Tämä on lupaava artikkeli.

Olavi Paavolainen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Olavi Lauri)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo kirjailijasta. Jalkapalloilijasta kertoo artikkeli Olavi Paavolainen (jalkapalloilija).
Olavi Paavolainen
Olavi Paavolainen vuonna 1928.
Olavi Paavolainen vuonna 1928.
Henkilötiedot
Syntynyt17. syyskuuta 1903
Kivennapa
Kuollut19. heinäkuuta 1964 (60 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti kirjailija, esseisti, toimittaja
Kirjailija
SalanimiOlavi Lauri
Kirjallinen suuntausTulenkantajat
Esikoisteos Valtatiet (1928)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Olavi Paavolainen (17. syyskuuta 1903 Kivennapa – 19. heinäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, esseisti, toimittaja ja kulttuurivaikuttaja. Paavolainen kulki 1920-luvulla modernismin aallonharjalla muun muassa ystäviensä Mika Waltarin, Yrjö Jylhän ja Katri Valan kanssa ja vaikutti Tulenkantajissa, tunnetussa Eurooppa-mielisessä kirjailijaseurassa. 1920- ja 1930-luvun teksteissään Paavolainen esitteli suomalaisille aikansa kulttuuri-ilmiöitä surrealismista kansallissosialismiin. Paavolaisen 1940-luvun tunnetuinta antia on sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu (1946),[1] jonka monipuolinen sisältö on seurausta näköalapaikoista Mikkelin päämajassa, Helsingissä ja rintamalla, joista Paavolainen sai sotaa seurata. Sotien jälkeen hän keskittyi johtamaan Yleisradion radioteatteria.[2]

Elämä ja tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Paavolainen syntyi Karjalan Kivennavalla 1903 keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli juristi ja kansanedustaja Pietari Paavolainen, jota myös Pekaksi kutsuttiin, ja äiti Alice Laura o.s. Löfgrén. Paavolaisella oli balttilaista, ruotsalaista ja karjalaista sukujuurta, mutta erityisen voimakkaasti hänen tuotantoonsa on vaikuttanut karjalainen tausta,[3]selvennä ja itse hän kirjoitti olevansa ”sataprosenttinen karjalainen”.[4]

Paavolainen asui myös Helsingissä, mutta piti oikeana kotinaan Kivennavan Vienolaa[5], jossa hän todellisuudessa vietti vain kesiään. Hän oli pikkupoikana mukana isänsä virkamatkoilla eri puolilla Kannasta ja teki nuorena pitkiä pyöräretkiä tutustuen kotiseutuunsa. Hän kiintyi siihen, mutta itselleen tyypillisen kaksijakoisesti hän piti myöhemmin suomalaisia kirkonkyliä kaikenlaisen henkisen pimeyden asuinsijoina. Vienola oli Paavolaiselle pakopaikka Helsingin melskeestä, vaikka hän tunsi ajoittain olonsa siellä syrjäiseksi.[6][7]

Paavolainen aloitti kansakoulun vuonna 1909, mutta siirtyi oppikouluun Viipuriin jo vuonna 1910.[8] Runojen kirjoittamisen hän aloitti 12-vuotiaana.[9] Opiskelu Viipurissa jäi varsin lyhyeksi, kun Paavolaiset muuttivat Helsinkiin, jossa Olavi jatkoi oppikoulua. Muuton syynä oli toinen sortokausi eli keisari Nikolai II:n venäläistämispolitiikka, joka heijastui voimakkaimmin Karjalaan. Pekka Paavolaisen toimet venäläistämispolitiikkaa vastaan saivat aikaan sen, että tämä valittiin eduskuntaan nuorsuomalaisten edustajana, mikä myös osaltaan oli perheen Helsinkiin muuton syynä.[10]

Sisällissodan ajan Paavolaiset viettivät Kivennavalla, mutta palasivat heti sodan päätyttyä Helsinkiin, jossa Olavi aloitti kuudennen luokan. Ollessaan 16-vuotias häneen iski vuonna 1919 kirjallinen luomisvimma, ja saman vuoden kesän aikana syntyi Paavolaisen mukaan peräti neljäsataa runoa. Elokuussa 1919 Paavolainen jätti ensimmäisen runokokoelmansa Palava sydän Otavaan nimimerkillä Marja Oulanko.[11] Käsikirjoitus palautettiin kuitenkin hylättynä.[12] Hän suoritti ylioppilastutkinnon yleisarvosanalla cum laude approbatur. Ennen pääsyään ylioppilaaksi Paavolainen innostui Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva -romaanista ja perusti koulukavereidensa kanssa Torstai-seuran johon kuului sekä tyttöjä että poikia. Torstai-seurassa innostuttiin ikuisen nuoruuden ja rappion ajatuksista. Seurassa keskusteltiin myös musiikista ja kirjallisuudesta ja Paavolainen esitti siinä omia sävellyksiään. Tehtiin myös päihdekokeiluja, jotka eivät olleet ihan viattomia: eräälle seuran jäsenistä kehittyi oopiumiriippuvuus.[13]

Paavolainen oli jossain vaiheessa haaveillut upseerin urasta, mutta hän ilmoittautui kuitenkin syksyllä 1921 Helsingin yliopistoon opiskelemaan estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta, jolloin hänestä alkoi myös sukeutua runoilija-boheemi.[14] Paavolainen keskeytti opintonsa niiden alkuvaiheessa. Hän ei omasta mielestään runoilijana tarvinnut pölyttyneitä viisauksia eikä tutkintoa, sillä hän ei pyrkinyt virkamieheksi. Hänen isänsä oli asioista eri mieltä.[15]

Tulenkantajien muotoutuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosia 1923–1924 väritti erityisesti tiivis kirjeenvaihtosuhde Katri Valan kanssa. Heistä tuli hyviä ystäviä ja myöhemmin heistä muodostui Tulenkantajien ydinjoukko.[16] Paavolainen oli jo sukeltanut nuoriin kirjallisiin piireihin ja kulttuurikriitikkojen maailmaan. Samana vuonna syntyi myös ”runoilijain alkusolu”, johon tempaantuivat mukaan Paavolaisen lisäksi Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen, Onni Halla ja myöhemmin mukaan tullut Yrjö Jylhä. Ryhmästä muodostui modernismia ja uusia aatteita ihannoiva ryhmä, joka sai nimekseen Tulenkantajat.[17]

Vuonna 1925 syntyi Tulenkantajien yhteisteos Hurmioituneet kasvot, ja se julkaistiin saman vuoden toukokuussa. Sen saama lähes olematon vastaanotto oli kuitenkin tyly, vaikka kaikki Katri Valaa lukuun ottamatta olivat osallistuneet teokseen innokkaasti.[18][19] Saman vuoden kesällä Paavolainen tutustui Minna Craucheriin. Mika Waltari käytti Craucherista nimeä Rouva Spindel teoksessaan Suuri illusioni. Suhde ei ollut lopulta mikään miellyttävä. Craucher sai otteen Paavolaisesta lainaamalla rahaa ja avokätisellä alkoholitarjoilullaan. Paavolainen yritti paeta Craucheria Pariisiin, mutta sitkeä madame tuli perässä. Valtatiet-runoteoksen julkistamiseen Craucher saapui mukanaan ruukkupalmu, jonka ruukkuun väitti haudanneensa sikiön, jonka isäksi väitettiin Paavolaista. Epämiellyttävä ihmissuhde jatkui vuoteen 1931 saakka.[20][21]

Pariisiin ja vihellyskonserttiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väinö Kunnas, Olavi Paavolainen, 1928.

Vuonna 1927 Paavolainen lähti Pariisiin, jossa hän asui huhtikuusta heinäkuun loppuun saakka. Pariisissa Paavolaisen kanssa oleilivat myös Mika Waltari ja Raoul af Hällström. Pariisissa Paavolainen tutustui nähtävyyksiin ja kävi iltaelämässä. Hän alkoi olla täynnä innostunutta julistushalua, kertoa umpiperänä pitämänsä Suomen asukkaille mitä Euroopassa oli nyt meneillään.[22]

Vanhakantainen kirjallisuus oli Tulenkantajien silmätikku. Jos dadaismi oli onnistunut murtautumaan esiin porvarillisessa Zürichissä, niin eikö jotain vastaavaa voisi järjestää myös syrjäisessä Helsingissä, Paavolainen ajatteli. Pariisista tulonsa jälkeen 27. marraskuuta Paavolainen huomasi tilaisuuden: Akateeminen näytelmäseura järjesti lausuntaillan. Hän päätti järjestää mielenilmauksen, jota varten ostettiin pillejä. Pilliin puhaltajiksi pyydettiin Elina Vaara, Mika Waltari, Anna Kaari ja Yrjö Jylhä. Hiljaisuus vallitsi vielä Lauri Viljasen esiintyessä, sillä hän oli Tulenkantajia. L. Onervaa pidettiin vanhakantaisena ja hän sai ensimmäiset varovaiset vihellykset. Kun Tulenkantajien petturina pitämä Uuno Kailas esiintyi, oli vihellys myrskyisää. Kailasta pidettiin petturina isänmaallisten runojen takia. Järjestäjä yritti vedota viheltäjiin, mutta Yrjö Jylhä vaiensi hänet huudollaan. Seuraava esiintyjä perui esityksensä ja lähti pois. Heikki Välisalmen lausunnan aikana vihellys jatkui. Helsingin Sanomat kirjoitti tapauksesta, ja Paavolainen huomasi tyytyväisyydekseen herättäneensä huomiota.[23]

Pariisin matkan seurauksena syntyi myöhemmin kirja Nykyaikaa etsimässä (1929). Teos oli todellisuudessa julkaistu jo erillisinä, myönteistä huomiota saaneina artikkeleina, mutta kirjana se julkaistiin vasta vuonna 1929.[24] Kirjan teksteissä Paavolainen pohti kaupungistumista ja elämän koneellistumista sekä esitteli uusia taidevirtauksia kuten dadaismia, futurismia ja venäläisiä vallankumousrunoilijoita.[4]

Vuonna 1928 Waltari ja Paavolainen julkaisivat yhteisen runokokoelman Valtatiet, jossa ihailtiin nykyaikaista tekniikkaa ja uusia ajatuksia. Teoksen valmistuminen viivästyi, sillä Paavolainen hioi kirjoituksiaan pitkään ennen kuin halusi julkistaa ne. Kokoelman vastaanotto oli vaihteleva, joskin useissa lehdissä sitä jopa ylistettiin. Taiteilija Sylvi Kunnaksen suunnittelema kansi herätti huomiota kubistisine kasvoineen. Myyntimenestykseen se ei kuitenkaan yltänyt.[25] [26]

Asepalvelus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavolainen aloitti asepalveluksensa elokuussa 1928. Alokasajan jälkeen hänet määrättiin aliupseerikouluun ja sen jälkeen Reserviupseerikouluun Haminaan. Vuonna 1929 Paavolaisesta tuli kersantti, ja hänet kotiutettiin reserviin vänrikiksi ylennettynä. Paavolainen suhtautui myönteisesti asevelvollisuuteen ja armeijaelämään, mikä käy ilmi hänen kirjoittamistaan Pentti Haanpään armeijakriittisen Kenttä ja kasarmi -teoksen melko kielteisistä arvosteluista.[27]

Tulenkantajien lopun alku ja muuttuva maailma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siviiliin palanneelta Paavolaiselta ilmestyi vuonna 1929 Aitta-lehdessä psykodraamallinen kirjallinen kokeilu Helsinki by Night. Satiirisen tekstin tapahtumapaikkana oli ”helsinkiläinen turistiautobussi”, ja siinä yhdistyi tekstiin moderneja kuvia.[28][29]

Tulenkantajien joukossa oli alkanut kyteä vuosikymmenen vaihteessa erimielisyyksiä, jotka johtuivat ainakin osittain poliittisista mielipide-eroista. Suomen sisäpolitiikkaa jakoivat tuolloin talouskriisi, äärivasemmiston nousu ja kommunisminvastaisen Lapuan liikkeen vastareaktio.[30] Tuhoa enteili Tulenkantajat-lehden lopettaminen. Myös itse Tulenkantajat Oy lopetti toimintansa huhtikuussa 1930, ja jäämistön selvittäjänä toimi Urho Kekkonen.[31]

Kivennavan kausi, Suursiivous ja poliittinen herääminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isänsä kuoltua tammikuussa 1930 Paavolainen muutti takaisin Kivennavalle pitämään seuraa äidilleen. Aikaa, jonka Paavolainen vietti Kivennavalla (1930–1933), voidaan kutsua ”Kivennavan kaudeksi”, koska asuinympäristö muovasi hänen tyyliään merkittävästi.[32]

Vuoden 1930 elokuussa alkoi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhde tulla tiensä päähän. Craucher oli työskennellyt viisi kuukautta Lapuan liikkeen palveluksessa ja ilmaisi halunsa käyttää kaikki tarmonsa tähän yhteiskunnalliseen työhön.[33]

Teos Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa alkoi valmistua vuonna 1932 Kivennavalla. Samaan aikaan Paavolaisen kustantaja Otava aikoi julkaista runokokoelman Keulakuvat. Samana vuonna sattuneet Mäntsälän kapina ja Minna Craucherin väkivaltainen kuolema eivät juuri liikuttaneet Kivennavalla asuvaa Paavolaista. Suursiivous ilmestyi kauppoihin 23. huhtikuuta, kustantajana Gummerus. Kirjasta muodostui sensaatio ja vilkkaan keskustelun aihe kaiken poliittisen epävakauden keskelläkin. Vaikka kirja sai paljon kielteistäkin palautetta, se keräsi silti enemmän myönteisiä arvosteluja. Elmer Diktonius moitti teosta, V. A. Koskenniemi puolestaan kehui sitä. Voimakkaasti poleeminen teos hajotti Tulenkantajat-liikkeen lopullisesti.[34]

Vuosi 1933 oli Paavolaiselle murrosvuosi, ja sen jälkeen hänen kirjoituksensa muuttuivat varsin poliittisiksi. Ennen nihkeästi politiikkaan suhtautunut Paavolainen tempautui nyt siihen mukaan. Paavolaisella oli tosin vaikeuksia valita puoltaan kahtiajakautuneessa maailmassa. Niinpä hän tyytyikin, kuten hän itse sanoo, olemaan ”vilpitön sivustakatsoja” ja ”puskasta huutelija” sekä samalla jyrkän kantaa ottava reportteri. Toisinaan Paavolainen ihaili Neuvostoliittoa, välillä taas Paavolaiseen teki suuren vaikutuksen natsi-Saksa.[35]

Vuonna 1934 Paavolainen muutti Helsinkiin. Tuolloin hän oli suhteessa Liisa Tannerin kanssa. Syksyllä he muuttivat Turkuun, jossa Paavolainen ryhtyi työskentelemään Kudos Oy Silon mainospäällikkönä.[36]

Kolmannen valtakunnan vieraana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Adolf Hitler oli noussut Saksassa valtaan ja Neuvostoliitto alkoi Euroopassa lähestyä kansanrintamapolitiikkaa, Euroopan poliittisen kentän muutokset kiinnittivät Paavolaisen huomion.[37] Turusta Helsinkiin palattuaan Paavolainen päätti lähteä, osittain kustantajansa Gummeruksen kehotuksesta, matkalle natsi-Saksaan, joka oli sen ajan Euroopan ”elävintä todellisuutta”. Toisten tietojen mukaan Paavolainen joutui lähtemään Saksaan sattumalta varamiehenä kustantajan toivoman vierailijan sijasta.[38]

Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.

Matkan tarkoitus oli osallistua Travemünden Dichterhausin (Kirjailijatalon) pohjoismaiselle kirjailijavierailulle. Paikalla olleita pohjoismaalaisia Paavolaisen lisäksi olivat hänen maanmiehensä Göran Stenius, ruotsalainen Sven Stolpe, norjalainen Eyvind Mehle ja tanskalainen Erik Bertelsen. Dichterhaus oli Saksan pyrkimys vaalia ”pohjoista ajatusta”, jota Paavolainen eritteli matkakertomuksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936).[38]

Paavolainen saapui Travemündeen 14. elokuuta 1936 eikä ehtinyt Berliinin olympialaisiin, joita muut vieraat olivat lähteneet seuraamaan. Pohjoismaiset vieraat palasivat Dichterhausiin seuraavana päivänä näkemästään innostuneina.[39] Omasta toivomuksestaan he pääsivät seuraamaan Nürnbergin ”Kunnian puoluepäiviä”, joita Paavolainen kuvaa kirjassaan arvostelevaan sävyyn[40][41].

Ensiksi Paavolaista alkoi ärsyttää kansallissosialistinen taidekäsitys. Kansallissosialistien suosimat kotiseutukuvaukset, maalaiskertomukset ja historismi olivat hänestä yhtä typeriä kuin Suomessakin, nyt kaikki vain tehtiin suuremmassa mittakaavassa. Tarjotulla retkellä ”Saksan kansan voiman pyhille lähteille” Paavolaisessa nousi ensiksi esiin satiirisia ajatuksia. Huomatessaan kaikessa pohjalla vaikuttavan fanaattisen juutalaisvihan, hän vakavoitui.[42]

Puoluekokouksessa Paavolainen kuunteli huolellisesti Josef Goebbelsin puhetta. Hän piti tätä parempana puhujana kuin Adolf Hitleriä. Goebbelsin puheesta puuttuivat hänen mielestään kuitenkin ”sydän ja sielu” ja siitä puuttuivat kaikki käytännön yhteiskunnalliseen elämään viittaavat ratkaisut. Kun Paavolainen näki Hitler-Jugendin jäseniä suljetussa telttaleirissä, hänessä heräsi ajatus, että jotain on kansallissosialistien järjestelmässä pahasti vialla.[43]

Erikoisluvalla, ainoana miehenä, Paavolainen pääsi seuraamaan Kansallissosialistien naisjärjestön kokousta. Hän suhtautui kokoukseen kaksijakoisesti: hän halusi arvostaa naisia, mutta ei voinut arvostaa kansallissosialistisia naisia. Hänen mukaansa kansallissosialismi väheksyi naisia ja piti heitä lapsellisina olentoina. Kokous päätyi ennen Hitlerin puhetta toteamaan, että usko Führeriin on naisen paras tuki. Hitlerin puhetta Paavolainen kuunteli huolellisesti ja totesi puheen olleen logiikaltaan heikolla pohjalla ja puhujan pelkkä poliittinen hurmuri.[44]

Paavolaisen suhde kansallissosialismiin oli lopulta monimutkainen. Hän ihaili kansallissosialismissa tekniikkaa, Hitlerin organisaattorin kykyä, mahtipontisuutta ja saksalaisten tarmoa ja tehokkuutta rakentaa valtakunta tyhjästä. Merkittävimmät syyt siihen, miksi Paavolainen ei lähtenyt kansallissosialistiseen toimintaan mukaan, olivat sen rotuopit ja kansalliskiihko, joita molempia Paavolainen vastusti jyrkästi. Paavolaisen oli myös vaikea hyväksyä kansallissosialismiin kuuluvaa jäykkää kurinalaisuutta.[45] Hän kuitenkin haki ja pääsi joulukuussa 1940 Teo Snellmanin johtaman Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön jäseneksi, toisin kuin Jarno Pennanen, joka oli hakemassa jäsenyyttä hänen kanssaan.[46]

Ilmestyessään Kolmannen valtakunnan vieraana sai ristiriitaisen vastaanoton. Paavolaisen epäiltiin ryhtyneen natsiksi, toisaalta oikeistolaiset teilasivat teoksen ja Suomen Sosialidemokraatin kritiikki totesi, että mistään natsikääntymyksestä ei ole kysymys. Teos ilmestyi Ruotsissa vuonna 1937 ja sai hyvän vastaanoton. Paavolaista pidettiin tosiseikkojen hyvänä havainnoijana.[47]

Paon vuosi ja Neuvostoliiton-matka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuotta 1937 voidaan kutsua Paavolaisen paon vuodeksi. Hän aikoi kirjoittaa matkapäiväkirjan myös Neuvostoliitosta, muttei saanut viisumia. Niinpä hän suuntasi katseensa Etelä-Amerikkaan. Matka kohti uutta mannerta alkoi 6. maaliskuuta samana vuonna. Suhde Liisa Tanneriin katkesi noihin aikoihin.[48]

Matkan pohjalta Paavolainen kirjoitti Etelä-Amerikasta ja sen suomalaissiirtolaisista kertovan kirjan Lähtö ja loitsu, joka ilmestyi 1937. Paavolainen aloitti vielä toisenkin kirjan kirjoittamisen, joka ilmestyi 1938 nimellä Risti ja hakaristi. Kirja sai hyvän vastaanoton, vaikka sitä arvosteltiinkin fasismin ihailusta. Teos käännettiin myös ruotsiksi, ja se sai Ruotsissa loistavat arvostelut.[49]

Vuonna 1939 Paavolainen päätti taas yrittää Neuvostoliittoon, ja tällä kertaa – kolmen vuoden odottamisen jälkeen – hän sai viisumin.[50] Aiemmat yritykset olivat kilpistyneet siihen, että Neuvostoliitto halusi maineensa puhdistamiseksi vieraikseen tunnettuja kulttuurihenkilöitä. Kun halukkaita ei enää tahtonut löytyä, Paavolainen sai viisumin, suosittelijanaan Hella Wuolijoki – ja jopa ykkösluokan vieraaksi. Kivennavalla syntynyt ja isänsä kanssa useasti Pietarissa käynyt Paavolainen puhui auttavasti venäjää.[51]

Paavolainen aloitti matkansa 19. toukokuuta 1939. Ensimmäiset kymmenen päivää hän vietti Leningradissa ja jatkoi sitten matkaa Moskovaan. Kaupunki sai Paavolaisen mykistymään kauneudellaan ja loistollaan. Kolme päivää juhannuksen jälkeen Paavolainen lähti Gorkista risteilylle Volgalle. Hän kävi myös Stalingradissa ja jatkoi Tbilisiin saakka. Palattuaan retkeltään Moskovaan Paavolainen haki viisumin pidennystä ja pääsi Moskovan urheilujuhlien yhteydessä näkemään Josif Stalinin, Vjatšeslav Molotovin ja Kliment Vorošilovin. Hän piti matkansa huippukohtana heinäkuussa näkemäänsä suurta urheiluparaatia Moskovan Punaisella torilla. Paavolaisen alkuperäinen tarkoitus oli palata jo heinäkuussa Suomeen samaa reittiä kuin oli tullutkin, mutta hän sai pidennettyä viisumiaan kolme kertaa ja lähti loppujen lopuksi Neuvostoliitosta Odessan kautta.[52][53]

Kun lähdön aika koitti eikä viisumia enää saanut pidennettyä, Paavolainen päätti toteuttaa vanhan unelmansa ja käydä paluumatkalla Istanbulissa, jossa hän viipyi kolme viikkoa ja Ateenassa. Hänen saavuttuaan Ateenaan alkoi toinen maailmansota Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Sen seurauksena kaikki laivavuorot Välimerellä peruttiin. Paavolainen pääsi kuitenkin konsuli Gröndahlin avulla Kreikan taholta ranskalaisille pakolaisille järjestetyssä laivassa Marseilleen ja edelleen Pariisin kautta Dieppeen Ranskaan ja sieltä Regin-laivalla miinakenttien läpi Göteborgiin ja Ruotsin halki Tukholmaan sekä lopulta 22. syyskuuta Turkuun.[54][53]

Neuvostoliitto-kirja jäi Paavolaiselta kirjoittamatta. Tutkija Ville Laamanen on sitä mieltä, että ilmestyessään se olisi ollut tapaus paitsi siinä mielessä, että juuri kukaan merkittävä länsikirjailija ei ollut tutustunut sekä Saksaan että Neuvostoliittoon, myös siksi, että se olisi ollut tärkeä Paavolaisen jälkimaineen kannalta osoittaessaan, että Paavolainen oli kiinnostunut maasta jo ennen vuotta 1945. Hänen suhtautumisensa Neuvostoliittoon oli myönteisempi kuin Saksaan, joskin Laamasen mukaan hän suhtautui kumpaankin arvostelevasti.[51]

Paavolainen on kertonut heittäneensä matkan muistiinpanot mereen Marseillen satamassa. Laamanen arvelee kuitenkin, että hän hävitti ne vasta 1945 Synkkää yksinpuhelua kirjoittaessaan.[51]

Palattuaan Neuvostoliitosta Paavolainen piti lokakuussa 1939 Katajanokan upseerikasinolla esitelmän näkemästään. Paikalla oli tiedotusvälineitä ja puolustusministeriön sanomalehtiosaston johtaja. Välihuutojen uhallakin Paavolainen kertoi Neuvostoliiton teollisuuden saavutuksista, mainiten muun muassa Moskovan metron. Hän kuvaili myös naisen asemaa ja maassa tehtyä sivistyspropagandaa. Nälkää maassa ei hänen mukaansa nähty, eikä poliittisia vastustajia murhattu kellareissa. Neuvostoliiton kehityksen vaaroina hän piti byrokratiaa; lupalappuja tarvitaan kaikkialla, eikä maassa eletä vaan älyllistetään. Maata oli hänen mielestään vaikea kuvata. Kolmessa kuukaudessa ei nähnyt paljoakaan ja maa oli hänen mielestään fanaattisten idealistien ja teoretisoivien intellektuellien johtama. Kovin suurta huomiota ja vastakaikua esitelmä ei saanut.[55]

Sota-aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Olavi Paavolainen Šokšussa.

Talvisota puhkesi 30. marraskuuta 1939, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Myös Paavolainen kutsuttiin palvelukseen. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli valvoa lentolehtisten painatusta Munkkiniemessä, jossa toimi puolustusministeriön Sanomalehtitoimisto. Joulukuun 4:ntenä Paavolainen komennettiin Mikkeliin Otavan kansanopistolle, jonne oli sijoitettu päämajan propagandaosasto. Paavolainen komennettiin 8. joulukuuta kirjeenvaihtajaksi Kannakselle. 16. joulukuuta hänet komennettiin kenraali Martin Wetzerin adjutantiksi kunniamerkkejä jakamaan. Paavolainen jatkoi samassa tehtävässä tammikuuhun 1940 saakka, jolloin hänet määrättiin takaisin päämajaan. Ensimmäisten Mikkelin lentopommitusten aikaan – loppiaisaattona 1940 – kaupunkiin saapunut Paavolainen haavoittui. Sen seurauksena hän oli sairaalassa talvisodan loppuun saakka.[56]

Jatkosodassa Paavolainen kutsuttiin 17. kesäkuuta 1941 palvelukseen Vilppulaan, jossa muodostettiin päämajan tiedotuskomppaniat. Taustalla oli Suomen johdon tieto operaatio Barbarossan alkamisesta 22. kesäkuuta 1941. Paavolainen sai vapaat kädet tiedotuskomppaniassa, joka tunnettiin myös propagandajaostona. Hän ei ollut vastuussa kenttäupseereille vaan suoraan päämajalle. Tämä antoi Paavolaiselle mahdollisuuden tutustua karjalaiseen kulttuuriin, jonka pohjalta hän loi teoksensa Karjalan Liitolle. Karjalainen kulttuuri muodosti osaltaan myös pohjan Paavolaisen tulevalle teokselle, Synkälle yksinpuhelulle (1946). Hän antaa kirjassa kuvan, että yhteistyöllä Saksan kanssa ja Suur-Suomi-aatteella ei olisi alun perinkään ollut Paavolaisen luottamusta, vaan että hän olisi suhtautunut niihin varsin epäilevästi.[57] Paavolainen sanoi itse, ettei osannut luoda propagandaa, koska oli liian rehellinen eikä tahtonut valehdella.[58]

30. kesäkuuta 1941 Paavolainen siirrettiin Ilomantsiin, josta käsin hän kävi lyhyillä tutustumisretkillä rintamalla. Hän vieraili 19. heinäkuuta Issakan vankileirillä, jonka oloista hän sai melko myönteisen kuvan. Se ainakin hetkellisesti vähensi hänen epäilyksiään. Tolvajärvellä 25. heinäkuuta Paavolainen oli rintamalla suomalaisten yrittäessä hyökkäystä. 27. elokuuta 1941 Paavolainen siirrettiin joukko-osastonsa kanssa vanhan rajan tuolle puolen Tšalkiin, josta hän sai uutta pontta kirjoittamiseensa.[57]

Seudut lumosivat Paavolaisen, minkä huomaa hänen tuonaikaisissa teoksissaan. Paavolainen määrättiin syyskuussa 1941 Martti Haavion johtamaan tiedotuskomppaniaan, jossa palvellessaan hän kirjoitti paljon, muun muassa runollisen kuvauksen nimeltä ”Aunus harmaasilmä”. Myös Synkkä yksinpuhelu alkoi ehkä jo tuolloin muotoutua. Kierrellessään Karjalaa Paavolainen alkoi Sakari Pälsin kanssa kerätä karjalaista esineistöä ja ikoneja Kansallismuseolle, jossa ei ollut vielä ainuttakaan ikonikokoelmaa. Paavolainen otti tehtäväkseen alkuperäisesineiden pelastamisen ja taltioimisen kylistä, joiden asukkaat olivat vetäytyneet kiireessä.[58]

Saman vuoden loppupuoliskolla Paavolaisen pitkäaikainen suhde kirjailija Helvi Hämäläiseen katkesi Paavolaisen kieltäydyttyä avioliitosta. Marraskuussa valmistui artikkeli ”Syvärin virsi” ilmestymättä jääneeseen teokseen Taistelu Aunuksesta, johon Paavolainen oli laatinut neljä muutakin artikkelia. Paavolainen muokkasi jo valmistunutta ”Aunus harmaasilmää”, ja joulukuussa valmistui vielä kirjoitus ”Taistelun melskeen tauottua”.[58]

Huhtikuussa 1942 Paavolainen sai käskyn palata takaisin Mikkelin päämajaan, joka oli kuitenkin hänelle pettymys. Synkässä yksinpuhelussa Paavolainen kirjoitti: ”Nyt kuvitellaan, että kaikki ’lähinnä vanhemmat' miehet ovat autuaita päästessään Mikkelin lihapatojen ääreen. Lamassa ja masentunut koko päivän. Aunuksen odotettu kevät ja kesäkin jäävät nyt näkemättä.”[59]

Kesällä 1942 Paavolainen työsti kolmea teosta: Karjala – muistojen maa -teoksen jatkoteosta Rakas entinen Karjala sekä teoksia Korpisoturit kertovat ja Jännittävin sotaelämykseni.[60] Vuoden 1943 suurin työ oli rintamamiesten runokokoelman Täältä jostakin toimitustyö.[61] Keväällä ja kesällä hän työskenteli Finlandia-Kuvan suunnitteleman Erik Blombergin ohjattavaksi tarkoitetun elokuvan Bengtskärin taistelu käsikirjoituksen parissa. Elokuvaa ei loppujen lopuksi toteutettu, koska sitä pidettiin sota-ajalle liian realistisena.[60][62][63]

Paavolaisen vuosi 1944 kului pääosin päämajassa, joka siirrettiin puna-armeijan uhan takia pois Mikkelin keskustasta. Paavolainen osallistui saksalaisten 20. kesäkuuta 1944 järjestämään juhlaan, jossa saksalaiset upseerit kertoivat avoimesti, millaisessa ahdingossa suomalaiset olivat senhetkisessä sotatilanteessa. Tämä etäännytti entisestään Paavolaista natsi-Saksasta ja sen aatteesta. Aselevon alkaessa tulla ajankohtaiseksi Paavolainen sai tehtäväkseen luonnostella Arvi Kivimaan kanssa aselepopäiväkäskyä.[64]

Sodanjälkeinen Suomi ja Paavolainen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Synkkä yksinpuhelu, 1946.

Paluu yhteiskuntaan sodan jälkeen oli Paavolaiselle suuri haaste, ja sanotaankin, ettei hän koskaan toipunut kokonaan kotinsa ja kotiseutunsa menetyksestä.[65] Oli myös epävarmaa pystyisikö sodan runtelemassa Suomessa enää elämään kirjoittamalla. Samaan aikaan Sylvi Kekkonen kannusti Paavolaista kirjoittamaan Neuvostoliitosta kokoamansa materiaalin kirjaksi. Tähän hän sai 60 000 markan apurahan. Paavolaista oli kuitenkin alkanut kiinnostaa sotapäiväkirjojen hyödyntäminen, eikä apuraha mennytkään toivottuun tarkoitukseen. Näin alkoi kirja Synkkä yksinpuhelu vasta varsinaisesti muotoutua.[66]

Paavolainen avioitui pian sodan jälkeen 1945 maisteri Sirkka-Liisa Virtamon kanssa. Avioliitto päättyi lopullisesti vuonna 1953,[67] jolloin Paavolainen seurusteli jo Hertta Kuusisen kanssa.[68] Tosiasiallisesti suhde oli päättynyt jo aikaisemmin. Pekka-pojan huoltajuus määrättiin äidille.[69]

Suurin osa vuodesta 1946 kului Synkän yksinpuhelun kirjoittamiseen. Samaan aikaan Paavolainen valmisteli myös vuonna 1944 kuolleen Katri Valan muistoteosta. Lähes tuhatsivuinen Synkkä yksinpuhelu ilmestyi joulukuussa 1946 kahdessa osassa. Teoksesta nousi valtava kohu. Kirja sai osakseen sekä ankaraa paheksuntaa että ihailua. Se jakoi Suomen kulttuurimaailman ja poliittiset piirit kahtia.[70] Isänmaalliset tahot arvostelivat kirjaa ja sitä puolustivat vasemmistolaiset sekä suomenruotsalaiset liberaalit.[71]

Teosta kritisoitaessa käytettiin aseena jopa Paavolaisen oletettua biseksuaalisuutta, josta liikkui paljon puhetta. Synkästä yksinpuhelusta närkästyneiden oli vaikea hyväksyä biseksuaalin dandyn tulkintaa sodasta.[72] Paavolaisella oli homoseksuaaleja ystäviä kuten Onni Halla ja Ilmari Pimiä, mutta varsinaisia suhteita hänellä ei tiedetä olleen. Professori Toivo Pihkanen on kiistänyt, että Paavolainen olisi biseksuaali, sillä hän ei ollut havainnut mitään siihen viittaavaa. Myöskään Onni Hallan muistelmat eivät vahvista käsitystä biseksuaalisuudesta, vaan kahden vanhenevan herrasmiehen ystävyys oli täysin epäeroottinen. Toisaalta Paavolainen laittoi itse liikkeelle asiaa koskevia juoruja halutessaan olla yllättävä ja rajojen rikkoja.[73]

Teoksen vastaanotto sai Paavolaisen vetäytymään kirjoittamisesta. Paavolaisen aikalainen Eino S. Repo kiteytti kuvansa Paavolaisesta: ”Ilmeisesti Paavolainen oli kuin kehäkukka: loisti täydeltä terältä, kun maineen paisteinen valo tuli kohti, mutta meni suppuun kun varjo ja hämärä lankesi. Synkän yksinpuhelun vastaanotto veti verhon hänen ja auringon väliin.”[74]

Yleisradiossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1947 Paavolainen sai Hella Wuolijoen kautta työkseen Yleisradion oman lehden päätoimittajuuden. Vaikka Paavolainen lähti hankkeeseen täysin sydämin, suunnitelma epäonnistui. Sen sijaan Paavolainen alkoi työskennellä radion teatteriosaston päällikkönä, jossa tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka.[75]

Vuonna 1948 Paavolainen osallistui Suomi–Neuvostoliitto-Seuran toimikuntaan, joka päätti mitä kirjallisuutta tulisi kääntää suomesta venäjäksi. Paavolaisen vastuulla oli runous. Samaan aikaan Paavolaisen elämän täytti radioteatteri. Jokaista viikkoa varten oli saatava vähintään kaksi radioteatteriesitystä. Vuotta 1949 leimasi se, että uusi Yleisradion hallintoneuvosto erotti hänen läheisen tukijansa Hella Wuolijoen Yleisradion johdosta.[76]

Paavolaisen elämään tuli uusi nainen, Hertta Kuusinen, vuonna 1951. Paavolainen oli oletettavasti tuntenut Hertta Kuusisen jo vuodesta 1945 lähtien, mutta vuosi 1951 lähensi heitä huomattavasti, ja Hertta Kuusisen kirjeiden perusteella suhde muuttui läheiseksi.[77] Kuusisen puolue SKDL kuitenkin asettui alkuvuodesta 1953 tiivistyneen suhteen avioliittoaikeita vastaan.[78] Kuusisen ja Paavolaisen suhdetta hankaloitti myös se, että Paavolaisella oli samaan aikaan suhde Marja Rankkalaan.[79]

Vuonna 1953 Paavolainen täytti 50 vuotta, ja merkkipäivää juhlistettiin kansalaispäivällisinä Kämpin peilisalissa. Tilaisuuteen saapuivat ”kaikki” vanhoista tulenkantajista Yleisradion väkeen saakka[80].

Viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1960 Paavolainen sai Eino Leinon palkinnon ja Otava ryhtyi julkaisemaan Paavolaisen valittuja teoksia. Tuohon aikaan hän sai myös viestin korkealta taholta: ”Pane tuulta puseroon ja lopeta kirjallinen hiljaisuutesi. Veljellisin terveisin Urho Kekkonen.” Vuonna 1962 Paavolainen sai Pro Finlandia -mitalin.[81] Saamistaan palkinnoista ja huomiosta Paavolainen totesi: ”Kaikki tuli kovin myöhään, liian myöhään.”[82]

Paavolaisen alkoholisoituminen oli pahentunut 1950-luvun loppupuolella. Hän hoiti edelleen työtehtäviään Yleisradiossa, mutta entinen into ja tarmo olivat kadonneet. Hän jäi usein pois työpaikaltaan eikä ollut mukana kokouksissa, joissa päätettiin radioteatteria koskevista linjauksista. Moni hänen työtovereistaan suojeli häntä ja teki hänen töitään, mutta Paavolainen syytti heitä ”kamreerityypeiksi”. Lopulta esimiesten oli pakko pohtia hänen erottamistaan.[83] Hänelle tarjottiin apurahaa, jotta hän voisi matkustaa ulkomaille katsomaan, miten radioteatteri oli muualla hoidettu. Apuraha jäi käyttämättä, sillä masentunut Paavolainen totesi: ”Ei huvita matkustella enää mihinkään”.[84]

Vuonna 1963 Paavolainen ja Hertta Kuusinen muuttivat yhteiseen kotiin Albertinkadulle. 60-vuotispäivänsä Paavolainen vietti ilman juhlallisuuksia. Paavolainen kuoli vähitellen pahentuneen alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin Helsingissä Kivelän sairaalassa 19. heinäkuuta 1964. Paavolainen siunattiin ja haudattiin lähiomaisten läsnä ollessa Hietaniemen uurnalehtoon (kortteli 9, rivi 22).[85]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavolaisesta on julkaistu useita elämäkertoja. Matti Kurjensaaren, Jaakko Paavolaisen ja Panu Rajalan elämäkerrat keskittyvät Paavolaiseen henkilönä, kun taas H. K. Riikonen on käsitellyt Paavolaisen elämää ennen kaikkea hänen teostensa kautta.[86][87][88]

Jaakko Pakkasvirta ohjasi vuonna 1981 Synkän yksinpuhelun pohjalta elokuvan Pedon merkki,[89] jossa Paavolaista näyttelee Hannu Lauri. Lauri esitti Paavolaista myös vuonna 2003 Helsingin kaupunginteatterin versiossa Juha Vakkurin näytelmästä Hertta ja Olavi.[90]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjoittanut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittanut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Karjala, muistojen maa. Karjalan liiton muistojulkaisu. ((1. painos 1940.) Avustajana Maija Suova) Porvoo: WSOY, 1949. Näköispainos 1991 (4. painos 2001), ISBN 951-0-02076-1.
  • Jännittävin sotaelämykseni. Syvärin miehet kertovat. Porvoo: WSOY, 1942.
  • Rakas entinen Karjala. Karjalan liiton muistojulkaisu. (Avustajana Ilmari Pimiä) Porvoo: WSOY, 1942. 3. painos 1955. Näköispainos 1991, ISBN 951-0-03010-4.
  • Täältä jostakin. Suomen kenttäarmeijan runoja. Porvoo: WSOY, 1943. Uusi painos 1993, ISBN 951-0-18990-1.
  • Katri Vala – tulipatsas. Muistojulkaisu. Porvoo: WSOY, 1946.
  • Parhaat suomalaiset radiokuunnelmat 1948–1949. Porvoo: WSOY, 1950.
  • Taistelu Aunuksesta. (Alkuperäisen julkaisukieltoon joutuneen teoksen toimittajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen. Aineiston uudelleen koonnut Helena Pilke) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. ISBN 978-952-222-302-9

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Matti Kurjensaari: Loistava Olavi Paavolainen. Henkilö- ja ajankuva. (3. painos (1. painos 1975)) Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-5088-4
  • Jaakko Paavolainen: Olavi Paavolainen: Keulakuva. Helsinki: Tammi, 1991. ISBN 951-30-9792-7
  • Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään: Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 978-951-0-40254-2

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Marjo Kaartinen, Hannu Salmi & Marja Tuominen: Maamme: itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, s. 202. (Veli-Pekka Lehtola: Kuoleman ja elämän rintamat) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2016. ISBN 978-952-222-686-0
  2. ↑ Äidinkieli ja kirjallisuus. Käsikirja, s. 411–414. (Tekijät: Anne-Maria Mikkola ym) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-26300-6
  3. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 15.
  4. ↑ a b Olavi Paavolainen Eteläkarjalaisia kirjailijoita. Lappeenrannan kirjasto. Viitattu 20.8.2012.
  5. ↑ 150 vuotta, 150 kirjaa (PDF) Porin kaupunginkirjasto – Satakunnan maakuntakirjasto. Arkistoitu 24.12.2016. Viitattu 22.12.2016.
  6. ↑ Lappalainen, Otto: Karjalainen kosmopoliitti Kiiltomato.net. 27.10.2003. Viitattu 20.8.2012.
  7. ↑ Rajala 2014, s. 20.
  8. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 21.
  9. ↑ Kurjensaari 1975, s. 12.
  10. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 25.
  11. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 31–32.
  12. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 46.
  13. ↑ Rajala 2014, s. 29–30.
  14. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 40–44.
  15. ↑ Rajala 2014, s. 35.
  16. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 49–67
  17. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 63.
  18. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 69–70.
  19. ↑ Vaara, Elina ym.: Hurmioituneet kasvot. Runoja. (Näköispainos. Alkuperäinen: Porvoo: WSOY, 1925) Helsinki: Lasipalatsi, 2007. ISBN 978-952-480-079-2
  20. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 70.
  21. ↑ Rajala 2014, s. 104.
  22. ↑ Rajala 2014, s. 89–91.
  23. ↑ Rajala 2014, s. 95–97.
  24. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 78–82.
  25. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 82–84.
  26. ↑ Rajala 2014, s. 98.
  27. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 90–91.
  28. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 96.
  29. ↑ Männistö-Funk, Tiina: Säveltulva kaupungissa – Gramofonimusiikki uudenlaisena kaupungin äänenä ja makukysymyksenä Helsingissä 1929 Ennen ja nyt. 12.2.2009. Viitattu 18.9.2014.
  30. ↑ Ahtiainen, Marketta ym.: Suomen historian aikakirja. Suomen historian käännekohtia, s. 106–112. (8. uudistettu painos) Helsinki: Edita, 2005. ISBN 978-951-37-4331-4
  31. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 95–99.
  32. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 100.
  33. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 101–102.
  34. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 106–110.
  35. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 113–119.
  36. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 123–124.
  37. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 124.
  38. ↑ a b Paavolainen, Jaakko 1991, s. 138.
  39. ↑ Kurjensaari 1975, s. 166.
  40. ↑ Saxell, Jani: Yksinpuhujien rakkaus Ylioppilaslehti. 1.4.1999. Viitattu 20.8.2012.
  41. ↑ Repo, Mikko: Pakenemisen tematiikka ja kulttuurien kritiikki Olavi Paavolaisen teoksessa Lähtö ja loitsu (PDF) (pro gradu) 2010. Tampere: Tampereen yliopisto. Viitattu 17.9.2014.
  42. ↑ Rajala 2014, s. 200-203.
  43. ↑ Rajala 2014, s. 20–209, 214
  44. ↑ Rajala 2014, s. 216–218.
  45. ↑ Kurjensaari 1975, s. 170–172.
  46. ↑ Rajala 2014, s. 369.
  47. ↑ Rajala 2014, s. 222–224, 230.
  48. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 143–144.
  49. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 147–148.
  50. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 158–159.
  51. ↑ a b c Saarikoski, Saska: Punaisen jättiläisen vieraana. Helsingin Sanomat 19.1.2014, s. C 9. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.9.2014.
  52. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 158–160.
  53. ↑ a b Kolme kuukautta Venäjällä. Jännittävä paluu Balkanin kautta Suomeen, Helsingin Sanomat, 25.09.1939, nro 258, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 22.09.2024
  54. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 160–161.
  55. ↑ Olavi Paavolainen, Volga virtaa nyt Moskovaan, kirjoituksia Neuvostoliitosta. Laamanen, V, Riikonen, H. (toim.) teos, 2016, s. 24-27
  56. ↑ Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Aunus, talvisota Nettiradio Mikaeli. 2001. Arkistoitu 21.8.2012. Viitattu 22.8.2012.
  57. ↑ a b Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Aunus, jatkosota Nettiradio Mikaeli. 2001. Arkistoitu 6.11.2018. Viitattu 22.8.2012.
  58. ↑ a b c Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Aunuksessa Nettiradio Mikaeli. 2001. Arkistoitu 21.8.2012. Viitattu 22.8.2012.
  59. ↑ Synkä yksinpuhelu, 1946, s. 328–329.
  60. ↑ a b Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Päämajassa Nettiradio Mikaeli. 2001. Arkistoitu 21.8.2012. Viitattu 22.8.2012.
  61. ↑ Rajala 2014, s. 466–468.
  62. ↑ Elokuvatutkija Jussi Karjalainen löysi käsikirjoituksen vuonna 2014 Kansallisarkistosta. Paavolaisen ainoa fiktio löytyi. Helsingin Sanomat 4.10.2014, s. C 11.
  63. ↑ Panu Rajala toteaa Paavolais-elämäkerrassaan käsityksenään, että käsikirjoitus on kateissa. Rajala, s. 455.
  64. ↑ Myyryläinen, Heikki: Olavi Paavolaisen sota, Tuiskuharjussa Nettiradio Mikaeli. 2001. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 22.8.2012.
  65. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 203.
  66. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 203–204.
  67. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 245.
  68. ↑ Rajala, s. 553.
  69. ↑ Rajala 2014, s. 552.
  70. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 213–220.
  71. ↑ Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum, s. 210. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0
  72. ↑ Toikka, Pekka: Kesäklassikko: Biseksuaali kareliaani sodassa Kiiltomato.net. 13.8.2008. Viitattu 17.9.2014.
  73. ↑ Rajala 2014, s. 564.
  74. ↑ Hänninen, Ville: Tulenliekkinä saavuit kerran. (Arkistoitu – Internet Archive) Lapin Kansa 17.9.2014. Viitattu 25.9.2014.
  75. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 233–235.
  76. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 237–239.
  77. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 246.
  78. ↑ Kuusisen kirjeet Olaville näyttää loppuvan vuonna 1956. Tosin on mahdollista, että myöhemmät kirjeet ovat hävinneet. Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–267.
  79. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 254–256.
  80. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 257–258.
  81. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–267.
  82. ↑ Rajala 2014, s. 581.
  83. ↑ Rajala 2014, s. 579–580.
  84. ↑ Rajala 2014, s. 563.
  85. ↑ Paavolainen, Jaakko 1991, s. 266–278.
  86. ↑ Alkusanat ”Monikasvoinen Olavi Paavolainen”. Teoksessa Rajala 2014, s. 9–11.
  87. ↑ Korhonen, Kuisma: Olavi Paavolainen oli narsisti ja takinkääntäjä. Helsingin Sanomat 17.9.2014. Viitattu 25.9.2014.
    Korhonen, Kuisma: Paavolainen on tutkittu tapaus. Helsingin Sanomat 17.9.2014. Viitattu 25.9.2014.
  88. ↑ Pilke, Helena: Ilmiöitä, ihmisiä, tekstejä monessa kontekstissa Agricolan kirja-arvostelut. 22.10.2014. Viitattu 16.4.2015.
  89. ↑ Pedon merkki Elonet. Viitattu 21.10.2020.
  90. ↑ Kolsi, Eeva-Katariina: Julkisuudesta kadonnut Hannu Lauri, 75, avautuu uutuuskirjassaan yksityiselämänsä kipeimmistä käänteistä: ”Niitä tekojani en tule koskaan hyväksymään” Ilta-Sanomat 15.8.2020. Viitattu 21.10.2020.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olavi Paavolaisen lehtiartikkeleita :


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Olavi_Paavolainen&oldid=22662295”