Italian kommunistinen puolue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Italian kommunistinen puolue
Partito Comunista Italiano

Perustettu 15. toukokuuta 1943
Lopetti 3. helmikuuta 1991
Ideologia kommunismi, eurokommunismi
Toimisto Via delle Botteghe Oscure 4, Rooma[1]
Äänenkannattaja L’Unità

Italian kommunistinen puolue (Partito Comunista Italiano, PCI) oli Italiassa vuosina 1921–1991 toiminut kommunistinen puolue. Puolueella oli toisen maailmansodan aikana merkittävä rooli Italian vastarintaliikkeessä ja se oli mukana Italian hallituksessa vuosina 1944–1947. Se oli kylmän sodan aikana Italian johtava oppositiopuolue ja kannatukseltaan Länsi-Euroopan suurin kommunistinen puolue, saaden parhaimmillaan vaaleissa yli kolmanneksen äänistä. 1970-luvulla puolue johti länsieurooppalaisten kommunistipuolueiden joukossa eurokommunismina tunnettua suuntausta.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisemmat vuodet ja kansanrintamapolitiikan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
PCI:n ensimmäinen johtaja, Amadeo Bordiga.

Italian kommunistisen puolueen perustivat tammikuussa 1921 sosialistisesta puolueesta (PSI) irtautuneet vasemmistosiiven edustajat. [2] Puolueen ensimmäisenä johtajana toimi vuoteen 1924 Amadeo Bordiga, joka halusi kommunistien pidättäytyvän vaaleihin osallistumisesta.[3] PCI kuitenkin ehti osallistumaan vaaleihin ja sai edustajiaan parlamenttiin ennen kuin fasistien valtaannousu johti puolueen julkisen toiminnan tukahduttamiseen.[2] Kommunistien jyrkkä linja johti tuolloin eristäytymiseen muista puolueista, mikä hankaloitti fasismin vastaisen rintaman kokoamista.[3] Puolueen toiminta kiellettiin vuonna 1926, minkä jälkeen se lähti rakentamaan itselleen maanalaista organisaatiota. Tästä organisaatiosta oli sota-aikana suurta hyötyä vastarintaliikkeelle.[2] Toisaalta kommunistinen puolue tuli maanalaisuuden vuosinaan hyvin riippuvaiseksi Neuvostoliitosta.[3] PCI:n viimeisenä pääsihteerinä ennen sen kieltämistä toimi Antonio Gramsci, joka vangittiin vuonna 1927 ja vietti lopun ikänsä vankilassa. Puolueen seuraavaksi merkittäväksi johtajaksi kohosi Palmiro Togliatti, joka asui vuosia maanpaossa Neuvostoliitossa ja palasi Italiaan fasistien syrjäyttämisen jälkeen.

Fasistien vallan aikana kommunistinen puolue muodosti Italian merkittävimmän maanalaisen antifasistisen liikkeen, mutta senkin toiminta oli melko heikkoa. Vastarintatoiminta kuitenkin elpyi toisen maailmansodan aikana vuonna 1943, jolloin fasisteja vastustaneet puolueet myös kykenivät liittoutumaan keskenään. Vaikka kommunistisen puolueen jäsenmäärä oli huvennut pieneksi, se johti vuonna 1944 vähintään 50 000 miehen suuruisia partisaanijoukkoja, jotka muodostivat suurimman yksittäisen partisaaniryhmän. Menestys vastarintaliikkeessä teki kommunisteista sodanjälkeisessä Italiassa suuren ja merkittävän poliittisen tekijän.[3] PCI liittyi huhtikuussa 1944 kuuden vastarintaan osallistuneen puolueen muodostamaan koalitiohallitukseen, jolloin Togliattista tuli Italian oikeusministeri. Yhdessä kahden muun suuren puolueen, PSI:n ja kristillisdemokraattien (DC) kanssa PCI osallistui Italian sodanjälkeisen politiikan ja uuden tasavaltaisen perustuslain laatimiseen. Kristillisdemokraattinen pääministeri Alcide De Gasperi kuitenkin pudotti PCI:n ja sen liittolaiseksi ryhtyneen PSI:n pois hallituksesta toukokuussa 1947.[3][2] Yhdysvallat asetti kommunistien sulkemisen pois hallituksesta ehdoksi sille, että Italia saisi Marshall-apua.[3]

Kylmän sodan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palmiro Togliatti puhumassa vuonna 1950.

Togliattiin heinäkuussa 1948 kohdistunut salamurhayritys aiheutti kuohuntaa kommunistien kannattajien keskuudessa, ja puolueen väitettiin suunnittelevan vallankaappausta, mutta Togliatti ja muut puolueen johtajat rauhoittivat joukkonsa.[3] PCI omaksui tämän jälkeen vähitellen reformilinjan ja hylkäsi väkivaltaisen vallankumouksen tavoittelun. Puolue ilmoitti kannattavansa ”italialaista tietä sosialismiin” ja saavutti hyvin suuren kannatuksen, mitä vahvisti sen vahva ote ammattiyhdistysliikkeestä. PCI suljettiin kylmän sodan aikana pysyvästi ulos Italian hallituksesta, mutta suuren kannatuksensa turvin se pääsi monin paikoin valtaan paikallis- ja aluehallinnossa, erityisesti Keski-Italiassa. Puolueen vaalikannatus oli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä noin 25–30 prosenttia, nousten vuoden 1976 vaaleissa 34:een prosenttiin.[2][3]

Unkarin kansannousun kukistaminen ja Stalinin hirmuhallintoa koskeneet paljastukset vuonna 1956 vaikuttivat merkittävästi PCI:hin. Sosialistien PSI lopetti tuolloin yhteistyönsä sen kanssa,[3] mutta myös kommunistit itse alkoivat ottaa etäisyyttä Neuvostoliittoon. Togliatti alkoi kannattaa kansallisille kommunistipuolueille suurempaa itsenäisyyttä. Hänen kuoltuaan vuonna 1964 puolue jakautui itsenäisen linjan kannattajiin ja Neuvostoliittoon suuntautuneisiin kommunisteihin. PCI:n puoluesihteerinä vuosina 1972–1984 toiminut Enrico Berlinguer tultiin tuntemaan Euroopan johtavana eurokommunismin tai kansallisen kommunismin puolustajana. Tämä tarkoitti kommunistisen ideologian aiempaa joustavampaa sovittamista kunkin maan kansallisiin oloihin.[2]

Historiallinen kompromissi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Enrico Berlinguer.

Vuonna 1973 Berlinguer alkoi peräänkuuluttaa ”historiallista kompromissia”, joka mahdollistaisi kommunistien ja kristillisdemokraattien hallitusyhteistyön. PCI taipui monissa periaatekysymyksissä, ja ilmoitti esimerkiksi hyväksyvänsä Italian jäsenyyden Natossa. Kommunistista puoluetta ei koskaan päästetty Italian hallitukseen, mutta vuosina 1976–1979 PCI:n ja DC:n välillä vallitsi puolivirallinen yhteistyö, jossa PCI tuki oppositiosta käsin kristillisdemokraattien hallituksia ja vastineeksi kulloinenkin pääministeri neuvotteli Berlinguerin kanssa tärkeistä päätöksistä. Lisäksi PCI sai joitain korkeita virkanimityksiä, kuten edustajainhuoneen puhemiehen paikan. Berlinguerin historiallinen kompromissi ei kuitenkaan ollut koskaan suosittu PCI:n kannattajien parissa, ja se vieraannutti äänestäjiä puolueesta.[2][3] Myös 1960–1970-lukujen uusvasemmistolainen opiskelijaliike piti PCI:tä liian maltillisena ja vanhoillisena. PCI:n sopuilu kristillisdemokraattien kanssa lisäsi nuorten myönteistä suhtautumista äärivasemmistolaiseen terrorismiin 1970-luvun lopun Italiassa. PCI palasi oppositiopolitiikkaan vuonna 1979, mutta sen kannatus alkoi laskea.[3]

Kylmän sodan päättyessä kommunistinen ideologia alettiin nähdä PCI:ssä imagohaittana. Puolue lakkautettiin vuonna 1991 ja sen seuraajaksi perustettiin Demokraattinen vasemmistopuolue (Partito Democratico della Sinistra, PDS), joka omaksui maltillisemman ohjelman. Osa puolueen jäsenistä ei hyväksynyt näin suurta muutosta ja perusti kilpailevan ”Kommunismin uudelleenperustamisen puolueen” (Partito della Rifondazione Comunista, PRC), joka onnistui saavuttamaan kohtuullisen kannatuksen 1990-luvun vaaleissa.[3][2] PDS menetti suuren osan PCI:n aiemmasta kannatuksesta ja sai vuoden 1992 vaaleissa 16 prosenttia äänistä.[3] Puolue muutti vuonna 1998 nimensä Vasemmistodemokraateiksi (Democratici di Sinistra, DS) ja liittyi 2007 osaksi Demokraattista puoluetta.[2]

Johto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johtajat ilman vakiintunutta nimikettä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääsihteerit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Italian entisten poliittisten puolueiden toimistot Roma a piedi (Romaapiedi.com). Viitattu 5.4.2018. (italiaksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i Democrats of the Left (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.3.2014.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m Italy: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 28.3.2014.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Italian_kommunistinen_puolue&oldid=22701536”