Suomen suuriruhtinaskunnan armeija

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Suomen meriekipaasi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata.
Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Suomen suuriruhtinaskunnalla oli vuosina 1812–1905 erilaisia omia joukko-osastoja. Vuosina 1881–1901 Suomella oli asevelvollisuuteen perustunut oma armeija, niin sanottu Suomen vanha sotaväki.

Armeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sotilasarvot
suomeksi venäjäksi
Kenraalit
Kenraali полный генерал (polnyi general)
Kenraaliluutnantti генерал-лейтенант (general-leitenant)
Kenraalimajuri генерал-майор (general-maior)
Esiupseerit
Eversti полковник (polkovnik)
Everstiluutnantti подполковник (podpolkovnik)
Yliupseerit
Kapteeni капитан (kapitan)
Alikapteeni штабс-капитан (štabs-kapitan)
Luutnantti поручик (porutšik)
Aliluutnantti подпоручик (podporutšik)
Vänrikki прапорщик (praporštšik)
Alipäällikkökunta ja miehistö
Alivänrikki подпрапорщик (podpraporštšik)
Vääpeli фельдфебель (feldfebel)
Varusmestari каптенармус (kaptenarmus)
Plutoonan aliupseeri зауряд-прапорщик (zaurjad-praporštšik)
Nuorempi aliupseeri
Jefreitteri ефрейтор (jefreitor)
Sotamies рядовой (rjadovoi)
Suomen sotaväkeä kenttäharjoituksessa vuonna 1901.

Porvoon valtiopäivillä 1809 uusi hallitsija, Venäjän keisari Aleksanteri I, asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi tosin upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät enää tehneet palvelusta.

Siitä pitäen Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää myös Suomen rajojen ulkopuolella, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut ”omalle armeijalle”.

Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1 200 miehen rykmenttiä, ja Haminaan perustettiin topografikunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi. 1. Jääkärirykmentin alaisia olivat Turun ja Hämeenlinnan pataljoonat, 2. Jääkärirykmentin alaisia Heinolan ja Kuopion pataljoonat, 3. Jääkärirykmentti käsitti ainoastaan Viipurin pataljoonan. Viipurin pataljoona sijoitettiin 1½ vuodeksi Pietariin suorittamaan vahtipalvelusta keisarin palatsissa. Vuonna 1819 vahvennettiin jääkärirykmentit jalkaväkirykmenteiksi ja Suomen opetuspataljoona siirtyi Helsinkiin.

Vuonna 1819 Suomessa olivat seuraavat sotaväen joukot:

  • I Jalkaväkirykmentti
    • 1. Turun pataljoona
    • 2. Vaasan pataljoona
  • II Jalkaväkirykmentti
    • 3. Hämeenlinnan pataljoona
    • 4. Heinolan pataljoona
  • Suomen jääkärirykmentti
    • 5. Viipurin pataljoona
    • 6. Kuopion pataljoona
  • Helsingin opetuspataljoona
  • Suomen kadettikoulu

1827 sotaväki järjestettiin uudelleen:

  • I prikaati
    • 1. Turun tarkk'ampujapataljoona
    • 2. Vaasan tarkk'ampujapataljoona
  • II prikaati
    • 3. Hämeenlinnan tarkk'ampujapataljoona
    • 4. Heinolan tarkk'ampujapataljoona
  • III prikaati
    • 5. Kuopion tarkk'ampujapataljoona
    • 6. Viipurin tarkk'ampujapataljoona
  • Helsingin opetustarkk'ampujapataljoona
  • Suomen kadettikoulu

Pataljoonassa oli neljä sadan miehen komppaniaa. Yhdessä joukot muodostivat divisioonan.

Suomen kaarti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen kaarti

Heinäkuussa 1829 sai Anders Edward Ramsayn johtama Suomen Opetustarkk'ampujapataljoona Nuoren Kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkikaartin 3. Suomen Tarkk'ampujapataljoona, Suomen Kaarti. Muut joukot hajotettiin 21. toukokuuta 1830 paitsi samana vuonna perustettu 1. Suomen meriekipaasi. Suomen Kaarti osallistui etunenässä muiden Venäjän kaartinjoukkojen kanssa Puolan kapinan kukistamiseen vuosina 1830–1831.

Meriekipaasi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1. Suomen meriekipaasi (1830–1862), Suomen kaaderiekipaasi (1862–1880)
  • 2. Suomen meriekipaasi (1854–1856)

Ensimmäinen Suomen meriekipaasi oli laivatonta meriväkeä ja perustettaessa tuhannen miehen vahvuinen merijalkaväen osasto. Se sijoitettiin ensin Viaporiin, ja myöhemmin sen käyttöön annettiin Katajanokan Merikasarmi. Toinen meriekipaasi perustettiin Itämaisen eli Krimin sodan aikana.[1].

Suomen krenatööritarkk’ampujapataljoona

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen krenatööritarkk’ampujapataljoona

Tämän värvätyn joukko-osaston nimi vaihtui useaan otteeseen:

  • Suomen tarkk’ampujapataljoona (1846–1848)
  • Suomen krenatööritarkk’ampujapataljoona (1848–1856)
  • Suomen harjoitustarkk’ampujapataljoona (1856–1857)
  • Suomen opetustarkk’ampujapataljoona (1857–1859)
  • Suomen opetustarkk’ampujakoulu ja opetustarkk’ampujakomppania (1859–1860)

Sijaitsi vuoteen 1857 Turussa Sirkkalan kasarmilla, myöhemmin Hämeenlinnassa.

Helsingin junkkarikoulu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Helsingin junkkarikoulu

Helsingissä venäläistä divisioonaa komentanut kenraaliluutnantti August von Manderstjerna perusti kaupunkiin 1846 valtion rahoittaman junkkarikoulun, joka opetti Venäjän armeijaan haluaville suomalaisille nuorille venäjän kieltä ja sotilaallisia aineita. Se lakkautettiin asevelvollisuuden tultua voimaan Suomessa vuonna 1880.[2]

Krimin sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krimin sodan aikana perustettiin yhdeksän pataljoonaa, jotka värvättiin Ruotsin vallan ajan ruotulaitoksen mukaan. Pataljoonan vahvuudeksi määrättiin 600 miestä, kokonaisvahvuus siten 5400 miestä. Pataljoonista kuusi ensimmäistä perustettiin 1854 ja loput kolme 1855.

  • Suomen Ruotujakoinen 1. Turun Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 2. Vaasan Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 3. Oulun Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 4. Kuopion Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 5. Mikkelin Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 6. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 7. Porin Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 8. Uudenmaan Tarkk'ampujapataljoona
  • Suomen Ruotujakoinen 9. Viipurin Tarkk'ampujapataljoona

Sodan loputtua pataljoonien miesluku vähennettiin 320:een ja 1867 ne lopullisesti lakkautettiin . Sodan aikana perustettiin myös 2. Suomen meriekipaasi 1854, mutta se lakkautettiin heti sodan jälkeen vuonna 1856.

Suomen kaarti kunnostautui vielä Turkin sodassa eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja sai palattuaan vanhan kaartin arvonimen.

Suomen armeijan komentaja kenraali Georg Edvard Ramsay v. 1901

Asevelvollisuusarmeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat Euroopan valtiot siirtyivät 1800-luvun aikana asevelvollisuusarmeijoiden käyttöön. Venäjällä tsaari Aleksanteri II antoi marraskuussa 1870 käskykirjeen, jossa määrättiin ottamaan yleinen asevelvollisuus käyttöön aiemman pakko-ottojärjestelmän sijaan. Laki asevelvollisuudesta astui Venäjällä voimaan vuoden 1874 alussa ja se koski koko väestöä säädystä riippumatta. Palveluksesta ei enää aiempaan tapaan voinut vapautua maksulla tai hankkimalla sijaisen tilalleen. Lakiin sisältyi kuitenkin useita perhesyihin liittyneitä vapautusperusteita, joiden seurauksena suurin osa ikäluokista välttyi edelleen palvelukselta. Palvelusaika määrättiin viideksitoista vuodeksi, josta kuusi vuotta oli aktiivista palvelusta ja loput vietettiin reservissä.[3]

Pian vuoden 1870 keisarillisen käskykirjeen jälkeen ryhdyttiin pohtimaan, miten asevelvollisuus saatettaisiin voimaan myös Suomessa. Venäjän sotaministeriö laati Suomea koskeneen ehdotuksen, jonka mukaan suuriruhtinaskunta olisi voinut asettaa noin 40 000 miestä omia joukkoja. Suomessa asiaa pohdittiin useassa komiteassa. Venäjän sotaministeri Dmitri Miljutin vastusti suomalaisen komission mietinnössä ehdotettuja poikkeusjärjestelyitä, joiden mukaan suomalaisia joukkoja ei saisi viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, niitä ei saisi alistaa kenenkään muun kuin Suomen kenraalikuvernöörin alaisuuteen ja niiden upseereiksi saisi nimittää vain suomalaisia. Kun komission näkemyksiä myötäillyt Suomen senaatin lakiehdotus tuli esiteltäväksi Pietariin lokakuussa 1876, Turkin sota oli jo ovella ja sotaministerin huomio suunnattu siten muualle. Keisari antoi 7. joulukuuta 1876 esityksen Suomen asevelvollisuuslaiksi, joka pääosin vastasi suomalaisten erityistoiveita. Suomen säätyvaltiopäivät ottivat lakiesityksen käsittelyyn vuotta myöhemmin ja se hyväksyttiin 16. tammikuuta 1878. Keisari vahvisti sen saman vuoden joulukuussa, mutta järjestelyä pidettiin väliaikaisena.[4]

Vuoden 1878 asevelvollisuuslaki loi Suomelle oman armeijan, joka toimi erillään Venäjän armeijasta. Asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, mutta aktiiviseen palvelukseen määrättiin vain osa, jotka valittiin arpomalla kutsuttujen joukosta. Aktiivinen palvelus kesti kolme vuotta ja sitä seurasi kaksi vuotta reservissä. Loput asevelvolliset siirtyivät suoraan reserviin kolmeksi vuodeksi ja joutuivat osallistumaan sinä aikana kerran vuodessa 30 päivän reserviharjoituksiin. Suomessa palvelusaika oli siis selvästi lyhyempi kuin muualla Venäjällä. Reservistä vapauduttuaan kaikki asevelvolliset kuuluivat nostoväkeen 40-vuotiaiksi asti, kuten Venäjälläkin. Ensimmäiset kutsunnat pidettiin keväällä 1881.[5] Suomen armeijan rauhanajan kooksi määriteltiin 5600 miestä. Asevelvollisen sotaväen päällikkönä toimi koko sen olemassaolon ajan kenraali Georg Edvard Ramsay.

Helsinkiin asetettiin 1879 Suomen Opetuskomppania (200 miestä), jonka tuli harjoittaa alipäällystöä joukkoja varten. Vuonna 1881 tämä komppania lakkautettiin ja aliupseerit jaettiin 8 uuden tarkk'ampujapataljoonan kesken.

Uudenmaan tarkk’ampujapataljoonan harjoitus paraatikentällä 1901.

Pataljoonat perustettiin läänien pääkaupunkeihin vuosina 1880–1881, ja ne olivat täydessä vahvuudessa vuonna 1883. Tällöin sotaväki koostui seuraavista yksiköistä:

Yhdessä pataljoonassa oli neljä komppaniaa, rakuunarykmentti koostui kuudesta eskadroonasta. Lisäksi perustettiin 32 reservikomppaniaa. Suurin osa asevelvollisista palveli kolmena kesänä 90 päivää reservikomppaniassa. Pääsy kolmen vuoden palvelukseen vakinaisessa armeijassa johti usein valtion virkaan postissa tai rautateillä ja sosiaaliseen nousuun.

Suomen sotaväen vahvuus ei milloinkaan ylittänyt puolta maassa olleiden venäläisten joukkojen vahvuudesta. Suomalaiset joukkoyksiköt olivat luonteeltaan kevyttä jalkaväkeä eikä niitä ollut varustettu raskaalla aseistuksella, koska sodan sattuessa venäläiset joukot olisivat tarjonneet tykistötuen.

Poliittisista syistä pataljoonia ei koottu kahden pataljoonan tarkk'ampujarykmenteiksi kuin sotaharjoituksissa. Reservikomppaniat harjoittelivat aika ajoin pataljoonakokoonpanossa. Eräissä harjoituksissa nähtiin jopa neljästä reservipataljoonasta muodostettu rykmentti. Sodan aikana tällaisilla rykmenteillä olisi pyritty korvaamaan vakinainen väki kotirintaman vartiointi- ja järjestyksenpitotehtävissä. Varsinaiseen taistelukäyttöön reservijoukot eivät olisi soveltuneet kuin rajoitetusti. Sen sijaan vakinaisessa väessä palvelleista miehistä olisi voitu koota reservin tarkk'ampujapataljoona kunkin vakinaisen pataljoonan rinnalle. Näin Suomi olisi asettanut sodan sattuessa kahdeksan rykmenttiä tarkk'ampujia ja yhden ratsuväkeä valtakunnan puolustuksen tueksi. Tykistön ja pioneerien puuttuminen olisi kuitenkin aiheuttanut tarpeen venäläisten joukkojen välittömälle tuelle. Venäjä olisi kuitenkin voinut siirtää valtaosan maassa rauhan aikana olleista vakinaisista joukoista painopistealueelle Suomen ulkopuolelle.

Joukkojen koulutuksessa päähuomio oli ammunnan tarkkuudessa, jossa yksiköt saavuttivat toistuvasti yleisvaltakunnallista menestystä. Taktiikan alalla tehtiin kokeiluja sissitoiminnasta, mutta pääpaino oli venäläisen jalkaväenohjesäännön mukaisessa taktiikassa. Puolustussuunnitelmien laatimisessa ongelmaksi nähtiin se, että Suomessa oli verrattain vähän venäläisen taktiikan vaatimia laajoja aukeita, joilla joukkoja olisi voitu liikutella sujuvasti. Metsän käyttöä puolustukseen ei edes ehdotettu.

Tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin ensimmäisellä sortokaudella vuonna 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla. Vastaavaa ratkaisua käytettiin Venäjän keisarikunnassa myös muualla. Muun muassa tataarikaanikunnat korvasivat asevelvollisuuden ylimääräisellä verolla.

Suomen asevelvollisissa joukko-osastoissa palveli niiden olemassaoloaikana 1881–1901 kaikkiaan arviolta 39 000 miestä ja lyhyen reservikoulutuksen sai noin 93 000.[6]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen Sotaväki 1881–1905, Eskoff.net
  • Palmunen, Einar: Hämeen pataljoona eli Suomen 7. Hämeenlinnan Tarkk'ampujapataljoona, Hämeennlinna-seura, 1975

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ WSOY Iso tietosanakirja 6, s. 163, WSOY 1997 ISBN 951-0-20163-4
  2. ↑ Torsten Ekman: Suomen kaarti 1812–1905, s. 71. Schildts 2006.
  3. ↑ Ekman 2006, s. 239.
  4. ↑ Ekman 2006, s. 242–245.
  5. ↑ Ekman 2006, s. 245–246.
  6. ↑ Ekman 2006, s. 377.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen suuriruhtinaskunnan armeija 1880–1905

Jotkut yksiköistä lakkautettiin jo ennen 1905. Lakkauttamisen syynä oli se, etteivät suomalaiset suostuneet asevelvollisuuden laajentamiseen koko Venäjän keisarikuntaan, vaan olivat valmiita palvelemaan vain Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Suomen suuriruhtinaskunta korvasi asevelvollisuuden puuttumista niin kutsutuilla sotilasmiljoonilla, maksuille suuriruhtinaskunnalta Venäjän keisarikunnan budjettiin.

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_suuriruhtinaskunnan_armeija&oldid=22881473”