Sigurd I Jerusaleminkävijä

Sigurd I Jerusaleminkävijä
Norjan kuningas
Valtakausi	1103–1130 kanssahallitsijoina 1103—1115 Olavi Maununpoika ja 1103—1123 Östen Maununpoika
Edeltäjä	Maunu Paljassääri
Seuraaja	Maunu Sokea Harald Gille
Syntynyt	1089
Kuollut	26. maaliskuuta 1130 Oslo
Puoliso	Malmfrid Kiovalainen
Lapset	Maunu Sokea Kristiina Sigurdintytär
Suku	Hardrada
Isä	Maunu Paljassääri
Äiti	Frillan Tora

Sigurd ja Jerusalemin kuningas Balduin I ratsastavat Jerusalemista Jordan-joelle. Heimskringlan kuvitusta vuodelta 1899.

Sigurd I Jerusaleminkävijä (norj. Sigurd I Magnusson tai Sigurd Jorsalfare, muinaisnorjaksi Sigurðr Jórsalafari, n. 1090–1130) oli Norjan kuningas 1103–1130. Hänestä tuli kuningas yhdessä veljiensä Olavin ja Östenin kanssa heidän isänsä Maunu Paljassäären kuoltua vuonna 1103. Olavi kuoli jo vuonna 1115, minkä jälkeen Östen ja Sigurd jakoivat vallan. Östenin kuoltua vuonna 1123 Sigurdista tuli koko Norjan hallitsija. Sigurd sai liikanimensä Jerusalemiin vuosina 1108–1111 tekemästään ristiretkestä. Legendojen mukaan hän teki vuonna 1123 ristiretken myös Smålandiin.

Sigurdin isä Maunu kuoli ryöstöretkellä Irlantiin. Sigurd oli tuolloin 13-vuotias. Hänen veljensä Östen oli 14-vuotias ja Olavi oli vain noin nelivuotias. Veljekset jakoivat Norjan kolmeen osaan. Östen sai Pohjois-Norjan, Sigurd Etelä-Norjan. Vanhemmat veljekset jakoivat alaikäisen Olavin osuuden toistaiseksi.

Sigurdin ristiretki

Pääartikkeli: Norjan ristiretki

Norjasta oli tehty jo vuonna 1102 ristiretki Jerusalemiin erään Skopte Ögmndinpojan johdolla. Snorri kertoo, että Sigurd innostui tästä Skopten retkestä ja päätti itse lähteä pyhälle maalle. Myös monet norjalaiset suurmiehet himoitsivat päästä ristiretkelle. Päätettiin, että Sigurd johtaisi retkeä ja Östen jäisi sillä välin Norjaan hallitsijaksi. Neljän vuoden valmistelujen jälkeen Sigurd lähti matkaan 60 laivan voimin. Laivasto suuntasi aluksi Englantiin, missä kuningas Henrik I otti heidät vastaan. Norjalaiset viettivät talven Englannissa. Seuraavana syksynä he pääsivät perille Galiciaan, jossa Sigurd päätti viettää talven. Norjalaiset riitaantuivat kuitenkin paikallisen kristityn ruhtinaan kanssa ja valtasivat tämän linnan. Edempänä norjalaiset kukistivat pienemmän muslimilaivaston ja valtasivat Sintran linnoituksen maureilta. Täältä matka jatkui Lissaboniin, jossa norjalaiset taas kukistivat paikalliset maurit taistelussa. Algarvessa norjalaiset ryöstivät maaseutua ja Gibraltarilla he kukistivat merirosvolaivaston. Myös Baleaareilla norjalaiset taistelivat merirosvoja vastaan. Sisiliassa norjalaiset otettiin hyvin vastaan ja he viettivät siellä taas yhden talven.

Vuoden 1110 kesällä norjalaiset saapuivat lopulta pyhälle maalle. Akkossa Sigurd tapasi kuningas Balduin I:n. Sigurd teki suuren vaikutuksen Balduiniin ja tämä pyysi Sigurdia jäämään pyhälle maalle auttamaan kristittyjä. Sigurd lupasi auttaa Balduinia laivastonsa kanssa kunhan olisi käynyt pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa. Sigurd ja Balduin päättivät hyökätä Sidonia vastaan. Tuolloin Palestiinan satamakaupungeista vain Sidon, Askalon ja Tyros olivat enää muslimien hallinnassa. Egyptiläinen laivasto käytti kaupunkeja tukikohtanaan ja suojasi niitä mereltä. Sigurdin laivasto pystyi piirittämään Sidonia mereltä samalla kun Balduinin joukot tekivät samoin maalta käsin. Kahden kuukauden päästä Sidon antautui.

Tämän jälkeen Sigurd ja hänen sotilaansa lähtivät luultavasti paluumatkalle Norjaan. Matka kulki Kyproksen ja Kreikan kautta Konstantinopoliin, missä keisari Aleksios I Komnenos otti Sigurdin vastaan. Monet norjalaiset jäivät keisarin palvelukseen varjagikaartissa. Konstantinopolista Sigurd jatkoi matkaa Balkanin ja Saksan läpi Tanskaan. Vierailtuaan Tanskan kuninkaan luona Sigurd palasi Norjaan.

Vuonna 1127 Norjaan saapui Irlannista mies nimeltä Harald Gille, joka väitti olevansa Maunu Paljassäären poika. Ennen kuolemaansa Sigurd tunnusti Haraldin veljekseen. Tämä johti Sigurdin kuoleman jälkeen Harald Gillen ja Sigurdin pojan Maunun väliseen valtataisteluun.

Lähteet

• Dick Harrison: Gud vill det!. Ordfront förlag, 2006. ISBN 91-7037-247-0