrückissä sen sijaan sekä katolinen että luterilainen uskonto olivat sallittuja, ja kummallakin uskonto­kunnalla oli kaupungissa kaksi kirkkoa. Kaupungin porvaristo oli enimmäkseen luterilaisia ja kaupungin­hallitus puhtaasti luterilainen, mutta kaupungista käsin hallittiin myös katolista Osnabrückin ruhtinashiippakuntaa, ja osa kaupungin asukkaista oli katolilaisia. Vuosina 1628–1633 kaupunkia oli miehittänyt Katolinen liiga. Silloin katolinen ruhtinas­piispa Franz Wilhelm von Wartenberg oli määrännyt kaupungissa toimeen­pantavaksi vasta­uskon­puhdistuksen, ja monet luterilaiset perheet joutuivat pakenemaan. Myöhemmin kaupungin oli miehittänyt Ruotsi. Silloin katolisia ei karkotettu, mutta kaupunki kärsi pahoin Ruotsin sota­toimista. Sen vuoksi Osnabrück toivoi osakseen suurta parannusta oloihinsa, kun kaupunki päätettiin tehdä puolueett­omaksi ja demili­tari­soida.

Molemmat kaupungit toivoivat itselleen laajempaa autonomiaa ja vapaan valta­kunnan­kaupungin asemaa. Sen vuoksi ne toivottivat tervetulleeksi asemansa puolueettomina alueina rauhan­neuvottelujen ajan sekä sen, että kaikilta sotivilta osa­puolilta, ruhtinas­piispat mukaan luettuina, kiellettiin kaikki poliittinen vaikutus­valta näissä kaupungeissa. Sen sijaan keisari­kunnan ja Ranskan sekä näiden kaikkien liittolaisten, samoin kuin Alanko­maiden ja Espanjan välillä liittolaisineen käydyt neuvottelut pidettiin Münsterissä.

Edustajat

Rauhanneuvottelut eivät alkaneet eivätkä päättyneet tarkoin määriteltävissä olevina ajan­kohtina, koska kaikki 109 eri osapuolten edustajaa eivät koskaan kokoontuneet kaikki yhdessä, mutta he kaikki olivat ainakin kerran läsnä neuvotteluissa ensimmäisen kerran vuosina 1643–1646 sekä viimeisen kerran vuosien 1647–1649. Eniten diplomaatteja oli läsnä todennäköisesti tammikuun 1646 ja heinäkuun 1647 välisenä aikana. Kuusitoista Euroopan valtiota sekä 66 saksalaista ruhtinaskuntaa lähetti neuvotteluihin omia edustajiaan, jotka edustivat kaikkiaan 140 saksalaista ruhtinaskuntaa ja 27 intressiryhmää sekä yhteensä kaikkiaan 38 eri ryhmän intressejä.

• Ranskan edustustoa johti Longueville herttua Henrik Orléansilainen, jonka lisäksi siihen kuuluivat diplomaatit Claude d'Avaux ja Abel Servien.
• Ruotsin täysivaltaisina edustajina neuvotteluihin osallistui Johan Oxenstierna, kansleri Axel Oxenstiernan poika, ja Johan Adler Salvius.
• Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan edustajina molemmissa kaupungeissa oli kreivi Maximilian von Trautmansdorff; Münsterissä hänen avustajinaan olivat Johann Ludwig von Nassau-Hadamar ja Isaak Volmar, Osnabrückissä Johann Maximilian von Lanberg ja hovimarsalkka Johann Krane.
• Espanjan edustajistoa johti Gaspar de Bracamonte y Guzmán, ja sen muita jäseniä olivat diplomaatit ja kirjailijat Diego de Saavedra Fajardo ja Bernardino de Rebolledo.
• Paavin nuntius Fabio Chigi (myöhemmin paavi Aleksanteri VII) ja Venetsian lähettiläs Alvise Contarini toimivat välittäjinä.
• Myös monet keisarikunnan valtakunnanruhtinaat lähettivät edustajiaan.
• Brandenburgilla oli useita edustajia, muun muassa Vollmar.
• Alankomaiden seitsemän yhdistynyttä provinssia lähetti kuuden hengen edustajiston, jossa Hollannin maakunnalla oli kaksi edustajaa, kahdella provinssilla ei yhtään, muilla provinsseilla yksi kullakin. Edustajiston jäsenistä huomattavimmat olivat Hollannin edustaja Adriaan Pauw sekä Willem Ripperda.
• Baselin pormestari Johann Rudolf Wettstein edusti Sveitsin valaliittoa.

Rauhansopimuksen vaikutukset

Eurooppa Westfalenin rauhan jälkeen vuonna 1648, yksin­kertaistettu kartta

Eurooppa vuonna 1648

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta vuonna 1648.

Keisari Ferdinand III menetti sen vallan, jonka hän Pyhän Rooman keisarikunnan perustus­lakien vastaisesti oli anastanut itselleen, ja joutui palauttamaan sen ruhtinas­kunnille. Tämä palautti ruhtinaille myös oikeuden päättää hallitsemiensa alueiden valtion­uskonnosta. Protestantit ja katoliset julistettiin lain edessä tasa-arvoisiksi, ja kalvinismi tunnustettiin lailliseksi uskonnoksi. Alanko­maiden itsenäistyminen soi myös Euroopan juutalaisille turvapaikan.

Saksassa oli myös joukko ruhtinas­piispoja, joille kuului hiippa­kunnassaan maallinenkin valta. Näiden osalta maiden omistus oli järjestettävä vuonna 1624 vallinneen tilanteen mukaisesti, mikä koitui protestanteille eduksi vuoden 1635 Prahan rauhansopimukseen verrattuna.

Pyhä istuin oli sopimukseen hyvin tyytymätön, ja paavi Innocentius X nimitti sitä Zelo Domus Dei -nimisessä bullassaan "mitättömäksi, pätemättömäksi, epä­oikeuden­mukaiseksi, epä­oikeutetuksi, tuomittavaksi, kirotuksi, kadotukseen tuomittavaksi, joutavaksi, kaikkina aikoina merkityksettömäksi ja vaikutuksettomaksi".

Sopimuksen määräykset

Westfalenin rauhansopimuksen pääkohdat olivat seuraavat:

• Kaikki osapuolet tunnistivat päteväksi vuonna 1555 tehdyn Augsburgin sopimuksen, jonka mukaan kullakin ruhtinaalla oli oikeus määrätä, mikä uskonto hänen hallitsemillaan alueilla oli valtionuskontona; vaihtoehdot olivat katolisuus, luterilaisuus ja nyt myös kalvinismi (periaatteena oli siis cuius regio, eius religio, "Kenen maa, sen uskonto")
• Kristityillä, jotka asuivat ruhtinas­kunnissa, joissa heidän oma uskontonsa ei ollut valtion­uskontona, oli oikeus harjoittaa uskontoaan julkisesti määrättyinä aikoina ja yksityisesti milloin tahansa.
• Jokaiselle osapuolelle tunnustettiin muut pois­sulkeva suvereenisuus kaikkien maidensa, väestönsä ja ulkomailla toimivien lähettiläidensä suhteen, sekä myös vastuu sotatoimista, joita sen kansalaiset tai lähettiläät suorittivat. Rajoittamattomien kaappari­kirjojen myöntäminen yksityis­henkilöille kiellettiin.
• Saksan ruhtinaat saivat oikeuden ulko­politiikkaan, mutta eivät saaneet julistaa sotaa keisariaan vastaan.
• Keisarin valinta ennen edellisen kuolemaa kiellettiin.^lähde?

Rauhansopimuksessa oli myös alueellisia määräyksiä:

• Sveitsin itsenäistyminen keisarikunnasta tunnustettiin virallisesti maan oltua jo vuosikymmeniä de facto itsenäinen.
• Alanko­maiden Yhdistyneet provinssit tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi, joka ei kuulunut Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan. Alankomaat olivat kapinoineet Espanjaa vastaan jo 80 vuoden ajan, mutta virallisesti alue kuului Westfalenin rauhansopimukseen saakka Habsburgien omistukseen. (Sitä vastoin Espanjan Alankomaat eli suunnilleen nykyinen Belgia jäi edelleen Espanjan hallintaan, mutta oli samalla yksi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaa kuuluneista alueista.)
• Rauhansopimuksen tekstin laati suurelta osin kardinaali Mazarin, joka oli Ranskan de facto johtaja kuningas Ludvig XIV:n ollessa alaikäinen. Näin ollen ei ole yllättävää, että Ranskan asema sodan jälkeen oli vahvempi kuin minkään muun osapuolen. Ranska sai hallitakseen Metzin, Toulin ja Verdunin hiippakunnat Lothringenissa sekä Décapolen kaupungit Elsassissa (Alsace), ei kuitenkaan Strasbourgia, Strasbourgin hiippakuntaa eikä Mulhousea.
• Keisarikunta ja Ranska liittolaisineen sopivat, ettei kumpikaan osapuoli vaatinut toiselta sotakorvauksia. Osnabrückin rauhan mukaan Ruotsi kuitenkin sai viiden miljoonan taalarin korvaukset, jotka käytettiin pääasiassa sen sotajoukkojen rahoittamiseen.
• Ruotsi sai Etu-Pommerin, jota siitä lähtien nimitettiin Ruotsin Pommeriksi, Wismarin ja Bremenin arkkihiippakunnan ja Verdenin hiippakunnan perinnöllisiksi läänityksikseen ja niiden myötä edustajan ja äänen keisarikunnan valtiopäiville sekä myös Ylä-Saksin, Ala-Saksin ja Westfalenin maapäiville. Rauhansopimuksen sanamuoto ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan vielä sen allekirjoittamisen jälkeen käytiin kiistaa seuraavista asioista:

• Oli kiistanalaista, kuuluiko myös Bremenin kaupunki Ruotsin Bremenin-Verdenin alueeseen. Ruotsin uhatessa valloittaa kaupungin Bremen oli vaatinut itselleen asemaa välittömästi keisarikunnan alaisena kaupunkina, minkä keisari sille myönsikin, ja täten se oli erotettu ympäröivästä samannimisestä arkkihiippakunnasta. Ruotsi käsitti asian niin, että Bremen kuitenkin oli luovutettu sille, ja aloitti vuosina 1653–1654 Ruotsin Bremenin-sodat.
• Rauhansopimus myös jätti Ruotsin ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunnan välisen rajan Pommerissa myöhemmin määriteltäväksi. Osnabrückissä sekä Ruotsi että Brandenburg vaativat itselleen koko Pommeria, joka vuodesta 1630 lähtien ollut Stettinin rauhansopimuksen mukaisesti Ruotsin alaisuudessa, mutta Brandenburg vaati sitä Grimnitzin rauhansopimuksen perusteella. Vaikka rajasta Stettinissä vuonna 1653 uusi sopimus, kiista jatkui.
• Rauhansopimuksen mukaan Mecklenburgin herttuat, jotka nyt olivat Ruotsin vasalleja, luovuttivat Wismarin sekä satamatullit. Ruotsi tulkitsi tämän koskevan tulleja kaikissa Mecklenburgin satamissa, kun taas Mecklenburgin herttuat samoin kuin keisari tulkitsivat sen koskevan vain Wismarin satamaa.
• Münsterin hiippakunta vaati myös Wildeshausenia, joka oli pienenä enklaavina keskellä Bremenin-Verdenin aluetta ja joka oli hatarana perusteena sille, että Ruotsilla oli edustajansa Westfalenin maapäivillä.

• Pfalz jaettiin Fredrik V:n pojan Kaarle I Ludvigin ja Baijerin vaaliruhtinaan Maksimilian I:n kesken. Se jakautui siten katoliseen ja protestanttiseen osaan, joista Kaarle Ludvig sai Reinin Pfalzin ja Maximilian piti Ylä-Pfalzin.
• Baijerilla pysyi Pfalzin ääni vaaliruhtinaiden kokouksessa, jossa Pyhä Rooman keisarivalittiin. Tämän oikeuden se oli saanut, kun Pfalzin vaaliruhtinas Fredrik V vuonna 1623 oli julistettu pannaan. Kaarle I Ludvig, Fredrikin poika, otettiin mukaan kahdeksanneksi äänioikeutetuksi jäseneksi.
• Brandenburg-Preussi (myöhempi Preussi) sai Taka-Pommerin, Magdeburgin arkkihiippakunnan, sekä Halberstadtin, Kamminin ja Mindenin hiippakunnat.
• Koska Jülich-Kleve-Bergin yhdistyneiden herttuakuntien hallitsijasuku oli sammunut vuonna 1609, päätettiin, että Jülich, Berg ja Ravenstein kuuluivat Pfalz-Neuburgille, kun taas Kleven herttuakunta, sekä Markin ja Ravensbergin kreivikunta kuuluivat Brandenburgille.
• Sovittiin, että Osnabrückin ruhtinaspiispaksi oli valittava vuorotellen protestantti ja katolilainen ja että protestanttisten piispojen valinta kuului Brunswick-Lüneburgin suvun nuoremmille jäsenille.
• Sodan aikana asetetut kaupan esteet poistettiin, ja purjehdus Reinillä vapautettiin tietyin edellytyksin.

Aiheesta muualla

• Rauhansopimusteksti (englanniksi)
• Texts of the Westphalian Treaties (saksaksi)
• Peace Of Westphalia – Firmly Plants Protestantism in Europe
• Korkearesoluutioinen kartta Saksasta Westfalenin rauhan jälkeen
• Osnabrückin rauhansopimuksen teksti (saksaksi)
• Münsterin rauhansopimuksen teksti (saksaksi)