Tämä on suositeltu artikkeli.

Paavali VI

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Paavali VI
Henkilötiedot
Koko nimi Giovanni Battista Enrico Antonio Maria Montini
Syntynyt26. syyskuuta 1897
Sarezzo, Italia
Kuollut6. elokuuta 1978 (80 vuotta)
Castel Gandolfo, Italia
ArvonimiHänen pyhyytensä
Paavi
Paavius alkoi 21. kesäkuuta 1963
Paavius päättyi 6. elokuuta 1978
Edeltäjä Pyhä Johannes XXIII
Seuraaja Johannes Paavali I
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Montini pappisvihkimyksessään vuonna 1920.
Vatikaanin toinen kirkolliskokous.

Pyhä Paavali VI, oikealta nimeltään Giovanni Battista Enrico Antonio Maria Montini, (26. syyskuuta 1897 Sarezzo – 6. elokuuta 1978 Castel Gandolfo) toimi paavina vuodesta 1963 kuolemaansa saakka 1978.

Paavali VI oli Vatikaanin Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun virallisen, mutta perimätietoon perustuvan paaviluettelon mukaan 262. paavi.[1] Paavina ollessaan hän muun muassa saattoi edeltäjänsä Johannes XXIII:n aloittaman Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen päätökseen.

Paavali VI:n vuonna 1968 julkaisema kiertokirje Humanae vitae oli merkittävä kannanotto perhesuunnitteluun, ehkäisyyn ja aborttiin, jotka paavi tuomitsi vastoin neuvonantajiensa enemmistön mielipidettä. Kiertokirje aiheutti enemmän kuohuntaa kuin yksikään muu Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen julkaistu paavillinen kiertokirje.[2]

Paavali VI teki sinänsä pienen mutta merkityksellisen uudistuksen käytäntöihin: kruunauksen jälkeen häntä ei enää kuljetettu kantotuolissa paikasta toiseen kuten monia edeltäjiään vaan hän lyhennytti valkoisen kaapunsa maahan ulottuvasta nilkkapituiseksi ja vaihtoi kirjaillut pehmeät tohvelit tukeviin kävelykenkiin. Hänellä oli terveet jalat ja hän halusi kävellä paikasta toiseen ripeässä tahdissa. Tämä uudistus jäikin pysyväksi.

Paavi Johannes Paavali II julisti Paavali VI:n 11. toukokuuta 1993 Jumalan palvelijaksi,[3] mikä on katolisessa kirkossa ensimmäinen askel mahdollista pyhimykseksi julistamista varten. Hänet julistettiin pyhimykseksi 14. lokakuuta 2018 yhdessä Óscar Romeron kanssa.[4]

Elämä ennen paaviutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Montini syntyi varakkaaseen asianajajan ja toimittajan perheeseen vuonna 1897.[5] Hän kävi seminaarin, minkä jälkeen hänet vihittiin papiksi vuonna 1920.[5] Tämän jälkeen Montini jatkoi Roomassa teologian ja kirkko-oikeuden opiskelemista. Hän liittyi valtiosihteeristöön vuonna 1922 toimien samalla katolisessa yliopistotyössä ja opettaen paavillisessa diplomaattiakatemiassa.[5] Montinista tuli virkailija Pyhän istuimen Puolan-lähetystöön 1923, mutta hän palasi seuraavana vuonna kuurian palvelukseen.[5]

Vuonna 1937 hänestä tuli assistentti Eugenio Pacellille, joka tuolloin toimi vielä kardinaalivaltiosihteerinä.[5] Kun Pacellista tuli myöhemmin paavi, jatkoi Montini hänen avustajanaan.[5] Toisen maailmansodan aikana Montini osallistui aktiivisesti siviiliväestön ja pakolaisten avustustyössä.[5] Hän oli uskollinen paaville, vaikkei ollutkaan tämän kanssa samaa mieltä kaikissa asioissa.[6]

Kardinaali Montinin vaakuna.

Kun Pius XII:n arveltiin vuonna 1954 olevan kuolemansairas, kardinaalit pelkäsivät, että paavinvaihdos nostaisi Montinin kardinaalivaltiosihteeriksi,[6] tämä kun oli aikaisemmin yrittänyt saada kuurian vaikutusvaltaisissa ja vanhoillisissa kardinaaleissa pahennusta herättäneen Graham Greenen kirjoittamaan Vatikaanin sanomalehteen.[6] Hänet saatiinkin syrjään, sillä paavi Pius XII nimitti Montinin Milanon arkkipiispaksi marraskuussa 1954 mutta ei nimittänyt tätä samalla kardinaaliksi. Tällä tavalla Montini saatiin siirretyksi pois kuurian palveluksesta, eikä hänen olisi ilman kardinaalin arvoa todellisia mahdollisuuksia saada tärkeitä virkoja tulevaisuudessa. Montinilla ei ollut minkäänlaista kokemusta hiippakuntahallinnosta eikä seurakuntatyöstä, mutta hän osoittautui mitä oivallisimmaksi hiippakunnan paimeneksi.[6] Montini myös matkusteli monissa maissa ja solmi erityisesti yhteyksiä anglikaanisiin kirkonjohtajiin.[6]

Kun Johannes XXIII nimitti heti paaviksi tultuaan 23 kardinaalia, ensimmäisenä heidän joukossaan oli Montini.[6] Montinilla oli huomattava osa Vatikaanin toisen ekumeenisen konsiilin valmisteluissa, joihin hän laati työjärjestyksen.[6] Montini myös kuului konsiilin ensimmäisen istuntokauden epäviralliseen, uudistuksia tavoitelleeseen johtoryhmään.[6]

Paavi Johannes XXIII itse toivoi avoimesti Montinia seuraajakseen paavinistuimelle.[6] Vielä kuolinvuoteellaankin paavi ilmoitti "olevansa sitä mieltä, että Montini tulee olemaan hänen seuraajansa".[6] Paavi Johannes XXIII kuoli 3. kesäkuuta 1963, minkä jälkeen kardinaalit kokoontuivat konklaaviin valitsemaan hänelle seuraajaa.

Valinta paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vuoden 1963 konklaavi
Paavali VI:n paavillinen vaakuna.

Pääehdokkaina vuoden 1963 konklaavissa olivat vanhoillisten ehdokas Ildebrandi Antoniutti sekä uudistusmielisten Giacomo Lercaro ja Giovanni Battista Montini. Ehdokkaista Montinilla olisi voinut olla hyvät mahdollisuudet voittaa jo vuoden 1958 konklaavi, mutta silloin häntä ei oltu vielä nimitetty kardinaaliksi, eikä hän siten ollut sovelias paaviehdokas.[7] Autuaan Johannes XXIII:n nimitettyä Montinin kardinaaliksi oli tällä nyt realistinen mahdollisuus nousta paaviksi.

Kuten useimmista muistakaan konklaaveista, ei vuoden 1963 konklaavin kulusta ole kovin tarkkoja tietoja. Konklaavi pidettiin tavalliseen tapaan Sikstuksen kappelissa, eivätkä ulkopuoliset päässeet seuraamaan salaista äänestystä.

Äänestyksen ensimmäisillä kierroksilla uudistusmielisten kardinaalien äänet jakautuivat Giacomo Lercaron ja Giovanni Battista Montinin kesken.[8] Kolmannessa äänestyksessä Lercaron kannattajat siirtyivät tukemaan Montinia, mutta tämän saama kannatus ei vielä saavuttanut tarvittavaa kahden kolmanneksen enemmistöä.[8] Vaikutti siltä, että konklaavi saattaisi lukkiutua, elleivät joko konservatiivit tai uudistusmieliset antaisi periksi ja suostuisi toista näkökantaa edustavaan paaviin.[8] Kuudennella äänestyskerralla konservatiivit suostuivat kannattamaan Montinia, ja tämä valittiin seuraavaksi paaviksi.[8]

Uusi paavi vielä kruunautti itsensä perinteisellä kolmikerroksisella paavin tiaralla, mutta tämän jälkeen tiaara myytiin, ja rahat jaettiin köyhille.[8] Luopuessaan paavinkruunuksikin kutsutusta tiaarasta Paavali VI osoitti, ettei paaviutta pitäisi ensisijaisesti arvioida etuoikeuksien ja vallan käsitteillä.[9] Ele ei merkinnyt paavin luopumista hengellisestä vallasta, mutta sillä hän näytti, että paavinviran tuoma hengellinen valta on käsitettävä kirkon palveluna eikä paavin etuoikeutena.[9]

Tilanne Paavali VI:n noustessa paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavali VI nousi paaviksi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen ollessa vielä kesken. Hänen edeltäjänsä Johannes XXIII oli aloittanut kansainvälisen kirkolliskokouksen valmistelut sekä avannut kirkolliskokouksen ja johtanut sitä sen ensimmäisen istuntokauden ajan. Vatikaanin toiselta kirkolliskokoukselta odotettiin uudistuksia vanhanaikaisena pidettyyn katoliseen kirkkoon, ja Johannes XXIII:n seuraajan oletettiin jatkavan tätä uudistustyötä.

Paavina vuosina 1963–1978

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vatikaanin toinen kirkolliskokous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavali VI:n paavillinen tiaarakruunu.

Ensimmäiseksi Paavali VI ilmoitti tärkeimmäksi tehtäväkseen konsiilin jatkamisen.[8] Konsiilin toinen istunto pidettiinkin 29. syyskuuta 1963.[8] 28. lokakuuta 1965 paavi julkaisi ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksen, jonka mukaan juutalaisia ei tule pitää kollektiivisesti syyllisinä Kristuksen surmaamiseen.[10] Tämä oli ollut yksi niistä argumenteista, millä kansallissosialistit olivat perustelleet antisemitististä toimintaansa.

Paavali VI piti ohjakset käsissään tiukemmin kuin edeltäjänsä Johannes XXIII, joka oli antanut kirkolliskokouksen työskennellä melko itsenäisesti. Hän pyrki hyväksyttämään konsiilin asiakirjat mahdollisimman suurella enemmistöllä, jolloin myönnytyksiä oli tehtävä konservatiiviselle vähemmistölle.[11]

Uuden paavin osa ei ollut helppo, sillä kirkolliskokouksessa uudistusta (aggiornamento) vaativat saivat äänensä kuuluviin, mitä vanhoilliset säikähtivät. Konsiilin uudistukset olivat liikaa vanhoillisille, mutta riittämättömiä radikaaleille uudistajille.[11] Paavi ei antanut tukeaan jyrkimmille uudistajille eikä myöskään konservatiiveille, vaan pyrki pääsemään kompromissiratkaisuihin. Paavali VI:n onnistuikin saada hyväksytyksi kokouksen asiakirjat suurilla enemmistöillä, koska vain kolmessa äänestyksessä yli 50 henkilöä vastusti asiakirjan hyväksymistä.[12] Paavali VI sai sekä uudistusmielisimpien että konservatiivisimpien tahojen vihat niskaansa, mutta onnistui pitämään kirkon ohjaksissa konsiilin jälkeisessä sekasortoisessa tilanteessa.[11]

Paavali VI toteutti useita konsiilin päätöksiä, kuten jumalanpalveluksen uudistamisen. Lisäksi hänen aloitteestaan vahvistettiin kirkkoa koskevassa asiakirjassa paavin ylin opetusvalta. Paavali VI myös veti konsiilin asialistalta kysymyksen pappien selibaatista kiertokirjeessään 1967 ja lupasi myöhemmin palata asiaan. Vaikka useita pappeja oli eronnut virastaan ja avioitunut, pysyi ensylika perinteisellä kannallaan. Tämä ei lopettanut kritiikkiä, vaan päinvastoin lisäsi sitä.

Suhteet ortodoksiseen kirkkoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavali VI:n pontifikaatin eli paavinkauden aikana katolisen kirkon suhteet ortodoksiseen kirkkoon paranivat huomattavasti. Tilanne suhteiden lämpenemiselle oli otollinen, sillä vallassa oli samanaikaisesti kirkkojen lähempää yhtenäisyyttä kannattava paavi Paavali VI[13] ja kristikunnan ykseyttä toivova ortodoksisen kirkon patriarkka Athenagoras I.[14]

1960-luvulla tapahtui useita katolisen ja ortodoksisen kirkon välien lämpenemisen kannalta tärkeitä tapahtumia. Esimerkiksi paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I tapasivat toisensa Jerusalemissa vuonna 1964.[15] Lisäksi vuosina 1963 ja 1964 pidettiin Rodoksen saarella kaksi yleisortodoksillista konferenssia, joissa käsiteltiin ensisijaisesti ortodoksisen kirkon suhteita katoliseen kirkkoon.[14] Lisäksi samanaikaisesti käynnissä oli katolisen kirkon osalta uudistava Vatikaanin toinen kirkolliskokous, jonka jotkin päätökset helpottivat vuoropuhelua muiden kirkkojen kanssa.

Tärkeä hetki ortodoksisen ja katolisen kirkon välillä koettiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen, jolloin ortodoksisen ja katolisen kirkon johtajat kumosivat vuonna 1054 annetun molemminpuolisen kirkonkirouksen.[14] Tästä merkittävästä muutoksesta huolimatta katolilaiset ja ortodoksiset teologit alkoivat keskustella oppien erilaisuudesta ja paavin asemasta vasta 1980-luvun alussa.[14]

Tapaaminen Gromykon kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi Paavali VI ja Neuvostoliiton ulkoministeri Gromyko tapasivat toisensa Vatikaanissa 27. huhtikuuta 1966 ja vaihtoivat mielipiteitä yleismaailmallisista ongelmista sydämellisesti mutta lyhyesti. Se oli ensimmäinen huipputason tapaaminen vihamielisissä väleissä olleiden Vatikaanin ja Kremlin välillä.[16]

Kanta perhesuunnitteluun ja ehkäisyyn

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavi veti konsiilin käsittelystä asian, jossa päätettiin kirkon kantaa perhesuunnitteluun ja ehkäisyyn. Edellinen paavi oli jo antanut sen valmistelun tutkijaryhmälleen, jonka mukaan perhesuunnittelu sallittaisiin ja ehkäisy jätettäisiin puolisoiden oman harkinnan varaan. Näin myös tapahtui, sillä maaliskuussa 1967 julkaistussa kiertokirjeessään "Populorum Progressio" Paavali VI varovasti hyväksyi viranomaisten toimet väestönkasvun säätelemiseksi "edellyttäen, että ne ovat sopusoinnussa moraalilain kanssa" ja samoin vanhempien oman vastuun lapsimääräänsä nähden kirjoittaen: "Vanhempien asia on myös asian täysin tuntien päättää lastensa lukumäärästä ottaen huomioon velvollisuutensa Jumalaa, itseään, jo maailmaan saattamiaan lapsia ja sitä yhteisöä kohtaan, johon he kuuluvat."[17] Paavali VI julkaisi vuonna 1968 kiertokirjeen Humane vitae, jossa vahvistettiin aikaisempi kanta, että "sellainen aviollinen yhteys, joka ei tapahdu suvunjatkamistarkoituksessa, on luonnonlain vastainen ja epäsiveellinen".

Paavali VI otti perhesuunnitteluun kehitysmaissa olevia neuvonantajiaan tiukemman kannan.[18] Ehkäisyvälineiden käytön lisäksi Paavali VI tuomitsi myös abortin.[18] Paavin asettamien katolisen kirkon ihanteiden poikkeavuuden tavallisen kansan käyttäytymisestä on katsottu heikentäneen katolisen kirkon arvovaltaa sekä myös aiheuttaneen ihmisten vieraantumista kirkosta.[18]

Paavillinen kiertokirje Humanae vitae aiheutti suuremman kuohunnan kuin yksikään toinen kiertokirja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen.[19] Kiertokirjeessään Paavali VI kielsi kaikki menetelmät syntyvyyden säännöstelemiseksi keinotekoisesti.[19] Paavi torjuu kiertokirjeessä jokaisen toimen, "joka joko ennen aviollista yhtymistä, sen aikana tai sen johtaessa luonnollisiin seurauksiinsa pyrkii estämään elämän syntymisen, joko siihen tavoitteena pyrkien tai sitä välikappaleena johonkin muuhun käyttäen."[19]

Kiistoja kirkossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanha latinan kielellä pidetty messu. Vatikaanin toinen kirkolliskokous uudisti messua sallimalla sen järjestämisen kansankielellä, mikä herätti kiistoja kirkon sisällä.

Paavali VI:n pontifikaatin aikana katolinen kirkko oli murrosvaiheessa.[19] Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli tehnyt päätöksiä kirkon uudistamisesta, mutta päätöksien saattaminen voimaan kesti aikaa. Paikoin uudistukset pyrittiin saattamaan voimaan varsin nopeasti.

Katolisen kirkolla oli sisäisiäkin ongelmia. Esimerkkinä kirkon sisällä tapahtuvasta kuohunnasta voidaan pitää Alankomaiden katolista kirkkoa, joka vielä 1950-luvulle tultaessa oli pysynyt selkeästi uskollisena Roomassa olevalle kirkkojohdolle.[19] Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen Alankomaissa tapahtui kuitenkin kehitystä, jonka seurauksena julkaistiin Hollantilainen katekismus. Kyseiseen kirjaan oli liitetty muun muassa raamatuntutkimuksen tuloksia ja muuta uudempaa teologiaa.[19] Lisäksi Alankomaiden katolisessa kirkossa kirkkojen yhtenäisyyteen ja jumalanpalvelukseen liittyvissä käytännöissä ei enää noudatettu täysin katolisen kirkon virallista linjaa.[19]

Katolisessa kirkossa heräsi myös kysymys seurakuntapappien selibaattisäännöstä, jonka käsittelyn Paavali VI oli vetänyt pois Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asialistalta. Läntisessä ja keskisessä Euroopassa kärsittiin pulaa papeista, ja pappiskokelaiden määrä oli selvässä laskussa.[19] Syynä oli katolisen kirkon selibaattisääntö, joka ei houkuttanut monia nuoria liittymään kirkon palvelukseen.[20]

Katolisen kirkon sisällä kiisteltiin lisäksi kirkolliskokouksen uudistamasta jumalanpalvelusjärjestyksestä.[19] Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen perustettiin erilaisia vanhaa latinankielistä messua puoltavia ryhmiä. Näiden ryhmien mukaan messujen pitäminen kansankielellä "protestantisoi" katolista kirkkoa.[19] Tavallisienkin seurakuntalaisten joukossa muutokset saivat aikaan epävarmuutta, vaikkakin jotkin seurakunnat ottivat innolla vastaan uuden käytännön.[19]

Viimeiset vuodet ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavali VI:n ruumis.
Paavali VI:n hauta.

Paavin viimeisiä vuosia varjostivat hänen ystävänsä entisen pääministerin Aldo Moron toukokuussa 1978 tapahtunut kidnappaus ja murha, jonka takana oli Punaiset prikaatit. Moron hautajaisissa Paavali VI esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa.

Paavi Paavali VI kuoli 6. elokuuta 1978 kolme tuntia illalla saamansa sydänkohtauksen jälkeen. Paavi itse esitti pyynnön, jonka mukaan hänen hautajaistensa tuli olla yksinkertaiset, eikä hänen haudalleen tullut joidenkin muiden paavien tavoin asettaa monumenttia.[21] Paavali VI:n kuolinpaikka oli Castel Gandolfo, jossa sijaitsee paavin kesäpalatsi.

Paavin matkat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maat, joissa paavi vieraili merkittynä keltaisella.

Paavali VI vieraili viidessä maanosassa ja oli siihen mennessä eniten matkustanut paavi kautta aikain saaden lisänimen "pyhiinvaeltajapaavi". Paavali VI kuuluu nykyäänkin eniten matkoja tehneiden paavien joukkoon, ja hän olikin ensimmäinen kaikilla viidellä mantereella vieraillut paavi.[21]

Paavali VI vieraili pontifikaattinsa aikana muun muassa Israelissa, Intiassa, Italiassa, Yhdysvalloissa, Portugalissa, Turkissa, Kolumbiassa, Sveitsissä, Ugandassa, Pakistanissa, Filippineillä ja Australiassa.[22] Matkojensa aikana paavi osallistui useisiin erilaisiin kokouksiin ja tapahtumiin, esimerkiksi kansalliseen eukaristiaa käsittelevään konferenssiin Italiassa.[23] Lisäksi paavi tapasi matkoillaan useita valtionpäämiehiä.

Paavali VI jatkoi edeltäjiensä tavoin avaraa linjaa. Hän teki matkoja kaikkiin maanosiin ja osallistui YK:n yleiskokouksiin. Vuonna 1965 hän yhdessä Konstantinopolin patriarkka Athenagoran kanssa kumosi vuonna 1054 langetetut molemminpuoliset pannajulistukset.

Vuonna 1970 paavi yritettiin murhata Manilan kansainvälisellä lentokentällä, Filippiineillä.[24] Epäonnistunut murhaaja oli bolivialainen surrealistinen taidemaalari Benjamín Mendoza y Amor Flores, joka yritti puukottaa paavia.

Paavali VI:n perintö paavinistuimelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavali VI:tä kiittävä laatta argentiinalaisessa katedraalissa.

Paavali VI itse ilmoitti heti paaviksi tultuaan tärkeimmän tehtävänsä olevan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen saattaminen loppuun.[25] Lisäksi ensimmäisessä puheessaan paavina Paavali VI vakuutti Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jatkavan Johannes XXIII:n aloittamaa työtä kirkon uudistamiseksi. Tässä tavoitteessa Paavali VI onnistui, sillä hän saattoi kirkolliskokouksen loppuun neljän istuntokauden jälkeen. Paavali VI:n tapa pyrkiä hyväksymään kaikki kirkolliskokouksen asiakirjat mahdollisimman suuren enemmistön turvin aikaansai sen, että ainoastaan kolmea kirkolliskokouksen hyväksymää asiakirjaa vastusti lopullisessa äänestyksessä yli viisikymmentä henkilöä.[26]

Paavali VI:n paavillisista opetuksista kiertokirje Humanae vitae muodostui erityisen tärkeäksi. Ehkäisyn, perhesuunnittelun ja abortin kieltäminen vastoin paavin neuvonantajien suosituksia herätti paljon keskustelua ja kiistaa, eikä tämä kiista ole vieläkään laantunut.[27] Esimerkiksi edesmennyt paavi Johannes Paavali II teroitti vuonna 1980 Paavali VI:n kiertokirjeen kieltoa perhesuunnittelusta ja syntyvyyden säännöstelemisestä keinotekoisin tavoin.[27]

Jo paaviksi tullessaan Paavali VI vetosi kristillisiin kirkkoihin keskinäisen anteeksiannon saavuttamiseksi:[28]

»Sikäli, kun meissä on jotain syytä tähän eroon, pyydämme Jumalalta nöyrästi anteeksiantoa, ja pyydämme anteeksi myös veljiltä, jos he tuntevat kärsineensä meiltä vääryyttä. Mitä meihin tulee, olemme valmiit antamaan anteeksi katoliselle kirkolle aiheutetut vääryydet ja unohtamaan sen tuskan, joka on sitä vaivannut pitkällisten kiistojen ja erojen vuoksi»

Pitäessään ensimmäistä puhettaan paavina Paavali VI myös lausui sydämellisen tervehdyksen muiden kuin katolisen kirkon delegaateille. Hänen pontifikaattinsa aikana katolisen kirkon suhteet muihin kristillisiin kirkkoihin lämpenivät. Paavi esimerkiksi tapasi useita kertoja ortodoksiseen kirkkoon kuuluvan Konstantinopolin patriarkan. Samoin paavi muun muassa vieraili pontifikaattinsa aikana Kirkkojen maailmanneuvoston päämajassa sekä osallistui tapaamiseen Canterburyn arkkipiispan kanssa.[29]

Paavali VI myös jatkoi joidenkin edeltäjiensä ja varsinkin Johannes XXIII:n tapaan paaviuden lähentymistä modernin maailman kanssa. Hän esimerkiksi poisti käytöstä vuonna 1910 Pius X:n ollessa paavina käyttöönotetun antimodernistivalan.[30] Vala vaati ylempiin pappisvirkoihin pyrkijöitä muun muassa vannomaan, että he hyväksyvät kaikki katolisen kirkon opetusviran eli paavin säätämät asiat, että kirkko on Pietarin ja hänen seuraajiensa varaan rakennettu ja että Jumalan olemassaolo voidaan varmasti tuntea ja myös todistaa.[30]

Kritiikkiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johtaessaan katolista kirkkoa läpi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen, Paavali VI sai osakseen myös kritiikkiä erilaisilta ryhmiltä. Esimerkiksi hänen suhtautumisensa radikaaleimpiin uudistajiin ja vanhoillisimpiin konservatiiveihin aiheutti sen, että hän ei ollut kovin pidetty kummallakaan taholla.

Paavali VI:n päätös vetää seurakuntapappien selibaattivaatimuksen käsittely pois kirkolliskokouksen asialistalta ja puolustaa selibaattisääntöä kiertokirjeessä Sacerdotalis caelibatus[31] ei myöskään ollut kaikkien mieleen. Seurakuntapappien selibaattisäännön oikeutusta teologisin perustein epäiltiinkin useilla tahoilla, sillä yksikään periaatteellinen teologinen syy ei puolusta sitä.[32]

Myös Humanae vitae -kiertokirje herätti vastustusta. Kritiikki kiertokirjettä kohtaan jakaantui pääosin kahteen erilaiseen näkökohtaan: kiistaan kirkollisesta sukupuolimoraalista ja kiistaan paavin auktoriteetin käytöstä kiistassa.[27] Essenissä järjestetyillä katolisilla kirkkopäivillä vuonna 1968 käsiteltiin muun muassa paavin auktoriteetinkäyttöä. Kirkkopäivillä selvisi, että seurakunnan jäsenet vastustivat paavin auktoriteetinkäyttöä, jossa tavallisia uskovaisia ei kuunneltu.[19] Huomattavaa on kuitenkin se, ettei itse paaviutta tai paavin opetusvirkaa kirkossa kyseenalaistettu.[19]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Paavien luettelo catholic.fi. Viitattu 30. toukokuuta 2007. Suomi
  2. ↑ Arffman s. 214
  3. ↑ Joseph Shetler: Modern popes (1800 to present) ghg.net. Arkistoitu 6.10.2007. Viitattu 11. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  4. ↑ Paavi Franciscus julisti pyhimykseksi uudistajapaavin ja salamurhatun Salvadorin arkkipiispan (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ a b c d e f g Heininen s. 157
  6. ↑ a b c d e f g h i j Heininen s. 158
  7. ↑ Heininen s. 149
  8. ↑ a b c d e f g Heininen s. 159
  9. ↑ a b Paavi s. 7
  10. ↑ MMM 1967 s.14
  11. ↑ a b c Heininen s. 160
  12. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 210
  13. ↑ Heininen s. 159 ja 160
  14. ↑ a b c d Krisinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 209
  15. ↑ Pilgrimage to the Holy Land, 1964 vatican.va. Viitattu 12. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  16. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 38. Otava, 1966.
  17. ↑ Populorum progressio, kpl 32
  18. ↑ a b c Arffman s. 133
  19. ↑ a b c d e f g h i j k l m Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 214
  20. ↑ Kristikunnan historia s. 133
  21. ↑ a b POPE PAUL VI 1963–1978 (Paavali VI:n elämäkerta Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 10. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  22. ↑ Paul VI – Travels vatican.va. Viitattu 11. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  23. ↑ National Eucharistic Congress of Italy Pisa 1965 vatican.va. Viitattu 11. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  24. ↑ Apostle Endangered (Arkistoitu – Internet Archive)". Time, 7. joulukuuta 1970. Viitattu 10. kesäkuuta 2007
  25. ↑ Heininen s. 159
  26. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 110
  27. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 215
  28. ↑ Heininen s. 160
  29. ↑ Heininen s. 162
  30. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 174 ja 175
  31. ↑ Paavali VI: SACERDOTALIS CAELIBATUS ENCYCLICAL OF POPE PAUL VI ON THE CELIBACY OF THE PRIEST (Sacerdotalis caelibatus -kiertokirjeen teksti Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 11. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  32. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 214 ja 215

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Edeltäjä:
Johannes XXIII 		Paavi Seuraaja:
Johannes Paavali I
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavali_VI&oldid=22851160”