Risto Hurme
Mitalit | |||
---|---|---|---|
Maa: Suomi | |||
Miesten nykyaikainen viisiottelu | |||
Olympialaiset | |||
Pronssia | München 1972 | joukkuekilpailu |
Risto Edvard Hurme (s. 16. toukokuuta 1950 Turku) on entinen nykyaikainen viisiottelija, miekkailija ja olympiamitalisti.
Risto Hurme harrasti syntymäkaupungissaan Turussa telinevoimistelua Raija-sisaren vedettyä veljensä Riston ja Reinon mukaansa Turun Urheiluliiton voimistelusalille, mutta muutto Espooseen toi tälle lopun. Urheiluharrastukset jatkuivat uinnin parissa Laaksolahden Virin ja Viherlaakson Veikkojen riveissä. Pian ykköslajiksi nousi nykyaikainen viisiottelu siinä määrin, että koulumenestyskin kärsi pahasti.
Viisiottelun ohessa Hurme kehittyi myös taitavaksi miekkailijaksi ja pääsi edustamaan Suomea olympialaisissa myös tässä kakkoslajissaan. Viisiottelun viimeinen laji, juoksu, oli hänelle monesti tuskainen.
Vuonna 1968 Hurme voitti viisiottelussa B-sarjan Suomen mestaruuden. Seuraavana vuonna hän oli Budapestissa nuorten MM-kisoissa kahdeksas ja joukkuekilpailussa yhdeksäs. San Antonion MM-kisoissa 1971 hän kilpaili miesten sarjassa ja sijoittui neljänneksi edellään vain Neuvostoliiton Boris Oništšenko ja kaksi unkarilaista. Joukkuekilpailussa Suomi oli kuudes. Samana vuonna Hurme voitti Suomen mestaruuden neliottelussa (johon viisiottelun lajeista ei kuulu ratsastus). MM-kisojen jälkeen Hurme siirtyi San Antonioon opiskelemaan ja harjoittelemaan stipendin turvin. Hän menestyi lajissaan myös Yhdysvaltain kilpailuissa ja sai lempinimen "San Antonion ritari".
Olympiapronssille 1972
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Minskin kansainvälisissä kilpailuissa vuoden 1972 alkupuolella Hurme sijoittui neljänneksi, ja myös Martti Ketelä ja Veikko Salminen sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon. Münchenin olympialaisissa kaikki kolme suomalaista valittivat kurkkukipua ennen ensimmäisen päivän lajia, ratsastusta, ja Hurmeella oli hieman kuumettakin. Hän sai ratsastettavakseen vikuroivan First Lady -ratsun ja sai osuudesta vaatimattomat 950 pistettä maksimin ollessa 1100. Ketelä ja Salminen selviytyivät paremmin, ja Suomen sijoitus joukkuekilpailussa oli ensimmäisen lajin jälkeen kuudes.
Miekkailuosuudella Hurme sijoittui viidenneksi ja sai 981 pistettä. Kaikki suomalaiset voittivat pitkän päivän alkupuolella maailmanmestari Boris Oništšenkon, mutta Hurme jaksoi säilyttää tasonsa muita suomalaisia pidempään. Kolmantena päivänä Hurme ja Salminen saivat lääkityksen joukkueen ylilääkäriltä Helmer Kvistiltä. Ampumaosuudella Hurme teki huipputuloksen 195 ja oli kolmanneksi paras 1044 pisteellä. Päivän päätteeksi suomalaisia uhkasi hylkääminen dopingkäryn vuoksi. Järjestäjillä oli kaksi kiellettyjen aineiden luetteloa, ja Hurmeen ja Salmisen saamat lääkkeet oli mainittu toisella niistä. Lääkintakomissiossa tehtiin lopulta päätös, että kyseessä oli vain väärinkäsitys ja suomalaiset saisivat jatkaa kilpailua.
Neljännen päivän uintiosuudella Yhdysvallat oli vahva, mutta Suomi pysyi sen edellä ja oli ennen viimeistä lajia joukkuekilpailussa kolmantena. Salminen oli uintiosuuden toiseksi paras 1216 pisteellään, ja Hurmeen saalis oli 1068 pistettä. Viisiottelun päättäneellä juoksuosuudella suomalaisilla oli varaa hävitä Yhdysvaltain ottelijoille yhteensä 50 sekuntia saavuttaakseen pronssin. Hurme voitti omassa erässään Charles Richardsin kahdella sekunnilla ja Salminen lisäsi johtoa 77 sekuntiin. Viimeisessä erässä Ketelä hävisi Yhdysvaltain Scott Taylorille 74 sekuntia, joten kymmenen pisteen erolla Suomi voitti pronssia. Palkintojenjakotilaisuudessa suomalaiset saivat vain yhden yhteisen mitalin, jonka joukkueen yhteisellä päätöksellä sai henkilökohtaisessa kilpailussa parhaiten menestynyt, kahdeksanneksi sijoittunut Hurme. Tämä on edelleen, yli 45 vuotta myöhemmin, Suomen viimeisin olympiamitali nykyaikaisesta viisiottelusta.
Münchenin jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lontoon MM-kisoissa 1973 Hurme teki virheettömän ratsastusosuuden saaden 1100 pistettä. Miekkailuosuudella hän oli kolmas mutta sai ammunnassa vain tuloksen 189 ja putosi kokonaistilanteessa neljänneksi. Kaksi viimeistä lajia Hurme suoritti oman tasonsa mukaisesti, ja lopputuloksissa hän oli neljäs 39 pisteen päässä pronssimitalista. Neuvostoliitto vei kolmoisvoiton. Joukkuekilpailussa Suomi oli kuudes. Vuonna 1974 Hurme oli MM-kisoissa 13:s ja vuonna 1975 kahdeskymmenes. Hän oli mukana vielä vuonna 1976 Montréalin olympialaisissa sijoittuen joukkuekilpailussa seitsemänneksi ja henkilökohtaisessa kilpailussa 11:nneksi.
Kalpamiekkailijana Hurme voitti henkilökohtaisen Suomen mestaruuden vuonna 1969 ja edusti Suomea Münchenin olympialaisissa sekä Wienin MM-kisoissa 1971 ja Göteborgin MM-kisoissa 1973.
Hurme valmistui hammaslääkäriksi ja muutti myöhemmin pysyvästi Yhdysvaltoihin. Siellä hän voitti miekkailijana muun muassa Yhdysvaltain mestaruuden.
Risto Hurmeen veli Reino Hurme voitti kalpamiekkailun joukkuekilpailussa SM-kultaa vuonna 1972.[1]
Saavutuksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Olympiapronssia joukkuekilpailussa Münchenissä 1972, henkilökohtaisen kilpailun kahdeksas
- Joukkuekilpailun seitsemäs Montréalin olympialaisissa 1976, henkilökohtaisessa kilpailussa yhdestoista
- MM-kisoissa henkilökohtaisessa kilpailussa neljäs vuosina 1971 (joukkuekilpailussa kuudes) ja 1973 (joukkuekilpailussa kuudes), vuonna 1974 kolmastoista (seitsemäs) ja 1975 kahdeskymmenes (yhdestoista)
- SM-kultaa kalpamiekkailussa 1969
- SM-kultaa kalpamiekkailun joukkuekilpailussa 1969, 1970
- SM-kultaa nykyaikaisessa neliottelussa 1971
- SM-hopeaa nykyaikaisessa viisiottelussa 1973 ja 1974
- SM-pronssia nykyaikaisessa viisiottelussa 1969 ja 1971
- SM-kisoissa neljäs nykyaikaisessa viisiottelussa 1976
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Väätäinen, Juha (toim.): Kultaa, kunniaa, kyyneleitä, IV osa, s. 505–517. Pohjanlahden Kustannus Oy, 1979. ISBN 951-95416-4-0
- Rantala, Risto & Siukonen, Markku (toim.): Urheilumme kasvot 5, s. 671–672. (4. painos) Oy Scandia Kirjat Ab, 1979.
- Siukonen, Markku: Urheilukunniamme puolustajat – Suomen olympiaedustajat 1906–2000, s. 75. Graface Jyväskylä, 2001. ISBN 951-98673-1-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Vesa-Matti Peltola: Yhtä ja toista Urheilukunniamme puolustajista, osa 13. Urheilutietäjän joulu, 2007, s. 50.