Tämä on suositeltu artikkeli.

Pius IX

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pius IX
Henkilötiedot
Koko nimi Giovanni Maria Mastai-Ferretti[1]
Syntynyt13. toukokuuta 1792
Senigallia, Italia
Kuollut7. helmikuuta 1878 (85 vuotta)
Apostolinen palatsi, silloin Italia, nyk. Vatikaanivaltio
Paavi
Paavius alkoi 16. kesäkuuta 1846[2]
Paavius päättyi 7. helmikuuta 1878[2]
Edeltäjä Gregorius XVI
Seuraaja Leo XIII
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Pius IX, alkuperäiseltä nimeltään Giovanni Maria Mastai-Ferretti, (13. toukokuuta 1792 – 7. helmikuuta 1878) oli katolisen kirkon johtaja eli paavi 16. kesäkuuta 1846 – 7. helmikuuta 1878.[3] Pius IX:n virkakausi paavina on ollut – mikäli Pyhän Pietarin kiisteltyä paaviutta ei oteta huomioon – toistaiseksi pisin eli 31 vuotta.

Pius IX oli Vatikaanin Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun virallisen, mutta perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 255. paavi.[4] Pius IX:n pitkän pontifikaatin eli paavinkauden aikana katolinen kirkko menetti Kirkkovaltion, mikä mahdollisti paaviuden kehittymisen yhä hengellisempään suuntaan. Samoin Pius IX:n kaudella pidettiin Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous, jossa muun muassa julistettiin paavi erehtymättömäksi uskonnollisissa ja moraalisissa asioissa.

Paavi Johannes Paavali II julisti 3. syyskuuta 2000 Pius IX:n autuaaksi,[5] mikä on yleensä askel kohti pyhimykseksi julistamista. Tämän vuoksi Pius IX:tä kutsutaan joissain lähteissä nimellä Autuas Pius IX.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giovanni Mastai-Ferretti syntyi Senigalliassa Italiassa 13. toukokuuta 1792.[2] Hänen vanhempansa kuuluivat paikalliseen ylhäisöön, ja hänen isänsä olikin aatelisarvoltaan kreivi.

Vuonna 1809 Mastai-Ferretti muutti Roomaan opiskelunsa vuoksi. Hän opiskeli teologiaa, mutta siihen aikaan huonosti tunnettu tauti, epilepsia, pakotti hänet keskeyttämään opiskelunsa 1812.[2] Vuonna 1815 hänet valittiin osaksi erästä Vatikaanin vartiokaartia, mutta sairautensa vuoksi hänen katsottiin suorittaneen asepalveluksensa välittömästi.[2] Samoihin aikoihin pyhimykseksi myöhemmin julistettu roomalainen pappi Vincent Pallotti ennusti, että nuoresta Mastai-Ferrettistä tulisi vielä paavi.[2]

Vuonna 1819 Mastai-Ferrettistä tuli pappi,[2] ja ensimmäisen messunsa hän piti 1823.[2] 1823 Mastai-Ferretti lähetettiin lähetyssaarnaajaksi Chileen ja Peruun. Palattuaan Etelä-Amerikasta hän toimi San Michelen sairaalan johtajana. Hänet valittiin Spoleton arkkipiispaksi vuonna 1827, vain 35 vuoden ikäisenä.

Kardinaalista paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuva Pius IX:stä. Pius IX oli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu paavi, ja hänen kuvansa olikin yleinen aihe katolilaisten seinillä riippuvissa kuvissa.[6]
Pius IX:n maalaus.

Vuonna 1839 Mastai-Ferrettistä tuli kardinaali. Hänellä oli liberaalin maine,[7] sillä hän tuki Kirkkovaltion hallinnollisia uudistuksia ja Italian kansallismielistä liikehdintää. Vuoden 1846 konklaavi jakaantui kahtia: konservatiiveihin ja liberaaleihin. Mastai-Ferretti oli toinen liberaalien pääehdokkaista. Konklaavi valitsi seuraajaa erittäin konservatiivisena ja taantumuksellisena tunnetulle paavi Gregorius XVI:lle, ja nyt useat kardinaalit toivoivat uudenlaista paavia. He päätyivät valitsemaan Mastai-Ferrettin paaviksi jo neljännellä äänestyskierroksella,[8] mikä teki vuoden 1846 konklaavista suhteellisen lyhyen verrattuna useisiin muihin paavin valitseviin kokouksiin.

Noustessaan paaviksi Mastai-Ferretti oli 54-vuotias, mikä teki hänestä poikkeuksellisen nuoren paavin. Hän otti paavilliseksi nimekseen nimen Pius IX. Edellinen Pius-nimeä käyttänyt paavi oli alle vuoden hallinnut uudistusmielinen Pius VIII.

Paavina vuodet 1846–1878

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudistusmielinen paavi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paaviksi noustessaan Pius IX oli hyvin liberaali ja uudistusmielinen. Hänen ensimmäisiä tekojaan paavina oli armahtaa poliittiset vangit, mikä järkytti konservatiivista Eurooppaa.[7] Jo tällöin Itävallan kansleri Klemens von Metternich ennusti liberaalin paavin johtavan lopulta Kirkkovaltion tuhoon.[7]

Paavina Pius IX antoi Kirkkovaltiolle parlamentin,[1] perustuslain sekä hallituksen. Hän myös salli Kirkkovaltiossa Gregorius XVI:n kieltämät rautatiet ja lakkautti sensuurin. Paavi oli kansan keskuudessa suosittu ja häntä kunnioitettiin,[9] mutta myöhemmin tilanne muuttui. Vallankumousvuoden 1848 keväällä Pius IX suostui kansanjoukkojen painostuksesta nimittämään Kirkkovaltiolle maallikoista muodostuneen hallituksen ja antamaan perustuslain, mutta huhtikuun lopussa hän myös ilmoitti, että kirkon johtajana paavi ei voinut ryhtyä sotaan katolista Itävaltaa vastaan.[10] Paavia oli toivottu Italian yhdistymisen johtoon ja tämä päätös romahdutti Piuksen kansansuosion.

Paavi Pius IX valokuvassa. Hän oli ensimmäisiä valokuvattuja paaveja.

Syksyllä 1848 kuohunta Roomassa voimistui. Kirkkovaltion pääministeri Pellegrino Rossi puukotettiin kuoliaaksi parlamentin portailla, eräs paavin prelaatti ammuttiin hänen näyttäytyessään ikkunassa ja paavi itse joutui saarretuksi palatsiinsa. Pius pakeni Roomasta valepuvussa 24. marraskuuta ja asettui turvaan Gaetan linnoituskaupunkiin. Paavin poissa ollessa Rooma julistettiin helmikuussa 1849 tasavallaksi. Pius vetosi katolisiin suurvaltoihin Ranskaan, Itävaltaan, Espanjaan ja Molempain Sisiliain kuningaskuntaan. Ranskan joukot kukistivat Rooman tasavallan kesällä 1849 ja paavi palasi pääkaupunkiinsa 12. huhtikuuta 1850 oltuaan puolitoista vuotta poissa.[10] Hän sai valtansa ja Rooman hallinnan takaisin itselleen, mutta nyt Kirkkovaltio oli riippuvainen paitsi itävaltalaisista myös Ranskan joukoista. Alkuaan uudistusmielinen paavi oli järkyttynyt syvästi pääministerinsä murhasta, mikä sai hänet luopumaan haluistaan uudistaa vanhoillista Kirkkovaltiota. Maa palasi jälleen paavilliseen yksinvaltaan.

Piuksen paaviuden loppuaikana huomattavaa valtaa Kirkkovaltion maallisissa asioissa käytti kardinaalivaltiosihteeri Giacomo Antonelli aina vuonna 1876 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.[10]

Vanhoillinen paavi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien kuluessa Pius IX pysyi konservatiivisessa linjassaan. Samalla hän muun muassa julisti dogmin Neitsyt Marian tahrattomasta sikiämisestä.[1] Uudet rautatiet toivat katolisia eri puolilta maailmaa pyhiinvaellukselle Roomaan, minkä seurauksena Pius IX:stä tuli ensimmäinen kansainvälisesti tunnettu paavi.[6] Paavi laati vuonna 1864 kuuluisimman kiertokirjeensä, josta teki kuuluisan sen liitteenä ollut Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, muun muassa omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin.[11][10] Syllabus errorum luokitteli harhaopit kymmeneen eri ryhmään:[11]

  1. panteismi, naturalismi, jyrkkä rationalismi
  2. maltillinen rationalismi
  3. indifferentismi
  4. sosialismi, kommunismi, salaseurat, raamattuseurat, papillis-liberaalit yhdistykset
  5. kirkkoa koskevat erehdykset
  6. valtiota koskevat erehdykset
  7. luonnollista ja kristillistä etiikkaa koskevat erehdykset
  8. avioliittoa koskevat erehdykset
  9. paavin maallista valtaa koskevat erehdykset
  10. modernia liberalismia koskevat erehdykset.

Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan ”Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa”.[11] Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille. Lisäksi esimerkiksi omatunnon- ja uskonvapauden määrittely harhaopiksi sai aikaan negatiivisia tunteita myös vapaamielisten katolilaisten keskuudessa.[11]

Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pius IX:n kuva 1860-luvulta, jolloin Pius IX mm. kutsui koolle Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen.

1867 paavi kutsui koolle 20. yleisen kirkolliskokouksen eli Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen. Koska paavin maallinen valta hupeni, katsoivat kardinaalit ja piispat tarpeelliseksi lisätä tämän kirkollista valtaa. Tämän vuoksi kirkolliskokouksen edustajat päättivät julistaa opin paavin erehtymättömyydestä. Kardinaalien ja piispojen joukossa enemmistö kannatti julistusta, minkä vuoksi se toteutuikin, mutta sitä myös vastustettiin. Useimmat vastustajista eivät sinänsä vastustaneet oppia paavin erehtymättömyydestä, joka oli jo sangen vanha, vaan kirkolliskokouksen julistusta ja paavillisen erehtymättömyyden määrittelemistä. Julistus nimittäin sitoisi piispat ja kardinaalit myöntämään sellaisten paavin lausuntojen kuten Syllabus errorumin erehtymättömyyden.

Vastustuksesta huolimatta julistus kuitenkin toteutui ensimmäisessä äänestyksessä äänin 451–88. Noin viitisenkymmentä kardinaalia jättäytyi pois äänestyksestä ja 88 ”kannatti varauksin”. Lopullisessa äänestyksessä vastustajat lähtivät kotiin ennen äänestyksen alkamista, minkä vuoksi asiakirja hyväksyttiin virallisesti äänin 533–2 – joista vastustavatkin äänet olivat ilmeisesti annettu vahingossa.[12] Kirkolliskokouksen mukaan paavi ei siis ollut erehtymätön, mutta hän saattoi antaa lausunnon piispanistuimelta ex cathedra. Julistuksen tärkeimpiin kuuluva kohta määrittelee paavin erehtymättömyyden seuraavasti:[13]

»Jo kristinuskon alkuvaiheesta lähtien havaittavaa traditiota uskollisesti seuraten ja Jumalan meidän Vapahtajamme kunniaksi sekä katolisen uskon korottamiseksi ja kristittyjen kansojen pelastukseksi me pyhän konsiilin hyväksymisellä opetamme ja Jumalan ilmoittamana dogmina määrittelemme: Silloin kun Rooman paavi puhuu ”ex cathedra”, se on, silloin kun hän kaikkien kristittyjen paimen ja opettajan virkaa hoitaen korkeimmalla apostolisella auktoriteetillaan määrittää jonkin uskoa tai moraalia koskevan opin koko kirkossa uskottavaksi, hänet on varustettu sillä erehtymättömyydellä, jolla jumalallinen Vapahtaja halusi kirkkonsa olevan varustettu uskoa ja moraalia koskevan opin määrittelyssä; ja siksi tällaiset Rooman paavin määritelmät ovat muuttamattomia oman itsensä perusteella, eikä siis kirkon myöntymyksen perusteella.»

Julistusta vastustava vähemmistö oli toivonut, että asiakirjaan olisi lisätty lieventävä huomautus, jonka mukaan paavin oppi perustuisi kirkon traditioon. Pius IX:n vaatimuksesta tällaista huomautusta ei lisätty, vaan julistukseen lisättiin seuraava teksti: ”Rooman paavin määritelmät ovat muuttamattomia oman itsensä perusteella, eikä siis kirkon myöntymyksen perusteella”.

Joka tapauksessa Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous oli aikanaan ainutlaatuinen kirkollinen kokoontuminen, sillä teollistumisen tuomat paremmat kulkuvälineet olivat mahdollistaneet maailmanlaajuisten kokousten pitämisen. Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen ensimmäiseen istuntoon osallistuikin 47 kardinaalia, 9 patriarkkaa, 7 priimasta, 117 arkkipiispaa, 479 piispaa ja jonkin verran muita osanottajia, eli yhteensä kokouksen ensimmäiseen istuntoon osallistui 698 henkilöä.[14]

Kirkkovaltion loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolikkoja, joihin on kuvattu paavi Pius IX. Ennen Kirkkovaltion loppua 1870 paavi oli ollut myös itsenäisen valtion valtionpäämies, mutta Kirkkovaltion menettämisen jälkeen paavius alkoi kehittyä hengellisempään suuntaan.

Asiakirja hyväksyttiin 18. heinäkuuta 1870 ja saman kuun 19. päivänä Ranska julisti Saksalle sodan. Tämä tiesi ranskalaisten joukkojen lähtemistä Kirkkovaltiosta. Kirkkovaltion loppu lähestyi. Se oli jo nyt kutistunut pieneksi Roomaa ympäröiväksi alueeksi. Samalla Italia oli yhdistynyt Roomaa ja Venetsiaa lukuun ottamatta. Samalla valtiolle oli valittu yhteinen kuningas ja pääkaupungiksi oli asetettu Rooma, vaikkei se ollutkaan liittynyt yhdistyneeseen Italiaan. Jotta myös Rooma saataisiin osaksi uutta valtiota, aloittivat uuden kuninkaan tykistöt kaupungin muurien tulituksen. Paavi oli käskenyt joukkojensa tehdä vastarintaa, mutta verenvuodatusta haluttiin välttää ja vastustus oli ainoastaan muodollista ja sen tarkoitus oli osoittaa, ettei paavi luopunut vapaaehtoisesti vallastaan. Yhdistyneen Italian joukot valloittivat Rooman 20. syyskuuta 1870. Paavi antautui pian ja Kirkkovaltion rippeet liitettiin Italiaan.

Vaikka katolinen kirkko ja paavi olivatkin menettäneet valtionsa, oli se mahdollisesti saanut paljon positiivista aikaan. Jo kauan vanhoillinen ja takapajuinen Kirkkovaltio oli sitonut paavin maallisiin asioihin ja pakottanut tämän pitämään yllä vanhanaikaista hallintojärjestelmää, mutta nyt paavi ei ollut enää riippuvainen Italiasta ja saattoi keskittyä hengellisiin asioihin. Paavin menetettyä valtionpäämiehen asemansa häntä ei enää voitu pitää puolueellisena ja oman maansa asioita ajavana johtajana vaan teologisena hengenmiehenä. Vaikka paavinistuin oli menettänyt maallisen valtansa rippeetkin, se nautti suurempaa arvovaltaa kirkossa kuin koskaan aikaisemmin.[15]

Konflikti Italian valtion kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkovaltion tuhon jälkeen paavi ei enää ollut maallinen johtaja, tosin Italian parlamentti sääti paavia koskevan erityislain, jonka mukaan hänen persoonansa oli koskematon ja hän sai käyttää Vatikaania ja eräitä muita alueitaan veloituksetta. Lisäksi paavin sallittiin pitää yllä diplomaattisuhteita sekä hänelle maksettiin vuotuinen korvaus Kirkkovaltiolta riistetyistä alueista. Paavi kieltäytyi tarjouksesta ja vaati häneltä otettuja alueita takaisin. Paavi julisti nyt olevansa Vatikaanin vanki,[16] eikä enää poistunut sen alueelta. Paavi myös kielsi katolilaisia osallistumasta enää Italian poliittiseen toimintaan ja samalla julisti Italian uudet vallanpitäjät – joita hän piti vallananastajina – kirkonkiroukseen eli pannaan.

Vaikka paavin ja Italian valtion välisessä konfliktissa paikoin käytettiinkin kovia ilmaisuja puolin ja toisin – paavi esimerkiksi kutsui Italian vallanpitäjiä susiksi, valehtelijoiksi, saatanan seuraajiksi ja helvetin hirviöiksi[15] – molemmat osapuolet hyötyivät konfliktista, kuten eräs vuosisadan vaihteen aikoihin Italiassa lausuttu julistus asian totesi:[17]

»On olemassa ääni, jota kuunnellaan maailman laidasta toiseen: se on paavin ääni. Meille on tärkeää, että tämä ääni on italialainen. On kuitenkin yksi ehto: maailman pitää olla vakuuttunut siitä, että vaikka paavi onkin italialainen, hän on kansainvälinen ja riippumaton. Mikäli tämä luottamus joutuu epäilyksen alaiseksi, ei meillä ole mitään hyötyä paavinistuimesta. Tämä määrää meidän politiikkamme. Meidän täytyy olla riidoissa paavin kanssa; ei niin paljon että hän pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee Italiasta, mutta tarpeeksi pitämään yllä käsitystä, ettei paavinistuimella ja Italian hallituksella ole mitään sanottavaa toisilleen.»

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pius IX:n hauta lasisessa sarkofagissa.

Pius IX kuoli 7. helmikuuta 1878 oltuaan paavina 31 vuotta. Hänen pontifikaattinsa pituus oli pidempi kuin kenelläkään muulla hänen edeltäjällään, ellei lukuun oteta Pyhän Pietarin perimätietoon perustuvan ja epävarman pontifikaatin pituutta.

Pius IX:n perintö paavinistuimelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavia esittävä piirros. Huomattavaa on useiden paavin maallisesta vallasta kertovien arvomerkkien puuttuminen ja asun pelkistyneisyys verrattuna useisiin muihin Pius IX:n edeltäjiä esittäviin kuviin.

Paavina Pius IX:llä oli suuri vaikutus paaviuden muotoutumiselle vanhoillisuuden ja uudistusmielisyyden murroskautena. Hänen pontifikaattinsa ajoittui aikaan, jossa Kirkkovaltiosta oli kehittynyt uudistuvassa maailmassa vanhoillinen ja toimimaton takapajula.[18] Pius IX:n edeltäjät Leo XII ja Gregorius XVI olivat olleet erittäin vanhoillisia ja vastustaneet useita uudistuksia. Nämä kaksi paavia olivat omilla paavinkausillaan jättäneet Kirkkovaltion erittäin huonoon tilaan, ja se pysyi pystyssä enää Itävallan antaman sotilaallisen tuen ansiosta.

Pius IX:n pontifikaatin aikana Kirkkovaltiosta oli muodostunut yhä enemmän ja enemmän haittaa paaviudelle. Kirkkovaltio oli sitonut paavin mukaan maalliseen politiikkaan, ja tämä oli suurelta osin valtionpäämies, eikä hengellinen vaikuttaja kuten nykypäivänä. Samalla paavinistuin oli ollut riippuvainen ulkovaltojen sotilaallisesta tuesta, mikä oli horjuttanut väitteitä paavin puolueettomuudesta politiikassa. Kirkkovaltion tuhon jälkeen paavi ei ollut enää riippuvainen esimerkiksi Italiasta, ja paavius saattoikin alkaa kehittyä hengelliseksi vaikuttajaksi.

Pius IX jätti jälkeensä myös paavin ja Italian valtion välisen riidan. Pius IX julisti Kirkkovaltion menetyksen jälkeen olevansa ”Vatikaanin vanki”.[19] Paavi myös kielsi katolilaisia osallistumasta Italian poliittiseen toimintaan. Tämä tarkoitti muun muassa kieltoa äänestää tai asettua vaalien ehdokkaaksi.[20] Riita paavinistuimen ja Italian valtion välillä kesti aina vuoteen 1929 asti, jolloin paavi Pius XI solmi Benito Mussolinin kanssa Vatikaanin itsenäisyyden takaavan Lateraanisopimuksen.

Pius IX:n pontifikaatin aikana paaviudesta myös kehittyi kansainvälisesti tunnetumpi instituutio kuin aiemmin, mutta tämä johtui pikemminkin teollistumisesta johtuvasta liikenneyhteyksien kuten rautateiden ja höyrylaivojen kehittymisestä.[21] Samat liikenneyhteydet tekivät mahdolliseksi maailmanlaajuiset kirkolliset kokoukset ja näin ollen muun muassa Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen.

Pius IX:n opillisista näkemyksistä yhdeksi tärkeimmistä muodostui käsitys paavin erehtymättömyydestä, joka määriteltiin Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa. Tämä oppi tunnettiin jo ennen Pius IX:n järjestämää kokousta ja siihen myös uskottiin laajalta kirkon sisällä, mutta vasta kirkolliskokouksessa tämä asia vahvistettiin ja määriteltiin.[22] Käytännössä monet Pius IX:n seuraajat ovat oikeudestaan huolimatta välttäneet antamasta lausuntoja ex cathedra,[23] koska tämä sitoisi myös heidän seuraajiaan teologisesti tai seuraajien olisi joko uudelleen tulkittava edeltäjiensä päätöksiä tai mahdollisesti jopa tehtävä vastakkaisia päätöksiä, mikä heikentäisi katolisen kirkon perinteen uskottavuutta raamatuntulkinnan rinnalla.

Lisäksi Pius IX käytti paavina harvinaista ex cathedra -oikeutta julistaa kirkon sisällä erehtymätön dogmi julistaessaan dogmin Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä.[24][25] Myös paavin kiertokirje Syllabus errorum oli tärkeä paavillisen opin kannalta, sillä siinä konservatiivinen paavi otti etäisyyttä nykyaikaistuvaan maailmaan ja tuomitsi useita asioita harhaoppeina.

Kritiikkiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavia kritisoitiin muun muassa yksinvaltaisesta asemasta. Tässä kuvassa hänet on kuvattu istumassa valtaistuimellaan ihmisten kumartaessa hänen edessään.

Paavi Pius IX:tä arvosteltiin varsinkin pontifikaattinsa alussa liian uudistusmielisestä linjasta, mutta paavinkautensa loppupuolella häntä syytettiin enemmänkin turhan konservatiivisesta ja kielteisestä asenteesta modernisoituvaan maailmaan. Varsinkin Syllabus errorum -julistus herätti paheksuntaa paavin linjauksista modernisoituvan maailman kanssa. Tosin paavin kiertokirjettä on myös puolusteltu sanomalla, ettei sitä olisi syytä tulkita liian kirjaimellisesti.[26] Syllabus errorumin puolustajien mukaan paavi ei kirjeessään tuominnut modernia kulttuuria kuten on väitetty, vaan ainoastaan modernissa kulttuurissa olevat epäkohdat.[26]

Pius IX:n korostama paavin ylivalta katolisessa kirkossa ei myöskään jäänyt ilman paheksuntaa. Paavin ottamasta kannasta kertoo Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen julistuksen lisäksi muun muassa hänen esittämänsä lause eräälle kardinaalille, jota syytettiin väärästä opetuksesta. Kardinaali kiisti syyllisyytensä ja sanoi opettaneena vain kirkon traditiota, mihin Pius IX:n tiedetään vastanneen: "Minä olen traditio, minä olen kirkko."[22]

Suomalainen Roomassa vieraillut August Ramsay kuvaa myös paavin asemaa ja valtaa Pius IX:n pontifikaatin ajalta olevassa kirjoituksessaan:[27]

»Valkoisessa toogassaan, kärpännahkareunusteinen kaulus hartioillaan ja kolminkertainen kruunu päässään purppuraverhoja vastaan piirtyvä paavi istuimellaan oli kuin epäjumalankuva, jota kolmesataa miljoonaa ihmistä kaikkialla maailmassa palvoo. On kuin ihmiset näkisivät hänen päänsä ympärillä säihkyvän sädekehän, ja tämän edessä he lankeavat maahan sen kaikkivallan sokaisemina, jonka ulkonaisina merkkeinä ovat ristikkäin asetetut avaimet ja jonka nojalla paavi nauttii rajatonta arvovaltaa tässä maailmassa ja suo ikuisen autuuden tulevassa elämässä.»

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kaarlo Arffman: Kristinuskon historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
  • Everyman's encyclopedia volume 9, s. 584. J M Dent & Sons Ltd, 1978. ISBN 0-460-04021-9 (englanniksi)
  • Jussi Hanska: Kristuksen sijaiset maan päällä?. (Paaviuden historiaa apostoli Paavalista Johannes Paavali toiseen) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Vammala 2005. ISBN 951-746-719-2
  • Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2
  • Kuka teki mitä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4

Verkko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Everyman's encyclopedia volume 9, 1978: 584.
  2. ↑ a b c d e f g h Vatikaanin sivusto Pius IX:stä vatican.va. Viitattu 17.5.2007. (englanniksi)
  3. ↑ Hanska 2005: 323.
  4. ↑ Luettelo paaveista catholic.fi. Viitattu 30.5.2007.
  5. ↑ Luettelo lähivuosien merkittävistä tapahtumista katolisen kirkon kannalta katkirkko.net. Arkistoitu 28.9.2007. Viitattu 17.5.2007.
  6. ↑ a b Heininen s. 103
  7. ↑ a b c Heininen s. 100
  8. ↑ Heininen s. 99
  9. ↑ Heininen s. 101 ja 102
  10. ↑ a b c d Katolisen ensyklopedian artikkeli aiheesta newadvent.org. Viitattu 7.6.2014. (englanniksi)
  11. ↑ a b c d Heininen s. 104
  12. ↑ Heininen s. 106
  13. ↑ Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen julistus paavin erehtymättömyydestä, suomentanut Martti Voutilainen
  14. ↑ Katolisen ensyklopedian artikkeli Vatikaanin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta newadvent.org. Viitattu 17.5.2007. (englanniksi)
  15. ↑ a b Heininen s. 109
  16. ↑ Kuka teki mitä 1986: 203.
  17. ↑ Heininen s. 115
  18. ↑ Heininen 2004: 94.
  19. ↑ Heininen 2004: 108.
  20. ↑ Heininen 2004: 109.
  21. ↑ Heininen 2004: 103, 105.
  22. ↑ a b Heininen 2004: 105, 106.
  23. ↑ Teologit ja kirkkohistorioitsijat eivät ole yksimielisiä siitä, mitkä kaikki paavien julistuksista on annettu ex cathedra. On kuitenkin yleisesti hyväksyttyä, että paavi Pius IX:n vuonna 1854 julistama dogmi Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä ja paavi Pius XII:n vuonna 1950 julistama dogmi Neitsyt Marian ottamisesta taivaaseen olivat erehtymättömiä lausuntoja. Monet pitävät paavin erehtymättömyyden tapauksina esimerkiksi aiempia kristologisia lausuntoja, itse vuoden 1870 dogmaattista määrittelyä erehtymättömyydestä, paavi Leo XIII:n julistusta anglikaanisen kirkkokunnan pappisvihkimyksen mitättömyydestä vuodelta 1896 ja paavi Johannes Paavali II:n julistusta naispappeuden mahdottomuudesta vuodelta 1994
  24. ↑ Arffman 2004: 198.
  25. ↑ Ineffabilis Deus -julistuksen teksti, jossa Pius IX julisti dogmin Neitsyt Marian perisynnittömästä sikiämisestä newadvent.org. Viitattu 17.5.2007. (englanniksi)
  26. ↑ a b Heininen 2004: 105.
  27. ↑ Heininen 2004: 99. Sitaatti August Ramsayn kirjoituksesta Pius IX:stä.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pius IX.
Edeltäjä:
Gregorius XVI 		Paavi Seuraaja:
Leo XIII
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pius_IX&oldid=22482367”