Valokuvataide

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Félix Nadar, Sarah Bernhardt, noin 1864.
Eugène Atget, Posetiivari, 1898.

Valokuvataide on valokuvausta taiteellisena mediana. Kaikki valokuvat ovat visuaalista kulttuuria, mutta valokuvauksessa on sen alussa asti ollut pyrkimys myös taiteellisiin ilmaisuihin. Valokuvataide on yksi kuvataiteen ala.

Valokuvataiteen osa-alueet perustuvat ammattilaisten erikoistumiseen, järjestäytymiseen ja kuvien julkaisemisen käytäntöihin. Näin voidaan erotaa ainakin dokumenttikuvaus, kuvajournalismi, luontokuvaus, mainoskuvaus, maisemavalokuvaus, muotokuvaus ja niin sanottu vapaa valokuvataide

Vanha ja uusi ilmiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvakulttuuri vahvistui 1970-luvulta alkaen ja sai sijan muiden taiteenalojen joukossa. Toisaalta valokuvataide on yhtä vanha ilmiö kuin valokuvauskin. Fysiikan ja kemian ilmiöitä yhdistävillä valokuvilla katsottiin olevan esteettisiä ominaisuuksia alusta alkaen, kun Dagerrotypia-menetelmä ”lahjoitettiin juhlallisesti ihmiskunnalle” vuonna 1839 Pariisissa.lähde? Suomalainen valokuvataide alkoi, kun Henrik Cajander kuvasi turkulaisnäkymän vuonna 1842.

Valokuvataide on tasapainoillut taiteen tradition, dokumentin ja massakuvan eri kuvatyyppien ristiriitaisessa maastossa. Myös taidegrafiikka on valokuvauksen tavoin monistettava taidemuoto, mutta valokuvien painamisen massaluonne herätti suurta hämmennystä. Varhaiset valokuvat valloittivat ihmisten sydämet välittömästi, mutta taiteen salonkien portinvartijat pyrkivät mahdollisimman pitkään pitämään valokuvauksen niin sanotun korkeataiteen ulkopuolella. lähde?

Valokuvaus yleistyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistyvä valokuvaus demokratisoi kuvallisia käytäntöjä. Esimerkiksi muotokuvaus tuli laajojen kansanosien saataville. Kamera romutti akateemisen taiteen esteettisiä rakennelmia. Monet valokuvaajat, etenkin piktorialistit pyrkivät omaksumaan klassisia sommittelusääntöjä ja taidegrafiikan estetiikkaa. Dokumenttivalokuvia kerättiin museoihin korvaamaan vaikeasti liikuteltavia, kansatieteilijöitä ja arkeologeja kiinnostavia kohteita sekä näyttämään millaisilta hankalasti saavutettavissa olevat, kaukaiset paikat näyttivät. Esimerkiksi topografiset näkymät ja arkkitehtuurin kuvaukset olivat suosittuja valokuvauksen alkuvaiheessa.[1]

Joitain varhaisia valokuvaajia – esimerkiksi Suomessa I. K. Inhaa – kutsuttiin jo aikanaan taiteilijoiksi, koska he hallitsivat mestarillisesti valo- ja varjovivahduksia. lähde? Kirjailija Aino Kallas totesi: "Jos joskus uskallettaisiin korottaa valokuvaus taiteitten pyhään sisaryhteyteen, niin olisi Into Inhallakin siihen osuutensa ja ansionsa." Muiden valokuvaajien tavoin Inha teki tilaustöitä.

Museot ja muut instituutiot tilasivat tallenteita nopeasti muuttuvasta ympäristöstä. Signe Brander dokumentoi vuosisatojen taitteessa Helsingin kaupunginmuseon tilauksesta Helsinkiä. Työn laatu oli korkea ja Branderin kuvastosta on tullut yhä uudelleen julkaistu klassikko. Silti Brander on saavuttanut taiteilijan statuksen vasta vähitellen, vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen. Kansainvälisesti tunnetuin vastaava tapaus on Eugène Atget, joka vaatimattomissa oloissa dokumentoi vuosisadan vaihteen Pariisia. 1920-luvulla Berenice Abbott nosti hänen kuvansa klassikon asemaan. Toinen valokuvataiteilija, joka nosti Pariisin valokuvataiteen keskiöön 1900-luvulla oli Robert Doisneau.

Kameraseurojen estetiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eadweard Muybridge: Animal Locomotion 1887.

1880-luvulta lähtien valokuvauksesta tuli mukana kuljetettavien kameroiden ja tehdasvalmisteisten valokuvausmateriaalien myötä yhä useampien harrastus. Suomen ensimmäinen valokuvayhdistys Amatörfotoklubben i Helsingfors (AFK) perustettiin vuonna 1888. Siinä ja muissa kameraseuroissa käyty keskustelu hallitsi Suomen valokuvataidetta 1960-luvulle asti. Kameraseuroihin liittyvä estetiikka saattoi nostaa mihin tahansa valokuvauksen lajityyppiin kuuluvan kuvan taiteeksi, kunhan se voitti kilpailun.

Kameraseurojen toimintaan osallistuivat amatöörit ja ammattilaiset yhtä lailla. Niinkin erilaiset tekijät kuin Ismo Hölttö, Eino Mäkinen, Matti Poutvaara, Matti A. Pitkänen, Pentti Sammallahti ja Vilho Setälä ovat kukin uransa jossain vaiheessa osallistuneet kameraseuratoimintaan.

Instituutioiden kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toni Frissell, Weeki Wachee spring, Florida, 1947.

Modernismi nosti 1900-luvun alussa ihanteiksi vivahteikkaan sävyasteikon, syväterävyyden ja tarkkuuden. Yhdysvaltalainen Alfred Stieglitz kokosi ympärilleen Photo-Secession -ryhmän, joka 1902–1916 julkaisi Camera Work-lehteä. Vähitellen taideinstituutioissa kiinnostuttiin valokuvista ja kuuluisista valokuvaajista niiden itsensä vuoksi. Esimerkiksi New Yorkin Modernin taiteen museo alkoi kerätä valokuvataidetta vuonna 1930 ja perusti valokuvausosaston vuonna 1940.[2]

Suomen valokuvataiteen museo, joka perustettiin vuonna 1969, nimitettiin vuonna 1995 valtakunnalliseksi erikoismuseoksi, joka tunnetaan nykyään nimellä vastuumuseo.[3]

Opetusministeriön alainen Valtion valokuvataidetoimikunta perustettiin vuonna 1977.[4]

Näyttelytoiminta Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen valokuvataiteen asema oli vakiintunut 1970-luvun lopulla. Se oli mukana taiteen keskeisissä instituutioissa: koulutuksessa, taidehallinnossa, apurahajärjestelmässä ja sillä oli museo sekä galleria. Eri taiteenalojen välillä käytiin kuitenkin valtakiistoja. Esimerkiksi vuonna 1981 nuoret valokuvauksen opiskelijat saivat töitä esille Taidehallin Nuorten näyttelyyn, mutta syntyneen kohun myötä valokuvat suljettiin joksikin aikaa ulkopuolelle.

Ensimmäistä vakinaista valokuvagalleriaa – Hippolyteä – ylläpitävä Valokuvataiteen seura alkoi järjestää Valokuvataide – Arkitaide -tapahtumia vuonna 1983. Ne loivat siteitä valokuvauksen ja muun taidemaailman välille. Vuodesta 1988 seura alkoi toimia Valokuvataiteilijoiden liittona muiden ammattiliittojen tapaan.[5] Se liittyi Suomen taiteilijaseuraan vuonna 1994.[6]

Valokuvaaja Martti Anttila perusti vuonna 1981 Ouluun Rantagallerian, joka oli ensimmäinen valokuvagalleria Helsingin ulkopuolella.[7]

Näyttelytoiminta laajeni 1980-luvulla huomattavasti. Koko 1960-luvun aikana järjestettiin yhteensä parikymmentä valokuvanäyttelyä, 80-luvulla niitä oli vuosittain yli 200.[8]

Suomen valokuvakeskukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvakeskuksia alettiin perustaa eri puolille Suomea 1980-luvulta alkaen. Ne ovat yhdistyksiä, jotka työskentelevät valokuvan, erityisesti valokuvataiteen näkyvyyden puolesta. Ne eroavat kameraseuroista siinä, että kameraseurat pyrkivät kehittämään oman jäsenistönsä toimintaa kun taas valokuvakeskusten kohderyhmänä on niin sanottu suuri yleisö.

Valokuvakeskuksia ovat:

Valokuvaajien omien julkaisujen kustantamo Musta Taide aloitti toimintansa vuonna 1991.

Valokuvataiteen läpimurto nykytaiteeseen tapahtui 1990-luvulla. Valokuvateosten julkaiseminen moninkertaistui ja valokuvaus oli kuvataiteen merkittävissä yhteisnäyttelyissä vahvasti esillä. Uusi, koulutettu ja kansainvälistä kokemusta omaava valokuvataiteilijoiden sukupolvi astui esiin. Myös valokuvatekniikassa tapahtuneet uudistukset vaikuttivat. Värivalokuvauksen menetelmät kehittyivät ja digitaalivalokuvaukseen kohdistunut kiinnostus lisäsi yleisöpohjaa. Useat taidemaalarit, taidegraafikot, kuvanveistäjät, ympäristötaiteilijat ja performanssitaiteilijat alkoivat käyttää valokuvaa välineenään.

Tekijän esiintulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkija Kati Lintosen mukaan 1970-luvun lopussa alkaneessa suomalaisen valokuvakentän muutoksessa keskeisiä olivat neljä siirtymää. Aluksi kysymys tekijyydestä nousi esiin ja valokuvaajat alkoivat kutsua itseään selkeästi taiteilijoiksi esimerkiksi käsityöläisen sijaan. Toisessa vaiheessa tekijää alettiin pitää kokijana ja subjektina. Näin valokuvataide irtosi objektiivisuuden vaatimuksesta ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Kolmannessa vaiheessa naisvalokuvaajat tulivat voimakkaasti esiin. Lopuksi valokuviin tuli uudenlaisia viitteitä kontekstiin, niissä alkoi olla kommentteja edeltäviin kuviin.[8]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Elo, Mika, Valokuvan medium. Helsinki: Tutkijaliitto 2005. ISBN 952-5169-34-0
  • I. K. Inha, Unelma maisemasta. Essee Taneli Eskola. Helsinki: Musta Taide 2006. ISBN 952-9851-72-3
  • Karttunen, Sari, Taiteilijan määrittely: refleksiivisyyden esteitä ja edellytyksiä taidepoliittisessa tutkimuksessa. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 53, Joensuu: Joensuun yliopisto, 2002.
  • Valoa, otteita suomalaisen valokuvan historiaan 1839–1999. Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa (toim.) Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo 1999.
  • Lintonen, Kati, Valokuvan 70-luku. Suomalaisen valokuvataiteen legitimaatio ja paradigmamuutos 1970-luvulla. Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 1, Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1988.
  • Saraste, Leena, Valo, muoto vai elämä. Kameraseurat kohti modernia 1950-luvulla. Helsinki: Musta Taide ja Suomen valokuvataiteen museo, 2004. ISBN 952-9851-55-3
  • Saraste, Leena, Valokuva tradition ja toden välissä. Helsinki: TaiK B 45 ja Musta Taide, 1996. ISBN 951-9384-91-X, ISBN 952-9851-07-3
  • Signe Brander 1969–1942. Helsingin valokuvaaja. Jan Alanco ja Riitta Pakarinen (toim.) Helsingin kaupunginmuseo 2005. ISBN 952-473-335-8
  • Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842–1992. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa ja Jorma Hinkka (toim.) Helsinki: SKS 1992. ISBN 951-717-699-6

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suonpää, Juha: Valokuva on IN. Maahenki Oy, 2011

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta valokuvaus.
Nykytaiteen keinot
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valokuvataide&oldid=22675818”