Vaasan valtaus
| Vaasan valtaus | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
 Suojeluskuntalaisia kadulla Vaasan valtauksen jälkeen
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
venäläiset | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 1 600 |
1 500–2 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
2 kaatunutta |
15–20 kaatunutta | ||||||
Vaasan valtaus oli 28. tammikuuta 1918 tapahtunut Suomen sisällissodan sotilasoperaatio, jossa valkoiset valtasivat Vaasassa toimineet venäläiset varuskunnat ja ottivat kaupungin hallintaansa. Kyseessä oli osa kenraali C. G. E. Mannerheimin määräämää Pohjanmaan venäläisvaruskuntien aseistariisuntaa, jota valkoisten historiankirjoituksessa on pidetty myös niin sanotun vapaussodan alkuna.
Eversti Martin Wetzerin johtamat suojeluskuntalaiset saivat Vaasassa sijainneet kuusi venäläista kasarmia haltuunsa lähes kokonaan ilman vastarintaa. Huonosti motivoituneilla venäläisillä ei ollut juurikaan kiinnostusta puolustautumiseen, vaan he odottivat ainoastaan kevään aikana luvassa ollutta kotiuttamista. Lisäksi suurin osa venäläisistä upseereista oli valkoisten puolella, koska he eivät kannattaneet Venäjällä valtaan noussutta bolševikkihallitusta, eivätkä he siksi ryhtyneet johtamaan joukkojensa puolustusta. Vaasan sijoitetuista venäläisistä ainoastaan vallankumoukselliset merisotilaat tekivät jonkin verran vastarintaa, ja koko aamuyöllä alkanut operaatio päättyi viimeistenkin venäläisten antautumiseen seuraavan iltapäivän aikana.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäläiset joukot Vaasassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen maailmansodan aikana Pohjanlahden rannikolle sijoitettiin Saksan maihinnousun varalta runsaasti venäläisiä joukkoja, joiden keskuspaikkoina toimivat Vaasa ja Oulu. Syyskuun 1917 jälkeen niiden lukumäärä laski niin, että tammikuun lopussa syksyn 21 000 miehestä oli jäljellä enää noin 7 500. Vaasassa oli tuolloin 1 500–2 000 sotilasta, joista kuitenkin vain parisataa oli taistelukuntoisia. Suurimman osan varuskunnasta muodostivat ukrainalaiset jalkaväkisotilaat, joilla oli Venäjällä myös omia itsenäistymispyrkimyksiä, eivätkä he siksi olleet innokkaita taistelemaan maan etujen puolesta. Loput kannattivat bolševikkeja tai odottivat ainoastaan kevään aikana luvassa olevaa kotiuttamista. Jalkaväen yksiköiden lisäksi kaupunkiin oli sijoitettu rannikkotykistöä, Itämeren laivaston merisotilaita sekä erilaisia tiedustelu-, viesti- ja vakoiluosastoja. Sotilaita oli kuudella eri kasarmilla, jotka keskustan lisäksi sijaitsivat Palosaaressa ja Vaskiluodossa. Varuskunnan pääjoukko oli majoitettu Aleksanterintorin laidalle vanhaan kasarmiin, jonka lisäksi merisotilaita oli Rantakadun kasarmilla sekä Raastuvankadun kansakoululla.[1][2]
Vapaussotakirjallisuus on väittänyt venäläissotilaiden syyllistyneen Vaasassakin laajasti erilaisiin väkivaltaisuuksiin ja ryöstöihin, mutta todellisuudessa kyse oli vain joidenkin yksittäisen sotilaiden toimista. Muutoinkin varuskunta pysyi levottoman syksyn 1917 aikana puolueettomana ja keskittyi vain sille määrättyihin sotilaallisiin tehtäviin. Vaasassa toimi sotilaiden valitsema varuskuntakomitea, joka marraskuun yleislakon aikana teki yhteistyötä työväenjärjestöjen ja sosiaalidemokraattisen kunnallisjärjestön kanssa, mutta työläisten johtaman miliisin ja suojeluskuntien välisissä yhteenotoissa se kuitenkin pysyi puolueettomana. Vielä 17. tammikuuta pidetyssä kokouksessa varuskuntakomitea totesi, ettei se aio puuttua eri osapuolten välisiin erimielisyyksiin. Vuoden 1917 lopusta lähtien oli esiintynyt joitakin aseellisia yhteenottoja, mutta nekin johtuivat lähinnä suojeluskuntalaisten provosoinneista, joita Vaasassa toiminut suojeluskuntapiirin johto pyrki hillitsemään.[1]
Venäläinen upseeristo puolestaan ei tunnustanut lokakuun vallankumouksen myötä valtaan noussutta bolševikkihallitusta, vaan teki yhteistyötä suojeluskuntia johtaneen eversti Paul von Gerichin kanssa. Venäläisten päällikkönä toiminut vara-amiraali Nikolai Podgurski tiedotti valkoisia yksiköidensä tilasta, ja myös suurimmaksi osaksi upseerien perheenjäsenistä koostunut Vaasan venäläinen siviiliväestö tuki suojeluskuntalaisia avustamalla hyökkäysvalmisteluissa. Eversti von Gerichin mukaan venäläisten hoitama kaupungin puhelinlaitos oli jo joulukuun lopussa suojeluskuntalaisten halussa, ja salakuuntelun avulla he pysytyivät seuraamaan vallankumouksellisten sotilaiden toimia.[1] On pidetty mahdollisena, että Vaasassa olleet venäläiset komentajat olisivat tehneet suomalaisten valkoisten kanssa salaisen sopimuksen antautumisesta aseistariisunnan yhteydessä, mutta tätä ei ole voitu osoittaa.[3]
Suojeluskuntien toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun Pohjanmaan suojeluskuntalaiset olivat syksyn 1917 aikana saaneet salakuljetettuja aseita Saksasta, alettiin usealla paikkakunnalla kokoamaan suojeluskuntaosastoja. Jäsenten määrä kasvoi pelkästään Etelä-Pohjanmaalla 11 500 mieheen, joten sisällissodan käynnistyessä suojeluskuntalaisilla oli jo miesylivoima venäläisiin nähden. Aseiden avulla suojeluskuntalaiset pystyivät myös ensimmäistä kertaa haastamaan venäläisiä, ja joulukuun aikana Vaasan seudulla tapahtuikin useita välikohtauksia. Osa venäläisistä upseereista kuitenkin toimi yhteistyössä suojeluskuntajohdon kanssa. Syksyllä 1917 Vaasan venäläisen sotaväen päällystö hyväksyi suojeluskuntien järjestäytymisen, ja myös harjoitukset tapahtuivat venäläisten suostumuksella, koska upseeristo piti niitä ensisijaisesti vallankumouksellisten sosialistien vastavoimana. Vaasan ympäristökunnissa venäläiset upseerit jopa kouluttivat suojeluskuntalaisia.[1]
Kun senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud nimitti kenraali C. G. E. Mannerheimin sotilaskomitean puheenjohtajaksi 15. tammikuuta, määräsi hän samalla Mannerheimin perustamaan kaksi puolisotilaallista yksikköä suojeluskuntien vahvimmalla tukialueella Etelä-Pohjanmaalla.[4] Seutu oli joulukuussa valikoitunut valkoisten toiminnan keskukseksi hyvien kulkuyhteyksien sekä alueen heikon työväenliikkeen vuoksi.[2] Valkoisen armeijan ylipäälliköksi nimitetty Mannerheimin saapui Vaasaan 19. tammikuuta ja perusti esikuntansa Vaasan läänin maaherran Teodor Heikelin asuntoon. Mannerheimin alkuperäisenä tarkoituksena oli evakuoida venäläiset joukot rauhanomaisesti, mutta 25. tammikuuta hän muutti suunnitelmaansa kuultuaan Karjalassa puhjenneista suojeluskuntien ja punakaartien välisistä yhteenotoista. Mannerheim päätti nyt luoda Etelä-Pohjanmaalle valkoisen armeijan tukialueen riisumalla venäläiset varuskunnat aseista. Hyökkäyksen ajankohdaksi hän määräsi 27.–28. tammikuuta.[1][5] Mannerheim antoi Vaasan valtauksen esikuntapäällikkönsä, eversti Martin Wetzerin hoidettavaksi, ja siirsi turvallisuussyistä viime hetkellä oman esikuntansa Ylihärmään, mistä käsin hän johti koko Pohjanmaan operaatiota.[2][5] Venäläiset upseerit olivat tietoisia tulevasta hyökkäyksestä, sillä Wetzer oli jo ennen valtauksen käynnistymistä neuvotellut venäläisen everstin kanssa Mannerheimin aikeista.[1] Vaasassa oli jo syksystä lähtien toiminut myös työväen järjestyskaarti, mutta se ei vallankumouksen käynnistyessä uudelleenorganisoitunut punakaartiksi, ja näin kaupungissa vältyttiin valkoisten ja punaisten välisiltä yhteenotoilta.[6]
Wetzerin käyttöön osoitettiin Vaasan, Mustasaaren, Koivulahden, Maksamaan, Vöyrin, Oravaisten ja Laihian suojeluskunnat, joita oli yhteensä 26. Ne käsittivät noin 1 680 miestä, joilla oli käytössään seitsemän konekivääriä.[7]
Kasarmien valtaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hyökkäys alkoi Laihiaa lukuun ottamatta kaikkialla Pohjanmaalla 28. tammikuuta kello 3 aamuyöllä. Laihialla sijaitseva Hulmin varuskunta oli tarkoitus vallata jo edellisenä iltana, jotta sieltä saatuja aseita voitaisiin käyttää Vaasan valtauksessa. Hulmiin tehty hyökkäys kuitenkin onnistui vasta toisella yritämällä, eivätkä siihen osallistuneet joukot ehtineet Vaasaan.[8] Vaasan varuskunnan venäläisen päällystön on kerrottu olleen aseistariisunnan alkaessa juhlimassa hotelli Ernstissä, eivätkä he osallistuneet kasarmien puolustamiseen.[3]
Eversti Wetzer jakoi miehensä viiteen kolonnaan. Everstiluutnantti Waldemar Appelgrenin komentama Sepänkylän kolonna (700 miestä) saapuisi kaupunkiin idästä ja luutnantti Gustaf Schaumanin komentama Vanhan Vaasan kolonna (450 miestä) kaakosta, ja ne piirittäisivät keskustan kasarmialueen kahdelta suunnalta. Luutnantti Emil Bruunin komentama Gerbyn kolonna (180 miestä) saapuisi pohjoisesta valtaamaan Palosaaren kasarmit ja jääkärivänrikki Oskar Peltokankaan komentama Sundomin kolonna (150 miestä) tulisi etelästä merenjään yli valtaamaan Vaskiluodon tykistökasarmit. Luutnantti Wolter Asplundin komentama Vaasan suojeluskunta miehittäisi radioaseman, puhelinkeskuksen ja varikon sekä katkaisisi viestiyhteydet ulos kaupungista. Sepänkylän kolonnasta siirrettäisiin täydennysmiehiä Gerbyn kolonnan avuksi.[7]
Palosaaren kasarmit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Palosaaressa olleet kaksi kasarmia antautuivat molemmat lyhyen piirityksen jälkeen. Ainoastaan toisen kasarmin sotilaat yrittivät puolustautua, mutta hekin ampuivat tahallisesti suojeluskuntalaisten yli tai tähtäsivät ainoastaan lähelle tarkoituksenaan pelottaa hyökkääjät perääntymään. Venäläiset ampuivat kasarmin ikkunoista ilmeisesti jopa kahdeksalla konekiväärillä, mutta yli 400 miestä käsittäneestä suojeluskuntalaisten joukosta ainoastaan kaksi haavoittui.[1] Heistä toinen oli joukkoa komentanut luutnantti Bruun, joka kuoli haavoihinsa myöhemmin huhtikuussa. Bruunin haavoituttua komennon otti jääkäri Arthur Stenholm. Tulituksessa kuoli myös kolme lähitaloissa asunutta siviiliä, joista yksi oli iäkäs leski ja toinen kahdeksanvuotias poika.[7] Venäläisten neuvottelijan mukaan he olisivat antautuneet kokonaan ilman vastarintaa, mikäli suojeluskuntalaiset olisivat etukäteen tiedottaneet aikomuksistaan. Kasarmin päällikkönä toiminut upseeri ei ollut valtauksen aikana lainkaan paikalla, vaan pysytteli lähellä sijainneessa yksityiskodissaan.[1]
Vaskiluodon tykistökasarmit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaskiluodossa sijainneita tykistökasarmeja piiritti yhteensä 300–400 miestä. Suojeluskuntalaiset olivat edellisenä päivänä tehneet alueella tiedusteluja venäläisen vartiomiehen mitenkään sitä estämättä. Seuraavana yönä tehty hyökkäys jäätyneen merenlahden yli onnistui helposti, koska venäläisillä ei ollut minkäänlaista vartiointia. Puolustuksellisesti edullisen sijainnin johdosta hyökkääjät olisi ollut helppo pysäyttää esimerkiksi konekivääritulella. Ensimmäiseen kasarmiin eli Ekmanin huvilalle majoittuneet sotilaat antautuivat ilman vastarintaa kun valtausta johtanut Peltokangas ampui ulkona yhden varoituslaukauksen. Toisenkaan kasarmin miehistö ei halunnut taistella, mutta he eivät kuitenkaan olleet valmiita luovuttamaan aseitaan, minkä vuoksi komppanianpäällikkö Ernst August Mitts meni venäjänkielentaitoisen juristin Erik Dahlströmin kanssa neuvottelemaan sisälle rakennukseen. Mitts käski miehiään avaamaan tulen, mikäli hän antaa merkin pistoolinlaukauksella. Pian paikalle ratsasti Peltokangas, jonka pistooli laukesi ilmeisesti vahingossa hänen juostessaan sisälle rakennukseen. Suojeluskuntalaiset luulivat tämän olevan sovittu merkki, ja aloittivat tulituksen, vaikka neuvottelijat olivat vielä sisällä. Lopulta myös toisen kasarmin sotilaat antautuivat ilman vastarintaa, mutta eivät ymmärtäneet, miksi suojeluskuntalaiset aloittivat uhreja vaatineen tulituksen.[1]
Rantakadun kasarmi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskustassa sijainneen Rantakatu 16:n kasarmin valtauksen alkaessa erään suojeluskuntalaisen pistooli laukesi vahingossa, minkä jälkeen päällikkönä toiminut jääkäri Max Jurvelius antoi määräyksen tulittaa esikunnan ja matruusien majoitustiloja. Unessa yllätetyt merisotilaat lähettivät lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen kaksi kivääreillä aseistettua neuvottelijaa. Arkkitehti J. E. Bruun yritti ottaa toiselta matruusilta kiväärin pois, jolloin tämä ampui Bruunia kohti ja haavoitti häntä käteen. Tämän jälkeen molemmat neuvottelijat ammuttiin ja loput venäläiset antautuivat ehdoitta.[1]
Raastuvankadun kansakoulu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suurin kahakka nähtiin Raastuvankadun kansakoululla, jota piiritti 460 miehen vahvuinen suojeluskuntaosasto. Hyökkäyksen alkaessa kouluun heitettiin käsikranaatteja, minkä jälkeen sisällä olleille merisotilaille annettiin antautumiskehotus. Siihen kuitenkin vastattiin tulituksella, ja kiivaan laukaustenvaihdon aikana kolme matruusia kaatui ja ainakin kymmenen haavoittui. Suojeluskuntaan kuuluneen rautatievirkamies Carl Magnus Brucen mukaan neuvottelijat ilmestyivät merikasarmista lopulta puoli kymmeneltä ehdottaen että he matkustaisivat pois ensimmäisellä Vaasasta lähtevällä junalla. Siihen ei kuitenkaan suostuttu, koska venäläiset halusivat myös pitää kaikki aseensa. Suojeluskuntalaisia komentaneen everstiluutnantti Appelgrenin kertomus tapahtumista on kuitenkin erilainen. Hänen mukaansa tulitus kesti kolme tuntia, kunnes kello 7 aikoihin venäläiset lähettivät neuvottelijoita, ja antautuminen tapahtui jo tuntia myöhemmin.[1] Yksi suojeluskuntalainen kuoli ylittäessään Raastuvankatua kesken ammuskelun ja eräs Pitkälläkadulla asunut siviili kuoli kansakoululta ammuttuun harhaluotiin.[7]
Aleksanterintori
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aleksanterintorin laidalla piiritettiin samaan aikaan varuskunnan 500–600 miehen vahvuista jalka- ja ratsuväestä koostunutta pääjoukkoa. Kasarmialue oli saarrettu jo aamuyöllä, mutta everstiluutnantti Appelgren päätti suuria tappioita peläten olla hyökkäämättä. Paikalle saapuneen eversti Wetzerin mukaan vastarintaa ei kuitenkaan ollut odotettavissa, koska hän tiesi upseereiden todennäköisesti poistuneen kasarmeilta. Vallankumouksellisista merisotilaista poiketen jalkaväen sotilaat eivät pyrkineetkään puolustautumaan, vaan lähettivät kello 8 aikaan neuvottelijoita suojeluskunnan esikuntaan Koulukatu 25:een. Sodan jälkeen julkaistun Vaasan suojeluskuntapiirin Vasabygdens insats i frihetskriget -nimisen teoksen mukaan Wetzer katkaisi neuvottelut ollessaan tyytymätön venäläisten asenteeseen ja antoi uhkavaatimuksen, jossa heitä kehotettiin antautumaan kello 14 mennessä. Vaatimusta tehostettiin tuomalla kasarmin edustalle Vaskiluodosta kaksi tykkiä. Ne olivat kuitenkin vaarattomia, sillä tykeissä ei ollut lukkoja, eikä valkoisilla myöskään ollut niihin ammuksia.[1]
Päivän aikana venäläisten asema huononi entisestään, kun piiritykseen saapui lisää suojeluskuntalaisia.[2] Kello 13 alkoivat uudet neuvottelut, joihin venäläisiltä osallistui kuusi valtuutettua. Merisotilaiden kaksi edustajaa olivat rivimiehiä, mutta jalkaväen joukko-osastot lähettivät upseereita. Kaupungintalolla käydyt neuvottelut päättyivät kello 14.30, jolloin kaikki venäläisten valtuutetut allekirjoittivat sihteerinä toimineen Einar Hagmanin laatiman antautumissopimuksen. Sen mukaan koko Vaasan venäläinen varuskunta antautuu ja luovuttaa aseensa sekä ampumatarvikkeensa suojeluskunnalle. Miehistö internoitiin kasarmeille, mutta upseerit saivat asua yksityiskodeissaan sekä pitää revolverinsa ja miekkansa. Heillä oli myös oikeus liikkua vapaasti kaupungilla. Lisäksi antautumisesta oli tiedotettava kaikille Vaasan ja Seinäjoen pohjoispuolella oleville joukko-osastoille.[1]
Suojeluskuntalaisten kannalta sopimus oli tärkeä, sillä he saivat kaikki venäläisten aseet ja ampumatarvikkeet, sekä myös kaikki muut varusteet, hevoset ja muonavarastot. Kirjallisena laadittua sopimusta ei kuitenkaan löydy mistään arkistosta, vaan Vaasan virkaatekevänä pormestarina toimineen I. W. Hasselblattin väitetään hukanneen sen. Tutkija Lars Westerlundin mukaan sopimuksen ja sen kopioiden hävittäminen saattaa olla tahallista. Se viittaisi, ettei sopimus todellisuudessa ollut suojeluskuntalaisten kannalta yhtä edullinen kuin on kerrottu, tai että he myöhemmin rikkoivat sen ehtoja.[1]
Kasarmien lisäksi suojeluskuntalaiset ottivat haltuunsa kaupungin puhelin- ja sähkökeskukset, joiden vartiomiehet ammuttiin valtausten yhteydessä.[1] Palosaaren ja Hietalahden radioasemilla ei kohdattu lainkaan vastarintaa. Lyhyen ammuskelun jälkeen vallattiin myös Hietasaarenkadun tullikamari, jossa oli ollut pieni yksittäinen venäläisosasto.[7]
Tappiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suojeluskuntalaisia kaatui Vaasassa vain kaksi.[2] Venäläisten tappiot olivat luultavasti 15–19 miestä, jotka olivat suurimmaksi osaksi valkoisten surmaamia vartiomiehiä.[1] Lisäksi ammuskeluissa kuoli neljä siviiliä.[5] Valkoiset saivat venäläisiltä sotasaaliiksi 2 000 kivääriä, 15 konekivääriä ja neljä tykkiä.[5]
Valtauksen jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäläisten toimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helsingissä toiminut Itämeren laivaston edustajisto Tsentrobalt oli pohtinut apujoukkojen lähettämistä jo ennen Vaasan valtausta, kun Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntalaiset olivat tehneet hyökkäyksiä venäläisiä sotilaita vastaan. Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud neuvotteli 24.–25. tammikuuta välisenä yönä esikuntalaiva Kretšetillä Tsentrobaltin kanssa, kun venäläiset merisotilaat olivat uhanneet lähettää miehiä Tampereelta Vaasaan. Lopulta joukkoja ei kuitenkaan lähetetty.[1]
Vaasan radioasemalla palvellut venäläinen sotilas lähetti valtauksen aikana 28. tammikuuta Helsinkiin Suomen aluekomitealle hätäviestin ja pyysi apuvoimia.[1][9] Puhelin- ja lennätinyhteydet olivat tuolloin jo valkoisten hallussa ja varuskunta antautunut, ja esikuntakin päätyi valkoisten haltuun ennen kuin aluekomitea ehti vastata. Aluekomitean sotilasosaston puheenjohtaja Mihail Glazunov määräsi Seinäjoelle sijoitetun 423. Lugan rykmentin vastarintaan, mutta valkoiset olivat ehtineet vangita jo senkin. Glazunov sähkötti samana päivänä myös Tampereelle 106. divisioonan komentajalle Mihail Svetšnikoville käskyn ”antaa ratkaiseva vastaisku” ja ”pelastaa Vaasa”. Svetšnikov sai samana päivänä Viipurista esimieheltään, 42. armeijakunnan komentajalta Dmitri Nadjožnyiltä päinvastaisen käskyn perääntyä Tampereelta, mutta hän päätti noudattaa Glazunovin käskyä ja lähettää apujoukkoja Vaasaan. Pääosa hänen divisioonastaan kuitenkin kieltäytyi hyökkäämästä, joten hän lähetti Seinäjoelle lähetystön neuvottelemaan mahdollisuudesta, että Etelä-Pohjanmaan venäläiset joukot voisivat vetäytyä aseineen Tampereelle. Mannerheim otti lähetystön vastaan mutta torjui ehdotuksen.[9]
Svetšnikov sai lopulta koottua vastahyökkäykseen runsaan komppanian verran vapaaehtoisia, joihin liittyi suomalaisia punakaartilaisia. Tämä noin 500 miehen vahvuinen apujoukko pääsi lähtemään Tampereelta vasta 1. helmikuuta, ja valkoiset pysäyttivät seuraavana päivänä sen etenemisen Vilppulassa, mihin rintama muodostui.[10][9] Anarkistien hallintaan siirtynyt Tsentrobalt määräsi puolestaan 8. helmikuuta risteilijä Bajanin purjehtimaan Vaasaan kukistamaan valkoisen senaatin ja vapauttamaan vangitut merisotilaat, mutta lopulta aluksen laivakomitea kieltäytyi tehtävästä äänestyksen jälkeen.[11]
Pohjanlahden rannikkopuolustukseen päällikkönä toiminut vara-amiraali Podgurski ryhtyi vuorostaan yhteistyöhön valkoisten päämajan kanssa. Helmikuussa hän antoi selvityksen Pohjanlahden miinoituksista, jotta jääkäreitä Saksasta tuoneet alukset pääsisivät turvallisesti perille. Myöhemmin Podgurski toimi Vaasassa jonkinlaisena suojeluskunnan piiriesikunnan hyväksymänä venäläisenä viranomaisena tittelillä ”Venäjän laivaston vanhempi päällikkö Vaasan kaupungissa”.[1]
Valkoisen Suomen pääkaupunki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun Mannerheim oli tehnyt päätöksen varuskuntien valtauksesta, päätti pääministeri Svinhufvud lähettää Pohjanmaalle neljä senaattoria työväen järjestyskaartien vallankaappauksen varalta. Heidän tehtävänään oli tarvittaessa muodostaa päätösvaltainen hallitus. Senaattorit lähtivät Helsingistä jo tammikuun 26. päivän iltana ja saapuivat kaksi päivää myöhemmin Vaasaan, jossa he perustivat niin sanotun Vaasan senaatin. Samalla Vaasasta tuli valkoisen Suomen pääkaupunki, kunnes saksalaiset valtasivat Helsingin 13. huhtikuuta. Vaasassa alettiin myös kokoamaan Mannerheimin johtamaa valkoista armeijaa. Sen päämaja toimi kuitenkin Seinäjoella.[4][12]
Vaasan vankileiri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antautuneet venäläissotilaat suljettiin Vaasan kasarmeille perustetulle vankileirille. Helmikuun aikana kaupunkiin siirrettiin myös muualla Pohjanmaalla vangittuja niin, että kuun puolivälissä Vaasan vankileirillä oli noin 2 400 sotilasta. Lisäksi leirille sijoitettiin Vaasassa ja ympäristökunnissa vangittuja työväenjärjestöjen jäseniä sekä 70 Kristiinankaupungin taistelun yhteydessä vangittua punakaartilaista. Venäläisupseerit saivat aluksi liikkua vapaasti kaupungilla ja asua edelleen omissa yksityiskodeissaan, mutta Vaasaan saapuneiden senaattoreiden ja paikallisen lehdistön painostuksen vuoksi Mannerheimin oli lopulta pakko siirtää myös heidät vankileirille. Venäläiset kotiutettiin kesäkuun alkuun mennessä, jonka jälkeen Vaasan vankileirillä säilytettiin vielä noin 900 punakaartilaista, ennen kuin se suljettiin syyskuun puolivälissä. Vaasan vankileirillä kuoli kaikkiaan noin 110 vankia teloituksiin ja erilaisiin tauteihin. Heistä noin 90 oli venäläisiä.[13] Vaasan valtauksen jälkeen valkoiset kukistivat tehokkaasti myös paikallisen työväenliikkeen suorittamillaan vangitsemisilla.[1]
Venäläinen upseeristo sai jäädä vapaalle jalalle, ja välittömästi taistelun jälkeen Wetzer määräsi Vaasan maistraatin maksamaan venäläisten upseerien palkat, mihin päätettiin käyttää takavarikoituja Venäjän valtion varoja. Lähes puolet valkoisen Suomen alueen venäläisistä upseereista asui Vaasassa.[14]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Apunen, Osmo: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi. Helsinki: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35515-7-1
- Muilu, Heikki: Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 9789517966245
- Roudasmaa, Stig: Vaasan varuskunnan historia. Vaasa: Vaasan varuskunnan historiatoimikunta, 1991. ISBN 952-90-2898-9
- Westerlund, Lars: ”Vaasan valtauksen venäläissurmat 28.1.1918”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.1. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-4-X
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Westerlund 2004, s. 45–80.
- ↑ a b c d e Ylikangas, Heikki: Vaasa 1918 (esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918) Heikki Ylikankaan blogi. 9.12.2014. Helsingin yliopisto. Arkistoitu 11.8.2017. Viitattu 16.2.2018.
- ↑ a b Muilu 2010, s. 34–41.
- ↑ a b Apunen 1991, s. 222–225, 228.
- ↑ a b c d Ahto, Sampo: ”Sotaretkillä”, s. 181–184 & 187 teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa 2: Taistelu vallasta (päätoim. Ohto Manninen). Valtionarkisto, Helsinki 1993.
- ↑ Ekola, Terhi: Pohjanmaalla punakaarti ja valkoiset sotivat Kristiinassa 29.1.2018. Pohjalainen. Viitattu 16.2.2018.
- ↑ a b c d e Roudasmaa 1991, s. 268–282.
- ↑ Niemistö, Elina: Sata vuotta sitten: Venäläisvaruskuntien aseistariisunta aloitti sotatoimet Etelä-Pohjanmaalla – Laihialla tuli ensimmäiset uhrit 27.1.2018. Yle Uutiset. Viitattu 16.2.2018.
- ↑ a b c Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, s. 230–233. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.
- ↑ Hoppu, Tuomas: ”Helmikuun rintamataistelut”, s. 145–146 teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen (toim. Pertti Haapala & Tuomas Hoppu). WSOY, Helsinki 2010.
- ↑ Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921 : Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 78–82. Helsinki: Books on Demand, 2010. ISBN 978-952-49838-3-9
- ↑ Apunen 1991, s. 231–234.
- ↑ Westerlund, Lars: ”Tilinteko Vaasan venäläisten kanssa”, Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22. Osa 2.2. : Sotatapahtumat 1918–22. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-5-8 Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Muilu 2010, s. 62–63.