Tämä on suositeltu artikkeli.

Paavius keskiajalla

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Paaviuden historia

Rafaelin maalaus paavi Innocentius III:stä, jota pidetään yhtenä keskiajan ja koko paaviuden historian mahtavimpana paavina
Kysymys ensimmäisestä paavista
Varhaiskirkko ja myöhäisantiikki (n. 30 – 600 )
Keskiaika (600 – 1400)
Uusi aika (1400 – )
1800-luvulta nykypäivään (1800 – )

Paavius keskiajalla käsittää paaviuden historian karkeasti 600-luvulta eli Gregorius I:n ajasta noin 1400-luvun suureen skismaan. Keskiajan paaviuden aikana tapahtui useita paaviuden historian kannalta erittäin tärkeitä tapahtumia, muun muassa paavin hengellisen ja maallisen vallan suuri kehittyminen kristillisessä Euroopassa ja Kirkkovaltion perustaminen.

Keskiajan paaviuden ajalla tapahtui myös aiemmin Rooman valtakunnan valtiokirkon jakautuminen itäisistä paikalliskirkoista koostuvaan ortodoksiseen ja pääosin läntisistä paikalliskirkoista koostuvaan katoliseen kirkkoon. Samoin aikakaudelle sijoittuu paaviuden maallisen vallan huippukausi, jolloin paavia voitiin käytännössä pitää Euroopan mahtavimpana johtajana.

Keskiajalla hallinneet paavit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo keskiajalla hallinneista paaveista

Mikäli Gregorius I:n katsotaan olleen ensimmäinen keskiajalla hallinnut paavi ja suuren skisman lopettaneen Martinus V:n olleen viimeinen, hallitsi siinä tapauksessa keskiajalla 143 paavia. Merkittävimpiä paaveja olivat muun muassa Gregorius I, Nikolaus I, Gregorius VII ja Innocentius III.

Gregorius Suuri ja keskiajan paaviuden alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Gregorius I
Kyyhkyn muodossa kuvattu Pyhä Henki sanelee Gregoriukselle.

Keskiajan paaviuden voidaan katsoa alkaneen Gregorius Suuren tultua valituksi paaviksi vuonna 590. Gregorius Suuri oli paaviuden historian kannalta erittäin merkittävä henkilö, ja hänen pontifikaattina aikana vuosina 590–604 voidaankin katsoa läntisen kristillisyyden kirkon siirtyneen uuteen aikakauteen.[1]

Gregorius Suuri oli pätevä hallintomies, kokenut juristi ja taitava diplomaatti.[2] Hänen tekoihinsa lukeutuu muun muassa paavillisen keskushallinnon järjestäminen. Hän ei ollut suinkaan pelkkä uskonnollinen johtaja vaan tämän lisäksi esimerkiksi organisoi kirkon – joka oli sen ajan suurin maanomistaja Italiassa[2] – omistamien maatilojen hoidon ja loi toimivan järjestelmän niistä tulevien rahojen jakamiseen.

Gregorius Suuren aikana nykyisen Italian alue kuului Itä-Rooman valtakuntaan, jota hallitsi keisari. Paavi Gregorius tunnusti tämän ylivallan. Vihollisten uhatessa Rooman kaupunkia keisarista ei kuitenkaan ollut apua, joten olosuhteiden pakossa paavin oli neuvoteltava heidän kanssaan ja lahjottava heitä.[2][3] Maallisen vallan heikkous siis pakotti – tai toisesta näkökulmasta katsottuna mahdollisti – hänet ottamaan vastuuta myös maallisesta hallinnosta Rooman lähiseuduilla: näillä toimillaan hän aloitti Kirkkovaltion rakentamisen Keski-Italiaan sekä verotusjärjestelyillään varmisti kirkon taloudellisen riippumattomuuden. Näin paavista tuli käytännössä Italian niemimaan maallinen hallitsija.[2] Gregorius ymmärsi, ettei hänen kannattanut yrittääkään levittää ajatusta paavin uskonnollisesta ylimmästä vallasta itään, joten hän päätti keskittyä läntiseen Eurooppaan. Paavi Gregorius solmi tärkeitä suhteita Ranskan ja Espanjan hallitsijoihin sekä lähetti kotiluostarinsa johtajan ja neljäkymmentä munkkia Isoon-Britanniaan käännyttämään pakanoita. Gregorius esiintyikin lännessä kristittynä johtajana ja käskijänä sekä idässä keisarin uskollisena alamaisena.

Gregorius Suuri levitti kristinuskoa Eurooppaan tehokkaammin kuin yksikään häntä paavinistuimella edeltänyt paavi.[1] Samoin Gregoriuksen toimiin paavina kuului kirkon lujittaminen sisäisesti ja sen yhtenäisyyden takaaminen.[1] Gregorius Suuri saavuttikin pontifikaattinsa aikana selvän johtoaseman Rooman piispalle läntisessä Euroopassa.[4]

Paavius ja frankit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavi Leo III asettaa kruunun Kaarle Suuren päähän kruunaten tämän "Rooman keisariksi".

Vuonna 719 paavi Gregorius II antoi Etelä-Britanniassa sijaitsevassa luostarissa asuvalle Winfrid-nimiselle munkille tehtäväksi germaanisten kansojen käännyttämisen kristityiksi. Winfrid otti vanhan tavan mukaan uudeksi nimekseen Bonifatiuksen edellisen päivän pyhimyksen mukaan.

Bonifatiuksen työ paavinistuimen hyväksi oli merkittävää. Bonifatius muun muassa uudisti frankkilaista kirkkoa, joka katsoi olevansa riippumaton Roomasta. Bonifatius esimerkiksi uudelleenjärjesti kirkon omaisuuden, kutsui koolle erilaisia synodeja sekä yritti erottaa liian maallismielisiä piispoja viroistaan.[5] Bonifatiuksen onnistui lopulta myös saada frankkilaiset piispat allekirjoittamaan kirjallisen sopimuksen siitä, että he lupautuisivat Rooman kirkon alaisiksi.[5]

Paavinistuin koki suuren arvovallan lisäyksen paavin voidellessa Pipin Pienen frankkien kuninkaaksi, vaikka monien ylimysten mielestä Pippin kuului väärään sukuun ja oli vallankaappaaja.[6] Näin paavi antoi kuninkaanvallalle uuden perustelun siitä, ettei se ollutkaan kytkettynä syntyperään vaan Jumalan tahtoon, jota paavi välitti maan päällä.[6] Näin paavius kytkeytyi kiinteäksi osaksi läntisen Euroopan valtarakennetta.

Ennen Pipin Pienen kruunaamista paavinistuin muodollisesti vielä tunnusti Bysantin keisarin valtaa myös läntisessä Euroopassa, mutta viimeistään Stefanus II:n ja Pipin Pienen solmivan sopimuksen jälkeen kävi selväksi, että paavinistuin asettui mieluummin frankkien keisarin suojelukseen.[7] Siirtyessään frankkien keisarin suojelukseen paavi ja Rooman kirkko menettivät osan itsenäisyydestään, mutta Pipin Pieni sitoutui "kuulemaan kaikkia paavin kehotuksia ja määräyksiä".[7] Pipin teki pian paaville vastapalveluksen kukistamalla langobardit ja luovuttamalla Rooman ympäristöineen paavin alaisuuteen. Kirkkovaltion voidaan katsoa saaneen alkunsa, mikä teki paavista paitsi hengellisen myös maallisen hallitsijan. Paavinistuin oli samalla saanut itselleen läntisen tukijan johon luottaa ongelmatilanteissa, eikä sen siis enää tarvinnut Konstantinopolin tai sen keisarin tukea.[6]

Läntisessä kristikunnassa paavius edusti pysyvyyttä ja jatkuvuutta yhä enemmän myös maallisessa hallitsemisessa. Tästä osoituksena paavi Leo III kruunasi frankkien kuninkaan Kaarlen, joka myöhemmin sai lisänimen Suuri, Rooman keisariksi vuonna 800. Teolla sekä paavi että Kaarle saivat laajennettua arvovaltaansa.

Konstantinuksen lahjakirja – perustelu Kirkkovaltiolle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keisari Konstantinus antamassa maallista valtaa symboloivan tiaran paavi Sylvesterille 1200-luvun freskossa.

Paavin saatua hallintaansa ja maalliseksi valtakunnakseen osan Apenniinien niemimaasta, oli syytä hankkia myös laillinen perusta tälle tapaukselle. Kirkkovaltion olemassaolon oikeutusta perusteltiinkin niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan avulla. Se kuitenkin 1400-luvulla osoitettiin Kirkkovaltion syntymisen aikoihin tehdyksi väärennökseksi.

Lahjakirjassa keisari Konstantinus antaa paavi Sylvester I:lle ja hänen seuraajilleen vallan Roomaan ja Länsi-Rooman kaupunkeihin.[8] Tämä oli niin sanottu Pyhän Pietarin perintö. Lisäksi asiakirjan mukaan paaville annettiin keisarin arvomerkit ja papeille senaattorin arvo.[8] Konstantinukselle jäi lahjakirjan mukaan Itä-Rooma. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen syynä oli paavin keisarille antamat kristinuskoa koskevat neuvot. Paavi oli lahjakirjan mukaan myös kastanut hänet.[8] Katolinen kirkko myönsi lahjakirjan väärennökseksi vasta 1800-luvulla.[8]

Konstantinuksen lahjakirjaa ei kirjoitettu yhdellä kertaa, vaan sitä paranneltiin useasti.[9] Lahjakirjan laativat roomalaiset oppineet, joiden tarkoituksena oli saada aikaiseksi laillisesti kelpaava ja kirjallinen peruste paavien vallalle Italiassa.[9]

Välirikko läntisen ja itäisen kristillisyyden välillä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavi Nikolaus I

Vuonna 858 arvostettu maallikko Fotios nimitettiin uudeksi Konstantinopolin patriarkaksi. Kanonisista säännöistä huolimatta viran vaatimat vihkimykset oli toimitettu viiden päivän sisällä. Tämä johti riitaan, johon myös paavi Nikolaus I vedettiin mukaan. Vuonna 863 roomalainen synodi julisti paavin suostumuksella Fotioksen pannaan ja erotti hänet virastaan. Bysantin keisari asettui kuitenkin tukemaan Fotiosta, ja idän patriarkkojen tuen turvin julisti puolestaan Nikolaus I:n pannaan.

Riita näytti aiheuttavan kristillisen kirkon jakautumisen, joten keisari Basileios I päätti joustaa kirkon yhtenäisyyden pelastamiseksi. Hän erotti Fotioksen virastaan ja karkotti hänet maasta.[10] Tämän lisäksi Basileios I kutsui koolle ekumeenisen synodin, jonka tarkoitus oli sinetöidä idän ja lännen yksimielisyys.

Synodissa paavi vaati kaikilta myöntymistä ehdoitta hänen julistamaansa pannaan, vaikka kreikkalaiset patriarkat halusivat ensin kuulla Fotiosta asiassa.[10] Kiivaan sanasodan jälkeen Fotios joutui hyväksymään pannajulistuksen joutumaan kirkon ulkopuolelle.[10] Tässä vaiheessa paavi vaikutti kiistan ehdottomalta voittajalta, jonka tahtoon Bysantin keisari ja idän patriarkat olivat joutuneet taipumaan kirkon yhtenäisyyden pelastamiseksi. Kaiken lisäksi synodin päätöksiin kuului myös sääntö, joka kielsi maallikon valitsemisen patriarkaksi.[10] Itäinen kristillisyys joutui myös hyväksymään ja Pojasta -lisäyksen.[10]

Paavin voitto ei kuitenkaan jäänyt lopulliseksi. Vuonna 879, kun Fotioksen kirkosta erottamisesta oli kulunut kymmenen vuotta, Fotios nousi uudelleen Konstantinopolin patriarkaksi. Basileios tuki Fotiosta huolimatta tämän yhä voimassa olevasta kirkonkirouksesta. Idän ja lännen kristillisyys ajautui lopullisesti välirikkoon, vaikkakin kristillisen kirkon jakautuminen ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon vahvistettiin lopullisesti vasta vuonna 1054.

Paavin asema heikkenee

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Stefanus VI pitää oikeudenkäyntiä edeltäjänsä Formosuksen ruumiille.

Vuonna 843 frankkien keisarikunta jaettiin kahteen osaan. Tämä aiheutti ennen yhtenäisen valtakunnankirkon hajaannusta, mikä johti paavin hengellisen auktoriteetin murenemiseen frankkien keskuudessa.[11] Paaville ennen kuulunutta omaisuutta ryöstettiin ympäri Eurooppaa tämän vaikutusvallan murenemisesta johtuen, ja ympäri frankkein valtakuntaa aatelisto otti luostareita omaan käyttöönsä.[11]

Paavi Formosuksen astuessa virkaansa edeltäjänsä Johannes VIII:n vuonna 891 tapahtuneen murhan jälkeen hän kuvasi Reimsin arkkipiispalle osoitetussa kirjeessään Roomassa vallitsevaa tilannetta sanoen, että "joka puolella puhkeaa harhaoppeja ja kiistoja, eikä ole ketään niitä vastustamassa".[11] Afrikassa piispat riitelivät keskenään sekä odottivat ratkaisua Roomalta.[11] Formosus yritti löytää itselleen poliittista tukijaa, johon nojata, mutta ei löytänyt sellaista, koska frankkien valtakunta oli jakaantunut.

Formosus kääntyi nykyisen Saksan aluetta hallinnoivan kuninkaan puoleen, mutta avun sijasta tämä valtasikin Rooman vuonna 895.[11] Formosuksen oli kruunattava tämä keisariksi. Kansannousun vuoksi Formosus syöstiin pian paavinistuimelta, mutta hänen seuraajansakin kuoli kahden viikon kuluttua virkaanastumisestaan.[11] Stefanus VI anasti vallan itselleen, minkä jälkeen paavius muuttui useiden sukupolvien ajaksi vain Rooman aateliston valtapeliksi. Samalla paavius menetti hengellisen kunnioituksensa, mutta tästä huolimatta itse instituutio pysyi pystyssä.

Clunyn liike sekä paavinistuimen kiista maallisten hallitsijoiden kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gregorius VII kuvattuna istuimellaan. Huomattavaa on Pyhä Henki kyyhkysen hahmossa sanelemassa ohjeita paaville. Samantyylinen aihe esiintyy useassa Gregorius Suurta esittävässä kuvassa.

Keski-Ranskassa syntyi 900-luvulla Clunyn liikkeenä tunnettu reformiliike, jonka tarkoituksena oli nostaa paavin asemaa ja tehdä tästä maallisista hallitsijoista riippumaton, sekä saada simonia eli hengellisten virkojen ostaminen ja myyminen loppumaan. Clunyn kaupungissa sijaitsevassa luostarissa syntynyt reformiliike alkoi nopeasti levitä muuallekin Eurooppaan. Liikkeeseen kuuluvat uudistajat arvostelivat kiivaasti simoniana tunnettua kirkollisilla viroilla käytyä kaupankäyntiä.

Ensimmäinen Clunyn uudistusliikettä edustanut mies paavinistuimella oli Gregorius VII.[12] Gregorius VII uskoi paavinistuimelle kuuluvan täydellinen hallintovalta niin kirkossa kuin koko maailmassakin.[13] Gregorius VII laatikin omaan käyttöönsä 27 teesiä, joiden mukaan esimerkiksi:

  • Rooman kirkko ei ole koskaan erehtynyt eikä se Raamatun todistuksen mukaan voi koskaan erehtyä.
  • Ainoastaan paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen.
  • Ainoastaan hän voi asettaa piispoja ja erottaa heidät.
  • Ainoastaan hän voi muuttaa omia tuomioitaan.
  • Kukaan ei voi tuomita häntä.
  • Ainoastaan hän voi hyväksyä kirkkolain muutokset.
  • Hän voi erottaa keisareita.
  • Hän voi vapauttaa alamaiset uskollisuudenvalasta.
  • Kaikkien ruhtinaiden on suudeltava paavin jalkoja.

Gregorius VII:n aikana alkoi nk. investituurariita, jossa paavinistuin kävi merkittävän yhteenoton maallisen vallan kesken. Gregorius VII:n mielestä maallisella esivallalla ei ollut oikeutta asettaa piispoja ja hän julistikin tällaisella tavalla nimitetyt piispat kirkonkiroukseen.[14] Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Henrik IV kielsi paavin vaateen Rooman piispan yksinoikeudesta muiden piispojen erottamiseen ja vaati paavia eroamaan.[15] Gregorius VII kieltäytyi ja julisti Henrikin pannaan.

Pannajulistuksen takia Henrik IV menetti paljon kannattajiaan, ja lopulta ruhtinaat antoivat hänelle vuoden aikaa sopia kiistansa paavin kanssa. Muussa tapauksessa tämä olisi erotettu ja tilalle olisi valittu uusi kuningas.[16] Henrik joutui nöyrtymään paavin edessä ja anomaan tältä anteeksiantoa, minkä hän saikin. Tästä huolimatta saksalaiset ruhtinaat valitsivat pian uuden kuninkaan, mikä synnytti sisällissodan. Henrik IV palasi valtaan ja jatkoi riitaansa paavin kanssa. Vuonna 1080 Gregorius VII julisti hänet uudelleen pannaan. Henrik IV vastasi tähän korottamalla Ravennan arkkipiispan vastapaaviksi, syöksemällä Gregorius VII:n vallasta ja kruunauttamalla itsensä vastapaavin tuella uudelleen keisariksi.[16]

Investituurariita jatkui kuitenkin Gregorius VII:n menetettyä valtansa. Valtaan noussut paavi Paschal II julisti Henrik IV:n jälleen pannaan, mutta tämän seuraaja Henrik V vangitsi paavin ja pakotti tämän tunnustamaan maallisen esivallan oikeuden nimittää piispoja. Ranskan piispat pakottivat paavin kuitenkin myöhemmin perumaan tämän myönnytyksen. Lopulta investituurariidassa saatiin aikaan kompromissi, jossa piispojen maallinen ja hengellinen valta erotettiin toisistaan.

Ristiretket

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ristiretket
Paavi Urbanus II saarnaa ristiretken puolesta. Todellisuudessa saarna ei tapahtunut rakennuksen sisätiloissa, vaan väenpaljouden takia se pidettiin ulkona.

Muslimit olivat vallanneet kristittyjen hallitseman Jerusalemin vuonna 638 Bysantilta osana muslimivaltakunnan laajentamissotia.

Vuonna 1095 Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi apua paavi Urbanus II:lta seldzukkeja vastaan. Urbanus innostui tästä ja alkoi saarnata ristiretkeä Jerusalemin vapauttamiseksi. Ristiretkiaate voidaan katsoa alkaneen vuonna 1095 Paavi Urbanus II:n Clermontin kirkolliskokouksessa pitämän saarnan seurauksena.[17] Urbanus II ei esittänyt kokouksessa ristiretkiaatetta omana ajatuksenaan, vaan ilmoitti sen olevan Jumalan tahto ja käsky.[18] Lisäksi paavi "antoi Jumalan hänelle suomalla vallalla kaikkien ristiretkissä menehtyneiden synnit anteeksi", kuten Urbanus II asian kirkolliskokoukselle pitämässään puheessa ilmaisi.[18] Clermontin kirkolliskokouksessa Urbanus II myös lupasi jokaiselle taistelussa kuolleelle kristitylle ikuisen autuuden.[19]

Pitämässään puheessa Urbanus II vetosi useasti kansaan, jotta nämä aseistautuisivat ja lähtisivät sotaan Pyhälle maalle. Urbanuksen mukaan Herran temppelistä oli tehty paholaisen istuin ja kaikkein pyhin on häpäisty. Paavin puhe sai heti kansassa aikaan innostuneen vastaanoton, ja ihmisten kerrotaan huutaneen kuorossa "Deus lo volt!" (suom. Jumala tahtoo niin!).[19] Paavi ei pelkästään pitänyt yhtä puhetta ristiretkien puolesta, vaan hän myös valtuutti useita saarnaajia kiertämään ympäri Eurooppaa ja innostamaan ruhtinaita ja ritareita sotaan. Paavin tavoitteet onnistuivat hyvin, sillä muutamat ruhtinaat vakuuttuivat hankkeesta niin paljon, että myivät omaisuutensa ristiretken rahoittamiseksi.[19] Juuri näiden ruhtinaiden ansiosta ensimmäinen ristiretki todella toteutui.[19] Esimerkiksi Aka-Lothringenin herttua panttasi linnansa ja myi kaksi omistamaansa maatilaa, joiden tuotoilla hän varusti 1000 ratsumiestä ja 7000 jalkamiestä.[19] Eräs Normandien herttua puolestaan panttasi koko herttuakuntansa Englannin kuninkaalle voidakseen varustaa tarpeeksi joukkoja ristiretkeä varten.[20]

Urbanus II:n puheen valtaisa vaikutus on hankala selittää.[21] Historioitsijat ovat tarjonneet syyksi muun muassa sitä, että ristiretkiaatetta tuki varhaisten teologien ajatus "pyhästä sodasta" pakanakansoja vastaan.[21] Lisäksi useilla ritareilla syy lähteä ristiretkelle heidän sosiaalisten ja taloudellisten ongelmiensa takia.[21] Myös Urbanus II:n lupaukset ikuisesta autuudesta ja syntien anteeksiannosta olivat merkittäviä syitä lähteä ristiretkelle.[21]

Vuonna 1099 Ensimmäiseen ristiretkeen osallistuneiden ristiretkeläisten onnistui vallata Jerusalem. Samalla paavin valta idässä kasvoi. Jerusalemin valtaus jäi kuitenkin väliaikaiseksi, eikä se loppujen lopuksi tuottanut paljoa hyötyä paaveille. Sen sijaan neljäs ristiretki hajotti osittain Bysantin valtakunnan, jolloin Euroopan voimatasapaino järkkyi ja paavista tuli koko Euroopan kiistaton hallitsija Innocentius III:n ollessa paavina.

Innocentius III – Yksi mahtavimmista paaveista kautta aikain

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Innocentius III
Innocentius III, jota pidetään koko keskiajan ja ehkä koko paaviuden historian mahtavimpana paavina.[22]

Konklaavissa valittiin 8. tammikuuta 1198 jälleen uusi paavi, joka otti nimekseen Innocentius III:n. Vielä nykyäänkin häntä pidetään koko keskiajan ja joidenkin mielestä kaikkien aikojen mahtavimpana paavina.[22] Teologiaa Pariisissa ja oikeustiedettä Bolognassa opiskellut paavi oli hyvin sivistynyt mies ja hänellä oli korkea käsitys asemastaan ja tehtävästään.[22]. Paaviksi tultuaan hän julisti Rooman kaupungin asukkaille:

»Minut on asetettu Jumalan huoneen herraksi. Minulle on sanottu profeetan kautta: "Minä asetan sinut tänä päivänä kansojen ja valtakuntien yläpuolelle." Minusta kirjoittaa apostoli: "Minä annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet." Palvelija, joka on asetettu koko talon herraksi, on Kristuksen sijainen: hänet on asetettu Jumalan ja ihmisen välille, hän on pienempi Jumalaa, mutta suurempi ihmistä»
(Paavi Innocentius III roomalaisille pitämässään puheessa)

Uusi paavi tulkitsi olevansa suoraan Kristuksen sijainen ja näin ollen kuninkaita korkeampi ja oikeutettu käskemään kaikkia. Noustessaan johtamaan katolista kirkkoa Innocentius III sai käskettäväkseen keskiajan tehokkaimman organisaation.[22] Kirkko muistutti enemmän valtiota kuin uskonnollista nykyaikaista kirkkoa; sillä oli omat lakinsa, lainsäätäjänsä, tuomioistuimensa, lakimiehensä, vankilansa sekä Euroopan parhaiten järjestetty ja tehokkain hallintokoneisto.[22] Innocentius III oli koko Euroopan johtaja, koska Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin kuoltua hänellä ei ollut ainuttakaan tarpeeksi vaikutusvaltaista kilpailijaa. Paavin poliittisia neuvoja noudatettiin niin Ranskassa, Englannissa, Tanskassa, Unkarissa kuin myös Böömissä.[22]

Paavillinen inkvisitio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavillisen etuoikeuden harhaoppisten tuomitsemiseen saanut Dominicus inkvisition johtajana.

Vuonna 1231 paavi Gregorius IX sääti kirkollista inkvisitiota koskevat perustavat lait ja samalla tuli tehneeksi inkvisitiosta paavillisen oikeuslaitoksen.[23] Paavi otti käyttöön keisari Fredrik II:n harhaoppisina pitämien ihmisten vainoissa käyttämät määräykset koskemaan myös kirkollista inkvisitiota, lukuun ottamatta kiduttamista, joka jätettiin pois.[23] Vuonna 1252 kidutus otettiin paavi Innocentius IV:n hyväksynnällä mukaan inkvisition pakotuskeinoihin. Vuonna 1232 inkvisitio siirrettiin käytännössä dominikaaneille, jotka olivat enemmistönä Gregorius IX:n nimittämissä inkvisiittoreissa.[23] Paavillisen inkvisition inkvisiittorit olivat samanaikaisesti sekä syyttäjiä että tuomareita.[23]

Inkvisitiosta tuli 1200-luvulla Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa pysyvä oikeuslaitos, joka vainosi harhaoppisina ja noitina pidettyjä ihmisiä aina uudelle ajalle asti.[23]

Juutalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1200-luvulla hallinneet paavit sallivat juutalaisille uskonnonvapauden sekä kielsivät näiden pakkokastamisen.[24] Kirkko kuitenkin rajoitti juutalaisten toiminnanvapautta erilaisin keinoin. Paavi Innocentius III:n johdolla kokoontunut neljäs lateraanikonsiili esimerkiksi päätti, etteivät juutalaiset saaneet toimia julkisissa viroissa tai ottaa korkoa antamistaan lainoista.[24] Juutalaiset sekä saraseenit joutuivat konsiilin päätöksestä myös käyttämään vaatteita, joiden avulla heidät voitaisiin erottaa kristityistä.[24] Myöhemmin, 1400-luvulla, Baselissa kokoontunut konsiili vaati juutalaisille miehille tunnukseksi keltaista käsivarsinauhaa ja naisille siniraitaista huntua.[24]

Kaksi miekkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bonifatius VIII:n patsas. Bonifatius VIII oli vaikutusvaltainen paavi ja hän esitti vaatimuksen siitä, että pelastumisen ehtona on alistuminen paavin valtaan.

1300-luvulla hallinnut paavi Bonifatius VIII kuului keskiajan mahtaviin paaveihin. Hän esittikin julistuksessaan vaatimuksen paavin täydellisestä ylivallasta nostaen paavin valtavaatimukset huipputasolle:[25]

»Kirkolla on hallussaan kaksi miekkaa, hengellinen ja maallinen. Kirkko käyttää edellistä itse, jälkimmäistä taas on käytettävä kirkon hyväksi. Toinen miekka on näin ollen alistettu toiselle, maallinen hengelliselle. Koska hengelliset asiat ovat maallista korkeammat, on myös hengellinen valta maallista arvokkaampi ja jalompi. Mikäli maallinen valta erehtyy, hengellisen vallan on oltava sen tuomarina. Mikäli taas alempiasteinen hengellinen valta erehtyy, tuomitsee ylempiasteinen hengellinen valta sen. Mutta jos ylin hengellinen valta erehtyy, ei kenelläkään ihmisellä, vaan ainoastaan Jumalalla on valta tuomita se. Joka siis vastustaa Jumalan näin asettamaa valaa, vastustaa Jumalan järjestystä. Sen vuoksi julistamme, sanomme ja määräämme, että voidakseen pelastua jokaisen ihmisolennon on alistuttava Rooman paavin valtaan.»

Innocentius III:n jälkeinen aika ja Avignonin vankeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palais des Papes, paavin palatsi Avignonin vankeuden aikana.

Paavien nimittämisestä vastasi 1000-luvulle asti Rooman provinssin vanhempi papisto, mutta valintaan vaikuttivat myös maalliset johtajat. Vuonna 1059 valitsijoiksi nimettiin kardinaalit, ja vuonna 1179 kardinaalien äänet määrättiin yhtä painaviksi vaalissa. Paaviksi voidaan periaatteessa valita kuka vain kastettu mies, mutta Paavi Urbanus VI:n vuonna 1378 tapahtuneen valinnan jälkeen paavi on aina valittu kardinaalien joukosta.

Paavien asema myös maallisena hallitsijana johti maallisen politiikan riskeihin osallistumiseen. Paavien valta oli keskiajalla hyvin haluttua. Paavi saattoi vaikuttaa uskonnollisen asemansa turvin kansaan ja hallitsijoihin, joten kuninkaat ja keisarit pyrkivät saamaan virkaan omia suosikkejaan. Ranskan kuninkaan onnistui vuonna 1309 pakottaa paavi muuttamaan Ranskan Avignoniin, missä paavi oli aina vuoteen 1377. Aikaa kutsutaan paaviuden Avignonin vankeudeksi. Luonnollisesti tänä aikana Ranskan kuninkaalla oli paljon vaikutusvaltaa paavien päätöksiin. Baabelin vankeuden aikana virassa oli yhteensä seitsemän paavia. Vankeuden loputtua paavi palasi taas Roomaan.

Suuri skisma sekä konsiliarismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avignonin vankeus aiheutti myös yhden lukuisista niin sanotuista skismoista, jolloin katolinen kirkko on ollut jakautuneena useita eri paaveja tunnustaneisiin ryhmittymiin. Puhutaan niin sanotuista vastapaaveista. Vastapaavius kertoo siitä, että tehokas tapa saada paavin suosio puolelleen oli koota sotajoukot, syöstä vanha paavi vallasta ja valita mieluinen tilalle. Avignonista palannut paavi Gregorius XI palasi takaisin Roomaan, mutta kuoli jo seuraavana vuonna. Konklaavin valitsema seuraaja Urbanus VI osoittautui nopeasti kelvottomaksi paaviksi; tämä oli suuruudenhullu, vainoharhainen ja sai ajoittain hillittömiä vihanpurkauksia. Uudesta paavista saattoi päästä eroon vain julistamalla konklaavin tuloksen mitättömäksi ja näin kardinaalit tekivätkin. He väittivät valinneensa Urbanus VI:n paaviksi vain kansanjoukkojen painostuksen takia ja samalla kehottivat paavia eroamaan. Tästä paavi kieltäytyi ja kardinaalikollegion valitessa seuraavaksi paaviksi Klemens VII:n alkoi suuri skisma.

Euroopan kartta, johon on merkitty punaisella Avignonin linjan paavia ja vihreällä Rooman linjan paavia kannattavat alueet.

Euroopassa oli nyt kaksi paavia, jotka olivat kironneet toisensa. Oli syntynyt kaksi paavillista hovia ja kardinaalikollegiota: Urbanus VI Roomassa ja Klemens VII Avignonissa. Kristikunta jakautui kysymyksessä oikeasta paavista kahtia. Italia, Englanti, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta sekä Pohjoismaat asettuivat kannattamaan Rooman paavi Urbanus VI:a, kun taas Ranska, Skotlanti ja Espanja olivat Avignonin paavin puolella. Tilanne aiheutti myös yksittäisten luostarien ja hiippakuntien jakautumisen, eikä se korjautunut molempien paavien kuoltua, koska kummallekin valittiin seuraajat. Ratkaisuksi tarjottiin uutta oppia, konsiliariamia, jonka mukaan korkein päätäntävalta kirkossa ei kuulunut paaville vaan kirkolliskokoukselle eli konsiilille.

Vuonna 1409 kirkolliskokous kokoontui Pisaan. Tällöin molemmat paavit päätettiin erottaa ja tilalle valittiin uusi paavi. Tämä ei kuitenkaan helpottanut tilannetta, koska Avignonin ja Rooman paavit pitivät kiinni oikeuksistaan. Vallassa oli nyt kolme paavia, Avignonin linjan paavi, Pisan linjan paavi sekä Rooman linjan paavi.

Vuonna 1414 alkoi suuri kirkolliskokous Konstanzin kaupungissa aivan Sveitsin rajalla nykyisen Saksan alueella. Kokous kesti yhteensä neljä vuotta[26] ja kokosi kaupunkiin yli kolmensadan piispan sekä kolmensadan oppineen teologin lisäksi paljon muitakin kirkonmiehiä ja ruhtinaita. Palvelusväet mukaan lukien vieraita oli jopa kymmeniä tuhansia.[26] Konsiili päätti erottaa kaikki kolme virassa olevaa paavia. Rooman paavi suostui eroamaan vapaaehtoisesti ja Pisan linjan paavi vangittiin. Avignonin linjan paavi Benedictus XIII kieltäytyi eroamasta ja pakeni Espanjaan, mutta samalla käytännössä menetti vaikutusvaltansa. Konsiili valitsi uudeksi paaviksi Martinus V:n ja skisma loppui tähän. Valta palasi pian takaisin paaville kirkolliskokoukselta. Ensin kirkolliskokouksille asetettiin aikaväli, joka piti kulua edellisen päättymisestä ennen kuin seuraava saatiin kutsua koolle. Paavi Pius II:n julistus kielsi kirkolliskokouksen koolle kutsumisen ja näin valta oli palannut paaville. Tämän jälkeen katolinen kirkko on tunnustanut skisman aikaisista paaveista vain Rooman linjan paavit laillisiksi paaveiksi. Avignonin ja Pisan linjojen paaveja pidetään vastapaaveina.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 s. 94
  2. ↑ a b c d Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 23–27
  3. ↑ Ralph Ludwig: Kristinuskon historia 2000. Weilin + Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9 s. 94–95
  4. ↑ Kristinuskon historia 2000 s. 95
  5. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 s. 105
  6. ↑ a b c Kristinuskon historia s. 78–80
  7. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 s. 106
  8. ↑ a b c d Tuomas Heikkilä, Samu Niskanen: Euroopan synty, s. 59. Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6
  9. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 s. 107
  10. ↑ a b c d e Kristinuskon historia 2000 s. 117
  11. ↑ a b c d e f Kristinuskon historia 2000 s. 118
  12. ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 34
  13. ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 35
  14. ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 36
  15. ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 37
  16. ↑ a b Kristinuskon historia 2000 s. 138
  17. ↑ Medieval Sourcebook: Urban II (1088–1099): Speech at Council of Clermont, 1095, Five versions of the Speech (Arkistoitu – Internet Archive)
  18. ↑ a b Régine Pernoud: Ristiretket, s. 23. WSOY, 1965.
  19. ↑ a b c d e Kristinuskon historia 2000 s. 142
  20. ↑ Kristinuskon historia 2000 s. 143
  21. ↑ a b c d Kristinuskon historia 2000 s. 144
  22. ↑ a b c d e f Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 38
  23. ↑ a b c d e Kristinuskon historia 2000 s. 168
  24. ↑ a b c d Kristinuskon historia 2000 s. 170
  25. ↑ Ihmistä suurempi : paaviuden historia s. 43
  26. ↑ a b Ihmistä suurempi : Paaviuden historia s. 47–51

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hanska, Jussi: Kristuksen sijaiset maan päällä? SKS, 2005. ISBN 951-746-719-2
  • Karkinen, Jaro: Kaitse minun lampaitani – paaviuden historia Sabinianuksesta Nikolaus Suureen. Studium Catholicum, 2022. ISBN 978-951-98312-6-8
  • Karkinen, Jaro: Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet – paaviuden historia Hadrianus II:sta Honorius III:een. Studium Catholicum, 2023. ISBN 978-952-65317-1-7
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paavius_keskiajalla&oldid=22852433”