Weimarin tasavalta

Saksan valtakunta; Deutsches Reich
1919–1933
lippu	vaakuna (1919–1928)
	; Weimarin tasavalta vuonna 1930.
Valtiomuoto	tasavalta
Valtakunnanpresidentti	Friedrich Ebert (1919–1925); Paul von Hindenburg (1925–1934)
Valtakunnankansleri	Ensimmäinen:; Philipp Scheidemann (1919); Viimeinen:; Adolf Hitler (1933)
Pääkaupunki	Berliini
	52°30′N, 13°23′E
Pinta-ala
– yhteensä	468 787 km²
Väkiluku (1925)	62 411 000
– väestötiheys	133,1 / km²
Viralliset kielet	saksa
Valuutta	paperimarkka (1919–1923); Rentenmark (1923–1948); Reichsmark (1924–1948)
Kansallislaulu	Deutschlandlied
Edeltäjä	Saksan keisarikunta
Seuraaja	Saksa
	Infobox OK

Weimarin tasavalta (saks. Weimarer Republik) on historiantutkimuksessa käytetty nimitys Saksasta vuosien 1919 ja 1933 välisenä aikana, jolloin maa oli tasavalta. Virallisesti valtion nimi oli silloinkin Saksan valtakunta (saks. Deutsches Reich). Aikakauden katsotaan alkaneen, kun Weimarin kaupungissa säädetty Saksan uusi perustuslaki 11. elokuuta 1919 astui voimaan Saksan kärsittyä tappion ensimmäisessä maailmansodassa.^[1] Weimarin tasavallan aika päättyi Adolf Hitlerin ja kansallissosialistien noustua valtaan ja lakkautettua maassa vallinneen demokratian.

Tasavallan alku 1918–1919

Vuodesta 1916 Saksan politiikkaa johti käytännössä armeija ja sen ylijohto (Oberste Heeresleitung, OHL) päällikkönään sotamarsalkka Paul von Hindenburg. Kun tuli ilmeiseksi, että sota oli hävitty, OHL vaati, että vastuu siirtyisi siviilihallitukselle, jonka tavoitteena olisi sodasta irtautuminen. Saksan keisarikunnan hallitus vaihtui.

Uusi valtakunnankansleri (saks. Reichskanzler) suurherttua Max von Baden tarjosi näin ollen Yhdysvaltain presidentille Woodrow Wilsonille aseleposopimusta 3. lokakuuta 1918. 28. lokakuuta 1918 keisarikunnan perustuslakia muutettiin niin, että maasta tuli parlamentaarinen demokratia, ja valtakunnankansleri tuli vastuulliseksi valtiopäiville eikä keisarille.

Suunnitelma muuttaa Saksa parlamentaariseksi monarkiaksi kuitenkin epäonnistui maan ajautuessa kaaokseen sitä mukaa, kun joukot palasivat rintamalta. Sotilaat olivat kärsineet sodasta henkisesti ja fyysisesti, ja he olivat tottuneet väkivaltaan, johon he turvautuivat myös rauhan palattua. Vasemmiston ja oikeiston välille puhkesi verisiä yhteenottoja.

Kapinoivat sotilaat ja työläiset

Kapina puhkesi, kun armeijan johto määräsi valtiopäiviltä lupaa kysymättä Saksan laivaston valtamerilaivaston (saks. Hochseeflotte) hyökkäyspartiotehtävään. Jos määräys olisi toteutunut, rauhanneuvottelut olisivat todennäköisesti rauenneet^{kenen mukaan?}. Kahden laivan miehistö kapinoi Wilhelmshavenissa, ja armeija pidätti noin 1 000 merimiestä ja kuljetutti heidät Kieliin. Sen seurauksen paikallinen kapina levisi yli koko valtakunnan. Kapinoivat sotilaat, merimiehet ja heitä tukeneet työläiset muodostivat 1918 vallankumousneuvoston ja ottivat monissa kaupungeissa vallan. 7. marraskuuta kapina oli levinnyt Müncheniin, jossa Baijerin Ludvig III oli ensimmäinen pakoon lähtenyt saksalainen monarkki.

Aluksi neuvostojen vaatimukset olivat vähäisiä, ja niissä vaadittiin ainoastaan vangittujen merimiesten vapauttamista. Venäjän vallankumouksesta ne poikkesivat siten, ettei niitä hallinnut kommunistinen puolue. Neuvosto-Venäjän tapahtumien vuoksi Saksan yläluokka ja keskiluokka pelkäsivät, että Saksasta tulisi neuvostotasavalta.

Sosiaalidemokraattien ja kommunistien välirikko

Saksan työväenliike oli jakautunut. Vasemmistososiaalidemokraattien USPD kannatti työläisneuvostojen valtaa ja enemmistösosiaalidemokraattien SPD parlamentarismia. Jako oli muodostunut jo ennen maailmansotaa 1914. Sosiaalidemokraattien vasemmistosiipi oli vastustanut Saksan liittymistä sotaan, ja 1919 osa heistä kannatti kommunisteina sosialistista spartakistikapinaa. Sosiaalidemokraattien enemmistö kannatti Saksan etujen puolustamista. Kun spartakistit yrittivät vallankaappauksella sosialistista vallankumousta Saksassa, vastasi kapinan tukahduttamistoimista Reichswehristä vastaavana ministerinä sosiaalidemokraattinen Gustav Noske. Kommunistit syyttivät sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä.

Tasavalta vai neuvostovalta?

Kaikki sosialistit vaativat keisari Vilhelm II:n eroa. Enemmistösosialistit julistivat 9. marraskuuta Berliinin valtiopäivätalolla Saksan tasavallan syntyneeksi, samaan aikaan kun vähemmistö toisaalla – johdossaan muun muassa Karl Liebknecht – julisti maan neuvostotasavallaksi.

Vielä samana päivänä valtakunnankansleri Max von Baden siirsi vallan enemmistösosialistien johtajalle Friedrich Ebertille.^[2] Tämän ei kuitenkaan nähty rauhoittavan kansanjoukkoja, ja päivää myöhemmin perustettiin vallankumouksellinen hallinto kansanvaltuutettujen neuvosto (Rat der Volksbeauftragten), johon kuului sekä enemmistö- että vähemmistösosialisteja ja joka edusti työläisiä ja sotilaita. Tätä hallintoa kuitenkin vastusti vähemmistösosialistien vasen laita, spartakistit, johdossaan Liebknecht ja Rosa Luxemburg. Ebert kutsui kokoon neuvostojen kansallisen kongressin, joka kokoontui 16.–20. joulukuuta ja jossa enemmistösosialisteilla oli enemmistö. Neuvostokongressi päätti, että tulevan perustuslain säätäminen kuuluisi yleisillä vaaleilla valittavalle kansalliskokoukselle. Näin Ebert onnistui marginalisoimaan neuvostovallan kannattajat.

Ebert kukistaa kapinan

Varmistaakseen hallituksensa toimivallan Ebert liittoutui armeijan kanssa, jota johti siinä vaiheessa kenraali Wilhelm Groener.^[2] Sopimus takasi armeijalle, ettei hallitus yrittäisi uudelleenorganisoida sitä, mikäli se pysyisi hallitukselle lojaalina. Toisaalta sopimus varmisti hallituksen ja armeijan välisen yhteistyön, joka vakuutti ylä- ja keskiluokan sen aikeista säilyttää järjestys maassa ja armeijan pysymisen vakauttavana voimana. Vasemmistosiivelle tämä tarkoitti työläisten asian pettämistä. Liittoutuminen armeijan kanssa oli eräs niistä tekijöistä, jotka jakoivat vasemmiston pysyvästi sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin.

Lopullisesti vasemmisto repesi Ebertin kutsuessa armeijan kukistamaan yhden Berliinin sotilaskapinoista 23. marraskuuta 1918. Kapinalliset olivat valloittaneet kaupungin komendantin esikunnan ja Valtakunnankanslian, jossa hallitus piti majaansa. Kapina kukistettiin raa’asti, eikä kuolonuhreilta ja haavoittuneilta vältytty. Tämän seurauksena vasemmistosiipi irtautui enemmistösosialisteista, jotka olivat sen mukaan liittoutuneet vastavallankumouksellisen armeijan kanssa pyrkimyksenään kukistaa vallankumous. Ero syventyi, kun Saksan kommunistinen puolue muodostettiin spartakisteista ja heihin liittyneistä radikaaleista vasemmistoryhmistä.

Tammikuussa 1919 tehtiin useita väkivaltaisia yrityksiä saada aikaan sosialistinen vallankumous. Vapaaehtoisista sotilaista ja oikeistolaisista koostuneet Freikorpsit eli vapaajoukot kukistivat nämä kapinat. Tilanne kulminoitui, kun spartakistijohtajat Liebknecht ja Luxemburg pahoinpideltiin hengiltä 15. tammikuuta. Ebertin suostumuksella surmaajat tuomittiin siviilituomioistuimen sijasta sotilasoikeudenkäynnissä lieviin rangaistuksiin. Tämä lisäsi Ebertin epäsuosiota vasemmistoryhmien silmissä.

Weimarin kansalliskokous

Pääartikkeli: Weimarin kansalliskokous

Kansalliskokouksen vaalit pidettiin 19. tammikuuta. Vähemmistösosialistit ja muut vasemmistoryhmät eivät onnistuneet saamaan kansalliskokoukseen juuri ollenkaan edustajia, koska ne oli kapinoita kukistettaessa lyöty hajalle. Välttääkseen mellakoiden keskipisteessä olemista kansalliskokous siirtyi Weimarin kaupunkiin tekemään uutta perustuslakia. Se muodosti Saksasta presidenttijohtoisen tasavallan, jossa valtiopäiväedustajat valittiin suhteellisella vaalitavalla.

Weimarissa pidettyjen kokousten aikana väkivalta ja kapinointi jatkuivat maassa. München julistautui hetkellisesti neuvostotasavallaksi, mutta Freikorpsin joukot kukistivat kapinan. Lisäksi itäisissä provinsseissa taisteltiin, koska ne olivat lojaaleja keisarille eivätkä halunneet kuulua tasavaltaan.

Tasavallan ensimmäinen valtakunnanpresidentti Ebert allekirjoitti uuden perustuslain 11. elokuuta 1919.

Versaillesin rauhansopimus

Samaan aikaan Ranskassa rauhanneuvotteluissa ympärysvaltojen kanssa solmittu Versailles’n rauhansopimus kutisti armeijan vahvuutta huomattavasti, langetti Saksan niskaan suuret sotakorvaukset ja demilitarisoi Reininmaan. Sopimuksessa Saksa joutui myös tunnustamaan yksipuolisen syyllisyytensä ensimmäiseen maailmansotaan.

Vallassa olleet sosiaalidemokraattisen puolueen poliitikot presidentti Ebert ja valtakunnankansleri Scheidemann joutuivat toukokuussa 1919 päättämään epäedullisen rauhansopimuksen hyväksymisestä. Scheidemann esitti vastalauseensa eroamalla, mutta, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, sopimus allekirjoitettiin. Päävastuu sopimuksen allekirjoittamisesta jäi sosiaalidemokraateille, ja sitä tosiasiaa käytettiin jatkossa ahkerasti konservatiivien propagandassa. Rauhanehtojen noudattamisesta tuli saksalaisen politiikan kiistakysymys: oliko pyrittävä täyttämään rauhansopimuksen vaatimukset vai yritettävä uhmata voittajia?.^[3] Myöhemmin Adolf Hitler syytti tasavaltaa ja demokratiaa tästä ”häpeärauhasta”.

Saksa menetti sopimuksessa alueita naapurivaltioilleen. Poznanissa puhjennut Suurpuolan kapina hyötyi Saksan sisäisestä hajaannuksesta ja päättyi puolalaisten kapinallisten voittoon, jonka seurauksena Posenin provinssi liitettiin rauhassa uuteen itsenäiseen Puolaan.

Nuoren tasavallan alkuvuodet 1919–1923

Perustamisestaan lähtien Weimarin tasavalta oli vasemmiston ja oikeiston ääriliikkeiden paineessa. Vasemmisto syytti sosiaalidemokraatteja aatteen pettämisestä liittoutumalla vanhan vallan kanssa sosialistisen vallankumouksen sijaan, kun taas oikeisto vastusti demokraattista järjestelmää ja olisi ennemmin palannut vanhaan autoritaariseen malliin. Tasavallan uskottavuutta tuhotakseen oikeisto syytti (etenkin armeijan piirissä) hallintoa Saksan tappiosta ensimmäisessä maailmansodassa. Syntyi legenda selkäänpuukotuksesta, jonka mukaan tappion oli aiheuttanut kommunistien ja juutalaisten vehkeily kotirintamalla.

Latvian vapaussodassa Länsi-Venäjän armeijan joukoissa sotineet vapaaehtoiset saksalaiset rikkoivat Versailles'n rauhansopimusta, mikä johti ympärysvaltojen armeijoiden ylipäällikkö marsalkka Ferdinand Fochin Saksan hallitukselle syyskuun 24. päivänä 1919 lähettämään noottiin. Siinä vaadittiin kaikkien saksalaisten joukkojen demobilisointia ja vetämistä valtakunnan alueelle. Vaatimus koski myös Venäjän palvelukseen siirtyneitä vapaaehtoisia. Saksan hallitus sulki Saksan Liettuan vastaisen rajan 29. päivänä syyskuuta, ja rajan luvatta ylittäviä vastaan käskettiin avata tuli. Saksalaiset vapaajoukot, jotka joutuivat palaamaan sotaretkeltään ilman luvattua palkkaa, tunsivat hallituksen rajansulkemispäätöksellään pettäneet heidät.^[4]

13. maaliskuuta 1920 ryhmä Freikorpsin joukkoja ja taantumuksellisia poliitikkoja valloitti Berliinin ja asetti virkamiehen ja lehtimiehen nimeltään Wolfgang Kapp uuden hallituksen valtakunnankansleriksi. Koska Freikorpsin joukot olivat Ebertin ainoa vallansäilyttämisen keino, hänen oli vietävä parlamentti Dresdeniin, mistä se kuulutti ammattiyhdistysliikkeen aloittamaa yleislakkoa. Hallitus pakeni Stuttgartiin. Talous pysähtyi yleislakkoon, ja Kappin hallinto romahti 17. maaliskuuta.^[3]

Yleislakon tehosta vaikuttuneet kommunistit järjestivät kansannousun Ruhrin alueella 1920, kun 50 000 työläistä muodosti puna-armeijan ja otti provinssin haltuunsa. Armeija ja Freikorps kukistivat kansannousun ilman hallituksen ohjeita. Kommunistisia vallankumouksia tukahdutettiin myös maaliskuussa 1921 Saksissa ja Hampurissa.

Ensimmäiset valtiopäivävaalit järjestettiin kesäkuussa 1920. Niiden tulos osoitti, että äänestäjien keskuudessa oli tapahtunut siirtymä oikealle.^[3]

Sodan voittajille maksettavista vahingonkorvauksista päätettiin lopullisesti huhtikuussa 1921. Saksan piti maksaa 132 miljardia kultamarkkaa ja sen lisäksi 6 miljardia erityisesti Belgialle. Korvauksia piti maksaa vuosittain 2 miljardia markkaa ja sen lisäksi 26 prosenttia Saksan viennin arvosta.^[3] Vuonna 1923 tasavalta ei kyennyt enää maksamaan sotakorvauksia kuten Versaillesin sopimuksessa oli sovittu ja uusi hallitus jäi maksuissa jälkeen. Vastatoimena ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät Ruhrin alueen, joka oli Saksan suurimpia teollisuuden keskittymiä, ottaen haltuun alueen kaivokset ja tuotantolaitokset tammikuussa 1922. Tammikuussa 1923 saksalaiset julistivat vastatoimeksi yleislakon ja kehottivat väestöä ja työläisiä passiiviseen vastarintaan. Lakot kestivät kahdeksan kuukautta, mistä Saksan talous joutui kärsimään, ja maan oli turvauduttava tuontiin.

Koska lakkoileville työläisille täytyi myös maksaa palkkaa valtiolta, painettiin lisää rahaa, joka aiheutti hyperinflaation. ^lähde? Ennen hyperinflaatiota yhdellä Yhdysvaltain dollarilla oli saanut 4,2 Saksan markkaa. Elokuussa 1923 dollarilla sai miljoona markkaa ja 20. marraskuuta 4 200 000 000 000. Joulukuun alussa toteutettiin valuuttauudistus, jossa 1 000 000 000 000 vanhalla markalla sai yhden uuden Rentenmarkin. Sotakorvauksia jatkettiin ja Ruhr palautettiin Saksalle.

Vuonna 1923 myös Adolf Hitler järjesti Münchenissä vallankaappausyrityksen, joka tunnetaan nimellä oluttupavallankaappaus. Vuonna 1920 Saksan työväenpuolueesta oli tullut kansallissosialistinen puolue ja Hitler oli noussut sen puheenjohtajaksi 1921. Puolisotilaallinen organisaatio SA perustettiin 1921, ja se toimi Hitlerin henkilökohtaisena armeijana vallanotossa. 8. marraskuuta 1923 Hitler järjesti puoluetovereidensa kanssa vallankaappausyrityksen ja julisti uuden hallituksen, tavoitteena ottaa München haltuunsa seuraavana päivänä. Satakunta poliisia kukisti 3 000 kapinoitsijan joukon. Yhteenotossa kuoli neljä poliisia ja 15 mielenosoittajaa. Hitler pidätettiin ja passitettiin kärsimään lievää, lopulta hyvän käytöksen vuoksi vuoden pituiseksi lyhentynyttä tuomiota vankilaan Landsbergiin. Vankeudessa viettämänsä vuoden Hitler käytti poliittisen ohjelmajulistuksensa sisältävän kirjan Taisteluni kirjoittamiseen. Kirjassaan Hitler esitti ajatuksia, jotka myöhemmin toteutuivat toisessa maailmansodassa. Vallankaappauksen epäonnistuminen sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että vallanottoa kannattaa seuraavaksi tavoitella laillista tietä.

Weimarin vuodet 1923–1929

Oikeistoliberaalin Kansanpuolueen johtaja Gustav Stresemann toimi valtakunnankanslerina lyhyen aikaa 1923 ja ulkoministerinä vuosina 1923–1929.^[5] Tämä aikakausi oli Weimarin tasavallassa suhteellisen vakauden aikaa, kun talous alkoi elpyä ja protestiliikkeiden valta hälvetä.

Stresemannin ensimmäinen toimenpide oli valuuttauudistus, jossa vanhasta markasta tehtiin Rentenmark. Uudistuksen pyrkimyksenä oli katkaista tasavaltaa uhkaava hyperinflaation aiheuttama kierre, jonka vaikutukset Weimarin tasavaltaan olivat sekä sosiaalisesti että taloudellisesti merkittävät. Uudistusta pidetään onnistuneena, koska talouspoliittisesti tiukka Stresemann kieltäytyi painamasta lisää valuuttaa. Tasapainottaakseen taloutta hän myös toteutti paitsi porvarillista talouspolitiikkaa leikkaamalla valtionkuluja sekä vähentämällä byrokratiaa, mutta myös sosiaalidemokraateille tyypillistä tulovirtaa kasvattavaa politiikkaa kiristämällä verotusta.

Weimarin aikana toteutettiin myös Dawesin suunnitelma, jossa sotakorvaukset yhdistettiin progressiivisesti maksuvalmiuteen. Tasavalta otettiin mukaan myös Kansainliittoon, se sopi läntistä rajaa koskeneet epäselvyydet, allekirjoitti neutraaliussopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja rikkoi muutamia Versailles'n rauhansopimuksen määräyksiä vähentää sotakalustoa. Rahoitusta haettiin velkaantumalla ulkomaille, vaikka sillä oli negatiivisia vaikutuksia vaihtotaseeseen sekä työllisyyteen. Stresemannin uudistukset eivät poistaneet Weimarin tasavallan sisäisiä ongelmia, mutta loivat luottamusta ulkomaille. Toisaalta ulkomaat luonnollisesti myös hyötyivät Saksan taloudellisesta riippuvuudesta heille.

Vuoden 1928 valtiopäivävaaleissa sosiaalidemokraatit ja kommunistit lisäsivät kannatustaan, ja sosiaalidemokraattisesta Hermann Mülleristä tuli valtakunnankansleri.^[5] Stresemannin kuoltua 1929 Weimarin nousukausi päättyi, ja tasavalta ajautui 1930-luvun globaaliin lamaan. Ääriliikkeet oikealla ja vasemmalla käyttivät yhteiskunnallista tilannetta vallan välineenä ja Kansallissosialistisen työväenpuolueen suosio alkoi tasaisesti kasvaa.

Weimarin koalitio

Weimarin koalitio johti tasavaltaa ensin paitsi valtakunnallisesti, myöhemmin myös osavaltioissa. Voimakkaimmin sosiaalidemokraattien, keskustapuolueen ja demokraattien muodostama keskustavasemmistolainen koalitio piti valtaa Preussin vapaavaltiossa. Katolinen Reininmaa oli kristillisdemokraattisen keskustapuolueen kannatusaluetta ja sieltä oli kotoisin myös BRD:n myöhempi liittokansleri Konrad Adenauer. ^[6] Baijerissa valtaa piti kristillissosiaalinen Baijerin kansanpuolue, joka Kansanpuolueen tapaan vaihtoi monarkistisen kantansa tasavaltalaisten puolelle.

Valtiopäivät

Vaalit	Paikkaluku	Paikkamuutos	Äänten lukumäärä	Ääniosuus	Äänimäärän muutos
Valtiopäivävaalit 1920	208 / 459	123	12,358,733	43.84%	32.25%
Valtiopäivävaalit 1924 (toukokuu)	193 / 472	15	11,578,413	39.54%	4.30%
Valtiopäivävaalit 1924 (joulukuu)	232 / 493	39	13,919,719	45.96%	6.42%
Valtiopäivävaalit 1928	239 / 491	7	14,344,505	46.64%	0.68%
Valtiopäivävaalit 1930	231 / 577	8	14,024,278	40.12%	6.52%
Valtiopäivävaalit 1932 (heinäkuu)	212 / 608	19	12,985,144	35.03%	5.09%
Valtiopäivävaalit 1932 (marraskuu)	193 / 584	19	11,814,893	33.31%	1.72%
Valtiopäivävaalit 1933 (maaliskuu)	198 / 647	5	11,940,776	30.35%	2.96%

Romahdus ja kansallissosialistien nousu 1930–1933

Uskottavuuden menetys

Weimarin tasavallan viimeisiä vuosia leimasi aikaisempaakin suurempi poliittinen epävakaus. Kenraali Kurt von Schleicherin kuukausia kestäneen lobbauksen jälkeen Paul von Hindenburg nimitti 29. maaliskuuta 1930 valtakunnankansleri Müllerin seuraajaksi talousasiantuntija Heinrich Brüningin. Uudella hallituksella ei ollut enemmistöä valtiopäivillä, joten perustuslain mukaan valtakunnanpresidentille oli annettu tästä syystä ylimääräisiä hätävaltuuksia. Niinpä hallituksen otaksuttiin siirtävän poliittista linjaa konservatiivisempaan suuntaan.

Valtion talouden tasapainottamiseksi tehtiin 18. heinäkuuta 1930 lakiehdotus, joka hylättiin niukasti. Ehdotusta vastaan äänestivät sosiaalidemokraatit, kommunistit ja silloin vielä marginaalisella edustuksella toimineet kansallissosialistit. Hylkäyksen vuoksi Hindenburg otti käyttöön perustuslain hätätilaoikeudet ja teki valtiopäiville presidentin ehdotuksen hajottaa valtiopäivät.

Dawesin suunnitelman korvannut Youngin suunnitelma Saksan sotakorvauksien maksamisesta hyväksyttiin 1. syyskuuta 1930. Se pienensi Saksalle määrättyjen sotakorvausten kokonaissummaa.^[3] Uudet valtiopäivävaalit pidettiin 14. syyskuuta 1930. Voimasuhteissa tapahtui merkittävä poliittinen muutos: kansallissosialistit saivat 18,3 prosenttia äänistä eli viisi kertaa enemmän kuin edellisissä vaaleissa 1928. Tällä oli tasavallalle tuhoisia seurauksia, sillä nyt valtiopäivien enemmistönä eivät enää olleet maltilliset puolueet. Tämä rohkaisi kansallissosialisteja ottamaan enemmän valtaa ulkoparlamentaarisin keinoin — pääasiallisesti puolisotilaallisen SA:n voimin. Weimarin tasavalta oli kulkemassa kohti sisällissotaa.

Vuosien 1930 ja 1932 välillä Brüning yritti hallita ja vakauttaa valtiota ilman parlamentin enemmistöä käyttäen apunaan presidentti Hindenburgin hätätilaoikeuksia. Samaan aikaan suuri lama saavutti huippukohtansa. Liberalistista talousteoriaa seuraten Brüning leikkasi valtion menoja, mukaan lukien sosiaalisektoria. Hän oletti, että taloudellinen lama pahentuisi entisestään, ennen kuin talous kääntyisi taas nousuun. Valtio lakkasi muun muassa tukemasta pakollista työttömyysvakuutusta, mikä tarkoitti enemmän menoja työtä tekeville ja vähemmän etuja työttömille. Tämä johti kasvavaan tyytymättömyyteen hallitusta kohtaan.

NSDAP:n kannatus valtiopäivävaaleissa 1924–1933.

Taloudellinen lasku jatkui vuoden 1932 toiselle puoliskolle ennen kuin merkkejä toipumisesta näkyi. Tässä vaiheessa Weimarin tasavalta oli kuitenkin menettänyt kaiken luottamuksensa Saksan kansan enemmistön silmissä. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä, miten Brüningin talouspolitiikkaa tulisi arvioida, mutta on kuitenkin selvää, että tehdyt ratkaisut murensivat tasavaltaa syömällä sen kansansuosion.

Brüning erosi virastaan 30. toukokuuta 1932 menetettyään Hindenburgin tuen. Viisi viikkoa aikaisemmin Hindenburg oli valittu uudelleen valtakunnanpresidentiksi Brüningin aktiivisella tuella vaalikamppailussa Hitleriä vastaan suorassa kansanäänestyksessä. Hindenburg nimitti valtakunnankansleriksi Franz von Papenin, joka sai Hitlerin tuen, mutta ei ehdoitta. Vastineeksi Hitler halusi, että valtiopäivät hajotettaisiin uudestaan ja pidettäisiin vaalit, SA:n lakkautusjulistus tulisi peruuttaa ja Preussin sosiaalidemokraattinen hallitus pitäisi erottaa hätätilaoikeuksilla.

Heinäkuun 1932 vaalit

Yleiset vaalit 31. heinäkuuta 1932 antoivat kansallissosialisteille 37,2 % äänisaaliin, mikä teki kansallissosialistisesta puolueesta valtiopäivien selvästi suurimman puolueen. Hitler vaati nyt valtakunnankanslerin paikkaa. Presidentti Hindenburg kuitenkin tarjosi hänelle vain hallituspaikkaa. Monet natsit vaativat vallankaappaukseen ryhtymistä, mutta Hitler halusi saada vallan laillista tietä. Hitleriä vastustavat puolueet juonivat uudet vaalit, joiden toivottiin heikentävän tämän asemaa.^[7]

Uudet vaalit järjestettiin 6. marraskuuta 1932. Ne antoivat kansallissosialisteille 33,1 % äänistä. Franz von Papen erosi virastaan valtakunnankanslerina, ja hänen seuraajakseen tuli kenraali von Schleicher. Hän suunnitteli valtiopäiväenemmistöä yhdistämällä useiden puolueiden ammattiyhdistyssiivet ja kansallissosialistien vasemmistosiiven eli strasserilaiset. Hallitusta ei saatu kokoon.^[7]

Hitler ja von Papen tapasivat salaa 4. tammikuuta 1933 ja sopivat muodostavansa yhdessä uuden hallituksen, jossa olisi Hitlerin lisäksi vain kaksi muuta kansallissosialistia, Wilhelm Frick ja Hermann Göring. Hitleristä tulisi valtakunnankansleri ja von Papenista varavaltakunnankansleri. Tämä suunnitelma esiteltiin Hindenburgille. Vaikka hän vastusti jyrkästi kansallissosialisteja ja oli voittanut presidentinvaalit, hän hyväksyi vastentahtoisesti von Papenin teorian NSDAP:n katoavasta kansansuosiosta ja siitä, että valtakunnankanslerina Hitler olisi kontrolloitavissa.^[7] Hindenburg nimitti Hitlerin uudeksi valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Tätä päivämäärää pidetään yleisesti kansallissosialistisen Saksan alkuna ja natsipropagandassa sitä kutsuttiin Machtergreifungiksi, vallanotoksi.^[8]

Hitler valtakunnankanslerina

Vain viikko Adolf Hitlerin valtaantulon jälkeen uusi hallitus oli alkanut rajoittaa opposition toimintaa. Vasemman siiven puolueiden kokoukset kiellettiin, ja useiden puolueiden jäseniä uhkailtiin. Saksan valtiopäivätalo paloi raunioiksi 27. helmikuuta 1933. Hitler syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hän myös julisti maan hätätilaan ja taivutti presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Maaliskuussa 1933 säädettiin valtalaki, joka myönsi hallitukselle neljäksi vuodeksi oikeuden säätää lakeja ilman valtiopäivien suostumusta.

Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934, jonka jälkeen Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat sekä asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi. Samalla virka muutettiin elinikäiseksi.

Tämän jälkeen Weimarin tasavallan perustuslaista ei käytännössä ollut enää mitään jäljellä. Muodollisesti sitä ei kuitenkaan kokonaisuudessaan kumottu, vaan natsit tekivät siihen vain muutamia muutoksia, eräät huomattavimmat 15. syyskuuta 1935.^[9]

Weimarin tasavallan kulttuuriperintö

Weimarin tasavallan aikana kulttuuri ja tiede eli voimakasta kukoistuskautta. Saksa koki elokuvan suuren nousun ohjaajien Friedrich Murnaun ja Fritz Langin avittamana. Bertolt Brecht ja Thomas Mann edustivat korkealuokkaista kirjallisuutta, ja Walter Gropius loi modernin arkkitehtuurin Bauhaus-koulunsa myötä. Kuvataiteen suuntauksina vallitsivat ekspressionismi ja uusasiallisuus.^[10]