Volosovon kulttuuri

Volosovon kulttuuri (ven. Волосовская культура, Volosovskaja kultura, engl. Volosovo culture, saks. Volosovokultur) on Keski-Venäjällä Volga- ja Okajokien välisellä alueella ollut kivikautista keramiikkaa valmistanut kivikautinen kulttuuri. Sen ryhmät olivat subneoliittisia metsästäjä-keräilijöitä, jotka jatkoivat seudulla Ljalovon kulttuurin perinteitä. Kulttuuri tunnistetaan omasta Volosovon keramiikastaan, joka kuuluu kampakeramiikan keskiseen ryhmään. Sen valmistaminen alkoi noin 3650 eaa., kun Ljalovon keramiikkaa valmistaneet ryhmät muuttivat tyylinsä niin sanotuksi Volosovon keramiikaksi. Kulttuurin loppukaudella eneoliittisella kaudella tutustuttiin kuparin käyttöön ja valmistukseen, jolloin näiden ryhmien voidaan katsoa siirtyneen kalkoliittiseen kauteen, joka päättyi pronssikauden alkuun noin 1900 eaa..

Elinympäristö

Volosovon kulttuurin levinneisyys sekä sille sukua olevia kulttuureja.

Volosovon kulttuurin keski- ja loppuvaiheen levinneisyysalue rajasi sisälleen Ylä-Volgan ja Okan jokilaaksot. Idässä se ei yltänyt aivan Kamalle asti, mutta etelässä se seurasi Volgaa ja Okan päähaaraa aron ja metsäarovyöhykkeen reunassa. Okan latvoilla se kiersi Donin, Dneprin ja Väinäjoen latvojen kautta Valdain ylängölle, jossa myös Lovat ja Ilmajärvi kuuluivat sen levinneisyysalueelle. Sen pohjoisraja kiersi Volgan kauempana pohjoisessa.

Merkittäviä asuinpaikkoja

Volosovon kulttuurin asuinpaikkoja tunnetaan runsaasti. Niiden joukosta voidaan merkittävinä nostaa runsaiden löytöjen takia muun muassa Volosovo, Sahtyš (ven. Сахтыш), Nikolo-Perevoz, Volodary, Iberdus, Tšernaja Gora, Vladytšino, Šagara-2, Akhmylovski-2, Jazykovskaja (ven. Языковская), Repištse (ven. Репище), Kontsanskoje (ven. Кончанское), Volodar (ven. Володары) ja Vladytsinskajan ranta (ven. Владычинская-Береговая).

Kulttuurikehitys

Etnisyys ja puhuttu kieli

Volosovon kulttuurin katsotaan muodostuneen Volgan ja Kaman kulttuurien pohjalta, mutta sen syntyyn vahvimmin vaikuttanut emokulttuuri on vielä kahden ehdotuksen varassa. Toinen ehdotus on yllättäen Volga-Kaman kulttuuri (Kaman kulttuurin kuoppakeraaminen variaatio), jolla on monia kulttuurisia yhtenevyyksiä sen kanssa. Toinen ehdotus on Ljalovon kulttuuri, jolla on lähes sama levinneisyysalue kuin Volosovon kulttuurilla ja joka on siksi luonteva ehdotus.

Volosovon kulttuurin levinneisyysalueelta erotetaan viisi erilaista ryhmittymää (heimoja?): Keski-Volgan, Okan ja Ylä-Volgan ryhmä sekä läntinen ja luoteinen ryhmä. Nämä eriytyivät myöhemmin ja muodostivat esimerkiksi Kazanin (Keski-Volga) ja Pozdniakovonin (Okan ryhmä) pienemmät kulttuurit.

Koska Volosovon kulttuurin leviämisalue sijaitsee sillä paikalla, missä tiedetään olevan uralilaisen kielihaaran nykyinenkin keskittymä, myös heidän otaksutaan puhuneen tähän kielihaaraan kuulunutta kieltä. Useat arkeologit ja kielitieteilijät tarkentavat puhutun kielen vielä volgalaisiin kieliin, joita puhuttiin seudulla ennen sen slaavistumista, mutta kaikki kielitieteilijät eivät ole tästä vakuuttuneita.

Väestönkasvusta ja otollisesta ilmastosta seurasi useita migraatioita eri ilmansuuntiin. Volosovon kulttuurin ryhmiä siirtyi aikaisempien Ylä-Volgan kulttuurien tapaan luoteeseen kohti Fennoskandiaa. Esimerkiksi Äänisen itärannoille asettui Volosovon ryhmiä noin 2500 eaa. alkaen. Tämä vaikutti myös Äänisen kalliopiirrosten sisältöihin.

Kulttuurikontakteja

Volosovon kulttuurin levinneisyysalueen itäpuolella Kaman jokilaaksoissa sijaitsi Garino-Borin kulttuuri. Näillä oli paljon yhteistä ja arvellaankin niiden ryhmien olleen paljon tekemisissä toistensa kanssa. Tämä ilmenee muun muassa kuparin käyttöönotossa, koska kuparia sisältävä alue sijaitsi lähes kokonaan Garino-Gorin asumisalueella.

Volosovon kulttuuriin vaikuttivat voimakkaasti myös eteläiset vasarakirveitä valmistaneet Fatjanovon, Balanovon ja Abasevon kulttuurit. Näiden ryhmien elinkeinoihin lukeutui muun muassa lampaiden ja sikojen kasvatus sekä pienviljely. Fatjanovon ryhmiä levittäytyi noin 3000 eaa. Volosovon alueen keski- ja itäosiin, mutta niitä tiedetään asuneen myös Moskovanjoen ja Kljazman alueilla. Molemmat ryhmät käyttivät samoja asuinpaikkoja, mutta eivät aina samanaikaisesti. Osa haudoista sisältää kuitenkin molempien ryhmien esineitä, joten kysymys yhtäaikaisuudesta on vielä auki. Balanovon ryhmät levittäytyivät Volosovon alueen itäosiin ja Kaman sivuhaaroihin samoihin aikoihin Fatjanovon ryhmien kanssa.

Abasevon kulttuurin ryhmiä tunkeutui Volosovon alueelle noin 2300 eaa. Keski-Volgan alueelle ja Uralin rinteille ylös Belajajoelle asti. He hautasivat vainajansa kumpuhautoihin (kurgaanit) ja niiden arvellaan puhuneen arjalaisia kieliä ja vaikuttaneen volosovolaisten sanavarastoon tuomalla siihen arjalaisia lainasanoja. Abasevon kulttuuri kehittyi Srednij Stogin kulttuurista, jonka kanssa jo Ljalovon kulttuurilla oli yhteyksiä. Abasevon ryhmät sulauttivat itseensä Volosovon eteläpuolisen alueiden ryhmiä ja vaikuttivat osaltaan siihen, että karjanhoito ja pienviljelyä alettiin harjoittaa taigan metsävyöhykkeen eteläosissa.

Kulttuurin loppu ja Seima-Turbino

Volosovolle on nimetty pronssikautiseksi seuraajakulttuuriksi tekstiilikeraaminen kulttuuri, joka kehittyi Ylä-Volgan ja Laatokan ja Äänisen välisellä seudulla. Se erottui muista ryhmistä keramiikan valmistukseen käytetyn tekstiilin jättämien jälkien perusteella. Uuden kulttuurin keramiikka levisi kaakkoon aina Keski-Volgalle saakka, etelässä Okan koko jokilaaksoon, lounaassa Baltian Väinäjoen pohjoisrannalle saakka ja luoteessa Fennoskandiassa Karjalaan, Suomeen sekä Pohjois-Ruotsiin ja -Norjaan.

Seima-Turbino -ilmiönä tunnettu laaja kauppaverkosto oli kulttuurisesti melko yhtenäinen kupari- ja pronssikautinen ilmiö, joka perustui myös osaltaan Volosovon kulttuurin aikaisten kuparikautisen ja niiden jälkeisten pronssikautisten ryhmien panokseen. Seima-Turbinon ilmiön jälkiä löydetään laajalta alueelta, joka alkaa Ruotsista ja päättyy Altain vuorille.

Teollisuus ja kaupankäynti

Volosovon kulttuurin sisäalueella käytiin vilkasta kauppaa. On löydetty todisteita, että Volosovon kulttuurin loppupuoliskolla eräitä tuotteita valmistettiin suuria määriä samassa paikassa. Monilta asuinpaikoilta on löytynyt erikoistuneita pajoja, joissa valmistettiin tarvikkeita yli oman tarpeen. Yhdessä asumuksessa saatettiin valmistaa pelkästään kivisiä työkaluja ja se näkyi kivi-iskoksien, säleiden, ytimien ja kivijätteen peittäminä lattioina. Tapa erikoistua yhteen tuoteryhmään poikkeaa muiden neoliittisten ryhmien toiminnasta, joka perustui yleensä kotitarvetuotantoon. Siinä yksilöt pyrkivät valmistamaan itse kaiken tarvitsemansa tarvikkeet ja tavarat. Pajoissa tuotettiin kiviesineitä, saviastioita, rituaaliesineitä (piikivestä tehdyt "pipariukot"), kupariesineitä ja myytäväksi tarkoitettua puuesineitä. Massatuotannon seurauksena tuotteiden laatu parani, mikä näkyi esimerkiksi hienosti muotoiltujen kivityökalujen lisääntymisenä. Esimerkiksi piikivisiä pipariukkoja ja eläimiä on kaupattu Suomeen saakka ja kuparia on tuotu Volgalle Etelä-Uralilta.

Meripihkakorut olivat eräs merkittävä artikkeli, joka liikkui Koillis-Euroopan kauppareiteillä. Koruja pidettiin arvokkaina ja tavoiteltuina esineinä. Ne kerättiin Itämeren etelä- ja kaakkoisrannikoilta ja työstettiin koruiksi Baltiassa. Kauimmat korut on löydetty Vienanmeren rannikolta noin 1 500 kilometrin päästä. Volosovon kulttuurin asuinpaikoilta meripihkakoruja on löydetty lähinnä haudoista. Vaatteista maahan pudonneita riipuksia tai helmiä tunnetaan asuinpaikoilta vain vähän. Sen sijaan vainajilla on saattanut olla runsaitakin koristuksia sisältäen jopa kymmeniä koruja. Volosovon kulttuurissa meripihkaa kantoi yleensä miehet, sillä usein vain puolella vainajista oli meripihkakoruja ja sukupuoleltaan tunnistetut vainajat ovat olleet miehiä. Näistä seikoista on päätelty, että meripihkakorut olivat kauppatavaran sijasta pikemmin lahja, joita annettiin sukulaisille tai avainhenkilöille suhteiden ylläpitämiseksi. Meripihkaa liikkui eniten 3000−2000 eaa..

Uskomukset

Erillisten riittimajojen käyttö viittaa selvästi uskomuksien voimakkaaseen tarpeeseen. Löytöaineistossa esiintyy runsaasti karhun jäänteitä ja karhua esittäviä esineitä. Volosovolaisilla on saattanut olla karhun palvontaan liittyvä kultti. Ihmiset kantoivat koruina karhun torahampaita, puruhampaita ja kynsiä. Erääseen maakuoppaan oli haudattu karhun tassu sinne kätketyn aarteen päälle. Joskus vainajan viereen hautaan saatettiin laskea myös karhun pääkallo tai leukaluut. Sahtyšin asuinpaikoilta löydettiin oma rituaalipaikka, jossa alttarina toimineen kivilaatan läheisyydestä löytyi kuoppaan sijoitettuna 20 näädän pääkalloa.

Rituaalimajoissa harjoitettiin uskomuksia vahvistavaa toimintaa. Se saattoi olla arkipäivän elinkeinojen "siunaamista", mutta osa toimenpiteistä liittyvät vainajan käsittelyyn hautaamisen yhteydessä. Nuotiot ja erotetut "pyhät" alueet oli rajattu majan seinien sisään. Eräästä rituaalimajasta löytyi kuusi erikokoista saviruukkua, joista osaa säilytettiin ylösalaisin. Majan keskellä oli pitkänomainen ja syvä kuoppa, jonka merkitystä ei tiedetä. Muotonsa puolesta sinne sopisi ihminen, mutta kuopasta on löydetty muita jäänteitä. Majan sisällä tai hautojen läheisyydestä löytyi "aarteita", johon oli haudattu suuri määrä tarve-esineitä, luita ja niiden päälle oli ripoteltu punamultaa. Näitä kätköjä on joskus löydetty samalta asuinpaikalta useitakin.

Kiinteät muinaislöydöt

Asumukset

Volosovon kulttuurin asuinpaikat olivat joko pieniä kausittain asuttavia leirejä tai ympäri vuoden asuttavia kyliä. Leirejä käytettiin tilapäisesti runsaana esiintyneen ravinnon hankkimiseen. Tällaisia ravinnonlähteitä saattoivat olla keväisin kalojen kutu tai syksyisin muuttolintujen parveilu. Ravinnon vähennyttyä, palattiin takaisin ryhmän kiinteästi asuttuun kylään. Tilapäisen leirin erotti pysyvämmästä kylästä ainakin kulttuurimaannoksen paksuudet. Tilapäisessä leirissä se on jäänyt ohueksi.

Kulttuurin suuret kylämäiset asuinpaikat olivat asuttuja ympäri vuoden. Tämä elämäntapa oli mahdollinen kalastuksella ja metsästyksellä saadun ravinnon varmuuden vuoksi. Asuinpaikat sijaitsivatkin aina järvien ja jokien rantapenkereillä, mistä oli helppo kalastaa. Asuinpaikkojen pinta-ala vaihteli 3 000−5 000 neliömetrin välillä ja niissä oli yleensä 5−10 asumusta. Asumukset olivat metrin verran maahan kaivettuja nelikulmaisia rivitaloja, jossa kukin asumus yhdistettiin toiseen asumukseen yhdyskäytävällä. Tällaisten ”rivitalojen” maanalaisten osien seinät tuettiin hirsikehikoilla. Kattoja kannattelivat paalutukset ja ilmeisesti välikäytävät olivat myös katettuja. Kussakin rivitalossa oli asumuksia yleensä 4−7, mutta joskus jopa 16 (asuinpaikka Akhmlovskom-2, ven. Ахмыловском). Katot olivat ilmeisesti rakennettu riu’uista ja ne olivat peitettyjä lämpöä eristävällä turpeella. Kunkin asumuksen lattiapinta-ala oli noin 40−100 m².

Asumuksen oviaukon viereiseen suureen kuoppaan tyhjennettiin sisätilojen lämmityksestä syntynyt tuhka. Puuta poltettiin asumuksen sisällä maakuopissa, jotka peitettiin hehkuvana maa-aineksella yön ajaksi. Kussakin asumuksessa on asunut arviolta 10−15 henkeä.

Haudat ja rituaalimajat

Volosovon kulttuurissa ei ollut käytössä erillisiä kalmistoja, koska vainajat haudattiin asumusten läheisyyteen tai sisälle. Hauta oli yksinkertainen maahan kaivettu kuoppa, minne vainaja asetettiin selälleen suorana makaamaan. Varsin harvoin vainaja löydettiin kasvot alaspäin, mutta toisaalta vainaja asetettiin joskus myös kyykkyyn. Hauta-antimia oli vähän eikä silloinkaan laitettu hautaan keramiikkaa. Vainajan viereen saatettiin laittaa hirven tai karhun kallo. Hautaan ripoteltiin aina paljon punamultaa. Joistakin haudoista puuttui vainajalta kallo tai reisiluu, mutta mitään väkivallan merkkejä ei ole toistaiseksi havaittu vainajan luista. Vainajalla oli haudattaessa yllään jokin asuste, johon oli ommeltu erilaisia koruja. Useilla asuinpaikoilla on huomattu myös sekundääristä hautaamista. Vainaja maatui ensin primäärisessä haudassaan ja sitten sen luut siirrettiin uuteen paikkaan lopullista hautaamista varten. Sekundäärihautauksiin koottiin yhteen paljonkin vainajia. Suuret kollektiiviset hautaukset, jossa esiintyy useita henkilöitä yhdessä, voivat olla epidemian seuraustakin. Sen sijaan uudelleenhautaamisen mahdollisuudesta ei näiden yhteydessä ole mainintaa.

Monilta asuinpaikoilta on löytynyt majoja, joissa harjoitettiin rituaalisia toimintoja. Monet tällaiset nelikulmaiset majat ovat olleet pinta-alaltaan suuria, ja 40−50 m² on tyypillinen koko. Osalla niistä on ollut harjakatto. Majassa on yleensä tulisija ja syvä kuoppa. Asuinpaikan Sakhtyš-8 (ven. Сахтыш) rituaalimajan kuoppa oli leveydeltään 3 × 1,2 metriä ja metrin syvä. Sen myöhemmin romahtaneesta kuopasta löytyivät palaneita linnun luita ja karhun kallo. Kuopan sisällä sijainnut syvennyksessä oli paljon keltaisia piin iskoksia. Eräässä toisessa rituaalimajasta löytyi punamultaläikästä ruukullinen luita, joista suurin osa kuului majavalle. Mukana oli kuitenkin luinen fallos ja hirvenluuveitsiä. Majavanluiden joukossa oli myös kiviteräisiä nuolenkärkiä. Asuinpaikalla Sakhtyš-2A rituaalimajan kuopassa oli kasa luita, jotka kuuluivat karhulle, majavalle, hirvelle ja näädälle. Ne olivat jääneet hajonneen ruukun alle, jonka vierestä löytyi hirven sarvesta veistetty naamio. Siinä oli suuri otsa, pitkä nenänvarsi ja neljä reikää narukiinnitystä varten. Näissä kohteisiin oli myös haudattu kuoppaan aarteita, joissa oli muun muassa runsaasti aseita, työvälineitä, koruja, keramiikkaa ja ruokauhreja. Samanlaisia aarteita saattoi samalla asuinpaikalla olla useitakin.

Esineet

Keramiikka

Pääartikkeli: Volosovon keramiikka

Kulttuurin eräänä tunnusmerkkinä on Volosovon keramiikka. Se valmistettiin paikallisesta savesta sekoittaen siihen hiekkaa ja murskattuja kotilonkuoria. Savimassa leivottiin muutaman senttimetrin levyisiksi nauhoiksi, joita kiinnitettiin astian kuperan pohjan ympärille. Astia oli muodoltaan pyöreä tai suippopohjainen ja sen seinämät nousivat suorina ylöspäin muodostaen katkaistun kananmunan muotoisen astian. Astian ulkopinta koristeltiin pitkillä kampaleimoilla, luilla painetuilla kuopilla ja kivestä valmistetuilla leimoilla. Astiat poltettiin keramiikaksi ja käytettiin ruuan keittämiseen, elintarvikkeiden varastointiin ja rituaalitarkoituksiin.

Kirveet ja taltat

Osa kirveistä oli tarkoitettu runkojen oksimiseen, mutta hienoimmin valmistetut taas veistotyöhön. Veistoterät hiottiin säännöllisen muotoisiksi, jotta veistely olisi riittävän tarkkaa. Käytössä oli tasasivuisia teriä, joilla tehtiin yleisimmät työt ja tavoiteltiin tasaisia pintoja. Kourun muotoiset terät olivat kovertamista varten. Jo mesoliittiselta kaudelta saakka Keski-Venäjällä oli valmistettu ruuhia, meloja, rekiä, suksia ja jousia. Myös pienempiä tarvekaluja, kuten puuastioita ja lusikoita, valmistettiin yleisesti. Luuteräiset kirveet ja taltat olivat myös käyttökelpoisia. Volosovolaiset asuivat osittain maahan kaivetuissa asumuksissa, joiden maanalainen osa oli rakennettu hirsikehikosta. Myös kattorakenteiden valmistaminen vaati osaavaa puutyötä.

Kivi- ja luutyökaluja

Kivestä valmistettiin muitakin työvälineitä. Kaapimilla viimeisteltiin puutyöt, kaavittiin nahat puhtaiksi karvoista ja rasvasta sekä työstettiin luita. Veitsillä leikattiin orgaanista materiaalia, kuten nahkaa, tuohta, kasveja, narua ja lihaa. Veitset valmistettiin sekä piikivestä että luusta. Reikiä tehtiin naskaleilla, jotka olivat usein kalanluita, nisäkkään luuta tai kivenkärkiä. Kun terävä kivi vartettiin, saatiin pora, jota pyöritettiin jousella.

Narut, langat ja kalastusvälineet

Kasvien varsien ja puun kuorien kuiduista valmistetut säikeet olivat lankojen ja narujen raaka-ainetta. Tiheäsilmäiset kalaverkot, joista on löydetty vain harvoja jäänteitä, valmistettiin usein kaksisäikeisitä langoista. Verkkojen tuoheen käärittyjä kivipainoja sekä puu- ja kaarnakellukkeita tunnetaan enemmän, joten kalastuksen meritys oli suuri. Muiden kalastusvälineiden ohella tämä kertoo kalastuksen tärkeydestä. Yllättävää on, että parhaat Volosovon kulttuurin verkkojäänteet löytyvät painaumina keraamisten astioiden pinnasta. Jälkien avulla on voitu määrittää verkon valmistamisessa käytetyt solmut.

Kalaverkkojen lisäksi kalastettiin petokaloja luisilla ongenkouluilla ja launeilla. Myös jousella ammuttavat nuolet ja heitettävä väkäsellinen harppuuna olivat kalastusvälineitä. Nuolen kärjet tehtiin joko piikivestä (kolmion-, vinoneliön-, puikulan- tai muun muotoisia) taikka luusta tai puusta. Toisaalta nuolet saattoivat olla kokonaan puuta (tylppäpäiset, sorvatut). Suurempi osuus saaliista tuli ilmeisesti rysillä ja katiskoilla, joihin kalat ohjattiin kala-aidoilla. Näistä on muutamia löytöjä, joiden perusteella tiedetään, että niiden malli on säilynyt samana vuosituhansien ajan. Liikkuminen, tavarankuljetus ja kalastaminen hoitui ruuhilla, jotka valmistettiin useasta eri puulajista. Vain tammesta valmistettuja ruuhen jäänteitä on säilynyt nykypäiviin saakka.

Kupariesineet

Rautaa ei Volosovon kulttuurissa tunnettu, mutta kuparia oli harvinaisena käytössä noin 3500 eaa. alkaen. Alkujaan kuparia saatettiin tuoda etelästä Donetskin suunnalta, mutta myöhemmin sitä saatiin myös Uralvuoristosta. Arvellaan, että kupari raaka-aineena opittiin eteläisiltä ryhmiltä, joita oli erityisesti Jamnakulttuurissa. Myöhemmin sitä saatiin pääasiassa Garino-Borin vaikutusalueelta, jossa esiintyy laaja hiekkakivinen kallioperä, josta löytyy kuparihippuja metallisessa muodossa. Aluksi kupari muotoiltiin takomalla sitä joko kylmiltään tai tulessa pehmennettynä. Tällaisia esineitä on Volosovon ja sen Kaman laaksossa vaikuttaneen Garino-Bor kulttuurista löytynyt jonkin verran. Kuparista taottiin koruja, ongenkoukkuja, naskaleita, kirveitä ja talttoja.

Volosovon asuinpaikoilta on löydetty myös kuparipisaroita ja pieniä kupariharkkoja. Volosovon asuinpaikoilta tunnetaan muutama kuparin sulatuspajoja. Kuparin sulattaminen on ilmeisesti opittu Jamnakulttuurista ja lisää teknologisia vaikutteita on saatu Fatjanovon ja Balanovon kulttuureilta myöhemmin. Vaikka löydettyjen kupariesineiden määrät kasvoivat nuoremmilla asuinpaikoilla, oletetaan kuparin louhiminen, valmistaminen ja kauppaaminen olleen aluksi Volosovon alueen ulkopuolista toimintaa, sillä yhtään muinaista louhosta ei tunneta Volosovon omalta alueelta. Kupari tuotettiin aluksi sinne etelästä Etelä-Uralin rinteiltä, josta tiedetään satoja louhoksia ja suuri Kargalyn malmio Gornyn asuinpaikan ympäriltä. Myöhemmin myös oman alueen luonnonvaroja hyödynnettiin, minkä esineiden kemiallinen rakenne kertoo.

Pronssin valmistamiseen tarvitaan tinaa, jota ei ole Uralilla. Se tuotiin myöhemmin Balkanilta ja siten pronssin valmistaminen pääsi alueella alkuun. Silloin oli Volosovon kulttuuri kuitenkin sulautunut vasarakirveskulttuureihin ja pääosaa metallituotannosta hallitsi tuolloin niin sanottu Seima-Turbinon eliitti.

Korut ja koriste- tai rituaaliesineet

Rituaalialueilta löydetyt puu- ja luuesineet tai luukorut olivat kauniisti koristeltuja realistisilla eläimenpääveistoksilla. Esineiden motiiveita olivat karhu, hirvi, villisika, majava, vesilinnut, metsälinnut ja kalat. Ihmishahmot eivät sen sijaan olleet realistisia vaan ne oli muotoiltu anonyymeiksi hahmoiksi. Vainajien koruja on säilynyt jonkin verran. Esimerkiksi kahdesta villisian syöksyhampaasta valmistettiin kaularenkaita, eläinten tora- ja syömähampaista tehtiin riipuksia, linnun ontoista luista kaulanauhoihin helmiä sekä luusta ja meripihkasta pyöreitä kaksireikäisiä nappeja.

Piikiviset eläin ja ihmishahmot valmistettiin napsuttelemalla piisäleistä reunat pois ja tulos muistuttu enemmänkin piparkakku-ukkoja. Samalla tekniikalla valmistettiin myös eläintenhahmoja, joista takajaloilla seisovat karhut olivat yleisimpiä. Erilaisia piikivestä napsuttelemalla valmistettuja eläin- tai ihmishahmoisia veistoksia tunnetaan yli 300 kappaletta ja niistä noin kolmasosa esittää ihmishahmoisia olentoja. Tällaisia piikivestä valmistettuja veistoksia tunnetaan myös Valdain kulttuurista, Äänisen ympäristössä ja Vienankarjalassa, mutta ilmiö on pääasiassa keskivenäläinen ilmiö. Ihmishahmoa esittävät veistokset voidaan jakaa neljään kategoriaan. Ensiksi, ihmishahmoilla on miesmäiset piirteet ja niiden jalat ja kädet ovat levitettyinä sivuille. Toinen ihmishahmon tyyppi esittää naista, jonka lantio on laajempi kuin miehellä ja mahan yläosan laajennukset on tulkittu sivuille osoittavina rintoina. Kolmas tyyppi muistuttaa ennemminkin karhua, mutta se voi esittää yhtä hyvin ihmishahmoakin. Olennon jalat ovat kuitenkin kaarevat, pää suuri ja siitä voi erottaa korvat. Neljäs ihmishahmon tyyppi saattaa olla ihminen, jolla on asusteet, naamiot tai päähine. Rituaalinen olento voi siten esittää jumalolentoa tai samaania.

Meripihkasta valmistetut korut ovat balttilaista tyyppiä. Monet korut ovat riipuksia, jotka on voitu pujottaa kaulanauhaan tai ommella vaatteisiin. Nauhaan pujotettavia ovat myös pallomaiset ja putkimaiset helmet. Myös nappeja tunnetaan runsaasti. Napit ovat olleet pyöreitä ja niiden reikä on usein porattu napin läpi vain toiselta puolelta.

Luuhuilut

Volosovon kulttuuriin liitetään myös ontoista linnunluista valmistetut huilut, joissa on yleensä neljä reikää. Yhden tällaisen mitat olivat 70 millimetriä pitkä ja halkaisijaltaan 12 mm. Siinä oli kolme reikää 4 mm etäisyydellä toisistaan.

Elinkeinot

Asuinpaikkojen kaivauksilla suoritettujen luuanalyysien mukaan saaliskaloja olivat hauki, karppi, lahna, ahven, särki, kissakalat, sampi ja sterletti. Kalastusvälineiden runsaudesta on päätelty, että kalastus oli tärkein tai yhdessä metsästyksen kanssa tärkeimmät elinkeinot. Metsästyksen saaliseläimiä olivat majava, kettu, villisika, saksanhirvi, karhu, mäyrä, jänis, saukko, näätä, hilleri, metsäkauris ja susi. Osa nisäkkäistä pyydettiin vain turkiksen tai nahan vuoksi, vaikka esimerkiksi näädän ja karhun osalta on viitteitä niiden rituaalikäytöstä. Myös linnustaminen on ollut tärkeää, sillä asuinpaikoilta on löydetty suo-, vesi- ja metsälintujen luita. Todisteita simpukoiden, pähkinöiden ja vesipähkinöiden keräilystä on myös löydetty.

Volosovon kulttuurissa ei harjoitettu koiraa lukuun ottamatta kotieläinten kasvatusta. Myöskään viljan viljelystä ei ole säilynyt merkkejä. Vasarakirveskulttuurit tunkeutuivat pohjoiseen esitellen näitä elinkeinoja volosovolaisille, mutta ainoat merkit niiden harjoittamisesta on saatu niiltä asuinpaikoilta, joissa molemmat ryhmät ovat oleskelleet.

Tutkimushistoria

Tutkija V. A. Gorodtsov löysi kulttuurin 1900-luvun alussa ja määritteli kulttuurin piirteet ja nimesi sen Volosovon kylän mukaan, jonka lähellä sijaitsi kyseinen asuinpaikka. Asuinpaikkoja on tutkittu 1950-luvulta asti. 1970-luvulla Krainov erotti Volosovon kehityskaaresta esivaiheen, joka alkoi muotoutua muutama vuosisata aiemmin.

Aiheesta muualla

• Historic.ru: Поздненеолитические племена охотников и рыболовов в Азии и Восточной Европе (Late neoliittinen heimot metsästäjille ja kalastajille) (venäjäksi)
• Volosovon kulttuurin esineistöä valokuvina: Волосовская культура (Arkistoitu – Internet Archive) (venäjäksi)