Tämä on hyvä artikkeli.

Hyökkäys Pearl Harboriin

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pearl Harborin taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hyökkäys Pearl Harboriin
Osa toisen maailmansodan Tyynenmeren sotaa
Pearl Harbor hyökkäyksen alkuvaiheessa kuvattuna japanilaisesta lentokoneesta.
Pearl Harbor hyökkäyksen alkuvaiheessa kuvattuna japanilaisesta lentokoneesta.
Päivämäärä:

7. joulukuuta 1941

Paikka:

Pearl Harbor, Havaiji
21°22′N, 157°57′W

Lopputulos:

Japanin voitto

Vaikutukset:

Yhdysvallat julisti sodan Japanille

Osapuolet

 Japanin keisarikunta

 Yhdysvallat

Komentajat

Chuichi Nagumo
Isoroku Yamamoto

Husband E. Kimmel
Walter Short

Vahvuudet

Tukialuslaivasto[1]
6 lentotukialusta
2 taistelulaivaa
2 raskasta risteilijää
1 kevyt risteilijä
9 hävittäjää
2 sukellusvenettä
8 tankkeria
432 lentokonetta[a]

Sukellusvenelaivasto[1]
28 sukellusvenettä
5 pienoissukellusvenettä

Pearl Harborin laivastotukikohdassa[2]
8 taistelulaivaa
2 raskasta risteilijää
6 kevyttä risteilijää
30 hävittäjää
4 sukellusvenettä
1 miinalaiva
6 miinanraivaajaa
111 muuta alusta[b]

Yhteensä: 168 laivaa ja pienempää alusta[2]

Tappiot

29 lentokonetta
5 pienoissukellusvenettä
1 sukellusvene
129 kuollutta

8 taistelulaivaa[1]
3 risteilijää[1]
2 hävittäjää[1]
1 miinalaiva[1]
1 maalilaiva[1]
useita lievästi vauriotuneita aluksia[3]

2 403 kuollutta[1]
1 178 haavoittunutta[1]

  1. ↑ Tukialusten koneista 29 puolusti laivastoa, 40 oli reservissä ja 353 osallistui hyökkäykseen.
  2. ↑ Sisältää myös pienet alukset, kuten moottoritorpedoveneet ja lautat, sekä huoltolaivat. Lukuun on laskettu vanhentuneet ja merikelvottomat alukset.

Hyökkäys Pearl Harboriin oli keisarillisen Japanin laivaston ilmavoimien isku Yhdysvaltain Tyynenmeren laivastoa vastaan Pearl Harborissa, Havaijin Oahun saarella sunnuntaiaamuna 7. joulukuuta 1941. Hyökkäys tapahtui ilman muodollista sodanjulistusta, eikä Yhdysvaltain Tyynenmeren laivasto ollut valmistautunut siihen. Lentotukialuksilta toimineiden japanilaisten lentokoneiden kaksi hyökkäysaaltoa aiheuttivat suurta tuhoa, ja Tyynenmeren laivasto menetti muun muassa kaikki kahdeksan taistelulaivaansa.

Japanin ja Yhdysvaltain välit olivat olleet kireät jo vuosia ennen Pearl Harborin hyökkäystä. Japani kävi valloitussotaa Kiinassa ja Indokiinassa, minkä seurauksena Yhdysvallat oli asettanut Japanin kauppasaartoon. Japanin talous oli riippuvainen meriteitse tuoduista raaka-aineista ja teollisuustuotteista, ja maan valuuttavarannot olivat hupenemassa. Japanilaiset päättivät lamauttaa Yhdysvaltain laivaston voimakkaalla yllätyshyökkäyksellä ja valloittaa Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren saaret ennen kuin liittoutuneilla oli aikaa organisoida tehokasta puolustusta tai suunnitella vastaiskua. Näin taattaisiin talouden kannalta välttämättömien raaka-aineiden saanti ja luotaisiin koko läntisen Tyynenmeren ympäröivä puolustusvyöhyke, jonka toivottiin hidastavan Yhdysvaltain vastahyökkäyksiä niin, että sota voisi lopulta päättyä Japanille edulliseen neuvottelurauhaan.

Hyökkäys Pearl Harboriin osoitti lentotukialusten ratkaisevan merkityksen nykyaikaisessa merisodankäynnissä. Operaatio oli logistisesti vaikea, mutta se onnistui huolellisen harjoittelun ja taitavasti toteutetun salauksen ansiosta. Yllätyshyökkäys herätti Yhdysvalloissa sekä järkytystä että raivoa. Japanin sotasuunnitelmista oli saatu useita ennakkovaroituksia, mutta niihin ei ollut reagoitu ja Japanin asevoimien kyvyt oli pahoin aliarvioitu. Hyökkäyksen jälkeisenä päivänä Yhdysvallat julisti sodan Japanille, ja presidentti Franklin D. Roosevelt piti kuuluisan puheen, jossa julisti joulukuun 7. olevan ”päivämäärä, joka jäisi elämään häpeässä”. Neljä päivää myöhemmin Japanin liittolaiset Saksa ja Italia julistivat sodan Yhdysvalloille.

Hyökkäystä seuranneina viikkoina Japanin valta laajeni koko läntiselle Tyynellemerelle. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin johti Japanin siirtomaaimperiumin kukistumiseen, sillä se veti Yhdysvallat mukaan toiseen maailmansotaan. Japanin sotatalous ei kyennyt kilpailemaan Yhdysvaltain teollisuusmahdin kanssa, ja sota päättyi liittoutuneiden voittoon.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin keisarikunta kohosi 1900-luvun alussa Itä-Aasian johtavaksi suurvallaksi.[4] Myös Yhdysvallat oli 1800-luvun lopulla laajentanut valtaansa Kaukoitään.[5] Etupiirien kohdatessa Japanin ja Yhdysvaltojen välillä ilmeni kilpavarustelua,[6] jota yritettiin Washingtonin laivastosopimuksella hillitä.[7] Epäluottamusta lisäsi amerikanjapanilaisten kohtaamaa rasismi.[8] Japanin laivasto oli ainoa voima, jolla oli sekä kyky että halu haastaa Yhdysvaltojen valta-asema Tyynellämerellä. Kumpikin teki ensimmäisen (1914–1918) ja toisen maailmansodan (1939–1945) välillä tarkkoja suunnitelmia koko Tyynenmeren alueelle ulottuvan sodan varalle.[9]

Japani laajeni 1930-luvulla aggressiivisesti ja valloitti Kiinalta laajoja alueita.[10] Yhdysvallat tuki Kiinaa taloudellisesti ja rajoitti kaupankäyntiä Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ei halunnut sotaa, mutta kannatti voimakasta diplomaattista ja taloudellista painostusta.[11] Vuonna 1940 Yhdysvallat päätti massiivisesta laivaston varusteluohjelmasta, jonka Japanissa uskottiin olevan Japania vastaan suunnatun.[12] Syyskuussa 1940 Saksa, Italia ja Japani solmivat Yhdysvaltoja vastaan suunnatun kolmen vallan sopimuksen. Puolustusliitolla painostettiin Yhdysvaltoja pysymään toisen maailmansodan ulkopuolella.[13] Kun Japani kesällä 1941 miehitti Ranskan Indokiinan, Yhdysvallat asetti Japanin kauppasaartoon ja jäädytti sen varat, mikä japanilaisten militaristien parissa herätti syvää katkeruutta.[3] Japanin sodanjohto arvioi öljyn loppuvan vuoden kuluessa, mikä olisi tarkoittanut sodankäyntikyvyn menettämistä.[14]

Japani oli erittäin riippuvainen ulkomaisesta pääomasta ja tuontitavaroista, erityisesti tehdastuotteista. Talous perustui raaka-aineiden tuontiin laivoilla. Sodan sytyttyä Euroopassa 1939 pääoman saatavuus huononi. Sota nosti myös laivaliikenteen kustannuksia. Lisäksi Japanin taloutta kuristi sota Kiinan kanssa. Japanin kauppatase oli ongelmallinen Aasian mantereen omistusten ja pääsaarten välisen kaupankäynnin sekä Kiinassa käydyn sodan vuoksi. Vuonna 1939 Japani kävi kaupastaan 75–80 prosenttia johtamansa talousalueen kanssa. Japani otti itselleen alueen kaupankäynnissä suuret voitot manipuloimalla vaihtokursseja, mutta näin kerätty pääoma oli arvotonta alueen ulkopuolisessa kaupassa. Japanilla ei ollut pääomaa, jolla se olisi voinut ostaa tarvittavia raaka-aineita ja teollisuustuotteita, joita se tarvitsi taloutensa kehittämiseksi. Japanin valuuttavaranto olisi loppunut keväällä 1942 ja sen ulkomaankauppa olisi tyrehtynyt.[15]

Japanilaiset olivat 1930-luvun lopulla kärsineet tappion Neuvostoliittoa vastaan käydyssä rajasodassa,[16] mutta Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon antoi mahdollisuuden laajoihin sotatoimiin Itä-Aasiassa vailla pelkoa puna-armeijan väliintulosta.[3] Huhtikuussa 1941 Japani solmi Neuvostoliiton kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen.[17] Marraskuussa Japani alkoi siirtää merkittäviä laivasto-osastoja itään.[3] Se suututti Yhdysvaltain ulkoministeri Cordell Hullin, joka vaati Japania vetäytymään Kiinasta ja Indokiinasta ja irtautumaan kolmen vallan sopimuksesta. Japanilaiset tulkitsivat tämän uhkavaatimukseksi ja päättivät ryhtyä sotaan nyt, kun kauppasaarto ei vielä ollut ehtinyt heikentää Japania.[11] Tuloksettomat neuvottelut jatkuivat kuitenkin aina sodan syttymiseen saakka.[3]

Osapuolet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japani

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japanilaisia hävittäjiä nousemassa ilmaan lentotukialus Shōkakun kannelta.

Sotaministeri Hideki Tojo ja amiraali Isoroku Yamamoto pitivät Yhdysvaltain vastaista sotaa vaarallisena uhkapelinä. Sen riskit katsottiin kuitenkin siedettävämmiksi kuin perääntymisestä aiheutuva arvovaltatappio. Yamamoto uskoi suuren yllätyshyökkäyksen olevan ainoa keino, jolla Japani voisi voittaa sodan.[18] Japanilaiset olivat saaneet yllätysiskusta kokemusta jo Port Arthurin taistelussa vuonna 1904.[19]

Saarivaltiona Japani oli altis merisaarrolle ja nälänhädälle.[9] Yllätyshyökkäyksen tavoitteena oli Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston lamauttaminen nopealla ja voimakkaalla iskulla, minkä jälkeen japanilaiset voisivat merkittävää vastarintaa kohtaamatta valloittaa Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren saaret.[3] Näin luotaisiin läntisen Tyynenmeren ja Etelä-Kiinan meren ympäröivä puolustusvyöhyke.[20] Indonesia oli erityisen tärkeä öljykenttiensä vuoksi ja Malaija tinakaivostensa ja kumiplantaasiensa tähden.[21] Yhdysvaltain laivasto oli Tyynenmeren ainoa voima, joka kykeni vakavasti uhkaamaan japanilaisten valloitussuunnitelmia,[22] mutta sen toimintaa vaikeutti Amerikan ja Aasian rannikoiden yli 10 000 kilometrin välimatka.[9] Japanilaiset toivoivat puolustusvyöhykkeen hidastavan vastahyökkäyksiä ja uuvuttavan Yhdysvallat niin, että se lopulta taipuisi neuvottelurauhaan.[23] Yllätyshyökkäys sai koodinimen ”itätuulta ja sadetta”.[1]

Hyökkäyskäsky annettiin 5. marraskuuta 1941, ja laivasto alkoi ryhmittyä Kuriileilla 16. marraskuuta. Toistaiseksi pidettiin kuitenkin yhä auki se vaihtoehto, että Yhdysvaltain kanssa käydyt neuvottelut saattaisivat johtaa tuloksiin ja operaatio peruttaisiin.[3] Japanilaiset olivat periaatteessa halukkaita diplomaattiseen ratkaisuun, mutta heillä ei ollut kiinnostusta suuriin myönnytyksiin.[11] Asevoimien ylipäällikkö keisari Hirohito vastusti sotaa, ei moraalisista syistä vaan tappion pelosta, mutta hän joutui taipumaan militaristien vaatimuksiin.[14] Myös Yamamotolla oli epäilyksensä: hän arvioi saavuttavansa suuria voittoja ensimmäisen puolen vuoden tai vuoden aikana, mutta sen jälkeiseen tulevaisuuteen hän suhtautui pessimistisesti.[18] Lyhyellä aikavälillä Japanilla oli erinomaiset edellytykset menestyä. Sillä oli kymmenen nykyaikaista lentotukialusta, kun Yhdysvalloilla niitä oli Tyynellämerellä vain kolme. Japanilaiset tukialusmiehistöt olivat kokeneempia ja paremmin koulutettuja, ja niiden käyttämä hävittäjälentokone Mitsubishi A6M Reisen (”Zero”) oli ylivoimainen muihin tukialuskonetyyppeihin verrattuna.[24]

Pearl Harborin hyökkäyssuunnitelman yksityiskohdista vastasi Minoru Genda, jonka esikuvana oli brittiläisiltä lentotukialuksilta toimineiden pommikoneiden hyökkäys Taranton satamaan ankkuroituja italialaisia aluksia vastaan marraskuussa 1940.[25] Vara-amiraali Chuichi Nagumon johtamaan laivastoon kuului 6 lentotukialusta, 2 taistelulaivaa, 3 risteilijää ja 11 hävittäjää sekä 360 lentokonetta.[3] Yllätyshyökkäyksen edellyttämiä torpedo- ja pommihyökkäyksiä harjoiteltiin perusteellisesti.[26] Hyökkäyksessä käytettiin Gendan suunnittelemia erityistorpedoja, jotka oli suunniteltu käytettäväksi matalassa vedessä.[19] 26. marraskuuta Nagumon laivasto seilasi noin 440 kilometriä Havaijista pohjoiseen ja valmistautui hyökkäykseen.[3] Japanin ja Havaijin välinen etäisyys oli niin pitkä, että alusten oli tankattava matkalla. Välitankkausta oli harjoiteltu ensimmäistä kertaa vain kolme viikkoa ennen sotaretkelle lähtöä.[24]

Operaatio pidettiin tiukasti salassa, ja hyökkäyslaivaston ulkopuolella vain noin sata Keisarillisen laivaston upseeria tiesi siitä.[27] Nagumo ylläpiti radiohiljaisuutta, eikä Yhdysvaltain tiedustelu kyennyt seuraamaan laivaston liikkeitä.[19] Vihollistiedustelun harhauttamiseksi monille merisotilaille annettiin lomaa Tokiossa ja linjalaiva Tatsutamaru teki paljon julkisuutta saaneen matkan Yhdysvaltoihin.[28]

Yhdysvallat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pearl Harbor koillisesta nähtynä lokakuussa 1941.

Tyynenmeren laivaston lähes sata alusta oli sijoitettu Pearl Harboriin Havaijille. Laivoista kahdeksan oli taistelulaivoja. Alueella oli myös suuria ilmavoimia.[3] Yhdysvallat ei kuitenkaan vielä vuonna 1941 ollut valmis sotaan Japania vastaan, mikä tiedostettiin maan korkeimmassa johdossa.[11]

Pearl Harborin tukikohtaa komensivat amiraali Husband E. Kimmel ja kenraaliluutnantti Walter C. Short. Loka–marraskuussa 1941 heitä toistuvasti kehotettiin varautumaan mahdolliseen hyökkäykseen. Kimmelin ja Shortin varotoimet eivät olleet tarkoituksenmukaisia, sillä he eivät uskoneet japanilaisten hyökkävään suoraan tukikohtaa vastaan. Short varautui sabotaasiin ja siirsi hävittäjälentokoneensa sisämaahan. Kimmel ei määrännyt tiedusteluretkiä luoteeseen, vaikka japanilaisten saattoi olettaa hyökkäävän juuri siitä suunnasta. Pearl Harborissa olleiden laivojen sallittiin ankkuroitua ja osa miehistöstä jopa päästettiin maihin viettämään vapaa-aikaa. Tutka-asemat asetettiin valmiuteen, mutta vain vaarallisimpana pidettynä aikana aamuneljän ja -seitsemän välillä, eikä niiden miehistöjä ollut koulutettu kunnolla. Washingtonissakaan ei marraskuun lopulla tai joulukuun alussa ryhdytty merkittäviin toimiin sodan varalta.[3]

Kimmelin toimintaa rajoitti hänen laivastonsa kaksijakoinen luonne. Se koostui hitaista taistelulaivoista ja niiden saattajista sekä nopeista lentotukialuksista.[29] Lentotukialukset eivät japanilaisten hyökätessä tosin edes olleet Pearl Harborissa. USS Lexington oli kuljettamassa lentokoneita Midwaylle ja USS Enterprise Wakensaarelle. Kolmas lentotukialus USS Saratoga oli San Diegossa noutamassa uusia lentokoneita.[3] Kimmeliä oli myös kielletty poistumasta Havaijin vesiltä, eikä hänen sallittu lähettää taistelulaivojaan San Pedroon tai San Diegoon, mikä olisi suuresti helpottanut Tyynenmeren laivaston öljyhuoltoa.[29]

Yhdysvalloissa tiedettiin japanilaisten suunnittelevan Siaminlahdelle kohdistuvaa sotaretkeä, ja heidän epäiltiin havittelevan Yhdistyneen kuningaskunnan ja Alankomaiden siirtomaaomistuksia. Japanin ei uskottu hyökkäävän samanaikaisesti sekä läntisellä että itäisellä Tyynellämerellä. Yhdysvaltalaiset sotatieteilijät olivat pohtineet Pearl Harboriin kohdistuvan hyökkäyksen mahdollisuutta, mutta sitä ei pidetty todennäköisenä, sillä avoin hyökkäys johtaisi Yhdysvaltain ja Japanin väliseen sotaan. Jos japanilaiset olisivat tyytyneet valloittamaan eurooppalaisille siirtomaavalloille kuuluvia alueita, Yhdysvallat ei ainakaan heti olisi liittynyt sotaan. Yhdysvaltalaiset kuitenkin aliarvioivat japanilaisten uhkarohkeuden ja sotilaallisen kyvykkyyden.[3]

Neuvostoliitto oli Richard Sorgen kautta saanut tiedustelutietoa siitä, että japanilaiset suunnittelivat yllätyshyökkäystä Tyynellämerellä. Josif Stalin ei varoittanut Yhdysvaltoja, vaikka se avusti Neuvostoliittoa sodassa Saksaa vastaan. Stalinin motiiveista on esitetty monia spekulaatioita.[30]

Taistelun kulku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäys alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japanilaiskoneiden lentoreitti:
  Ensimmäinen hyökkäysaalto.
  Toinen hyökkäysaalto.

Japanilaiset lentokoneet nousivat lentotukialusten kansilta 7. joulukuuta 1941 kello 6.05.[31] Hyökkäyksen ajankohdaksi oli valittu sunnuntaiaamu, koska yhdysvaltalaisten uskottiin olevan silloin kaikkein huonoimmin valmistautuneita.[3] Japanin lentotukialukset sijaitsivat noin 330 kilometriä Oahusta pohjoiseen. Huonosta säästä huolimatta ensimmäisen hyökkäysaallon lähes 200 lentokonetta nousivat ilmaan 15 minuutissa, ja vain kaksi konetta tuhoutui nousun aikana.[24] Puolentoista tunnin kuluttua ne saivat näkyviinsä Oahun saaren pohjoisrannan. Sää oli pilvinen mutta paranemaan päin.[32] Jo aamuyöstä Pearl Harboriin oli lähetetty pienoissukellusveneitä, mutta niiden ohjaaminen oli miehistöille vaikeaa, eivätkä ne saaneet paljoakaan aikaiseksi.[33]

Samana aamuna Yhdysvaltain tiedustelu kaappasi japanilaisen viestin, josta ilmeni hyökkäyksen olevan alkamaisillaan. Salakielen purkamiseen meni useita tunteja, ja kun se lopulta saatiin käännetyksi, yleisesikunnan päällikkö kenraali George C. Marshall sattui olemaan ratsastamassa. Kun viesti useiden viivästyksien jälkeen saatiin kenraalikunnan tietoon, ei laivaston esikunnan päällikkö amiraali Harold Stark pitänyt erillistä varoitusta tarpeellisena,[3] sillä Kimmelille oli jo kymmenen päivää aiemmin kerrottu sodan alkavan pian.[30] Tiedustelun kaappaamista viesteistä ei myöskään ilmennyt, että japanilaiset aikoivat hyökätä nimenomaan Pearl Harboriin.[34] Marshall päätti silti lähettää varoituksen, mutta hän ei turvallisuussyistä käyttänyt puhelinta vaan lähetti sähkeen, joka inhimillisten viivytysten vuoksi saavutti Havaijin vasta hyökkäyksen alettua.[3]

Myös Pearl Harborissa havaittiin sunnuntaiaamuna epäilyttävää toimintaa, kun miinanraivaaja USS Condorin miehistö havaitsi japanilaisen sukellusveneen. Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin hävittäjä USS Ward ilmoitti taistelleensa Pearl Harborin lähettyvillä liikkunutta sukellusvenettä vastaan, mutta Kimmel ei reagoinut heti vaan yritti ensin saada varmistuksen siitä, että alueella tosiaan liikkui vihamielisiä aluksia. Tutka-aseman miehistöön kuulunut sotamies George Elliott harjoitteli virallisen valmiusajan jälkeen ja havaitsi suuren määrän lentokoneita, mutta hänen esimiehensä uskoivat niiden olevan omia B-17-pommikoneita, joita odotettiin saapuvaksi mantereelta.[3] Vaikka varoitusmerkkeihin olisikin reagoitu välittömästi, hyökkäyksen torjumiseksi ei enää tässä vaiheessa olisi voinut tehdä paljoakaan.[24]

Hyökkäys Pearl Harboriin tapahtui ilman muodollista sodanjulistusta. Yamamoton aikomuksena oli ajoittaa hyökkäys niin, että se alkaisi puoli tuntia Yhdysvalloille toimitettavan tiedonannon jälkeen. Tiedonannossa olisi annettu virallinen ilmoitus rauhanneuvottelujen päättymisestä, mutta Japanin Yhdysvaltain-suurlähetystöllä meni 5 000 sanaa pitkän viestin purkamiseen ja toimittamiseen niin kauan, että hyökkäys ehti sillä välin alkaa. Kun suurlähettiläs lopulta toimitti viestin, Yhdysvaltain tiedustelu oli jo kaapannut ja kääntänyt sen.[35]

Ensimmäinen aalto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäävien lentokoneiden ensimmäinen aalto saapui Pearl Harboriin 7.49 paikallista aikaa.[32] Siihen kuului 191 konetta: 40 torpedopommittajaa, 49 vaakapommituskonetta, 51 syöksypommittajaa ja 51 hävittäjää.[1] Pommikonelaivueen komentaja Mitsuo Fuchida määräsi lentäjänsä hyökkäykseen ja lähetti radioviestin ”Tora, tora, tora!” (suom. tiikeri) merkiksi siitä, että vihollinen oli yllätetty.[32] Laivojen lähes 800 ilmatorjuntatykistä kolme neljännestä oli hyökkäyksen alkaessa miehittämättä. Maalla sijainneista 31 ilmatorjuntatykkipatterista vain neljä oli toimintavalmiudessa.[1]

Hyökkääjien pääkohde olivat Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston kahdeksan taistelulaivaa,[36] jotka oli ankkuroitu siistiin riviin. Japanilaiset torpedokoneet kävivät taistelulaivojen kimppuun samalla, kun syöksypommittajat hyökkäsivät lentokentille.[32] Sabotaasin estämiseksi yhdysvaltalaiset koneet oli varastoitu hyvin lähelle toisiaan, ja ensimmäinen hyökkäysaalto tuhosi kentille lähes sata viholliskonetta.[3] Satamaan ankkuroidut laivat olivat helppoja maaleja. Suurimmat tuhot syntyivät ensimmäisen puolen tunnin aikana, jolloin aluksia ei ollut vielä kunnolla miehitetty.[3]

Ensimmäisenä osuman sai taistelulaiva USS Oklahoma,[32] joka kääntyi neljän torpedon osumasta ympäri.[3] Laiva vajosi niin nopeasti, että osa japanilaisten torpedoista osui panssarivyön yläpuolelle.[36] Satoja merimiehiä jäi ansaan uppoavaan laivaan ja hukkui.[32] Lippulaiva USS Californiaan osui kaksi torpedoa ja USS West Virginiaan kuusi, jotka repivät sen satamanpuoleisen kyljen auki.[36] Kaksi panssaria lävistävää lentopommia iskeytyi USS Arizonan kannen läpi räjäyttäen aluksen ammusvaraston.[36] Räjähdyksessä sai välittömästi surmansa yli tuhat miestä.[37] USS Tennesseen kannelle putosi kaksi lentopommia, joista toinen lävisti panssarin, mutta räjähdykset aiheuttivat suhteellisen pieniä vaurioita.[36] USS Nevadan kannella soittokunta oli juuri soittamassa kansallislaulua, kun japanilaiset alkoivat tulittaa laivaa. Oden McMillanin johtama soittokunta soitti kansallislaulun loppuun, ennen kuin miehet syöksyivät turvaan.[19] Puoli yhdeksään mennessä taistelulaivojen rivi oli sekasorron vallassa.[36]

Japanilaiset hyökkäsivät myös muiden kuin riviin ankkuroitujen alusten kimppuun. Taistelulaiva USS Utah oli vanha alus, jota käytettiin harjoitusmaalina ja josta aseet oli poistettu. Japanilaiset upottivat sen kahdella torpedolla. Kevyeen risteilijään USS Raleigh’hin osui yksi torpedo.[36] Ford Islanille ankkuroituun kevyeen risteilijään USS Helenaan osui samoin torpedo, jonka räjähdys vahingoitti myös viereistä miinanraivaajaa USS Oglalaa. Japanilainen pienoissukellusvene yritti torpedoida vesilentokoneiden tukialuksen USS Curtissin, mutta joutui hävittäjä USS Monaghanin syvyyspommien kohteeksi.[38] Pienoissukellusveneiden toiminta oli tehotonta,[33] ja japanilaiset menettivät kaikki operaatioon osallistuneet pienoisveneet.[1]

Ilmatorjunnan nopea reagointi yllätti japanilaiset,[39] mutta se ei kyennyt vakavasti uhkaamaan hyökkääjiä. Vain kuusi yhdysvaltalaista lentokonetta pääsi ilmaan ajoissa ensimmäistä hyökkäysaaltoa vastaan.[3]

Toinen aalto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen aalto saapui Pearl Harboriin kello 8.50. Sekin aiheutti suuria, joskaan ei ensimmäisen aallon veroisia tuhoja.[3] Palavan öljyn nostattama paksu savu vaikeutti tähtäämistä, ja ilmatorjuntatuli oli jo tehokkaampaa. Laivat yrittivät torjua hyökkäystä jopa suurilla tykeillään, ja yksittäisiä ammuksia lensi Honoluluun saakka.[37] Japanilaiset kärsivät suurimman osan tappioistaan taistelun tässä vaiheessa.[1]

Syöksypommittajat pommittivat USS Pennsylvaniaa,[38] joka syttyi tuleen. Pennsylvanian lähelle ankkuroidut hävittäjät tuhoutuivat täysin. Hävittäjä USS Shaw katkesi räjähdyksen voimasta.[3] Taistelulaivat USS Maryland ja Tennessee olivat muiden laivojen takana torpedoilta suojassa, mutta niihin osui lentopommeja, ja tuli levisi Arizonalta Tennesseelle.[19] Marylandin kärsimät vauriot jäivät vähäisiksi.[40] Ensimmäisessä aallossa vaurioitunut Nevada yritti paeta Pearl Harborista, mutta syöksypommittajat hyökkäsivät sen kimppuun.[40] Laivaan osui 7–8 pommia ja miehistö ohjasi sen karille.[3]

Hävittäjäalusten polttoainetankit alkoivat vuotaa, ja valtava tulipalo levittäytyi kuivatelakalle.[38] Myös vaurioitunut kuivatelakka itsessään vuosi, ja vedenpinnan noustessa palava öljy kohosi yhä korkeammalle.[40] Syöksypommittajien ja torpedojen vahingoittama California olisi todennäköisesti ollut pelastettavissa, mutta miehistö sai määräyksen paeta juuri, kun he olivat käynnistämässä pumppuja, sillä Arizonasta ja West Virginiasta vuotanut palava öljy oli leviämässä Californian ympärille.[41] Miehistön hylättyä aluksen se upposi hitaasti matalaan veteen.[3]

Kello 9:n jälkeen japanilaiset vetäytyivät[3] ja tukialuslaivasto kääntyi paluumatkalle.[37]

Kolmas aalto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukialuksille palaavat japanilaislentäjät kannustivat Nagumoa lähettämään kolmannenkin hyökkäysaallon, jolla tuhottaisiin Pearl Harborin telakat, konepajat ja öljyvarastot. Nagumo oli kuitenkin huolissaan siitä, ettei Yhdysvaltain lentotukialuksista Lexingtonista ja Enterprisesta ollut saatu havaintoja, ja pelkäsi joutuvansa niiden yllättämäksi. Pahimmassa tapauksessa Nagumon ilmavoimat olisivat olleet sidottuina Oahuun juuri, kun tärkein kohde – vihollisen lentotukialukset – aloittaisivat vastahyökkäyksen. Japanilaiset olivat menettäneet vain vähän lentokoneita, mutta useat niistä olivat kärsineet vähäisempiä vaurioita ja ehjiä koneita saatettaisiin tarvita paluumatkalla.[42] Todellisuudessa Yhdysvaltain lentotukialukset olivat kaukana Pearl Harborista, mutta japanilaiset eivät tienneet siitä.[3] Nagumo kielsi kolmannen hyökkäyksen ja aloitti perääntymisen.[42] Samaan aikaan Havaijilla pelättiin japanilaisten täysimittaista maihinnousua.[43]

Lopputulos

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuuden torpedon ja kahden lentopommin osumista vaurioitunut taistelulaiva West Virginia uppoamassa.

Pearl Harborin hyökkäyksessä tuhoutui tai vahingoittui kahdeksan taistelulaivaa. Arizona ja Oklahoma upposivat, Nevada, West Virginia ja California vaurioituivat pahoin, ja Tennessee, Maryland ja Pennsylvania kärsivät vähäisempiä vaurioita.[1] Suurin osa taistelulaivoista saatiin myöhemmin korjattua, ja vain kaksi poistui vahvuudesta pysyvästi. Lukuisat pienemmät alukset kärsivät vaihtelevan suuruisia vaurioita.[3] Hävittäjät Cassin ja Downes upposivat, samoin maalilaivaksi muunnettu vanhentunut taistelulaiva Utah. Risteilijät Helena, Honolulu ja Raleigh vaurioituivat. Miinalaiva Oglala vahingoittui pahoin.[1] Myös satamarakennukset olivat vaurioituneet, ja tulipalojen sammuttamiseen meni kaksi viikkoa.[37]

Lentokoneita tuhoutui 188, joista 96 kuului maavoimien ja 92 laivaston ilmavoimille. Vaurioituneita koneita oli 159, joista 128 oli maavoimien ja 31 laivaston.[1] Hyökkäyksen jälkeen Pearl Harborissa oli vain joitakin kymmeniä toimintakykyisiä koneita.[3] Taistelun jälkiseurauksena viisi lentotukialus Enterprisen konetta tuhoutui omien tulituksessa, jolloin 3 lentäjää kuoli.[1]

Yhdysvaltain asevoimien henkilöstötappiot olivat 2 335 kuollutta ja 1 143 haavoittunutta. Merivoimien tappiot olivat raskaimmat: 2 008 kuollutta ja 710 haavoittunutta. Maavoimat menetti 218 sotilasta kuolleina ja 364 haavoittuneinta, merijalkaväki 109 kuolleina ja 69 haavoittuneina. Siviilejä kuoli 68 ja haavoittui 35.[1] Monet veden varaan joutuneet sotilaat saivat vammoja mereen vuotaneesta öljystä.[37] Pearl Harborin korkea-arvoisin uhri kontra-amiraali Isaac C. Kidd oli Yhdysvaltain laivaston historian ensimmäinen amiraalitason upseeri, joka kuoli vihollisen toiminnan seurauksena.[44]

Japanilaiset menettivät 29 lentokonetta: 9 hävittäjää, 15 syöksypommittajaa ja 5 torpedokonetta. Koneista 20 menetettiin toisessa aallossa, ja niistä 15 kuului lentotukialus Kagan kalustoon. Lentäjiä kuoli 55. Kaikki 5 operaatioon osallistunutta pienoissukellusvenettä menetettiin, samoin 9 niiden miehistöön kuulunutta merimiestä. Lisäksi japanilaiset menettivät yhden tavanomaisen sukellusveneen ja sen 65-henkisen miehistön. Miestappiot olivat yhteensä 129 kuollutta.[1]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japanin valloitukset 1937–1942:
  Japani ja sen siirtomaat vuonna 1931.
  Valloitukset joulukuuhun 1941 mennessä.
  Thaimaa (Japanin satelliittivaltio).
  Pearl Harborin jälkeiset valloitukset.
  Liittoutuneet.

Pearl Harbor käänsi Yhdysvaltain yleisen mielipiteen sodan kannalle.[3] Presidentti Roosevelt kuvaili joulukuun 7:ttä ”päivämääräksi, joka jäisi historialliseen häpeällisenä”.[45] 8. joulukuuta edustajainhuone julisti Japanille sodan lähes yksimielisesti vain pasifisti Jeannette Rankinin äänestäessä vastaan.[3] Neljä päivää myöhemmin Saksa ja Italia julistivat kolmen vallan sopimuksen mukaisesti sodan Yhdysvalloille.[13]

Yllätyshyökkäys voimisti Yhdysvalloissa vallinnutta käsitystä, jonka mukaan japanilaiset olivat julmia ja petollisia.[43] Laivastoamiraali William F. Halsey julisti taistelun jälkeen, että lopettaisi vasta kun japanin kieltä puhuttaisiin ainoastaan helvetissä.[46] Hyökkäyksen herättämä raivo merkitsi sitä, että Yhdysvallat taistelisi loppuun saakka eikä ollut halukas neuvotteluratkaisuun.[34] Liittoutuneille se takasi Yhdysvaltain täyden tuen Saksaa ja Japania vastaan.[19] Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Winston Churchill soitti Rooseveltille heti hyökkäyksestä kuultuaan, jolloin Roosevelt totesi brittien ja amerikkalaisten olevan nyt ”samassa veneessä”. Puhelun jälkeen Churchill asettui ”tyytyväisenä ja liikuttuneena” levolle ja ”nukkui pelastuneen ja kiitollisen unta”.[47]

Pearl Harborin tappiot heikensivät pahoin Yhdysvaltain voimia Tyynellämerellä. Tuhojen suuruus oli järkytys, ja huono valmistautuminen herätti laajaa arvostelua. Roosevelt nimitti Owen J. Robertsin johtaman tutkimusryhmän selvittämään epäonnistumisen syitä. Pääsyyllisiksi todettiin Kimmel ja Short, jotka vapautettiin tehtävistään. Myöhemmin tapausta tutkivat sekä maa- ja merivoimien että kongressin asettaman työryhmät. Niiden jäsenet syyttivät sekä sotilaallista että poliittista johtoa vakavista virheistä.[3] Syntipukkien etsinnöissä ei huomioitu japanilaisten tiukkoja turvatoimia[27] eikä Kimmelin toimintaa rajoittaneita seikkoja.[29]

Hyökkäys Pearl Harboriin oli logistisesti vaikea, mutta se onnistui huolellisen suunnittelun ja harjoittelun sekä vihollisen täydellisen yllättämisen ansiosta.[24] Micheal Clodfelterin mukaan se oli ”ilmavoimien riemuvoitto merivoimista”, eräs sotahistoian uskaliaimmista ja menestyksekkäimmistä yllätyshyökkäyksistä.[1] Operaatio nosti Japanin asevoimien arvovaltaa ja osoitti länsimaissa harrastetun rasistisen vähättelyn perusteettomaksi.[48] Yamamotosta tuli joksikin aikaa kansallissankari,[22] mutta hänen voittonsa ei ollut yksiselitteinen. Japanilaiset eivät edes yrittäneet tuhota Pearl Harborin suuria öljyvarastoja, joiden tuhoutuminen olisi lamaannuttanut Yhdysvaltain toimet Tyynellämerellä kuukausiksi. Tyynenmeren laivaston kolme lentotukialusta ja seitsemän raskasta risteilijää olivat taistelun aikana poissa Pearl Harborista, joten ne säästyivät vahingoilta.[3] Lentotukialusten pelastuminen oli erityisen tärkeää, sillä Pearl Harbor oli osoittanut niiden ratkaisevan merkityksen nykyaikaisessa merisodankäynnissä.[49] Taistelulaivojensa tuhouduttua Yhdysvallat joutui muuttamaan laivastonsa sotaoppia. Pinta-alusten taktiikka rakentui vastaisuudessa lentotukialusten ympärille, ja sukellusveneet aloittivat rajoittamattoman upotussodan Japania vastaan.[34]

Yamamoton arvio 6–12 kuukautta kestävästä menestyksen ajasta ja sitä seuraavista tappioista osoittautui oikeaksi.[18] Vuodenvaihteessa 1941–1942 japanilaiset valloittivat Hongkongin, Malaijan, Singaporen, Itä-Intian, Wakesaaren, Guamin, Filippiinit ja suurimman osan Burmasta. Maihinnousut alkoivat vuorokauden sisällä Pearl Harborin taistelusta.[50] Kesäkuussa 1942 Japanin laivasto kärsi Yhdysvalloille tappion, ja sotaonni kääntyi japanilaisia vastaan.[51] Pitkittyneessä sodassa Japanin voimavarat osoittautuivat täysin riittämättömiksi.[3] Sodan loppuun mennessä Yhdysvaltain laivasto oli ottanut käyttöönsä yli sata uutta lentotukialusta, ja lentokoneita valmistettiin maaliskuussa 1944 niin paljon, että Pearl Harborin tappioita vastaava määrä saatiin tuotettua kahdessa päivässä. Yhdysvaltain teollisuusmahdin huomioiden Pearl Harborin hyökkäys ei todennäköisesti olisi muuttanut sodan lopputulosta, vaikka se olisi onnistunut täydellisesti.[34]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen oikeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Japanin poliittista ja sotilaallista johtoa syytettiin Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä ”rikoksista rauhaa vastaan”, jolloin oikeus joutui ottamaan kantaa myös Pearl Harborin iskuun. Yhdysvaltalaisten syyttäjien pettymykseksi tuomioistuin ei kuitenkaan saanut ratkaistua, oliko yllätyshyökkäys itsessään rikkonut kansainvälistä oikeutta. Tuomariston enemmistön mukaan vuoden 1907 Haagin sopimus velvoitti kyllä varoittamaan ennalta vihollisuuksien aloittamisesta mutta ei määritellyt selvästi, kuinka paljon etukäteen varoitus tulee antaa. Hyökkäys todettiin kuitenkin rikokseksi rauhaa vastaan muilla perusteilla, koska Japanin hallitus oli rikkonut Yhdysvaltain asettamaa kauppasaartoa ja turvautunut voimankäyttöön edistääkseen valloituksiaan.[52]

Salaliittoteoriat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herättämänsä järkytyksen sekä lukuisten tutkintojen ja salaliittoteorioiden vuoksi Pearl Harborin taistelua on verrattu syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin.[3] Taistelun ympärille on syntynyt monenlaisia virhekäsityksiä ja huhuja, joista kuuluisimman mukaan Yhdysvaltain presidentti Roosevelt olisi tiennyt hyökkäyksestä etukäteen.[53]

Yhdysvaltalainen kontra-amiraali Robert A. Theobald julkaisi vuonna 1954 kirjan The Final Secret of Pearl Harbor, jossa esitti Rooseveltin tietoisesti sallineen hyökkäyksen Pearl Harboriin, jotta Yhdysvallat saisi tekosyyn sotatoimien aloittamiseen. Theobald oli palvellut Tyynenmeren sodassa mutta joutunut epäsuosioon riitaannuttuaan esimiestensä kanssa ja kärsittyään japanilaisille tappion Aleuteilla. Kirjassaan hän väitti, että Rooseveltin painostus pakotti japanilaiset hyökkäämään ja että Tyynenmeren laivasto oli sijoitettu Havaijille syötiksi. Theobaldin väitteet eivät saa tukea aikalaislähteistä, eivätkä ne ole vakuuttaneet tieteellisiä historiantutkijoita.[3]

Toisen myytin mukaan Yhdysvaltain tiedustelu olisi tiennyt Japanin hyökkäyslaivaston lähestymisestä, mutta varoitus olisi Rooseveltin väliintulon tai byrokratian tehottomuuden vuoksi saapunut Havaijille liian myöhään. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita. Kolmas myytti väittää, että Havaijilla asuneet japanilaiset olisivat vakoilleet Japanin keisarikunnan hyväksi. Väitettä levittivät valkoihoiset havaijilaiset ja epäluuloiset tiedustelu-upseerit, ja sillä oikeutettiin sotalain julistaminen Oahulle sekä amerikanjapanilaisten internointi.[54]

Taiteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pearl Harborin taistelua käsittelevästä elokuvasta Tora! Tora! Tora! (1970) on jäänyt elämään amiraali Yamamoton suuhun pantu lausahdus: ”Pelkään meidän herättäneen nukkuvan jättiläisen ja täyttäneen hänet hirvittävällä päättäväisyydellä.” Yamamoton ei todellisuudessa tiedetä sanoneen näitä enteellisiä sanoja, mutta esimerkiksi Kiinaa oli verrattu nukkuvaan jättiläiseen jo 1900-luvun alussa.[55] Muita aihetta käsitteleviä elokuvia ovat muun muassa War Comes to America (1945), Täältä ikuisuuteen (1953), Pearl Harbor (2001) ja Hyökkäys Pearl Harboriin (2011).

Suomalainen opiskelijayhtye Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä saavutti vuonna 1981 listamenestystä kappaleellaan ”Pearl Harbour”.[56][57]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Beevor, Antony: Toinen maailmansota. Suomentanut Jorma-Veiko Sappinen. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
  • Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. (Fourth Edition) Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2017. ISBN 978-0-7864-7470-7 Google-kirjat (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Nalty, Bernard C. (toim.): War in the Pacific. Pearl Harbor to Tokyo Bay. Norman: University of Oklahoma Press, 1999. ISBN 0-8061-3199-3 Internet Archive (viitattu 21.3.2024). (englanniksi)
  • Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. (Sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola) Suomentanut Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2
  • Willmott, H. P.: The Second World War in the Far East. Cassell&Co, 1999. ISBN 0-304-36127-5
  • Willmott, H. P.; Messenger, Charles & Cross, Robin: Toinen maailmansota. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-31432-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Clodfelter 2017, s. 499–500.
  2. ↑ a b Ships and District Craft Present at Pearl Harbor, 0800 7 December 1941 Naval History and Heritage Command. 13.11.2020. The Navy Department Library. Viitattu 30.4.2024. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj Pearl Harbor attack Encyclopædia Britannica. 7.2.2024. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 5.3.2024. (englanniksi)
  4. ↑ Nalty ym. 1999, s. 9–11.
  5. ↑ Nalty ym. 1999, s. 8.
  6. ↑ Nalty ym. 1999, s. 8, 19.
  7. ↑ Nalty ym. 1999, s. 24.
  8. ↑ Nalty ym. 1999, s. 8–9.
  9. ↑ a b c Nalty ym. 1999, s. 23.
  10. ↑ Willmott ym. 2005, s. 23–26.
  11. ↑ a b c d Beevor 2012, s. 292.
  12. ↑ Nalty ym. 1999, s. 19.
  13. ↑ a b Tripartite Pact Encyclopædia Britannica. 20.9.2023. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 12.3.2024. (englanniksi)
  14. ↑ a b Beevor 2012, s. 291.
  15. ↑ Willmott 1999, s. 51–52, 57.
  16. ↑ Beevor 2012, s. 23–27, 291.
  17. ↑ Willmott 1999, s. 53–57.
  18. ↑ a b c Beevor 2012, s. 290–291.
  19. ↑ a b c d e f Newark 2002, s. 104–107.
  20. ↑ Beevor 2012, s. 292–293.
  21. ↑ Beevor 2012, s. 297.
  22. ↑ a b Willmott ym. 2005, s. 112.
  23. ↑ Willmott ym. 2005, s. 112–113.
  24. ↑ a b c d e Willmott ym. 2005, s. 113.
  25. ↑ Newark 2002, s. 104–107.
  26. ↑ Beevor 2012, s. 293.
  27. ↑ a b Willmott ym. 2005, s. 115.
  28. ↑ Willmott ym. 2005, s. 114–115.
  29. ↑ a b c Nalty ym. 1999, s. 40–41.
  30. ↑ a b Beevor 2012, s. 290.
  31. ↑ Beevor 2012, s. 293.
  32. ↑ a b c d e f Beevor 2012, s. 294.
  33. ↑ a b Nalty ym. 1999, s. 32.
  34. ↑ a b c d Willmott ym. 2005, s. 114.
  35. ↑ When was Pearl Harbor? History on the Net. Viitattu 16.3.2024. (englanniksi)
  36. ↑ a b c d e f g Nalty ym. 1999, s. 36.
  37. ↑ a b c d e Beevor 2012, s. 295.
  38. ↑ a b c Nalty ym. 1999, s. 37.
  39. ↑ Beevor 2012, s. 294–295.
  40. ↑ a b c Nalty ym. 1999, s. 39.
  41. ↑ Nalty ym. 1999, s. 39–40.
  42. ↑ a b Nalty ym. 1999, s. 40.
  43. ↑ a b Nalty ym. 1999, s. 45.
  44. ↑ Dawsey, Jason: Valor at Pearl Harbor: Rear Admiral Isaac C. Kidd’s Medal of Honor 12.12.2022. The National WWII Museum. Viitattu 14.3.2024. (englanniksi)
  45. ↑ Beevor 2012, s. 300.
  46. ↑ Wukovits, John: ’Dear Admiral Halsey’ April 2016. U.S. Naval Institute. Viitattu 21.3.2024. (englanniksi)
  47. ↑ Churchill, Winston S.: The Second World War. Volume three, The Grand Alliance, s. 475–477. (First published 1950) London: The Reprint Society, 1953. Internet Archive (viitattu 7.3.2024). (englanniksi) — Churchill-sitaattien suomennos Newarkin (2002, s. 107) teoksesta.
  48. ↑ Newark (2002, s. 106) kertoo japanilaisia lentäjiä pilkatun muun muassa silmälasien käytöstä. Beevor 2012, s. 297: ”[Brittiläisen] siirtomaayhteisön omahyväisyys oli saanut aikaan itsepetoksen, joka perustui paljolti ylimielisyydelle. Hyökkääjien kohtalokkaaseen aliarvioimiseen sisältyi ajatus, että japanilaiset olisivat hyvin lyhytjänteisiä ja luonnostaan huonompia kuin länsimaalaiset. Todellisuudessa he olivat paljon kovempia – –.”
  49. ↑ Beevor 2012, s. 296.
  50. ↑ Beevor 2012, s. 296–323.
  51. ↑ Beevor 2012, s. 350–363.
  52. ↑ Yuma Totani: The Case against the Accused, s. 151–152 teoksessa Beyond Victor’s Justice? The Tokyo War Crimes Trial Revisited (toim. Tanaka, McCormack & Simpson). Martinus Nijhoff, Leiden/Boston 2010.
  53. ↑ Nalty ym. 1999, s. 43.
  54. ↑ Nalty ym. 1999, s. 44.
  55. ↑ Safire, William: Safire’s Political Dictionary, s. 666. Oxford, New York: Oxford University Press, 2008. ISBN 978-0-19-534334-2 Google-kirjat (viitattu 6.3.2024). (englanniksi)
  56. ↑ Pennanen, Timo: Suomen Listalevyt: KON–KUL Suomen Listalevyt. 2019. Viitattu 14.2.2024.
  57. ↑ Koskinen, Risto & Vesa, Jari: Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä: Nahkiaisen tiedot puuttuvat Yle uutiset. 21.4.2014. Viitattu 14.3.2024. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hyökkäys_Pearl_Harboriin&oldid=22406508”