Suomen järvet

Suur-Saimaa on Suomen suurin järvi. Kuvassa Suur-Saimaaseen kuuluvaa Pihlajavettä Sulkavalla.

Jäätynyttä Inarijärveä.

Suomen järvet ovat kaikki syntyneet heti viimeisen jääkauden mannerjäätikön reunan vetäytyessä Suomen alueiden yli Ruotsiin karkeasti esitettynä 13 000–10 000 vuotta sitten tai sen jälkeen. Mannerjäätikön silottaman maankamaran epätasaisuuksiin kertyi vettä mataliksi järviksi. Monet kallioperän murrokset olivat jääkauden aikana täyttyneet kivellä, soralla ja moreenilla. Vaikka mannerjäätikön sulamisvedet huuhtoivat kalliomurroksia esille, järvet jäivät varsin mataliksi. Suomen järvien keskisyvyys onkin vain 7 metriä ja niiden sisältämä vesimäärän tilavuus on 230 kuutiokilometriä. Osa järvistä on ehtinyt vuosituhansien aikana soistua umpeen , mistä on seurauksena kymmenesosa Suomen soiden määrästä. Myös monet ihmisten toimittamat järvenlaskut ovat verottaneet jäljelle jäänyttä lukumäärää. Toisaalta maankohoaminen on nostanut Itämerestä esille uutta maata, jonka alueille on syntynyt uusia ja hyvin nuoria järviä. Myös vesihuollon ja energiahuollon turvaamiseksi on järviä luotu patoamalla ojia ja jokia tekojärviksi. Nykyään järvet peittävät Suomen alueista 9,4 % ja tämä asettaa haasteita muun muassa liikenneyhteyksien suunnitteluun.

Järvet elävät voimakkaasti Suomen vuodenaikojen mukaan. Kaikki järvet jäätyvät lähes joka talvi, mutta mitä pohjoisempana järvi sijaitsee, sitä pitemmäksi ajaksi se jäätyy ja sitä paksumman jääpeitteen se saa. Kesäisin kaikki järvet ovat jäistä vapaat, mutta jäättömän ajan pituus riippuu myös järven sijainnista. Etelä-Suomessa jäät lähtevät huhtikuun alussa ja Lapissa kesäkuussa. Kesällä järvien pintavedet lämpenevät etelässä noin 20 asteen ja pohjoisessa 10 asteen lämpötilaan. Järven pohjalla sen sijaan on aina noin 4 astetta. Järvet saavat vetensä sateesta, josta osa imeytyy ensin maahan. Osa vedestä virtaa maanpinnalla ja osa maan alla pohjavetenä päätyen molemmissa tapauksissa usein myös järviin. Suomen maaperässä on kallioperästä irronnutta maa-ainesta, joka on yleensä happamista kivilajeista peräisin. Pohjaveteen liukenee maaperästä mineraaleja, jotka yhdessä humuksen kanssa muuttavat vesistöt helposti happamiksi. Metsien ojittaminen 1960-luvulla vaikuttaa edelleen vesistöihin muuttaen vedenvärin yhä ruskeammaksi. Koska luonto on subarktista tai arktista, ovat vesistöt ravintoarvoltaan karuja järviä. Luontaisesti reheviä järviä esiintyy vain Etelä- ja Lounais-Suomen savimailla sekä Ahvenanmaan kalkkipitoisilla seuduilla. Suomen asutuksen ja teollisuuden ravinnekuormitukset ja metsien ojitukset ovat kuitenkin rehevöittäneet monia suomalaisia järviä viime vuosikymmeninä.

Suomen järvien piirteitä

Päijänne on Suomen syvin järvi.

Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva Lappajärvi on asteroidin törmäyskraatteriin syntynyt järvi.

Historiallinen kehitys

Heti jääkauden päätyttyä oli vielä yli puolet Suomesta muinaisen Itämeren alla ja loput jäätiköiden peittämää. Itämeri muodosti suuren Baltian jääjärven, joka huuhtoi vähiä vedenpinnalla olevia rantoja. Etenkin Itä-Suomessa ja Lapissa on ollut jääkauden loppuvaiheilla monia lyhytikäisiä jäätikköjärviä sekä tavallisia järviä. Itä-Suomessa sijaitsevatkin Suomen vanhimmat järvet, jotka syntyivät jäätikön sulaessa noin 12 000 vuotta sitten. Mannerjään reunan vetäytyessä Etelä-Suomessa luoteeseen ja Itä-Suomessa ja Lapissa länteen, alkoi paljastua uusia järviä. Kun kaikki jää oli Suomesta hävinnyt, laskivat kaikki merkittävien järvien valuma-alueet kohti luodetta eli muinaiseen Pohjanlahteen ja Perämereen. Fennoskandiassa kohosi juuri Perämeren ympäristössä maaperä nopeammin kuin muualla. Monet Suomen suurjärvistä olivat aluksi pitkiä merenlahtia, mutta niidenkin laskukynnys kohosi merenpinnan yläpuolelle ja ne kuroutuivat yksitellen erilleen merestä. Kaikki nykyisen Järvi-Suomen suurimmat vesistöt olivat kuroutuneet järviksi noin 9 000 vuotta sitten. Maankohoaminen synnytti uusille maa-alueille uusia järviä, joita syntyi pieniinkin painanteisiin. Maankohoaminen vaikutti myös olemassa oleviin järviin siirrellessään niiden rantaviivoja ja jopa yhdistäen niitä. Suurin esimerkki oli Muinais-Suur-Saimaan ja Muinais-Päijänteen yhdistyminen noin 7 000 vuotta sitten. Tätä Sisä-Suomen suurjärveksi kutsuttua vaihetta kesti vain 200 vuotta ja se laski Perämereen.

Matalat lampareet, lammet ja pienet järvet ovat olleet alttiina soistumiselle. Kun niiden pohjalle kertyi riittävästi sedimenttejä ja mutaa, alkoivat rannat soistua umpeen. Nykyajan Lapissa näkyy vieläkin puuttomalla tunturialueella lammikoiden mosaiikkia, missä pienelläkin alueella voi sijaita tuhansia pieniä järviä ja lampia. Esimerkiksi viimeisimmässä järvilaskennassa 1980-luvulta Inarijärven itäpuolella Näätämöjoen vesistöalueella löydettiin 21 800 järveä tai lampea. Etelässä, missä luonnon kasvukausi on Lappia pitempi, ovat järvien rannat joko soistumassa umpeen tai muuttuneet suoksi. Lukumääräisesti tarkastellen suuri osa Etelä-Suomessa olevista muinaisista pikkujärvistä ja -lammista on nykyään suota. Soistuminen on myös vaikuttanut järven vedenlaatuun. Aluksi kirkkaat vedet ovat muuttuneet punaruskeiksi suomaaston humuksen värjättyä vesistöjä. Humuksella on myös järviä happamoittava vaikutus.

Monet joet ja siten myös järvet ovat laskeneet aluksi luoteeseen. Perämeren maankohoaminen on kallistanut maanpintaa kaakkoon päin ja muutamat joet ovatkin hakeneet uusia uomia lännestä ja lounaasta päin. Sama maankamaran kallistuminen kaakkoon on vaikuttanut myös suurien järvien vesialtaan asentoon. Tunnetuimmat esimerkit tässä asiassa ovat Päijänne, Saimaa ja Näsijärvi. Ne ovat aluksi laskeneet luoteeseen, mutta kallistuminen on aiheuttanut niiden vesialtaaseen hitaasti nousevan tulvan järven etelä- tai kaakkoispäässä. Tämän seurauksena Näsijärvi on murtanut Tammerkosken uuden uoman noin 7 500 vuotta sitten, Päijänne Salpausselän läpi Vuohijärven ja Pyhäjärven kautta Kymijokeen noin 6 300 vuotta sitten ja Saimaa on murtanut itselleen uusia uomia useita kertoja. Viimeisin muutos oli Vuoksen synty noin 5 700 vuotta sitten.

Järvet Suomessa

Monet sisä-Suomen kaupungit ovat kasvaneet järvien rannoille. Kuopio sijaitsee Kallaveden rannalla.

Suomessa olevien järvien kartoitus on edelleen kesken, koska kaikkia järviä ei ole vielä edes rekisteröity. Ensimmäiset kartoitusyritykset tehtiin varhaisten kartturien tekemien karttojen pohjalta. Kun Suomen peruskartasto alkoi kattaa koko maan, voitiin järvet laskea niistä. Kysymys järvien lukumäärästä Suomessa liittyy voimakkaasti mittakaavaan ja käytettävään resoluutioon. Kunkin järvilaskennan alussa on päätetty, minkä kokoisia järviä lasketaan, jolloin kaikki alarajan alle jääneet pienet järvet tai lammet on jätetty huomiotta. Kun laskettiin vain yli hehtaarin (eli sadan aarin) kokoiset järvet, saatiin tulokseksi 56 000 järveä. Jos mukaan otettiin myös yli viiden aarin järvet, kasvoi lukumäärä jo 187 888 järveen.

Suomen järvien ja muiden sisävesien yhteispinta-ala on noin 33 350 neliökilometriä (km²) ja yli hehtaarin kokoisten järvien kokonaistilavuus on arviolta noin 235 kuutiokilometriä (km³). Venäjällä Laatokassa on 837 km³, mikä on suomalaisten järvien monikertainen määrä. Suomen suurimmat järvet ovat Suur-Saimaa 4 380 km² , sen osa Saimaa 1 377 km² , Päijänne 1 081 km² , Oulujärvi 893 km² ja Inarijärvi 1 084 km² . Yli kymmenen neliökilometrin kokoisia järviä on 309, ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala on 21 911 km² eli noin 65 % koko Suomen järvialasta. Suurin järvitiheys on Inarin pohjoispuolisessa ”Lampi-Suomessa”, jossa järviä on paikoittain yli 1 000 sadalla neliökilometrillä. Järvi-Suomessa tiheys on noin 40 järveä sadalla neliökilometrillä. Siellä on myös pinta-alalla mitattuna eniten järviä ja alueen järvisyys ylittää sen ydinalueella 50 %.

Järviä on hävinnyt soistumisen vuoksi, mutta niitä on hävinnyt myös ihmisen toiminnan vuoksi. Järvenlaskussa järvestä poistetaan vesi avaamalla sen laskuoja riittävän syväksi. Tällä tavalla on kuivatettu lähes 3 000 järveä joko kokonaan tai osittain kosteikoksi. Järvenlaskun perustelut ovat yleensä olleet viljelymaan lisääminen tai tulvien ehkäisy. Tämä tavoite on saavutettu myös järven vedenpinnan osittaisella alentamisella. Joskus on myös nostettu järvien pintaa joko esimerkiksi vesiliikenteen tai tukinuiton helpottamiseksi taikka energiatalouden vuoksi. Toisaalta kuivalle maalle on rakennettu noin 30 tekojärveä. Niistä suurimmat ovat esimerkiksi Kemijoen vesistöalueen latvoille rakennetut Lokan tekojärvi 315 km² ja Porttipahdan tekojärvi 149 km² .

Järvien nimet

Sorvalampi Espoossa. Lammiksi nimitetään usein tällaisia pieniä järviä, mutta jotkin lammiksi nimitetyt järvet ovat verrattaen melko suuria.

Järvi vai lampi

Se, nimitetäänkö vesistöä lammeksi vai järveksi, on käytännön kannalta yhdentekevää. Tämän huomaa helposti järvien nimiä tutkiessa, koska välillä on lampareita nimitetty järviksi, ja toisaalta lampia ovat voineet olla suuretkin järvet (vertaa Haisjärvi ja Sokslammi). Vesistöjen luokittelijat ovat kuitenkin yrittäneet vetää näiden väliin yksikäsitteisen rajan. On esimerkiksi esitetty, että kaikki läpimitaltaan 200 metriä tai suuremmat vesistöt olisivat järviä. Silloin 188 000 lasketusta järvestä muodostaisivat lammet noin 150 000 vesistön suuruisen enemmistön.

Järvien nimet

Mustalampi on Suomen yleisin järven nimi ja toiseksi yleisin luontonimi. Suomessa on yli 500 Mustalampea. Kuvassa on Oulun Mustalampi.

Suomessa järviä on nimetty usealla eri kielellä. Valtaosa järvien nimistä on suomenkielisiä, mutta joukossa on paljon ruotsinkielisiä ja saamenkielisiä järvennimiä. Järvillä voi olla ruotsinkieliset nimet Pohjanlahden rannikolla, Suomenlahden rannikolla, saaristossa ja Ahvenanmaalla. Eri saamenkielien nimiä esiintyy lähinnä Pohjois-Lapissa. Joillakin järvillä on nimet usealla eri kielellä. Kaikilla järvillä ei ole suomenkielistä nimeä ja suurehko osa karttojen pienistä järvistä on täysin nimettömiä.

Järven nimi on voinut vaihtua hiljattain, jolloin molemmat nimet ilmoitetaan kartoissa (vertaa Saloistenjärvi). Järven nimi on voinut vaihtua asukkaiden vaihduttua toisen nimisiin asukkaisiin taikka kieleltään tai murteeltaan uusiin asukkaisiin. Joskus järven nimi säilyy uusien asukkaiden omaksuttua edellisten asukkaiden käyttämän nimen. Näin jää järvestä ihmisten kollektiiviseen muistiin tieto aikaisempien asukkaiden käyttämästä kielestä tai murteesta. Järvi-Suomen järvennimiä tutkittaessa on tavattu savolais- (esimerkiksi Valkeisenlampi, inen-johdos) ja karjalais- (Polvijärvi, polvi-sana) ja hämäläismurteiden nimistöä. Vanhempaa nimistöä ovat saamenkielen nimet, joiden ilmiasu on voinut saada suomenkielisten suussa erilaisen mutta vielä tunnistettavan muodon Sastamalan Siilijärvi (siiti-johdos, saamelainen talvikylä) ja Kukasjärvi (gukkês-johdos, pitkä)). Järven nimi saattaa säilyttää ikivanhan nimensä, jos järvi on tarpeeksi tärkeä tai se on erityinen. Päijänne ei ole suomalaisen, saamelaisen tai minkään tunnetun kielen nimitys. Eräs selitys onkin, että järvelle antoivat nimen sen ympäristössä ennen saamelaisia asuneet asukkaat. Paremman tiedon puuttuessa kieltä on arveltu kadonneeksi paleoeurooppalaiseksi kieleksi. Myös Saimaan nimi voisi olla samasta syystä ikivanhaa perua.

Yleisimmät järvien ja lampien nimet on saatu keräämällä ne kartoista, mikä on hyvä ja verrattain luotettava lähde nimistössä. Yleisimmät järvet ovat Valkeajärvi, Vähäjärvi, Pikkujärvi tai Pienijärvi, Saarijärvi, Särkijärvi, Pitkäjärvi, Kivijärvi, Isojärvi tai Suurijärvi, Ahvenjärvi, Syväjärvi, Vääräjärvi, Salmijärvi, Yli(mmäi)nen-, Yläjärvi tai Ylijärvi, Mustajärvi, Heinäjärvi, Kalliojärvi, Hauk(i)järvi, Keski(mmäi)nen- tai Keskijärvi, Ala- tai Alijärvi, Kotajärvi, Honka-, Mänty- tai Petäjäjärvi, Kaitajärvi taikka Myllyjärvi. Lammet nimetään samaan tapaan kuin järvet, mutta erojakin on. Yleisimmät lammet ovat Mustalampi, Paska- tai Paskolampi, Haukilampi, Ahvenlampi, Likolampi, Valkealampi, Pikku-, Pieni- tai Vähälampi, Kuikkalampi, Kalaton(lampi), Heinä- tai Heinilampi, Pahalampi, Sammakkolampi, Särkilampi, Myllylampi, Pitkälampi, Umpilampi, Hepo- tai Hevoslampi, Kaita- tai Hoikkalampi, Tervalampi taikka Hanhilampi.

Järvien tutkimus

Yli hehtaarin kokoisista järvistä on tietoa järvirekisterissä. Rekisteristä löytyy muun muassa syvyyskartoituksilla tuotettuja tietoja, joita ympäristöhallinto ja sen edeltäjät ovat tehneet 1970-luvun alusta alkaen yli 12 000 km² alalta.

Suomen järvien laskenta käynnistyi Jyväskylän yliopiston biologian professorin Mikko Raatikaisen aloitteesta. Hän katsoi, että kun peruskartat on tehty, laskenta on mahdollinen. Asiaan tarttui Suomen Kuvalehden päätoimittaja Mikko Pohtola, joka lupasi rahoituksen työvoimalle. Työ kesti runsaan vuoden, ja tulos julkistettiin kesäkuussa 1985.

Järvien vedenlaatu on hyvä tai erinomainen yli 80 % Suomen järvistä.

Tuhansien järvien maa

Suomea kutsutaan usein ”tuhansien järvien maaksi” (ruots. du tusen sjöars land). Nimitys on peräisin J. L. Runebergin Maamme-laulun kymmenennestä säkeistöstä, jossa Suomea kuvaillaan seuraavasti: ”Totuuden, runon kotimaa, / maa tuhatjärvinen” (ruots. O land, du tusen sjöars land).

Yhdistyneessä kuningaskunnassa julkaistiin vuonna 1899 Suomen-matkaopas Finland: the Land of a Thousand Lakes (suom. Suomi: tuhansien järvien maa). Siihen oli painettu Maamme-laulun englanninkielinen käännös kokonaisuudessaan.

Katso myös

• Luettelo Suomen sadasta suurimmasta järvestä
• Luettelo Suomen syvimmistä järvistä

Lähteet

• Helminen, Matti & al.: Suomen luonnon tietosanakirja. Helsinki: Oy Valitut Palat–Reader's Digest Ab, 1977. ISBN 951-9078-31-2
• Kuusisto, Esko (toimittaja): Veden kierto–Hydrologinen palvelu Suomessa 1908–2008 (Arkistoitu – Internet Archive)(PDF), Suomen Ympäristökeskus, ISBN 978-952-11-3128-8, Hämeenlinna, 2008
• Marjatta Koivisto (toim.): Jääkaudet. Porvoo: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29101-3
• Wuolijoki, Aino & Iltanen, Jussi: Aino – Suuri Suomen kartasto. Genimap, 2005. ISBN 951-593-963-1

Aiheesta muualla

• Järvirekisteri 12.2.2010. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 24.6.2010.
• Sisävesien syvyyskartoitus 1.6.2010. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 24.6.2010.
• Suomen yli 10 neliökilometrin järvet 12.5.2010. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 24.6.2010.
• Ajankohtainen vesitilanne 24.6.2010. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 24.6.2010.
• Yleinen käyttökelpoisuusluokitus 12.6.2008. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 24.6.2010.