Panssarivaunu

Panssarivaunu (arkikielessä usein tankki, vanh. hyökkäysvaunu) on telaketjuilla kulkeva panssaroitu moottoriajoneuvo. Panssarivaunuja on moniin erilaisiin käyttötarkoituksiin. Panssarivaunun nimitys suomen kielessä on saksan kielestä peräisin. Saksan kielessä panssarivaunu on Panzerkampfwagen eli panssaritaisteluvaunu, jolla tarkoitetaan varsinaisesti taistelupanssarivaunua niin kuin suomen kielessäkin.

Kuitenkin panssarointia on ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajennettu koskemaan myös muita taisteluajoneuvoja kuin panssarivaunuja, joten on olemassa muitakin kuin panssarivaunuja muun muassa panssariautoja, panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja sekä jalkaväen taisteluajoneuvoja, joissa on panssarointi suojan tarjoamiseksi miehistölle.

Puhekielessä sekä englannin- ja venäjänkielissä käytetty sanonta tankki on alun perin peitenimitys, jolla britit ensimmäisen maailmansodan aikana laivasivat panssarivaunut manner-Eurooppaan taisteluita varten. Suuret, puiset kuljetuslaatikot kerrotaan varustetun tekstillä Watertanks for Mesopotamia (”Vesisäiliöitä Mesopotamiaan”).

Taistelupanssarivaunut

Raskaimmin panssaroidut ja aseistetut taistelupanssarivaunut on tarkoitettu tuhoamaan vihollisen elävää voimaa ja kalustoa pääasiallisesti suorasuuntaustulella.

Rynnäkköpanssarivaunut ja jalkaväen taisteluajoneuvot

Kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut kuljettavat jalkaväkeä taisteluun ja tukevat jalkaväen taistelua jalkautumisen jälkeen. Rynnäkköpanssarivaunuja käytetään myös tiedustelutehtävissä.

Käyttötarkoitus

Panssarivaunu on nykyisen taistelukentän monipuolisimpia aseita: sillä on kyky hyökätä lukuisia erilaisia kohteita, kuten toisia panssarivaunuja, jalkaväkeä ja asemia sekä pesäkkeitä vastaan. Jalkaväkeä vastaan käytettynä sillä on erityinen pelotevaikutus. Panssarivaunu voi kulkea suhteellisen rikkonaisessa maastossa suurella nopeudella, mutta vaatii vahvan ammus- ja polttoainehuollon tuekseen.

Vaikka taistelupanssarivaunun suojaus on parempi kuin muilla panssaroiduilla ajoneuvoilla, se on haavoittuvainen taisteluhelikoptereita ja rynnäkkölentokoneita vastaan, minkä lisäksi jalkaväki voi hyökätä vaunua vastaan erityisillä panssarintorjunta-aseilla ja miinoilla.

Perinteisesti panssarivaunun pahin vihollinen ja tehokkain ase sitä vastaan on ollut toinen panssarivaunu, mutta nykyään sen rinnalle on tullut ilma-ase (taisteluhelikopterit ja rynnäkkökoneet) ja ohjukset.

Panssarivaunusotatoimiyhtymiä vastaan voidaan yrittää käyttää perinteistä kenttätykistöä ja liitopommeja etäältä.

Panssarivaunujen historia

Pääartikkeli: Panssarivaunujen historia

Panssarivaunujen historia alkaa vuodesta 1915, kun Iso-Britannia alkoi suunnitella uudenlaisia aseita länsirintaman asemasotavaiheen purkamiseksi. Britannian Mark-sarjan panssarivaunut olivat kömpelöjä ja vika-alttiita, mutta siitä huolimatta ensimmäisen maailmansodan käytetyimpiä. Ensimmäinen tykkitornia hyödyntänyt panssarivaunu oli ranskalainen FT-17, joka erottui myös ketteryytensä takia edukseen. Panssarivaunut olivat ennen Christie M1930 -vaunussa esiteltyä jousitusta kulkeneet todella hitaasti, sillä kovilla nopeuksilla ajaminen heitteli miehistöä ja irrotti osia vaunuista. Yhdysvaltalaisessa Christie M1930:ssa esitelty jousitus oli pohjana monille toisen maailmansodan menestyksekkäimmille vaunuille. Toisen maailmansodan alussa oli vielä käytössä paljon maailmansotien välisenä aikana ja jopa ensimmäisessä maailmansodassa kehitettyjä vaunuja, mutta ne jäivät pian uudempien mallien jalkoihin. Toisessa maailmansodassa panssarivaunujen kehitys olikin huomattavan nopeaa ja toisen maailmansodan alussa kehitetyt vaunut olivat sodan lopussa täysin vanhentuneita. Toisen maailmansodan parhaita panssarivaunuja paranneltiin sekä uusittiin ja niitä käytettiin laajalti vielä kylmän sodan aikana, koska kiinnostus uusien mallien kehittämiseen hiipui.

Panssarivaunut osana sodankäyntiä

Pääartikkeli: panssarisodankäynti

Käyttö ensimmäisessä maailmansodassa

Ensimmäisen maailmansodan aikana panssarivaunujen käyttö oli vähäistä ja niiden hyöty oli kyseenalainen. Ensimmäiset vaunut olivat hitaita, suhteellisen massiivisia ja raskaasti aseistettuja. Vaunujen nopeudella ei ollut niin suurta merkitystä kuin nykyään, koska vaunuja käytettiin jalkaväen tukemiseen. Vaunujen tarkoitus oli siis kulkea jalkaväen mukana ja antaa samalla jalkaväelle sen kaipaamaa suojatulta.

Käyttö toisessa maailmansodassa

Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunut yleistyivät. Niiden yleistyminen johti niiden jatkuvaan kehittämiseen. Toisaalta uusien mallien tulo teki niistä houkuttelevampia hankintoja eri maiden asevoimille.

Sodan alussa panssarivaunut olivat kevyitä ja nopeita. Aseistus oli kevyttä ja panssarointi ohutta. Ensimmäisen kerran panssarivaunut osoittivat kykynsä Puolan offensiivissa. Seuraavan kerran laajamittaisesti panssarivaunut osallistuivat sotaan Ranskassa. Saksan käyttämä salamasota, nopea etenemien vihollisen alueelle, perustuikin juuri panssarijoukkojen käyttöön.

Vaikka sodan alussa Ranskalla ja Yhdistyneellä kuningaskunnalla olikin enemmän panssarivaunuja kuin saksalaisilla, saksalaisten toiminta oli liittoutuneita tehokkaampaa. Liittoutuneiden panssarivaunut olivat hajautettu ja niiden polttoainehuolto oli heikompi. Saksalaisilla panssarivaunut toimivat erillisinä yksiköinä jalkaväen tukena. Saksalaiset keskittivät panssarivaunut yhtenäisiksi yksiköiksi, jotka tekivät läpimurron hyökkäyksen painopisteessä (Schwerpunkt). Jalkaväki seurasi panssareiden perässä. Tämä osoittautui toimivaksi taktiikaksi, ja on yhä tänäänkin panssarisodan perustaktiikka. Tämä on pohjimmiltaan sama taktiikka kuin keskiajalla ritariyksiköiden käyttämä doktriini.

Brittien vastaisku tapahtui Pohjois-Afrikassa vuonna 1941, missä brittien nopeat risteilijävaunut hallitsivat avomaastoa. Suljetussa maastossa puolestaan brittien raskas Matilda-vaunu osoittautui puolestaan ylivoimaiseksi italialaisia panssarintorjunta-aseita ja italialaisvaunuja vastaan. Vasta Saksan Afrika Korps ja sen panssarijoukot sekä 88 mm:n ilmatorjuntatykit pelastivat akselivallat Afrikassa. Saksalaisvaunut olivat nopeampia kuin brittien raskaat vaunut Matilda ja Valentine, mutta toisaalta paremmin panssaroituja kuin risteilijävaunut Covenanter ja Crusader. Lisäksi saksalaisten taktiikka poisti risteilijävaunujen liikkuvuusedun. Matildan ja Valentinen ongelmana oli alitehoinen 40 mm:n tykki, joka ei enää purrut Panzer IV:n myöhempiin versioihin. Saksalaisvaunuista Panzerkampfwagen III oli suunniteltu taistelemaan toisia vaunuja vastaan, ja siinä oli 50 mm panssarikanuuna, kun taas Panzerkampfwagen IV oli suunniteltu jalkaväen tukivaunuksi, ja siinä oli aluksi 75 mm haupitsi. Myöhemmin Panzer IV:n pääaseeksi vaihdettiin 75 mm panssarikanuuna.

Liittoutuneet voittivat kuitenkin Afrikassa iskemällä saksalaisten huoltoreitteihin. Panssarisodankäynti on riippuvainen polttoainehuollosta, ja brittien sukellusveneet sekä tukialusilmavoimat tuhosivat akselivaltojen säiliöalukset. Lisäksi uusien yhdysvaltalaisvaunujen, kuten Leen, Grantin ja Shermanin, ilmestyminen rintamalle muutti tilannetta. Britit myös uudistivat taktiikkaansa.

Itärintaman sota oli Afrikan tavoin liikuntasotaa, ja neuvostoliittolaiset panssarivaunut olivat vuonna 1941 ylivoimaisia saksalaisvaunuja vastaan. Saksalaisten onneksi venäläisten taktiikat olivat saksalaisia kehittymättömämpiä ja huonompia. Lisäksi saksalaiset saivat paikallisen edun turvin yliotteen. Vasta 1943 saksalaisvaunujen panssarointi ja tulivoima veti vertoja T-34:lle, joka jäi laadulliseen alakynteen. Maailman suurin panssaritaistelu käytiin vuonna 1943 Kurskissa. Saksalaiset kärsivät sodan loppupuolella jatkuvaa polttoainepulaa, ja pyrkivät korvaamaan vaunujen määrän laadulla. Sodan lopussa saksalaisvaunut olivat laadullisesti täysin ylivoimaisia venäläisiin verrattuna, mutta niiden tekninen luotettavuus jätti toivomisen varaa.^selvennä

Länsirintamalla vuodesta 1943 lähtien saksalaiset olivat jatkuvasti puolustuskannalla. He tuottivat enenevässä määrin tornittomia rynnäkkötykkejä ja panssarintorjuntavaunuja, jotka sopivat puolustussodankäyntiin. Panssarintorjuntavaunu ajettiin asemaan ja naamioitiin. Se odotti vihollisen hyökkäyskiiloja ja pyrki tuhoamaan vihollisen vaunut. Vihollisen hyökkäyksen tyrehtyessä vaunut ajettiin uusiin asemiin.

Yhdysvaltalaisessa doktriinissa panssarivaunu oli suunniteltu täysin jalkaväkeä vastaan käytettäväksi, ja panssarintorjunnan hoitaisivat erilliset tankintuhoojavaunut, kuten M10 Wolverine ja M36 Jackson. Alkupään Shermaneissa olikin heikko panssarointi ja sen 75 mm tykki oli Panzer IV:n tavoin suunniteltu elävää voimaa vastaan. Alkupään Shermanien suunnitteluvirheiden takia se syttyi helposti tuleen ja sai saksalaisilta nimen tommy cooker (brittiläinen 1MS aikainen kenttäkeitin). Viat kuitenkin tiedostettiin nopeasti, ja Shermaneita parannettiin jatkuvasti. Pahin puute, alitehoinen tykki, ratkaistiin 1944 asentamalla vaunuun 76 mm:n ilmatorjuntatykki, jolloin vaunu kykeni tasaveroiseen taisteluun saksalaisvaunuja vastaan.

Britit puolestaan hylkäsivät vaunujen jaottelun kevyisiin risteilijävaunuihin ja raskaisiin jalkaväkivaunuihin, ja kehittivät main battle tank -konseptin; se oli yleisvaunu, jossa olisi toisaalta riittävä panssarointi ja suojaus jalkaväen tukemiseen, yleiskanuuna joka toimisi niin maamaaleja kuin toisia vaunujakin kohtaan, että riittävän tehokas moottori ja voimansiirto, jotta sillä saataisiin riittävä liikkuvuus. Ensimmäinen tällainen yleisvaunu oli Cromwell (virallisesti vielä ”cruiser tank”), jota seurasi Comet sodan loppuvaiheessa.

Tyynenmeren sodassa liittoutuneilla oli täydellinen panssariylivoima niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Sotanäyttämön maantieteestä johtuen panssarivaunulla oli kuitenkin vain toissijainen merkitys, ja niitä käytettiin jalkaväen tukemiseen.

Aseistus

Panssarivaunun tykki asetetaan tehtävänsä mukaisesti. Taistelupanssarivaunun pääase on yksittäinen suurikaliiperinen panssarikanuuna. Nykyvaunuissa psv-kanuunan kaliiperi on 120 millimetriä (Nato) tai 125 millimetriä (Venäjä, Ukraina). Tehokas ampumaetäisyys ulottuu kolmesta viiteen kilometriin. Toissijaisena aseena on ainakin yksi konekivääri, usein myös ilmatorjuntakonekivääri.

Aseistuksen historia

Vielä toisen maailmansodan lopussa pääosa saksalaisista panssarivaunuista käytti 75 millimetrin tykkiä. Esimerkiksi saksalainen PzKpfw V Panther -vaunussa käytetty 7,5 cm KwK 42 -kanuuna oli yksi sodan tehokkaimmista panssarivaunutykeistä.

Neuvostoliitossa oli tuolloin käytössä useita eri kaliiperisia psv-kanuunoita, kuten 76 mm F-34, 85 mm ZiS-S-53, 100 mm D-10 ja 122 mm D-25. D-10-tykin uudemmat kehitysversiot vakiintuivat T-54/T-55-sarjan vaunujen pääaseeksi.

Tästä seuraava kehitysaskel oli T-62:n 115 mm 2A20, joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen palveluskäyttöön tullut sileäputkinen panssarivaunukanuuna. Tästä seuraava askel oli T-64:n 2A26, jota seurasi 2A46, jota eri versioineen käytetään T-72-, T-80- ja T-90-vaunuissa.

Liittoutuneiden tykeistä paras läpäisy saavutettiin brittiläisellä 76,2 millimetrin O.Q.F 17-pdr-kanuunalla, jonka alikaliiperiammus läpäisi joidenkin lähteiden mukaan sadan metrin päästä yli 240 millimetriä panssariterästä. Tätä tykkiä käytettiin esimerkiksi Sherman Firefly -panssarivaunussa.

Yhdysvalloissa panssarivaunukanuunojen kehitys hiipui sodan lopun jälkeen. Yhdysvalloissa ei ole kehitetty toisen maailmansodan jälkeen yhtään täysin uutta palveluskäyttöön asti päässyttä panssarivaunukanuunaa. M60- ja M1-vaunuissa oli yhdysvaltalaisella lukolla varustettu brittiläinen 105 millimetrin L7-kanuuna. Yhdysvallat siirtyi saksalaisen Rheinmetallin suunnittelemaan 120 millimetrin tykkiin 1980-luvun puolivälissä M1A1 Abrams -vaunun myötä.

Naton standardipanssarivaunukanuunakaliiperi on nykyään 120 millimetriä. Suuremmat aseet vaatisivat suuremman, raskaamman, voimakkaamman ja kalliimman vaunun. Tykkien läpäisyä on kuitenkin saatu parannettua koko ajan tehokkaammilla ampumatarvikkeilla.

Kanuunoissa käytetyt ammukset ovat vaihdelleet suuresti. Varhaisimmat ammukset olivat hieman räjähdysainetta sisältäviä panssarikranaatteja ja umpiteräksisiä panssariammuksia. Pian kuitenkin huomattiin, että räjähdyksen vaikutus oli mitätön kranaatin liike-energiaan verrattuna.

Myöhemmin ontelokranaattien kehittyessä ne havaittiin ylivoimaisiksi teräksistä panssaria vastaan. Vaunujen pääammustarvikkeeksi tulivat ontelokranaatit, jotka toimivat parhaiten ammuttuna sileäpintaisilla, rihlaamattomilla kanuunoilla.

Ontelokranaattien kehittyminen merkitsi myös sitä, että erilaisten panssarintorjuntaohjusten laskennallinen läpäisykyky kasvoi jopa metreihin homogeenista terästä. Näin paljon panssaria ei yksikään vaunu pysty kantamaan. Koko aselajin kehitys näytti siirtyvän kevyesti panssaroituihin, mutta nopeisiin ajoneuvoihin, kuten BMP-1 vuonna 1967. Uudet rynnäkköpanssarivaunut panssaroitiin vain kevyiden aseiden tulitusta vastaan ja varustettiin kevyellä tykillä ja panssarintorjuntaohjuksin. Niihin mahtui jalkaväkiryhmä, joka matkusti vaunun sisällä suojassa tykistön sirpaleilta ja käsiaseiden tulitukselta.

Ontelokranaattien ylivoimaa vastaan kehitettiin 1960-luvun lopulla reaktiivipanssari, joka torjui tehokkaammin ontelokranaatin suunnatun räjähdysvaikutuksen.

1970-luvulla Yhdistynyt kuningaskunta kehitti Challenger-vaunua varten Chobham-panssarin, joka oli ensimmäinen varsinainen ”sandwich-rakenteinen” komposiittipanssari. Tätä aikaisemmin komposiittipanssarointi oli otettu käyttöön Neuvostoliiton T-64:ssä vuonna 1967. Uusimmat metalli-keraamikomposiitit antavat jopa viisinkertaisen suojan vastaavaan teräspanssariin verrattuna. Panssarin koostumukset ovat salaisia, mutta ne voivat sisältää erilaisia keraameja, jopa synteettistä timanttia ja köyhdytettyä uraania.

Panssarin kehittyminen on kääntänyt ampumatarvikkeiden kehityksen painopisteen alikaliiperisten nuoliammusten suuntaan. Nuoliammuksen suuri pituus suhteessa sen kapeaan halkaisijaan tarkoittaa suurta hitausmomenttia, joka estää reaktiivipanssaria poikkeuttamasta sitä.

Jotkut vaunut, kuten Merkava Mk.4, M551 Sheridan, T-72, T-64, T-80, T-90, ja T-84 voivat ampua kanuunallaan myös panssarintorjuntaohjuksia. Näitä on käytetty lähinnä pitkän matkan aseena.

Pääaseen lisäksi panssarivaunuissa on aseistusta jalkaväkeä vastaan käytävää lähitaistelua varten. Niitä käytetään silloin kun kanuunan käyttö olisi tehotonta tai epätaloudellista. Tyypillisesti kanuunan viereen on kiinnitetty pienikaliiperinen 7,62 mm:n konekivääri tai 12,7 mm:n ilmatorjuntakonekivääri lähi-ilmatorjuntaa varten. Muutamissa ranskalaisissa vaunuissa on oheisaseena jopa 20 millimetrin nopea kanuuna (konetykki), jolla voidaan tuhota keveitä ajoneuvojakin.

Panssarointi

Perinteisesti panssaroinnin määrä vaihtelee eri kohdissa vaunua. Paksuin osa on yleensä keulassa ja tornin etuosassa, kylkien panssarointi on ohuempi ja tornin päällä vielä ohuempi. Kaikkein keveintä panssarointi on vaunun takaosassa ja moottoritilan päällä. Tästä kuitenkin poikkeuksena rynnäkköpanssarivaunut, joissa moottoritila on aivan etupanssaroinnin alla. Tämä johtuu siitä, että normaali tapa sijoittaa vaunun moottoritila vaunun takaosaan, ei ole mahdollista, koska takana sijaitsee miehistölle varattu matkustamo.

Telaketjut ovat yksi tankin haavoittuvimmista osista. Joissain vaunumalleissa ne on suojattu teräshelmoilla ja moniin vaunuihin helmoja on lisätty jälkikäteen.

Ylhäältä ohuen panssaroinnin vuoksi panssariyksikkö on erittäin haavoittuva ilmahyökkäyksille. Mikäli vihollisella on edes osittainen ilmaherruus, tarvitsee panssariyksikkö ilmatorjuntayksiköitä tuekseen. Samasta syystä liikuntakyvyttömäksi jääneet tankit voivat vahingoittua vihollisen tykistön keskiraskaiden kranaatinheitinten tai raskaan tykistön tulessa. Yksittäiset tankit ovat lisäksi alttiita panssarintorjunta-aseilla varustetun jalkaväen tai sissien väijytyksille. Erityisesti kaupungeissa talojen katoilta tapahtuvat hyökkäykset panssarivaunuja vastaan ovat osoittautuneet tehokkaiksi muun muassa Tšetšeniassa. Tämä johtuu vaunun yläpuolen heikommasta panssaroinnista ja rajoitetusta näkyvyydestä. Vaunulla ei myöskään välttämättä ole mahdollisuutta puolustautua talon katolla olevaa vihollista vastaan, sillä vaunujen kanuunoiden putkien korkokulmat ovat suhteellisen matalia, yleensä alle 25 astetta. Nykyisin vaunuista pystyy usein kuitenkin vähintäänkin katsomaan 75 asteen kulmassa yläviistoon lämpökamerallakin. Toisaalta vaunun saa kaupungissa suhteellisen helposti suojaan esimerkiksi peruuttamalla sen sisään talon seinästä.

Liikkuvuus

Panssarivaunun liikkuvuutta voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensiksikin voidaan katsoa vaunun perusominaisuuksia, kuten maastonopeutta ja kykyä ylittää esteitä. Toiseksi voidaan tarkastella vaunun yleistä taistelukenttäliikkuvuutta kuten toimintasädettä, mitä siltoja vaunu voi ylittää ja millä kuljetuskalustoilla sitä voidaan liikuttaa.

Taistelupanssarivaunulla on hyvä liikkumiskyky useissa erilaisissa maastoissa. Leveät telat jakavat painon niin laajalle alueelle, että maastoon kohdistuva paine voi olla kevyempi kuin ihmisen jalan aiheuttama paine. Ongelmia aiheuttavat erilaiset pehmeät maastot, kuten suot tai pellot ja toisaalta rikkonaiset maastot, joissa on suuria kallionlohkareita. Lumessa vaunun tela painuu hankeen suunnilleen yhtä paljon kuin suksilla liikkuva mies. Tavanomaisessa maastossa panssarivaunu voi liikkua noin 30–50 kilometrin tuntinopeutta. Tienopeus voi olla jopa 70 km/h, joskaan nopeutta ei voi pitää yllä pitkään, koska telat ovat tällöin alttiita rikkoutumaan. Vaikka panssarivaunun maastonopeus on pienempi, sitä voidaan ylläpitää vaikka koko päivä, varsinkin, jos maasto on esteetöntä kuten tasankoa tai hietikkoa. Vaunut liikkuvat hyvin myös metsämaastossa. Esimerkiksi alle 25 cm:n paksuinen puu ei juuri edes hidasta taistelupanssarivaunua. Paksummat puut kaatuvat, mutta hidastavat etenemistä. Testit osoittavat, että panssarivaunut ovat maastoliikkuvuudessa ylivertaisia renkailla kulkeviin panssariajoneuvoihin verrattuna, tiellä rengasajoneuvot ovat taas selkeästi nopeampia.

Vihamielisellä alueella, jolla on pelkoa miinoituksesta tai väijytyksistä, panssarivaunun liikkumisnopeus on suunnilleen sama kuin esimerkiksi polkupyörällä kulkevan miehen. Vaunua on usein pysähdyttävä huoltamaan, jotta vältettäisiin rikkoutumiset varsinaisessa taistelutilanteessa. Lisäksi usein on odotettava, että jalkaväki tai ilmavoimat tarkastavat edessä olevaa maastoa panssarintorjuntajoukkojen varalta.

Koska telaketjujen rikkoutumisen vuoksi liikuntakyvyttömäksi joutunut vaunu on helppo kohde epäsuoralle tulelle ja panssarintorjuntajoukoille, vauhti pidetään yleensä pienenä ja vaunua liikutetaan aina tilaisuuden tullessa renkaallisilla kuljetusajoneuvoilla tai rautateitse, sen sijaan että niitä kuljetettaisiin omalla voimallaan. Oma ongelmansa on raskaiden panssarivaunujen huono liikutettavuus lentoteitse. Tämän vuoksi ne sopivat huonosti erilaisille nopean toiminnan joukoille. Renkailla kulkevat kevyemmät panssariajoneuvot ovatkin nopeaa toimintaa vaativissa operaatioissa suositumpia siksi, että hyvän tieliikkuvuuden vuoksi niiden taktinen maksiminopeus on suurempi ja huoltokustannukset pienempiä.

Panssarivaunutyypit

Panssarivaunut voidaan jakaa kolmella tavalla:

tapa luokittelee panssarivaunut näiden taistelumassan perusteella. Tämä tapa on kuitenkin epämääräinen.
tapa luokittelee panssarivaunut näiden tehtävän mukaan. Esimerkiksi taistelupanssarivaunun tehtävä on tukea jalkaväkeä ja tuhota vastustajan panssarit. Toisen, lähinnä saksalaisen ja sitten neuvostoliittolaisen käsityken mukaan panssarivaunuja tulee käyttää joukko-osastoina, jotka itsenäisesti salamasodan tapaan murtautuvat puolustuksesta lävitse panssarijoukko-osastoina saaden hitaan kenttätykistön korvaavan tykistölisätuen omien panssarivaunukanuunoidensa lisäksi rynnäköiviltä ilmavoimilta.

tapa on kahden edellisen yhdistelmä. Jos kyse siis on taistelupanssarivaunusta ja sen taistelumassa on 62 tonnia, on tämä silloin raskas taistelupanssarivaunu.

Taistelupanssarivaunua ei pidä mieltää vain aseistettuna ajoneuvona tai vaihtoehtoisesti vain aseena, joka on helposti liikuteltavissa. Panssarivaunu on asejärjestelmäkokonaisuus, jossa yhdistyvät kaikki taistelukentän peruselementit: tuli, liike ja suoja.

Panssarivaunut Suomessa

Ensimmäiset Suomeen hankitut panssarivaunut olivat 1920-luvulla ranskalaisia Renault FT-17 -panssarivaunuja.

Nykyinen kalusto

Leopard 2 A6 (Saksa) (taistelupanssarivaunu)
Leopard 2 A4 (Saksa) (taistelupanssarivaunu)
BMP-2 (Neuvostoliitto) (rynnäkköpanssarivaunu)
BTR-50 (Neuvostoliitto) (panssaroitu miehistönkuljetusvaunu)
CV9030 (Ruotsi-Suomi-Yhdysvallat) (rynnäkköpanssarivaunu)
MT-LB (Neuvostoliitto) (kuljetuspanssarivaunu)
90 Marksman (Suomi) (ilmatorjuntapanssarivaunu)

Käytöstä poistunut kalusto

Renault FT-17 (Ranska)
Vickers 6-ton (Yhdistynyt kuningaskunta) (34)
T-34 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (13)
KV-1 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (2)
T-26 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (114)
BT-5 (Neuvostoliitto, sotasaalista)
BT-7 (Neuvostoliitto, sotasaalista)
BT-42 (Suomalaisten modifioima BT) (rynnäkkötykki) (18)
T-28 (Neuvostoliitto, sotasaalista) (7)
T-54B (Neuvostoliitto)
Sturmgeschütz III (Saksa) (rynnäkkötykki) (59)
Panzerkampfwagen IVj (Saksa) (15)
Charioteer (Yhdistynyt kuningaskunta)
Comet (Yhdistynyt kuningaskunta)
T-72 (Neuvostoliitto) (taistelupanssarivaunu)
T-55M (Neuvostoliitto) (taistelupanssarivaunu)
BMP-1 (Neuvostoliitto) (rynnäkköpanssarivaunu)
ZSU-57-2 (Neuvostoliitto) (Ilmatorjuntapanssarivaunu)

Katso myös

Panssaroitua sotakalustoa ja siihen liittyviä aiheita:
Panssarivaunuihin liittyviä instituutioita:
- Panssarijoukot
- Panssariprikaati
- Parolan panssarimuseo
- Suomen panssaridivisioona (toinen maailmansota)
Merkittäviä panssarivaunujen historiaan liittyviä henkilöitä:
- J. F. C. Fuller (1878–1966)
- Heinz Guderian (1888-1954)
- Ruben Lagus (1896–1959)
- Erwin Rommel (1891–1944)

Lähteet

Matti Honkela: Panssarivaunu tulevaisuudessa - jäitä hattuun, Panssari-lehti 1/2006 (Arkistoitu – Internet Archive)

Viitteet

Kirjallisuutta

Kuusela, Kari: Wehrmachtin panssarit Suomessa: saksalaiset panssariyksiköt Suomessa 1941-1944. Helsinki: Wiking-divisioona Oy, 2000. ISBN 951-97506-3-0 (suomeksi)

Aiheesta muualla

Panssarivaunu

Sisällys

Taistelupanssarivaunut

Rynnäkköpanssarivaunut ja jalkaväen taisteluajoneuvot

Käyttötarkoitus

Panssarivaunujen historia