Neron sota Parthiaa vastaan

Neron sota Parthiaa vastaan
Osa Rooman-Parthian sotia
Armenian kuningaskunta ja sitä ympäröivät alueet vuonna 50.
Päivämäärä: 58–63 Paikka: Armenia Casus belli: Tiridateen nouseminen Armenian kuninkaaksi. Lopputulos: Arsakidien dynastian nousu Armenian valtaistuimelle Rooman vasalleina.
Osapuolet
Rooman valtakunta	Parthian valtakunta, Armenian kuningaskunta
Komentajat
Gnaeus Domitius Corbulo, Gaius Ummidius Durmius Quadratus ja Lucius Caesennius Paetus	Tiridates I, Vologases I
Rooman–Parthian sodat Carrhaen taistelu - Rooman–Parthian sota 40 eaa.–33 eaa. - Neron sota - Trajanuksen sota - Lucius Veruksen sota - Septimius Severuksen sota

Sodan kaksi ensimmäistä vuotta. Corbulon hyökkäys Armeniaan.

Neron sota Parthiaa vastaan käytiin vuosina 58–63 Rooman valtakunnan ja Parthian valtakunnan välillä pääasiassa Armeniassa. Se oli ainoa varsinainen sota, jonka Rooman keisari Nero kävi. Parthian sota, ja varsinkin rauhansopimus, oli Nerolle poliittinen voitto Roomassa ja lisäsi hänen suosiotaan Itä-Euroopassa.

Armenia oli ollut Rooman vasallivaltio keisari Augustuksen ajoista lähtien, mutta vuonna 52 parthialaiset onnistuivat asettamaan oman ehdokkaansa Tiridateen Armenian valtaistuimelle. Vuonna 54 Rooman keisariksi valittu Nero päätti toimia Rooman arvovallan palauttamiseksi Armeniassa ja sotapäällikkö Gnaeus Domitius Corbulo lähetettiin itään johtamaan sotatoimia. Neuvotteluista huolimatta sota syttyi vuonna 58. Roomalaiset hyökkäsivät Armeniaan ja valtasivat maan pääkaupungit Artašatan ja Tigranocertan. Tiridates joutui pakenemaan maasta, ja roomalaiset asettivat Armenian valtaistuimelle oman ehdokkaansa, Tigranes VI:n. Parthialaisten valtakunnassa oli kapinoita, eivätkä he pystyneet auttamaan Tiridatesta. Tigraneen hyökkäys Parthian vasalliin Adiabeneen vuonna 61 pakotti kuitenkin Parthian kuninkaan Vologaseksen toimimaan. Hän teki rauhan kapinoitsijoiden kanssa ja suuntasi huomionsa Armenian tilanteeseen. Parthialaiset hyökkäsivät Armeniaan vuonna 62 ja aiheuttivat lopulta vakavan tappion roomalaisille Rhandeian taistelussa.

Sota päättyi vuonna 63, jolloin Parthia ja Rooma solmivat kompromissin. Sen mukaan Armenian kuningas olisi vastedes parthialainen prinssi, mutta hänen nimittämisensä vaati hyväksynnän roomalaisilta. Konflikti oli ensimmäinen suora yhteenotto sitten Crassuksen ja Marcus Antoniuksen Parthian sotien, ja se aloitti sarjan sotia, joita Rooma ja iranilaiset valtakunnat kävivät keskenään Armenian hallinnasta.

Taustaa

Rooma ja Parthia olivat sotineet aiemminkin. Vuonna 54 eaa. Publius Licinius Crassus hyökkäsi Parthiaan, mutta hänet kukistettiin Carrhaen taistelussa vuonna 53 eaa. Parthialaiset hyökkäsivät vuonna 40 eaa. Rooman hallitsemille alueille Syyriaan ja Asiaan mutta kärsivät tappion. Vuonna 36 eaa. Marcus Antoniuksen johtamat roomalaiset hyökkäsivät uudestaan Parthiaan, mutta sotaretki päättyi jälleen tappioon. Vuonna 20 eaa. Rooman keisari Augustus lähetti Tiberiuksen asettamaan uuden kuninkaan Armenialle Parthian nukkehallitsijan tilalle. Väkivallalla uhkailemalla ja diplomatialla roomalaiset onnistuivat pääsemään tavoitteisiinsa ja saivat takaisin sodissa menetetyt roomalaiset standaarit ja kotkat sekä sotavangit.

Sekä Rooma että Parthia katsoivat Armenian kuningaskunnan kuuluvan etupiiriinsä. Roomalaisille Armenia oli yksi monista Rooman vasallivaltioista, ja he edellyttivät, että Armenian kuningas tunnustaisi avoimesti valtansa nojaavan Rooman hyväksyntään. Armenia oli kuitenkin kulttuurisesti lähempänä Parthiaa. Rooman keisarin Augustuksen ja Parthian kuninkaan Fraates IV:n välisen sopimuksen mukaan Roomalla oli oikeus nimittää kuningas Armenian valtaistuimelle. Augustuksen aikainen sopimus vahvistettiin aivan Tiberiuksen valtakauden alussa. Vuonna 35 jaa. Parthian kuningas Artabanos II oli aikeissa nostaa oman poikansa Armenian valtaistuimelle, mutta hän luopui aikeistaan, kun roomalaiset uhkasivat sodalla.

Vuonna 52 Parthian kuningas Vologases I kuitenkin syrjäytti Armenian kuninkaan Rhadamistuksen ja nimitti veljensä Tiridateen hänen tilalleen. Ikääntynyt Claudius ei reagoinut tähän mitenkään, mutta vuonna 54 keisariksi valittu Nero koki Parthian tunkeutuvan Rooman valtapiiriin ja lähetti vuonna 55 sotajoukkonsa Gnaeus Domitius Corbulon johdolla Kappadokiaan. Paikalla oli jo Syyrian maaherra Gaius Ummidius Durmius Quadratus. Ummidius oli jo yli 60-vuotias, ja senkin takia Nero näki parhaaksi lähettää Corbulon itään. Corbulo oli senaattori, joka oli toiminut noin vuonna 50 Asian provinssin prokonsulina. Asian tai African prokonsulina toimiminen oli keisariajalla yleensä senaattorin uran kohokohta, johon ylsivät vain harvat senaattorit.

Diplomaattiset neuvottelut ja valmistautuminen sotaan

Corbulon hallintaan annettiin provinssi, johon oli yhdistetty Kappadokia ja Galatia, ja hänelle annettiin myös propreettorin ja myöhemmin prokonsulin imperium. Tacituksen mukaan Corbulo sai erityisnimityksen "Armenian varmistamiseksi". Eräät historioitsijat ovat sitä mieltä, että Corbulolle ei annettu Kappadokiaa ja Galatiaa provinssiksi, vaan hänet nimitettiin ainoastaan sotapäälliköksi. Tacitus käyttää Corbulosta nimitystä "dux bello" (’sotapäällikkö’), joka saattoi olla hänen virallinen tittelinsä.

Roomalaiset toivoivat, että Tiridates suostuisi matkustamaan Roomaan, ottamaan muodollisesti vastaan valtansa keisari Nerolta ja tunnustamaan siten Rooman ylivallan Armeniassa. Corbulo ja Ummidius lähettivätkin neuvottelijoita Vologaseksen puheille, mutta samaan aikaan armeijaa alettiin valmistella sotaan siltä varalta, että diplomatia pettäisi. Kappadokian varuskuntajoukkoihin kuului joitakin apujoukkojen yksiköitä mutta ei yhtään legioonaa. Suurin osa Corbulon armeijasta irrotettiin Syyrian varuskuntajoukoista. Syyrian neljästä legioonasta kaksi lähetettiin Corbulon komentoon, ja niihin lisättiin vielä puolet provinssin apujoukoista. Myös alueen klienttikuningaskunnat antoivat joukkojaan roomalaisten avuksi. Ummidius joutui luovuttamaan suuren osan armeijastaan Corbulolle, mistä syntyi jonkin verran kitkaa heidän välilleen. Corbulon joukkoihin kuuluivat Legio III Gallica ja Legio VI Ferrata, kun taas Ummidiuksen alaisina olivat Legio X Fretensis ja Legio XII Fulminata. Vuoden 56 aikana roomalaiset kouluttivat ja vahvistivat joukkojaan ja paikalle saapui myös Legio IV Scythica Tonavalta. Legioonat täydennettiin määrävahvuisiksi väenotolla, ja Corbulo vei miehensä harjoittelemaan ankariin olosuhteisiin vuoristoon. Hän rohkaisi ja yritti innostaa miehiään mutta kovensi samalla rangaistuksia, kun hän käski teloittaa karkurit välittömästi, vaikka normaalisti ensi- ja toiskertalaisille annettiin lievempiä rangaistuksia.

Vologaseksen poika Vardanes kapinoi isäänsä vastaan, jolloin Vologases päätti jättää Armenian toistaiseksi ja lähetti panttivankeja Ummidiukselle. Roomalaiset päälliköt riitaantuivat tuntemattomasta syystä. Corbulo vaati panttivankeja itselleen ja saikin heidät lopulta. Roomalaiset tuntuivat aluksi saavan tahtonsa läpi diplomatialla, ja Rooman senaatti myönsi keisari Nerolle kunnianosoituksen. Jännitys alkoi kuitenkin taas kasvaa, kun Vologases tuki roomalaisten vaatimuksista huolimatta Tiridatesta, joka kieltäytyi lähtemästä Roomaan. Sota syttyi keväällä 58.

Sodan alku

Roomalaisten hyökkäys Armeniaan

Patsaan uskotaan esittävän Gnaeus Domitius Corbuloa tai mahdollisesti Cassiusta.

Corbulo oli perustanut linnakkeita Armenian vastaiselle rajalle ja sijoittanut sinne suuren määrän apujoukkojen yksiköitä. Linnoitusketjun komentajana toimi Paccius Orfitus, joka oli entinen vanhempi centurio (primus pilus) ja nyt luultavasti prefektin apulainen tai legioonan tribuuni. Orfitus totesi läheisten armenialaisten varuskuntien olevan heikosti valmistautuneita ja määräsi apujoukkojen ratsuväen hyökkäämään niitä vastaan ilman Corbulon lupaa. Hyökkäys kuitenkin epäonnistui, ja joukot joutuivat perääntymään ja levittivät pakokauhua läheisiin roomalaislinnakkeisiin. Corbulo oli raivoissaan ja rankaisi ankarasti Orfitusta ja muita prefektejä. Lyötyjen joukkojen piti pystyttää telttansa leirin ulkopuolelle, mikä eristi ne muusta armeijasta. Jonkin ajan kuluttua joukot kuitenkin saivat palata leiriin.

Kun Tiridates huomasi roomalaisten keskittävän joukkojaan rajalle, hän alkoi järjestelmällisesti painostaa Armenian roomalaismielisiä kaupunkeja. Corbulo marssi armeijansa kanssa Armeniaan ja yritti estää hyökkäykset roomalaisten puolella olevia kaupunkeja vastaan, mutta Tiridates vältti taistelua roomalaisten kanssa. Corbulo jakoi armeijansa pienemmiksi osastoiksi ja yritti painostaa Tiridatesta monelta suunnalta yhtä aikaa. Hän antoi Rooman liittolaisille Kommagenen kuninkaalle Antiokhos IV:lle, Iberian kuninkaalle Parsman I:lle ja Armenian itärajalla asuville muskheille ohjeen tehdä iskuja Armeniaan. Samaan aikaan hyrkanialaiset kapinoivat Vologasesta vastaan eikä tämä pystynyt auttamaan veljeään. Myös hyrkanialaiset olivat liittoutuneet roomalaisten kanssa.

Tiridates lähetti neuvottelijoita Corbulon luo kysymään, miksi häntä vastaan hyökättiin, vaikka hän oli luovuttanut panttivankeja aikaisemmin. Corbulo vastasi vain, että Tiridateen oli lähdettävä Roomaan hakemaan kruununsa keisari Nerolta. Osapuolet päättivät sopia tapaamisesta. Tiridates ilmoitti tuovansa tuhannen miehen ratsujousimieskaartin tapaamiseen mutta ehdotti, että Corbulo ottaisi mukaansa vain aseettomista legioonalaisista koostuvan suojasaattueen. Corbulo ei välittänyt pyynnöstä vaan toi mukanaan koko armeijansa. Nähtyään Corbulon joukot Tiridates tuli epäluuloiseksi eikä suostunut tulemaan lähemmäksi. Pimeän tultua molemmat armeijat vetäytyivät ja leiriytyivät yöksi. Yöllä Tiridates lähetti joukkojaan hyökkäämään Mustanmeren rannalla sijaitsevaan Trapezukseen johtavien huoltolinjojen kimppuun. Corbulo oli kuitenkin perustanut linnakkeita reitin varrelle ja järjestänyt saattueen jokaiselle huoltokuljetukselle, joten hyökkäykset torjuttiin.

Artaksatan valtaus

Kohokuva, joka esittää parthialaista ratsastavaa jousiampujaa.

Corbulo ei onnistunut saamaan Tiridatesta ratkaisevaan yhteenottoon, joten hän keskittyi Armenian kaupunkien valtaamiseen. Rooman armeijan reitti kulki Erzurumin ylätasangon yli Araksjoen laaksoon. Corbulo johti henkilökohtaisesti joukkonsa Volandumia (ehkä nykyinen Iğdır) vastaan, ja kaupunki vallattiin muutamassa tunnissa. Sen asukkaat surmattiin tai myytiin orjiksi, ja ryöstösaalis annettiin palkkioksi sotilaille. Roomalaiset valtasivat myös kaksi muuta linnoitettua kaupunkia. Muut kaupungit antautuivat taistelutta, kun niissä oli nähty, kuinka helposti aikaisemmat kohteet oli vallattu.

Rooman armeija lähti nyt marssimaan kohti alueen pääkaupunkia Artaksataa. Roomalaiset ylittivät Araksin kahlaamon kohdalta, koska se oli kauempana kaupungista kuin silta, joka oli ampumamatkan päässä Artaksatan muureista. Tiridateen oli nyt pakko tuoda armeijansa roomalaisia vastaan suojatakseen kaupunkia. Rooman armeija eteni ontossa neliössä, jossa joukot pystyivät siirtymään nopeasti taistelumuotoon. Legio III Gallica oli oikealla ja VI Ferrata vasemmalla. Etusivulla oli Legio X Fretensiksen lippukunta (vexillatio), jonka Corbulo oli jossain vaiheessa saanut vahvennukseksi. Takana puolestaan tuli tuhannen miehen vahvuinen ratsuväki. Joukot suojasivat keskellä olevaa kuormastoa, ja niille oli annettu tiukat ohjeet pysyä muodostelmassa. Sivustoilla oli vielä lisää ratsuväkeä ja jalan liikkuvia jousiampujia. Tiridates näki, että roomalaiset olivat hyvin valmistautuneita suoraan hyökkäykseen ja lähetti ratsastavia jousimiehiä tunnustelijoiksi. He ampuivat nuolia roomalaisia kohti ja perääntyivät yrittäen houkutella vihollisen takaa-ajoon. Roomalaiset pysyivät kuitenkin muodostelmassa, ja yön tultua Tiridates vetäytyi armeijoineen.

Corbulo käski perustaa leirin ja harkitsi yllätyshyökkäystä Artaksataan. Hän toivoi näin voivansa yllättää Tiridateen, ennen kuin tämä ehtisi valmistella puolustusta, mutta luopui ajatuksesta kuultuaan, että Tiridates oli vetäytynyt ja hylännyt kaupungin. Aamulla roomalaiset saartoivat kaupungin, jolloin sen asukkaat avasivat porttinsa ja antautuivat. Corbulo päästi kaupunkilaiset poistumaan rauhassa, mutta Artaksata poltettiin ja sen muurit hajotettiin maan tasalle, sillä roomalaisilla ei ollut irrottaa tarpeeksi joukkoja sinne varuskunnaksi. Tämän jälkeen Rooman armeija nimesi Neron imperaattoriksi. Kaupunki vallattiin luultavasti myöhään kesällä 58, mutta varmuutta siitä ei ole, sillä roomalainen historioitsija Tacitus puhuu ajankohdista epämääräisesti.

Tigranocertan valtaus

Vuonna 59 roomalaiset ylittivät Tigriksen ja lähtivät marssille kohti Armenian toista pääkaupunkia Tigranocertaa. He armahtivat antautuvat kaupungit, mutta rankaisivat niitä, jotka ryhtyivät vastarintaan tai pakenivat. Iberialaisia neuvottiin ryöstämään mardien vuoristoheimo, joka kieltäytyi antautumasta. Rooman armeijan marssi Tigranocertaan oli vaikea, ja ruokavarat alkoivat jo loppua. Tilanne helpottui, kun armeija pääsi kaupungin viljaville tasangoille, mutta toisaalta vastarinta oli järjestäytyneempää. Yksi kaupunki vallattiin nopeasti, mutta toinen antautui vasta piirityksen jälkeen. Roomalaiset pidättivät ja teloittivat muutamia armenialaisia ylimyksiä, joiden epäiltiin suunnitelleen Corbulon salamurhaa. Sillä aikaa Tigranocertassa ei osattu päättää, taistellako vai antautua. Ensimmäisellä vuosisadalla eläneen roomalaisen kirjailijan Frontinuksen mukaan Corbulo käski teloittaa erään paikallisen armenialaisylimyksen ja ampua hänen päänsä ballistalla muurin yli kaupunkiin. Pää putosi suoraan keskelle kaupungin johtomiesten kokousta, joka päätti antautua heti. Kaupunkilaiset lahjoittivat Corbulolle kultaisen kruunun. Hän piti puheen, jossa ilmoitti, että asukkaita ei rangaistaisi millään tavalla.

Tigranocertan antauduttua roomalaiset valtasivat Legerda-nimisen paikan rynnäköllä. Tacituksen mukaan Tiridates yritti siirtyä Meedian kautta Armeniaan mutta kohtasikin legioonalegaatti Verulanus Severuksen komentaman taisteluosaston. Tiridates perääntyi, kun kuuli Corbulon ja Rooman armeijan päävoimien olevan tulossa paikalle, ja pakeni. Roomalaiset kukistivat pian vähäisen vastarinnan koko maassa. Armenia oli nyt roomalaisten hallinnassa, ja Nero lähetti kappadokialaisen prinssin Tigranes VI:n Armenian uudeksi kuninkaaksi. Corbulo vetäytyi armeijoineen Armeniasta ja jätti uutta hallintoa tukemaan tuhannen miehen legioonalaisosaston, kolme apujoukkojen kohorttia ja kaksi alaa ratsuväkeä.

Parthialaisten vastahyökkäys

Vuodet 61–63. Tigranocertan piiritys ja Rhandeian taistelu

Ummidius kuoli vuonna 60 ja Corbulo nimitettiin Syyrian uudeksi kuvernööriksi. Sota ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Roomalaiset vahvistivat armeijaansa vuonna 61 Legio V Macedonicalla. Samana vuonna Armenian uusi kuningas Tigranes hyökkäsi uhkarohkeasti Adiabeneen, joka oli Parthian vasalli. Tigraneen hyökkäys pakotti Vologaseksen toimimaan arvovallan ja maa-alueiden menetyksen pelossa. Vologases teki rauhan hyrkanialaisten kanssa ja kruunasi julkisesti Tiridateen uudestaan Armenian kuninkaaksi. Hän antoi Tiridateelle myös taisteluosaston, johon kuului kuninkaan henkivartioratsuväkeä sekä sotilaita Adiabenestä. Tiridates lähti uuden armeijansa kanssa marssimaan kohti Armeniaa saadakseen kruununsa takaisin.

Corbulo vastasi parthialaisten liikkeeseen lähettämällä legioonat IV Scythican ja XII Fulminatan Armeniaan. Corbulo jäi kolmen legioonan kanssa vartioimaan Syyriaa, mutta hänellä näyttää olleen saatavilla vain yksi legioona, joka pantiin linnoittamaan Eufratjoen linjaa. Corbulo lähetti myös kirjeen Nerolle ja pyysi Neroa nimittämään uuden legaatin johtamaan sotaa Armeniassa, sillä Corbulon oli vaikea puolustaa yksin sekä Armeniaa että Syyriaa.

Keväällä 62 Monaesesin johtamat parthialaiset alkoivat piirittää Tigranocertaa. Tigranes oli valmistellut kaupungin puolustuksen hyvin ja varastoinut sinne runsaasti ruokaa sekä koonnut vahvan varuskunnan. Parthialaiset hyökkäsivät adiabeneläisen osaston johdolla kaupunkiin, mutta hyökkäys torjuttiin. Tämän jälkeen Corbulo lähetti neuvottelijoita Vologaseksen puheille Nisibisiin. Epäonnistunut piiritys ja ruoan puute sai Vologaseksen vetämään armeijansa pois Armeniasta. Parthialaiset suostuivat myös lähettämään neuvottelijoita Roomaan samalla, kun roomalaisetkin vetäytyivät Armeniasta ja poistivat Tigraneen valtaistuimelta. Sopuun ei kuitenkaan päästy, ja sota jatkui edelleen.

Nero lähetti vuoden 61 konsulin Lucius Caesennius Paetuksen uudeksi legaatiksi Kappadokiaan ja Galatiaan kesällä 62. Huhuttiin, että hänen nimityksensä oli saanut Corbulon yrittämään neuvottelua parthialaisten kanssa, koska hän ei halunnut toisen miehen lopettavan hänen aloittamaansa sotaretkeä. Rooman armeija jaettiin näiden kahden miesten kesken. Paetus sai Legio IV Scythican, Legio XII Fulminatan ja Legio V Macedonican. Corbulolla oli taas Legio III Gallica, Legio VI Ferrata ja Legio X Fretensis. On merkillepantavaa, että Corbulo piti itsellään kokeneemmat legioonat, kun taas Paetus sai komentoonsa heikommat ja ehkä huonommin koulutetut joukot. Corbulo ja Paetus eivät juuri pitäneet toisistaan, koska kumpikin halusi todistaa olevansa parempi kenraali.

Rhandeian taistelu

Corbulo oli rakennuttanut sillan Eufratin yli, asettanut heittokonein varustettuja laivoja jokeen ja ryhmittänyt armeijansa joen törmälle. Vologases oli aikonut hyökätä Syyriaan, mutta huomatessaan, että Corbulon joukot olivat hyvin varustautuneita, hän siirsikin päävoimansa Armeniaan. Paetus oli samalla hyökännyt Armeniaan ja ottanut mukaansa vain kaksi legioonaa, IV Scythican ja XII Fulminatan. Corbulo hyökkäsi samalla Eufratin yli Mesopotamiaan. Paetuksen joukot marssivat Taurusvuorten läpi kohti Tigranocertaa ja valtasivat useita parthialaisten linnakkeita. Paetus oli kuitenkin järjestänyt joukkojen huollon puutteellisesti, ja roomalaisten oli peräännyttävä länteen talvehtiakseen Kappadokian rajalla. Lisäksi legioonat olivat hajallaan ja Paetus oli myöntänyt paljon lomia upseereilleen, joten roomalaiset eivät olleet valmiita kohtaamaan vihollista. Paetus joutui paniikkiin nähdessään parthialaiset ja asettui asemiin Rhandeiaan.

Moni erillään ollut roomalaisosasto kärsi tappion, jolloin Paetus luopui ajatuksesta ryhtyä taisteluun. Roomalaiset saarrettiin heidän hätäisesti rakentamiinsa asemiin Rhandeiassa. Paetus lähetti avunpyyntöjä Corbulolle, joka lähtikin pian liikkeelle joukkoineen, mutta Paetus oli jo antautunut ennen kuin Corbulo ehti avuksi. Corbuloa syytettiin siitä, että hän olisi hidastellut tahallaan saadakseen lisää kunniaa Paetuksen pelastamisesta. Ehdot olivat roomalaisille häpeälliset: Paetus suostui vetämään kaikki joukkonsa pois Armeniasta ja luovuttamaan linnoitukset ja niiden varastot parthialaisille. Legioonalaiset joutuivat myös rakentamaan sillan Arsaniasjoen yli, jolloin Vologases saisi ylittää sen norsun selässä. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin antoi eläimen kahlata joen poikki, sillä hän pelkäsi sillan sortuvan. Tacitus kertoo, että huhujen mukaan parthialaiset panivat roomalaiset sotilaat kulkemaan ikeen alta, mikä oli suuri nöyryytys.

Pakomatkaa muistuttavan perääntymisen aikana roomalaiset joutuivat jättämään haavoittuneet ja sairaat jälkeensä. Armenialaiset myös rosvosivat vapaasti roomalaisten kuormastoa. Lyödyt legioonat palasivat lopulta takaisin leireihinsä ja Corbulo takaisin Syyriaan. Paetus yritti suostutella Corbuloa hyökkäämään kanssaan Armeniaan, mutta tämä kieltäytyi, koska ei Syyrian maaherrana ollut oikeutettu tunkeutumaan sinne.

Corbulon paluu ja rauhansopimus

Vologases vaati, että roomalaiset vetäytyisivät Eufratin vastarannalle perustamastaan sillanpääasemasta Syyriaan. Corbulo vaati puolestaan, että parthialaisten olisi ensin vetäydyttävä Armeniasta, mihin he suostuivatkin. Roomaan lähetettiin uusi parthialainen lähetystö. Roomassa tilanteen vakavuutta ei vielä ymmärretty, sillä Paetus oli raporteissaan vähätellyt tappioitaan. Parthialaisten vaatimukset ja erään centurion kuulustelut paljastivat kuitenkin todellisen tilanteen. Tacituksen omin sanoin Nero päätti "ottaa ennemmin vaarallisen sodan riskin kuin alistua häpeälliseen rauhaan". Syyriaan nimitettiin uusi maaherra Gaius Cestius Gallus, ja Armenian sota annettiin uudestaan Corbulon vastuulle. Corbulolle annettiin ennenkuulumattoman suuret valtuudet, ja hänen komentoonsa siirrettiin Legio XV Apollinaris Germaniasta. Hänen komennossaan oli yhteensä seitsemän legioonaa, apujoukkoja sekä lippukuntia Egyptistä ja Tonavalta. Rhandeiassa tappion kärsineet IV Scythica ja XII Fulminata siirrettiin kuitenkin Syyriaan varuskuntajoukoiksi. Corbulo järjesti uskonnollisen seremonian armeijan puhdistamiseksi ja piti puheen, jossa luetteli menestyksiään ja syytti Paetusta tämän tappioista Rhandeiassa.

Keväällä 63 Corbulo hyökkäsi taas Armeniaan neljän legioonan (III Gallica, V Macedonica, VI Ferrata ja XV Apollinaris) voimin. Parthialaiset solmivat mieluummin rauhan kuin olisivat käyneet taisteluun näin suurta ja hyvin johdettua armeijaa vastaan. Osapuolet sopivat tapaamisesta Rhandeiassa mukanaan 20 miehen saattue. Ne tekivät kompromissin, jonka mukaan vastedes Armenian kuningas olisi parthialainen prinssi mutta hänen nimittämisensä vaatisi hyväksynnän roomalaisilta. Näin Armeniasta tuli puskurivaltio Parthian ja Rooman välille. Tiridates laski diadeeminsa Neron patsaan juureen ja suostui matkustamaan Roomaan ottaakseen sen uudestaan vastaan Nerolta. Molemmat armeijat järjestivät paraatin esitelläkseen voimaansa, ja Corbulo selitti parthialaisille Rooman armeijan organisaatiota ja kuria. Corbulo käski Paetuksen pojan johtaman osaston haudata Rhandeian taistelussa kaatuneiden miesten jäännökset.

Sodan jälkeen

Roomalainen as vuodelta 66. Oikealla kuvattuna Januksen temppeli, jonka ovet ovat suljettuina valtakunnassa vallitsevan rauhan merkiksi. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo samana vuonna syttyi ensimmäinen juutalaissota ja monet Armeniassa taistelleet legioonat lähetettiin juutalaiskapinallisia vastaan.

Vuonna 66 Tiridates matkusti parthialaisten ja roomalaisten ylimysten kanssa Roomaan, missä hän otti vastaan diadeeminsa. Nero käytti tilaisuutta hyväkseen lisätäkseen suosiotaan ja järjesti tapahtuman kunniaksi suuret ja kalliit juhlat. Januksen temppelin ovet suljettiin sen merkiksi, että valtakunnassa vallitsi nyt rauha. Nero lähetti myös käsityöläisiä auttamaan Tiridatesta Artaksatan jälleenrakentamisessa. Vologases piti yllä hyviä suhteita Rooman keisariin Vespasianukseen ja tarjosi hänelle 40 000 ratsujousimiestä avuksi sodassa Vitelliusta vastaan. Vaikka roomalaiset pystyivätkin valloittamaan Armenian, poliittisesti heillä ei ollut enää vaihtoehtoisia ehdokkaita Armenian valtaistuimelle. Armeniaa hallitsivat vastedes iranilaiset hallitsijat, ja vaikka Armenia oli nimellisesti Rooman vasalli, se joutui parthialaisten vaikutusvaltaan. Myöhemmät antiikin historioitsijat, kuten Festus, katsoivat Neron menettäneen Armenian parthialaisille. Rauha Parthian ja Rooman välillä kesti viisikymmentä vuotta. Se ei tosin ratkaissut Armenian kysymystä, ja alue tuli vielä vastaisuudessakin olemaan kiistakapula Rooman ja Parthian sekä myöhemmin sassanidien välillä.

Sota oli myös osoittanut, ettei Augustuksen perustama puolustusjärjestelmä idässä ollut enää kunnollinen. Alue organisoitiin lähivuosina uudelleen: legioonien määrää lisättiin, ja klienttikunnista tehtiin Rooman provinsseja. Samalla Rooman vaikutusvaltaa Kaukasian Iberiassa ja Albaniassa lisättiin tavoitteena Armenian strateginen saartaminen.

Lähteet

• Bowman, Alan K. ym.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8 (englanniksi)
• Campbell, Duncan B.: Armed diplomacy, Rome and Parthia in the first century AD. Ancient Warfare, Määritä ajankohta! Karwansaray Publications.
• Goldsworthy, Adrian: Rooman puolesta – sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2009. ISBN 978-951-20-8232-2
• Bivar, A. D. H.: ”The Political History of Iran under the Arsacids: Continuation of conflict with Rome over Armenia”, The Cambridge history of Iran: The Seleucid, Parthian and Sasanian periods. Cambridge University Press, 1983. ISBN 052120092X (englanniksi)

• Shotter, David: Nero. Routledge, 2005. ISBN 0415319420 (englanniksi)
• Farrokh, Kaveh: Shadows in the desert: ancient Persia at war. Osprey Publishing, 2007. ISBN 1846031087 (englanniksi)
• Wheeler, Everett L.: ”The Army and the Limes in the East”, A Companion to the Roman Army. John Wiley and Sons, 2011. ISBN 1444339214 (englanniksi)
• Jona Lendering: Gnaeus Domitius Corbulo 23.4.2008. Livius.org. Viitattu 26.11.2010. (englanniksi)