Gustav Stresemann
| Gustav Stresemann | |
|---|---|
 |
|
| Saksan valtakunnankansleri | |
| Presidentti | Friedrich Ebert |
| Edeltäjä | Wilhelm Cuno |
| Seuraaja | Wilhelm Marx |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 10. toukokuuta 1878 Berliini, Saksan keisarikunta |
| Kuollut | 3. lokakuuta 1929 (51 vuotta) Berliini, Weimarin tasavalta |
| Puoliso | Käte Stresemann |
| Tiedot | |
| Puolue |
NLP DDP DVP |
Gustav Stresemann (10. toukokuuta 1878 Berliini – 3. lokakuuta 1929 Berliini) oli saksalainen poliitikko ja tärkeä valtiomies Weimarin tasavallan aikaan. Hän palautti Saksan aseman kansainvälisessä diplomatiassa hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hän toimi Saksan 19. kanslerina lyhytaikaisesti vuonna 1923 ja oli Saksan ulkoministeri vuosina 1923–1929. Hän kannatti sovittelupolitiikkaa ja voitti ulkovaltojen luottamuksen kertomalla Saksan kunnioittavan Versailles’ssa solmittua rauhansopimusta. Stresemann sai vuoden 1926 Nobelin rauhanpalkinnon.[1]
Politiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Stresemann pääsi kansallisliberaalin puolueen edustajana vuonna 1907 Saksan parlamenttiin. Hän nousi ensin kansallis-liberaalien puoluejohtajaksi ja vuonna 1918 perustamansa Saksan kansanpuolueen johtoon.
Stresemann lopetti saksalaisten passiivisen vastarinnan Ruhrin alueen miehitykselle ja sai tämän jälkeen neuvotteluilla ranskalaiset lopettamaan Ruhrin miehityksen vuonna 1924. Saksan kärsimän hyperinflaation lopettamiseksi hän nimitti Hjalmar Schachtin valtakunnanvaluuttakomissaariksi.
Stresemann solmi vuonna 1924 ensimmäisen maailmansodan voittajavaltojen kanssa Dawesin suunnitelman, jolla järjesteltiin niiden sotakorvaussaatavia. Hän näki sopimuksen mahdollisuutena poistaa ympärysvaltojen miehitysjoukot Saksasta ja taata talouden toipumiselle tärkeiden ulkomaalaisten lainojen saatavuus. Dawesin suunnitelman jälkeen hän solmi uuden Youngin suunnitelman vuonna 1929, jolla järjesteltiin edelleen sotakorvauksia.
Stresemann oli tärkeä tekijä Locarnon sopimuksia edeltäneissä neuvotteluissa ja Saksan pääsyssä Kansainyhteisön jäseneksi vuonna 1926. Lisäksi hän allekirjoitti vuonna 1926 Kellogg–Briand-sopimuksen.
Vaikka Stresemann hyväksyi Saksan uuden läntisen rajan Ranskan ja Belgian kanssa hän ei hyväksynyt Saksan uutta itärajaa ja toivon Danzigin, Puolan käytävän ja Sleesian osan palauttamista Saksalle.
Stresemann ystävystyi henkilökohtaisella tasolla muiden eurooppalaisten poliitikkojen kanssa. Hänen toimintansa Saksan ulkopolitiikassa loi Euroopan maiden välille vakautta 1920-luvun lopulla, mutta samalla Saksan uuden itärajan vastustaminen kertoo saksalaisten yleisestä vaikeudesta hyväksyä Versailles’n rauhansopimuksen uusia rajoja.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Townley, Edward: Dictionary of 20th Century European History. Lontoo, Chicago: Fitzroy Dearborn Publishers, 1997. ISBN 1-57958-127-7 (englanniksi)
- Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja. Juva:WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Memorandum on the organization of a regime of European federal union 100 Books. The European Parliament. Viitattu 6.12.2019. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Gustav Stresemann Wikimedia Commonsissa
- Stresemannin muisto elää, Aamulehti, 13.10.1929, nro 280, s. 15, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
|
Edeltäjä: Wilhelm Cuno |
Saksan valtakunnankansleri 13. elokuuta 1923 – 23. marraskuuta 1923 |
Seuraaja: Wilhelm Marx |
