Suuri isänmaallinen sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee termiä suuri isänmaallinen sota eli toisen maailmansodan itärintamaa. Vuoden 1812 isänmaallinen sota oli Napoleonin sotaretki Venäjälle
Ukrainan toisen maailmansodan historialle omistettu kansallismuseo Kiovassa, Ukrainassa. Taustalla valtava Jevgeni Vušetitšin 1981 veistämä monumentti Batkivštšyna-Maty (Äiti synnyinmaa). Veistoksen korkeus on 62 metriä, museon piilottavan jalustarakennuksen kanssa 102 metriä. Alueella on sotahistoriallisen museon ja sotilaskalustonäyttelyn lisäksi myös sotilaiden ja partisaanien taistelulle sekä sodan ja keskitysleirien siviiliuhreille omistettuja monumentteja. Museo nimettiin uudelleen vuonna 2015; sen aikaisempi nimi oli Suuren isänmaallisen sodan museo.

Suuri isänmaallinen sota (ven. Великая Отечественная война, Velikaja Otetšestvennaja voina) on Venäjällä ja entisissä neuvostotasavalloissa (lukuun ottamatta Baltian maita, Georgiaa ja Ukrainaa) käytetty nimitys, jolla viitataan natsi-Saksan ja Neuvostoliiton väliseen sotaan toisen maailmansodan aikana.

Suuren isänmaallisen sodan päättymisen juhlapäivää vietetään vuosittain 9. toukokuuta voitonpäivän nimellä.

Vuonna 2015 Ukrainan parlamentti päätti luopua termin käytöstä ja alkoi puhumaan toisesta maailmansodasta.[1]

Nimityksen historia ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termin ”suuri isänmaallinen sota” juuret ovat historiassa. Sillä on alun perin viitattu Venäjän käymään sotaan Ranskaa vastaan, kun Napoleon marssitti Suuren armeijansa Venäjälle vuonna 1812. Tällöin ranskalaisia vastaan nousi sotilaiden lisäksi myös runsaslukuinen joukko vapaaehtoisia talonpoikia, jolloin sota sai laajan kansallisen luonteen. Sota kesti kolme vuotta, mutta lopulta Venäjän voittamaa sotaa ryhdyttiin kutsumaan maassa nimellä ”vuoden 1812 isänmaallinen sota” tai pelkästään ”isänmaalliseksi sodaksi”.[2] Vuoden 1914 jälkeen termiä "suuri isänmaallinen sota" ryhdyttiin soveltamaan ensimmäiseen maailmansotaan, jossa Venäjä taisteli Saksan keisarikuntaa ja Itävalta-Unkaria vastaan.[3]

Nimitystä ei ole varsinaisesti käytetty muualla kuin Neuvostoliitossa sekä myöhemmin Venäjällä ja Neuvostoliitosta irtautuneissa maissa. Saksassa toisen maailmansodan taisteluista Neuvostoliittoa vastaan käytetään usein nimityksiä itärintama (die Ostfront), idän sotaretki (der Ostfeldzug) tai Venäjän sotaretki (der Rußlandfeldzug). Muualla saatetaan käyttää myös neutraalia nimitystä ”Saksan ja Neuvostoliiton sota”. Nimityksellä ”die Ostfront” voidaan viitata Saksassa myös ensimmäisen maailmansodan itärintaman taisteluihin.

Sosialistinen patriotismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Sosialistinen patriotismi

Isänmaallisuus ja varsinkin patriotismi tai nationalismi olivat vielä Vladimir Leninin aikaan termejä, jotka eivät sopineet vallankumoukselliseen henkeen. Päinvastoin, kommunistit syyttivät ensimmäiseen maailmansotaan liittymistä kannattaneita sosialidemokraatteja sosialistisesta patriotismista], joka toimi vastoin vallankumouksellisen defaitismin periaatetta. ”Proletariaatilla ei ole isänmaata”, kuten Karl Marx ja Friedrich Engels olivat sanoneet. Josif Stalinin valtakauden alussa tämän periaatteen suhteen tehtiin kuitenkin täydellinen muutos. Lopullisen maailmanvallankumouksen siirtyessä tulevaisuuteen Neuvostoliiton tuli toimia sen airuena ja vallankumouksen kehtona. Niinpä sosialistisesta patriotismista tulikin yksi tärkeimmistä mallikansalaisen omaamista hyveistä.[4][5]

Saksalaismunkit valmistelevat vastarintajohtajan hirttämistä kalparitareiden valtaamassa Pihkovassa elokuvassa Aleksanteri Nevski (1938).

Neuvostoliiton suhde Saksaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka maat olivat harjoittaneet kulttuurivaihtoa ja sotilasyhteistyötä Weimarin tasavallan aikana, 1930-luvulla Neuvostoliitossa oltiin lähinnä vihamielisiä ja epäluuloisia Adolf Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa kohtaan. Valtaannousunsa jälkeen Hitler oli lakkauttanut Saksan kommunistisen puolueen, laittanut vasemmistolaisia maanmiehiään keskitysleireihin, eikä sana ”sosialismi” kansallissosialismissa näyttänyt merkitsevän aitoa asiaa. Toisin kuin puolueohjelmassa ilmoitettiin, kansallissosialistit eivät olleet purkaneet kapitalismia tultuaan valtaan.[6] Lisäksi puolueen vallankumouksellinen vasemmistosiipi oli hajotettu ja tuhansia sen jäseniä murhattu pitkien puukkojen yön yhteydessä.[7] Hitler oli myös tuominnut kommunismin avoimesti koko poliittisen uransa ajan ja julkisesti ilmoittanut Saksan tarvitsevan elintilaa idästä.[6]

Kun Saksaa kohtaan tunnettu vihamielisyys oli ankarimmillaan, Sergei Eisenstein sai tehtäväkseen ohjata spektaakkelielokuvan novgorodilaisruhtinaasta Aleksanteri Nevskistä, joka löi saksalaiset kalparitarit Peipsijärven taistelussa vuonna 1242. Yhtymäkohdat muinaisten ritarien ja nykyajan saksalaisten välillä olivat selviä elokuvan katsojalle. Vain hiukan sen jälkeen, kun elokuva oli päässyt teattereihin, yllättäen maat allekirjoittivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen Puolan offensiivin kynnyksellä elokuussa 1939. Elokuva joutui esityskieltoon. Uudessa ystävyyden hengessä Eisenstein palkattiin tekemään elokuvaversiota Hitlerin lempisäveltäjän Richard Wagnerin oopperasta Die Walküre.[8]

Sota syttyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhain aamulla 22. kesäkuuta 1941 Saksa rikkoi maiden välillä olleen hyökkäämättömyyssopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon ilman sodanjulistusta. Ulkoministeri Vjatšeslav Molotov käytti aamun kirjoittamalla puhetta Stalinin valvomana. Stalin ei uskaltanut kertoa huonoja uutisia, joten Molotov sai myös itse pitää sen.[9] Puolenpäivän aikaan, noin kahdeksan tuntia hyökkäyksen alkamisen jälkeen, puhe kaikui radioista ja julkisilla paikoilla olevista kaiuttimista ympäri Neuvostoliittoa.[10] Molotov aloitti kertomalla kysymyksessä olevan saksalaisten yksipuolisen ja provosoimattoman hyökkäyksen, joskaan hän ei pitänyt syyllisenä Saksan kansaa, sen työläisiä tai älymystöä vaan maata johtavia verenhimoisia fasisteja. Hän jatkoi sitomalla uuden sodan Venäjän historiaan:[11]

»Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kansamme on joutunut tekemisiin ylimielisen vihollisen kanssa. Napoleonin hyökättyä Venäjälle kansamme vastasi sodalla isänmaan puolesta, ja Napoleon hävisi ja kohtasi tuhonsa. Niin tulee käymään myös Hitlerin kanssa, joka ylimielisyydessään on julistanut uuden ristiretken maatamme vastaan. Puna-armeija ja koko kansamme tulee jälleen käymään voitokkaan sodan isänmaan, kotimaan, kunnian ja vapauden puolesta.»

Isänmaallisen sodan ritarikunnan kunniamerkki 1. luokka.

23. kesäkuuta Neuvostoliiton johtava sanomalehti Pravda julkaisi akateemikkoselvennä Omeljan Jaroslavskin artikkelin ”Neuvostokansan suuri isänmaallinen sota”.[12] Kaksi päivää hyökkäyksen jälkeen Komsomolin oma sanomalehti Smena ilmoitti, että työ sotatapahtumien kronikoimiseksi sekä Venäjän ja Neuvostoliiton loisteliaan sotahistorian yhdistämiseksi on jo aloitettu. Niin ikään valtionkirjaston työntekijät aloittivat jo vuoden 1812 sodasta kertovan näyttelyn suunnittelutyön.[13] Nimitys otettiin yleiseen käyttöön ja se jäi viralliseksi nimeksi Saksan ja sen liittolaisten vastaiselle sodalle koko Neuvostoliiton olemassaolon ajaksi.[12] Kun haluttiin selvemmin viitata nimityksen historialliseen taustaan, kuten Stalin teki puheessaan 1943, käytettiin muotoa ”toinen suuri isänmaallinen sota”.[14] Sota itse esitettiin usein kommunistisen ja fasistisen ideologioiden välisenä taisteluna.[15] Varsinkin sodan aikana termiä jatkettiin muistutuksella sen ideologisesta ja puolustuksellisesta luonteesta, jolloin se kuului kokonaisuudessaan: ”Neuvostokansan suuri isänmaallinen sota fasistista hyökkääjää vastaan”.[16]

Sodan jälkeisessä Neuvostoliitossa korostettiin sodan saamia kansansodan piirteitä, mikä olikin pitkälti totta. Aiemmat sodat, kuten ensimmäinen maailmansota tai hyökkäyssota Suomea vastaan 1939, eivät olleet herättäneet mainittavaa suosiota Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton kansalaisten keskuudessa. Talvisodan kohdalla monet olivat pitäneet sotaa turhana ja kyseenalaistaneet hallinnon ilmoittamia syitä sen aloittamiseksi. Kirill Meretskov kirjoitti 1968, että esimerkiksi ukrainalaiset yksiköt eivät olleet halukkaita taistelemaan Neuvostoliiton puolesta vaan mieluummin antautuivat suomalaisille.[17] Sen sijaan Saksan hyökkäyksen aiheuttaman alkujärkytyksen jälkeen värväystoimistot ympäri maata täyttyivät kaikenikäisistä vapaaehtoisista, sekä miehistä että naisista.[18]

Sodan ollessa käynnissä Neuvostoliitossa luotiin myös isänmaallisen sodan ritarikunnan kunniamerkki palkinnoksi sankaruudesta taisteluissa.[19]

Saksan liittolaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia, Romania, Unkari ja Bulgaria nähtiin päävastustaja Saksan liittolaisina ja Neuvostoliiton vihollisina suuressa isänmaallisessa sodassa. Samoin myös Suomi, jonka omassa historiankirjoituksessa vuosina 1941-1944 käytyä sotaa Neuvostoliittoa vastaan kutsutaan jatkosodaksi. Nimeä käyttämällä Suomi on halunnut osoittaa, että sota oli jatkoa Suomen ja Neuvostoliiton välillä aiemmin käydylle talvisodalle, ja että sota oli itsenäinen osansa muutoin Saksan komentamaa kokonaisuutta. Vaikka Suomi ei solminut täyttä liittolaisuussopimusta Saksan kanssa, se osallistui silti Saksan rinnalla sotaan jakaen joitakin samoja tavoitteita sen kanssa. Yhdysvaltalaisen Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa tutkivan historioitsijan Alfred J. Rieberin sanoin: ”Ajatus, että Suomi oli ollut Saksan aseveli enemmän kuin liittolainen saattoi kyllä tehdä vaikutuksen kansainvälisiin lakimiehiin, mutta sen ei voinut odottaa lämmittävän ketään Moskovassa.”[20] 22. heinäkuuta 1941 pitämässään radiopuheessa Molotov oli maininnut myös Suomen ja Romanian puolelta tulleen tykistötulta, vaikka todellisuudessa Suomi odotti Neuvostoliiton aloittavan sotatoimet.[11][20]

Suuri isänmaallinen sota neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voittoon päättyneen suuren isänmaallisen sodan jälkeisessä neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa sota jaettiin neljään vaiheeseen. Vuodesta 1953 lähtien sota määriteltiin kolmeen toisistaan eroavaan vaiheeseen[2]:

Ensimmäinen vaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton vastainen sota Euroopassa 1941–1942
Liittoutuneiden vastahyökkäys Euroopassa 1943–1945

Suuren isänmaallisen sodan ensimmäisen vaiheen katsottiin alkaneen Saksan hyökkäyspäivästä 22. kesäkuuta 1941 ja päättyneen Stalingradin taistelun puolustusvaiheen loppuessa 18. marraskuuta 1942.[2]

Puolustuksellisesti tärkeimmät operaatiot sijoittuivat Leningradin, Moskovan ja Ukrainan alueelle. Merkittäviä taisteluita olivat Leningradin puolustus, Smolenskin taistelu, Kiovan, Odessan ja Sevastopolin puolustustoimet ja Moskovan taistelu, jonka katsottiin myös jakautuvan kahteen vaiheeseen: puolustukseen, joka alkoi 1. lokakuuta 1941 ja kesti aina marraskuun loppuun sekä hyökkäykseen, joka alkoi 5. joulukuuta jatkuen aina huhtikuun alkuun 1942.[2]

Toinen vaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren isänmaallisen sodan toinen vaihe alkoi 19. marraskuuta 1942, kun puna-armeija aloitti offensiivin Stalingradin alueella saartaen kaupunkiin Saksan 6. armeijan. Jakson katsottiin päättyneen 31. joulukuuta 1943.[2]

Stalingradin taistelun yhteydessä puna-armeija tuhosi yli 300 000 miehen vahvuisen akselivaltojen joukoista koostuneen armeijan. Taistelu päättyi 2. helmikuuta, kun jäljellä olevat 91 000 antautui. Muita vaiheen taisteluita olivat Leningradin piirityksen murtaminen tammikuussa 1943, voitokas Kurskin taistelu kesällä 1943, puna-armeijan eteneminen Dneprille ja Dneprin sillanpääasemien varmistaminen Ukrainassa syksyllä 1943.[2]

Kolmas vaihe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas vaihe alkoi uudenvuodenpäivänä 1944 ja kesti aina natsi-Saksan antautumiseen saakka. Lopullinen voitto Euroopassa saavutettiin 8. toukokuuta 1945.[2]

Tärkeitä tapahtumia olivat Ukrainan vapauttaminen, joka kesti joulukuusta 1943 huhtikuuhun 1944 aikana, Leningradin–Novgorodin offensiivi eli saksalaisten Leningradin ja Novgorodin alueella olevien joukkojen pois lyöminen tai tuhoaminen alkuvuonna 1944, Krimin niemimaan takaisin valtaaminen keväällä 1944, sotatoimet (muun muassa operaatio Bagration) Valko-Venäjällä ja Puolassa olevien saksalaisten lyömiseksi, eteneminen Saksaan sekä lopullinen Berliinin taistelu huhti–toukokuussa 1945.[2]

Partisaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliittolaisten historioitsijoiden mukaan neuvostopartisaaneilla, jotka käytännössä toimivat koko sodan ajan, oli merkittävä osuutensa sodan voittamisessa. Partisaanit häiritsivät viestiyhteyksiä, järjestivät tuhoiskuja infrastruktuuria, liikennettä ja huoltoa vastaan sekä keräsivät tietoa muun muassa joukkojen siirroista. Neuvosto- ja myöhemmin venäläiset historioitsijat ovat usein yliarvioineet partisaaniliikkeen vaikutuksen sotamenestykseen, kun länsimaiset historioitsijat ovat puolestaan kyseenalaistaneet partisaanien merkityksen.[2]

Aasia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsiliittoutuneiden toivomuksesta Neuvostoliitto julisti vielä sodan Japania vastaan, mutta ei osallistunut juuri aktiivisesti sotatoimiin Aasiassa. Neuvostohistorioitsijat pitivät sotatoimia idässä lähinnä omana, itsenäisenä vaiheenaan, joka ei varsinaisesti ollut osa suurta isänmaallista sotaa.[2]

Voiton jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä yli 1 710 kaupunkia ja yli kuusi miljoonaa asuntoa oli tuhoutunut. Tämä oli neljännes neuvostoliittolaisista asunnoista ja koski yli 25 miljoonaa ihmistä. Miljoonia lisää asui vaurioituneissa tai heikkotasoisissa asunnoissa. Jälleenrakennus aloitettiin teollisesta pohjasta.[21] Sodan jälkeen monet lapset olivat jääneet ilman isää ja olosuhteiden pakosta yksinhuoltajaäidit oikeutettiin sosiaalietuuksiin[22].

Sodan jälkeen Stalin pyrki tukahduttamaan suuren isänmaallisen sodan muiston. Tarkoitus oli keskittyä tulevaan ja uusiin vihollisiin ja unohtaa menneet. Stalin luultavasti pelkäsi, että hänen harjoittamaansa brutaalia sodankäyntiä ja ihmishenkiä vaatineita ratkaisujaan tultaisiin kritisoimaan tulevaisuudessa. Stalinin käskystä ei juhlittu lainkaan voitonpäivää. Kuitenkin Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin tullessa valtaan, voitonpäivää alettiin juhlia 9. toukokuuta.[2] Stalinin kuoleman jälkeen historioitsijat huomioivat myös Neuvostoliiton kasvaneen aseman kansainvälisessä politiikassa.[23]

Suuren isänmaallisen sodan myytti alkoi kasvaa näinä vuosina, ja se vaikuttaa edelleen venäläisten mielissä.[2] Nykyvenäläiset liittävät Josif Stalinin toisen maailmansodan sotaponnistukseen. Stalin on suosittu sodan voittajana ja Adolf Hitlerin kukistajana. Vuonna 2008 järjestetyssä televisiokilpailussa Imja Rossii (”Venäläinen nimi”) äänestäneet nimesivät Stalinin kolmanneksi merkittävämmäksi Venäjän ja Neuvostoliiton historian hahmoksi kaikkiaan 500 ehdokkaasta.[24] Kun Boris Jeltsin halusi tehdä eroa koko Neuvostoliiton aikaan, Vladimir Putinin kaudella Stalinin ajan Neuvostoliiton arvoa on pyritty sen sijaan nostamaan.[25]

Liittoutuneiden avun merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistelmissaan Nikita Hruštšov arvioi liittoutuneiden avun merkitystä ja totesi sen "auttaneen suuresti". Amerikasta saatuihin autoihin ja kuorma-autoihin viitaten hän kertoi:

Kuvitelkaahan vain, kuinka olisimme edenneet Stalingradista Berliiniin ilman niitä! Tappiomme olisivat olleet valtavat, sillä liikkuvuutemme olisi ollut aivan olematon. Saimme myös terästä ja alumiinia ja valmistimme niistä tykkejä, lentokoneita ym. kalustoa. Oma teollisuutemme oli lyöty pirstoiksi ja osaksi luovutettu viholliselle. Saimme Amerikasta myös runsaasti elintarvikkeita – – Ilman sitä emme olisi kyenneet ruokkimaan armeijaamme, olimmehan menettäneet tuottoisimmat alueemme, Ukrainan ja Pohjois-Kaukasian.[26]

Hruštšov oli sitä mieltä, että Stalin oli tietoinen avun merkityksestä, mutta piti asian julkista tunnustamista liian häpeällisenä ja nöyryyttävänä.[27] Amerikkalaislähteen mukaan maljapuheessaan Teheranin konferenssissa 1943 Stalin kuitenkin sanoi, että "ilman Lend-Lease avun välityksellä saatuja koneita olisimme hävinneet sodan."[28]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Grenkevich, Leonid D. ; Glantz, David M.: The Soviet Partisan Movement, 1941-1944: a critical historiographical analysis. Taylor & Francis, 1999. ISBN 0714644285
  • Talbott, Strobe (toim.): Hruštšev muistelee. Suomentanut Antti Nuuttila ym. Helsinki: WSOY, 1971.
  • Waddington, Lorna: Hitler's Crusade: Bolshevism and the Myth of the International Jewish Conspiracy. I.B.Tauris, 2007. ISBN 0857713264

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Peterson, Nolan: Ukraine Purges Symbols of Its Communist Past Newsweek. 10.4.2015. Viitattu 22.6.2024. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l Grenkevich, Glantz s. 149–152
  3. ↑ K. V. Dushenko: The dictionary of modern citations and catch phrases. Eksmo, 2006.
  4. ↑ Alfred B. Evans: Soviet Marxism-Leninism, s. 36-42. Greenwood Publishing Group, 1993. ISBN 0275947637
  5. ↑ Ilya Zemtsov: Encyclopedia of Soviet life, s. 225-227. Transaction Publishers, 1991. ISBN 0887383505
  6. ↑ a b Waddington 2007 s. 2-8
  7. ↑ Roger A. Beaumont: The Nazis' March to Chaos: The Hitler Era Through the Lenses of Chaos-complexity Theory, s. 102. Greenwood Publishing Group, 2000. ISBN 0275967085
  8. ↑ Maureen Perrie, D. C. B. Lieven, Ronald Grigor Suny: The Cambridge History of Russia: The twentieth century. Cambridge University Press, 2006. ISBN 0521811449 s. 601
  9. ↑ Constantine Pleshakov: Stalin's Folly. Houghton Mifflin Harcourt, 2006. ISBN 0618773614 s. 113–116
  10. ↑ Peter Gray, Kendrick Oliver: The memory of catastrophe. Manchester University Press, 2007. ISBN 0719063450 s. 107
  11. ↑ a b Modern History Sourcebook Molotov:Reaction to German Invasion of 1941. Viitattu 26.5.2009
  12. ↑ a b Professori Yury Šapoval: A modern historian’s view on Ukraine in WWII Welcome to Ukraine Magazine. Viitattu 14.8.2016 (englanniksi) (Access denied))
  13. ↑ Peter Gray, Kendrick Oliver: The Memory of Catastrophe. Manchester University Press. ISBN 0719063450 s. 107
  14. ↑ Helen Rappaport: Joseph Stalin. ABC Clio, 1999. ISBN 1576070840 s. 104
  15. ↑ TIME: Genocide's Ghosts (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 17.4.2009
  16. ↑ Leonid I. Brezhnev: Leonid I. Brezhnev, Pages From His Life: Written under the Auspices of the Academy of Sciences of the USSR, s. 18-20. Elsevier, 2014. ISBN 1483145344
  17. ↑ Paul A. Goble: When Ukrainians came to the aid of Finland against USSR — recalled and celebrated EuromaidanPress.com 15.5.2016. Viitattu 3.8.2016
  18. ↑ Robert W. Thurston, Bernd Bonwetsch: The People's War: Responses to World War II in the Soviet Union, s. 172-174. University of Illinois Press, 200. ISBN 0252026004
  19. ↑ USSR: Order of the Patriotic War Viitattu 17.4.2009
  20. ↑ a b Alfred J. Rieber: Zhdanov in Finland. The Carl Beck Papers, Määritä ajankohta! Pittsburgh: The Center for Russian and East European Studies, a program of the University Center for International Studies, University of Pittsburgh. ISSN 0889-275X (englanniksi)
  21. ↑ Gordon B. Smith. The Social Welfare State. Soviet Politics s. 250-272
  22. ↑ Andrea Chandler. Welfare and Social Justice in the USSR’s Final Years. Democracy, Gender, and Social Policy in Russia s. 21-33
  23. ↑ Olena Nikolayenko: Citizens in the Making in Post-Soviet States, s. 103. Taylor & Francis, 2011. ISBN 1136824545
  24. ↑ Tom Parfitt: Medieval warrior overcomes Stalin in poll to name greatest Russian The Guardian. Viitattu 12.9.2016
  25. ↑ http://www.independent.co.uk/news/world/europe/the-big-question-why-is-stalin-still-popular-in-russia-despite-the-brutality-of-his-regime-827654.html
  26. ↑ Talbot 1971, s. 197
  27. ↑ Talbot 1971, s. 196
  28. ↑ Coalson, Robert: 'We Would Have Lost': Did U.S. Lend-Lease Aid Tip The Balance In Soviet Fight Against Nazi Germany? 7.5.2020. Radio Free Europe, Radio Liberty. Viitattu 5.2.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suuri_isänmaallinen_sota&oldid=22813149”