Neuvostoliiton hajoaminen
Neuvostoliiton hajoaminen alkoi edistyksellisen neuvostojohtajan Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikasta 1985. Gorbatšovin perestroika ja glasnost olivat yritys korjata reaalisosialismia paremmin toimivaksi ja inhimillisemmäksi. Monet maan ongelmat kuitenkin pahenivat uudistuspolitiikan takia.
Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneet syyt olivat pääasiassa maan sisäisiä, joista keskeisempiä olivat ideologinen ja taloudellinen romahdus, ympäristöongelmat, kansallisuusriidat sekä moraaliset syyt. Neuvostoliiton kansainvälinen asema vahvistui aina 1970-luvun loppupuolelle saakka, jolloin se vielä levittäytyi globaaliin etelään, mutta laajentuminen ja sotilaallinen tukitoiminta alkoi käydä valtion taloudelle liian ylivoimaiseksi. Lisäksi on syytä mainita Ronald Reaganin aloittama kilpavarustelu, jota Neuvostoliiton talous ei enää kestänyt ja joka vääristi sen kansantaloutta entistä militaristisemmaksi.
Neuvostoliiton johtavien kommunistien mediaani-ikä oli noussut 70:een ja verrattain nuori Gorbatšov nousi johtajaksi, kun Leonid Brežnev oli kuollut vuonna 1982, Juri Andropov vuonna 1984 ja Konstantin Tšernenko vuonna 1985. Gorbatšov toteutti uudistuksia, ja talous alkoi luhistua komentojärjestelmän purkautuessa. Demokratisointi poisti poliittisen valvonnan ja nosti kansallismielistä liikehdintää eri osatasavalloissa.[1] Kommunismi alkoi murtua Itä-Euroopassa sen jälkeen, kun Gorbatšov oli vuonna 1988 luopunut Brežnevin opista.[2] Itä-Euroopan maissa tapahtui sarja vallankumouksia 1988–1989. Vuonna 1991 Venäjällä järjestettiin kansanäänestys Neuvostoliiton jatkamisesta.
Lopulta monet tasavallat halusivat irtautua Neuvostoliitosta. Baltian maat antoivat ensin itsenäistymisjulistuksen. Valta alkoi luisua Gorbatšovilta tasavalloille. Käytännössä parlamentin puhemies Boris Jeltsinin johtama Venäjäkin julistautui suvereeniksi kesällä 1990. Vanhoilliset sotilaat ja kommunistit vastustivat Neuvostoliittoa uhannutta hajoamista ja Gorbatšovin uudistuksia. Näin Gorbatšov joutui poliittisesti Jeltsinin demokraattien ja vanhoillisten väliin. Vanhoilliset kaappasivat vallan elokuussa 1991. Kaappaus kukistui pian Jeltsinin vastarintaan, ja Krimillä kotiarestissa ollut Gorbatšov menetti lopunkin valtansa. Tasavaltojen johtajat hajottivat Boris Jeltsinin johdolla Neuvostoliiton, joka lakkasi virallisesti olemasta 25. joulukuuta 1991.[3] Neuvostoliiton kansainvälisen aseman peri Venäjän federaatio.[1]
Aikajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähde:[4]
- 11. maaliskuuta 1985: Mihail Gorbatsov valittiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi.
- 14. kesäkuuta 1986: Gorbatsov otti käyttöön termin perestroikan keskuskomitean osastopäälliköiden kokouksessa. Perestroika oli Gorbatsvin alulle paneva suunnitelmatalouden uudistamisprosessi.
- 27. tammikuuta 1987: Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kokouksessa otettiin käyttöön termi glasnost, jonka tavoitteena oli avoimuuden kautta saada tukea perestroikalle.
- 21. lokakuuta 1987: Boris Jeltsin syrjäytetään Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean poliittisesta toimikunnasta.
- 8. joulukuuta 1987: Mihail Gorbatsov ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan allekirjoittavat keskipitkän ja pitkän matkan ohjuksia koskevan aseistariisuntasopimuksen (INF-sopimus).
- 13. maaliskuuta 1988: armenialaisenemmistöisessä Stepanakertissä, Vuoristo-Karabahissa järjestettiin mielenosoitus, jossa vaadittiin alueen liittämistä Armeniaan, joka silloin kuului Azerbaidžaniin.
- 27.–29. helmikuuta 1988: armenialaisvastaisia mellakoita Sumgaitissä, Azerbaidžanissa.
- 13. huhtikuuta 1988: Viron kansanrintaman johtaja Edgar Savisaar kehottaa virolaisia liittymään kansanrintamaan. Liettuassa ja Latviassa perustetaan myös kansanrintamia.
- 15. syyskuuta 1988: ensimmäinen venäläinen riippumaton televisiotuotantoyhtiö ATV perustettiin.
- 16. marraskuuta 1988: Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti tasavallan lait ensisijaisiksi Neuvostoliiton lakeihin nähden.
- 7. joulukuuta 1988: Gorbatsov ilmoitti YK:n yleiskokouksessa, että neuvostojoukot vedetään pois Itä-Euroopan maista, mikä johtaa Varsovan liiton lakkauttamiseen.
- 19. helmikuuta 1989: 4 000 Valko-Venäjän kansanrintaman jäsentä osoittaa mieltä Minskissä kommunistisen puolueen johtavan aseman lakkauttamisen puolesta.
- 26. maaliskuuta 1989: Neuvostoliiton kansanedustajien kongressin vaalien ensimmäisellä kierroksella on ensimmäistä kertaa useita ehdokaslistoja ja yleinen äänioikeus. Kaksi kolmasosa edustajista valittiin vaaleilla. Monet Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsenet jätettiin valitsematta.
- 9. huhtikuuta 1989: Tbilisissä, Georgiassa tukahduttiin mielenosoitus armeijan erikoisjoukkojen toimesta, mikä johti kansallisen liikkeen muodostamiseen, jonka tavoitteena on itsenäisyyden palauttaminen.
- 18. toukokuuta 1989: Liettuan neuvostotasavallan korkein neuvosto antoi suvereniteettijulistuksen.
- 10.–25. heinäkuuta 1989: Hiilikaivoslakko Siperiassa ja Ukrainassa.
- 13. elokuuta 1989: 2 miljoonaa ihmistä muodosti noin 600 kilometrin pitkän ketjun kolmen Baltian neuvostotasavallan läpi, millä muistettiin Molotov-Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivää. Sopimuksella Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon.
- 11. maaliskuuta 1990: Liettuan korkein neuvosto antoi itsenäisyysjulistuksen.
- 12.–15. maaliskuuta 1990: Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi poisti perustuslakimuutoksella Neuvostoliiton kommunistisen puolueen johtavan roolin valtiossa ja perusti Neuvostoliiton presidentin viran, johon valittiin Mihail Gorbatsov.
- 4.–18. maaliskuuta 1990: Tasavaltojen korkein neuvoston kongressi valittiin yleisellä ja suoralla vaaleilla.
- 30. maaliskuuta 1990: Viro korkein neuvosto antoi itsenäisyysjulistuksen.
- 4. toukokuuta 1990: Latvian korkein neuvosto antoi julistuksen itsenäisyyden palauttamiseksi.
- 29. toukokuuta 1990: Boris Jeltsin valittiin Venäjän federaation korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi eli presidentiksi.
- 12. kesäkuuta 1990: Venäjän federaation korkein neuvosto antoi julistuksen Venäjän federaation valtiollisesta suvereenisuudesta.
- 12. kesäkuuta 1990: Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautti sensuurin ja salli lehdistönvapauden.
- 9. lokakuuta 1990: Laki poliittisen puolueiden perustamisesta säädetään.
- 17. marraskuuta 1990: Gorbatsov esitteli lakiluonnoksen uudesta liittosopimuksesta, jonka tavoitteena oli muuttaa Neuvostoliitto suvereenien valtioiden liitoksi.
- 13. tammikuuta 1991: armeijan erikoisjoukot tukahduttivat mielenosoituksen Vilnassa, Liettuassa.
- 23.–25. tammikuuta 1991: Rahauudistus tuli voimaan. Sen tavoitteena oli hillitä inflaatiota ja kasvattaa valtion budjettia.
- 19. helmikuuta 1991: Boris Jeltsin vaati Gorbatsovin eroa.
- 17. maaliskuuta 1991: kansanäänestys uudesta liittosopimuksesta.
- 12. kesäkuuta 1991: Boris Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi.
- 19.–21. elokuuta 1991: Vallankaappausyritys Moskovassa syrjäyttää Gorbatsovin.
- 20. elokuuta 1991: Viro antoi itsenäisyysjulistuksen.
- 21. elokuuta 1991: Latvia antoi itsenäisyysjulistuksen.
- 23. elokuuta 1991: Jeltsin jäädytti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen toiminnan Venäjällä ja tunnustaa Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden.
- 24. elokuuta 1991: Gorbatsov erosi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin virasta.
- 26.–30. lokakuuta 1991: Neuvostoliiton korkein neuvosto kielsi kommunistisen puolueen toiminnan ylimääräisessä kokouksessa.
- 6. marraskuuta 1991: Neuvostoliiton kommunistinen puolue lakkautettiin ja sen omaisuus kansallistettiin.
- 8. joulukuuta 1991: Neuvostoliiton lakkauttaminen vahvistettiin sopimuksella, jolla perustettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö.
- 25. joulukuuta 1991: Gorbatsov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta.
Neuvostoliiton talousongelmat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Neuvostoliiton talousongelmat
Josif Stalin oli kehittänyt eniten raskasta teollisuutta, ja laiminlyönyt kulutustavaroiden tuotantoa ja kollektivoinut maatalouden. Tämä talouden osa toimi tehottomasti, koska neuvostotalous oli eristäytynyt muusta maailmasta ja se alkoi enenevässä määrin jäädä teknisestä kehityksestä jälkeen. Voimavaroja tuhlattiin. Huonosti toimiva maatalous aiheutti sen, että Neuvostoliitto alkoi vuonna 1963 ostaa viljaa ulkomailta. Vientituotevalikoima oli kehitysmaalle tyypillinen. Se pyrki viemään pois energiaa ja raaka-aineita. Neuvostoliitto jäi lopulta öljyn hintaloukkuun.[5]
Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella
Neuvostotalouden kasvu hidastui 1970-luvulla, minkä takia kommunistit tiedostivat talousuudistuksen tarpeen. 1980-luvun alkupuolella kuoli lyhyen ajan kuluessa kolme vanhan polven neuvostojohtajaa, Leonid Brežnev, Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Uudistusmielinen Mihail Gorbatšov valittiin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi.[6] Hän aikoi uudistaa Neuvostoliiton diktatuuriin perustuvaa Brežnevin ajoilta periytyvää byrokraattista sosialismia ihmiskasvoiseksi sosialismiksi.
Uudistukset pääsivät todella vauhtiin vasta vuonna 1987, jolloin Gorbatšov poisti yritysten valvonnan ja alkoi vapauttaa poliittisia toisinajattelijoita. Poliittiseen kielenkäyttöön ilmestyi uusia iskusanoja, perestroika, demokratisointi ja glasnost. Tarkoitus oli lisätä keskusjohtoiseen neuvostojärjestelmään joitain läntisten demokratioiden piirteitä. Demokratisointi aiheutti kansallisen liikehdinnän alun monissa maissa, kun sensuuria ja toisinajattelijoiden vainoa purettiin. Kävi ilmi, että kansallisuuskiistat oli pidetty Neuvostoliitossa poissa pakkovallan keinoin. Samaan aikaan Gorbatšov sai lännessä osakseen suurta suosiota liennytyspolitiikallaan.
Perestroikan vika oli se, että valtionyritysten ohjauksen poisto poisti yrityksiltä pakolliset tavaratoimitukset. Tämä johti talouden romahtamiseen. Uusi talous oli epämääräinen yhdistelmä markkinataloutta ja suunnitelmataloutta, ja toimi heikommin kuin sitä edeltävä talous. Niinpä se alkoi luhistua kiihtyvällä vauhdilla. Gorbatšov oli enemmän poliitikko kuin talousasiantuntija, ja hän vaihtoi taloudellisia neuvonantajia tiuhaan tahtiin. Näistä yksikään ei saanut ohjattua taloutta kasvuun.
Gorbatšovin politiikka herätti enenevää vastustusta monissa kommunistijohtajissa, jotka kannattivat Brežnevin aikana noudatettua perinteistä linjaa. Toisaalta yksi keskuskomitean jäsen, populistinen[7] Boris Jeltsin, piti Gorbatšovin uudistuksia liian hitaina ja joutui eroamaan.
Vuonna 1989 valittiin kansanedustajien kongressi osin vapaissa vaaleissa. Nämä vaalit voitti Moskovan vaalipiirissä Boris Jeltsin[8], vaikka suurin osa valituista oli kommunisteja. Jeltsinin demokraattinen liike halusi kapitalismia. Alussa sen kilpailijana olivat maltillisten sosialistien löyhä ja poliittisesti heikko Kansanrintama, joka ajan kuluessa haki kompromissia liberaalien kanssa ja jäivät politiikassa sivuun.[9]
Saman vuoden lopuilla monien Itä-Euroopan maiden kommunistihallitukset luhistuivat ilman että Neuvostoliitto puuttui asiaan. Samana vuonna Neuvostoliitossa päätettiin siirtyä markkinatalouteen joko nopeammin tai pidemmän aikavälin kuluessa.[10] Gorbatšov ja varsinkin vanhoillisten kommunistien poliittinen vastustaja Boris Jeltsin nousi Moskovan edustajaksi vanhoillisten vastustuksesta huolimatta vuoden 1989 alussa.[11] Talvella 1990–1991 oli pulaa elintarvikkeista, kun jakelu ei toiminut. Maan talous oli luhistumassa perinteisen suunnitteluun perustuvan neuvostotalouden pettäessä.[12]
Tasavaltojen kapina Neuvostoliittoa vastaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Baltian maiden itsenäistyminen
- Pääartikkeli: Gorbatšovin ajan Neuvostoliiton kansallisuuskiistat
1980-luvun kuluessa neuvostotasavallat alkoivat näkyvästi kiistellä keskenään ja vaatia itselleen suurempaa vapautta. Kansallisuuskiistat olivat venäläisten ja pienempien kansojen välisiä sekä eri pienten kansojen välisiä.[1]
Vuoristo-Karabahissa kuohui, Baltian maissa, Azerbaidžanissa, Georgiassa ja Ukrainassa oli voimakas kansallisuusliike. Neuvostoliitto pyrki salailemaan yhteenottoja. Jälkikäteen Gorbatšov kiisti tienneensä monista yhteenotoista mitään. Myös Venäjällä kupli pintaan kansallismielinen liike.[13]
Vuonna 1988 näkyi jo merkkejä Neuvostoliiton uhkaavasta hajoamisesta, vaikka siitä ei vielä puhuttu. Näkyväksi Baltian maiden itsenäisyysliike radikalisoitui syksyllä 1989–keväällä 1990.[14]
11. maaliskuuta 1990 Liettua julistautui itsenäiseksi, mikä oli Neuvostoliiton valtiollisen hajoamisen alkusoitto. Latvia ja Viro olivat samalla kurssilla Liettuan kanssa.
Kesäkuussa 1990 Itä-Euroopan maat kieltäytyivät sotilaallisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa. Myös etelässä Kaukasuksella oli kuohunut pitkään. Elokuussa 1990 julistettiin Armeniaan poikkeustila siellä pitkään jatkuneiden levottomuuksien takia. Neuvostoliiton hajotti lopulta Baltian maiden itsenäistyminen, ja Venäjän halu luoda oma demokraattinen hallinto maahan.
Talouden alamäki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yksityistäminen alkoi Venäjällä jo vuosina 1990–1991, ja maan valtavan sotilasteollisuuden konversio eli muuntaminen siviiliteollisuudeksi 1990. Loppujen lopuksi konversio ei ollut menestyksekäs, vaikka monia tehtaita muutettiinkin siviilituotantoon. Neuvostotalouden alamäki kiihtyi juuri vuonna 1990, ja pulat olivat jatkuvia. Tämä johtui perestroikan aiheuttamasta keskusjohtoisen talouden höltymisestä. Vuonna 1990 rikollisuus alkoi näkyä selvästi maassa. Pulat ja demokratialiike johtivat siihen, että Gorbatsovin kansansuosio pieneni huomattavasti vuoden mittaan.
Puolueen pääsihteeri laati 1990 presidentin käskystä erittäin salaisen ohjeen rahojen kätkemisestä kotimaahan ja ulkomaille. Tästä hyötyivät nuoret kommunistit.
Mielenosoitukset ja pluralismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmikuusta 1990 kevääseen 1991 Moskovan keskiluokka osoitti sunnuntaisin mieltään, yleensä mielenosoittajia oli alle 100 000. Helmikuun 5. päivänä pidetyssä mielenosoituksessa 200 000 mielenosoittajaa vaati kommunistipuoluetta pois vallasta, ”dinosauruksia eläkkeelle” Moskovassa.[15] Mielenosoitukset nostivat Boris Jeltsinin Venäjän johtoon, kun demokraatit ottivat Jeltsinin keulakuvakseen. Helmikuussa 1990 McDonald's perusti hampurilaisravintolan Moskovaan.
Maaliskuussa 1990 demokraatit voittivat tasavaltojen paikallisvaalit Leningradissa ja Moskovassa.[8]
Maaliskuussa 1990 Gorbatšov kumosi kommunistipuolueen johtavan aseman eli Neuvostoliiton perustuslain 6. artiklan. 15. maaliskuuta 1990 Gorbatšov valittiin kolmannen kerran 18 kuukauden sisään valtionpäämieheksi.
Kansojen nousu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ukrainassa menestyi vuonna 1989 syntynyt Ruh-niminen kansallinen liike. Maaliskuussa 1991 Viro ja Liettua julistautuivat itsenäisiksi, toukokuussa myös Latvia, mutta Neuvostoliitto ei hyväksynyt julistuksia.[16] Maiden itsenäistymiset toteutuivat Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen jälkeen elokuussa 1991.[17]
Toukokuussa 1990 Boris Jeltsin nimitettiin Venäjän parlamentin puhemieheksi eli hänestä tuli käytännössä maan johtaja.[18] Jeltsin erosi kommunistisesta puolueesta heinäkuussa 1990.
Käytännössä parlamentin puhemies Boris Jeltsinin johtama Venäjä julistautui suvereeniksi 12. kesäkuuta 1990.[19]
Vanhoillisten reaktio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kesäkuussa 1990 vanhoilliset kommunistit järjestäytyivät Venäjän kommunistiseen puolueeseen, ja Gorbatšov ei saanut heinäkuussa 1990 28. puoluekokouksessa puoluetta uudistuksiinsa.[20]
Kesällä 1990 kenraalit päättivät tukea vuonna 1989 perustettua kansanedustaja, eversti Viktor Alksnisin luomaa Liittoryhmää, joka tähtäsi Neuvostoliiton säilyttämiseen pakkokeinoin. Liittoryhmä ei ollut varsinaisesti kommunistinen. Armeijan kenraalit eivät halunneet kaapata valtaa, koska tunsivat olevansa kykenemättömiä hallitsemaan, ja kokivat olevansa ilman kansan tukea.[21]
Heinäkuussa 1990 puoluekokouksen aikoihin oli selvää, että perestroika tuotti aikaisemmin ennustamattomia, poliittisia muutoksia, kansakunnat olivat ajautumassa erilleen toisistaan.
Heinäkuussa 1990 kommunistinen puolue oli jakautunut maan yhtenäisyyden kannattajiin ja kansallismielisiin, ja samaa oli tapahtumassa tasavaltojen puolueissa. Tämä kehitys heikensi keskusvaltaa edelleen. Ulkomailla Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.
Henkilövaihdoksia, jotka lisäsivät uudistushaluisten johtajien määriä puoluehierarkian huipulla, ei tehty alemmalla tasolla ennen vaaleja, ja nämä vanhat apparatsikit, puoluekoneiston virkailijat, toistelivat keskuksen iskulauseita, mutta toimivat vanhalla tavalla.
Syys–lokakuussa 1990 Gorbatšov sai korkeimmalta Neuvostolta poikkeusluvan uudistusten jatkamiseen ja esiteltiin Grigori Javlinskin 500 päivän talousohjelma Neuvostoliiton siirtämiseen markkinatalouteen. Ohjelma tavoitteli eräänlaista kansankapitalismia.[20]
Aiottiin kirjoittaa uusi liittosopimus, jonka oli määrä hajauttamalla Neuvostoliittoa hieman ratkaista kansallisuuskiistat.
Mutta samalla vuoden 1990 talvella oli kaupungeissa pulaa monista tarvikkeista ja ruoasta, vaatteista jne.
Venäjällä tapahtunut poliittinen herääminen loi kaksoisvallan maahan, yhtäällä olivat Gorbatšovin johtamat Neuvostoliiton kommunistit, toisaalta Jeltsinin johtamat Venäjän demokraatit. Vanhoilliset alkoivat toimia vuoden 1990 lopulla alkaen painostaa Gorbatšovia. Gorbatšov liittoutuikin vanhoillisten kanssa padotakseen demokraattien ja Neuvostoliiton hajottajien pyrkimykset, sekä toisaalta äärivanhoillisten toimet. 17. joulukuuta Alksnis vaati Gorbatšovia uhaten palauttamaan järjestyksen maahan.[22] Gorbatšov taipui vanhoillisten painostukseen.
Baltian maiden kapinat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Baltian maiden itsenäistyminen
Baltian maissa Vilnassa ja Riiassa kapinoitiin, ja neuvostojoukot kukistivat kapinat. Tammikuussa 1991 Neuvostoliiton laskuvarjo- ja muut joukot yrittivät verisissä yhteenotoissa ottaa Liettuan, Latvian ja Viron Neuvostoliiton valvontaan.[23] Gorbatšov oli tästä tietoinen etukäteen.[22]
20. tammikuuta 1991 demokraatit vaativat Moskovassa mielenosoituksessaan Gorbatšovin eroa, samaan aikaan kun Neuvostoliiton sisäministeriön OMON-joukot hyökkäsivät Latvian sisäministeriöön. Välikohtauksessa kuoli viisi ihmistä.[24]
Jonkin verran kuolonuhreja tuli tammikuussa 1991 sisäministeriön joukkojen ja joidenkin armeijan yksiköiden hyökättyä Baltian maiden lehdistö- ja televisiokeskuksiin ja vastaaviin vastarintapesäkkeisiin. Monet Neuvostoliiton sotilaskomentajat eivät lähteneet mukaan näihin hyökkäyksiin, jotka tuomittiin pian laajalti niin ulkomailla kuin Venäjälläkin. Jeltsin tuomitsi Baltian kapinoiden kukistamisen tammikuussa 1991 sotilaallisin toimin. Gorbatšovin kannatus romahti entisestään[25] ja 20. tammikuuta kokoontui ainakin 200 000 mielenosoittajaa Moskovan keskustaan vaatimaan Gorbatšovin eroa.[26] Venäjälle alettiin vaatia omaa armeijaa ja KGB:tä.[27]
Silti Liettuaan lähetettiin vielä huhtikuussa laskuvarjojoukkoja, samoihin aikoihin kuin Kaukasian Georgia itsenäistyi.
Valtataistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmikuussa 1991 Gorbatšov totesi maassa vallitsevan valtataistelun. Vanhoilliset vaativat Gorbatšovilta uudistusten hillitsemistä, ja suurinta Neuvostoliiton osatasavaltaa Venäjää käytännössä johtanut demokraatti Jeltsinin ryhmä kannatti porvarillista kapitalismia.
Gorbatšov oli huhujen mukaan allapäin ja sulkeutui työhuoneeseensa.[28] 17. maaliskuuta 1991 pidettiin Neuvostoliiton tulevaisuutta käsittelevä kansanäänestys, jossa 71 % kansasta kannatti Neuvostoliiton säilyttämistä.[24] Kansalta kysyttiin myös sitä, pitäisikö Venäjällä olla oma presidentti, mitä 70 % kannatti.[29] Neuvostoliiton säilyttämistä vastustivat tuolloin ainakin Baltian maat, Armenia, Georgia ja Moldova. Monet Keski-Aasian tasavallat olivat taas taloudellisesti riippuvaisia Neuvostoliitosta ja kannattivat sen säilyttämistä.
Kansanäänestys ei itsessään ollut sitova, kansanedustajien kongressin oli määrä kokoontua maaliskuun lopussa päättämään sallittaisiinko Venäjän perustaa oma presidentinvirka. Jos Venäjä saisi perustaa presidentinviran, sen vaalien todennäköisestä voittajasta Boris Jeltsinistä tulisi vakava poliittinen haastaja Gorbatšoville.[30] Vanhoilliset lähettivät Gorbatšoville kirjeen, jossa pyysivät muun muassa estämään demokraatti Jeltsiniä tukeneet mielenosoitukset kansanedustajien työrauhan takaamiseksi. Gorbatšov kielsikin mielenosoitukset ja kutsui armeijan Moskovaan.[31] Moskovan kaupunkineuvosto järjesti kielletyn mielenosoituksen Jeltsinin tueksi silläkin uhalla, että sotilaat ampuisivat mielenosoittajia.
Pelättiin vanhoillisten provosoivan väkivaltaisen mielenosoituksen, jotta he saisivat syyn poikkeustilan julistamiseen[32]. Gorbatšov pelkäsi avoimesti mielenosoitusten mahdollista väkivaltaa ja poliittista loppuaan.[33] Kansanedustajien kongressi mitätöi mielenosoituskiellon[34], tosin niukalla ääntenenemmistöllä.
28. maaliskuuta sotilaat ottivat valvontaansa Moskovan keskustan[33] ja sulkivat pääsyn Maneesiaukiolle. 50 000 sotilasta, miliisiä ja muuta asemiestä oli puolta miljoonaa mielenosoittajaa vastassa.[35]
Armeija ei toiminut aktiivisesti rauhallisia mielenosoittajia vastaan. Vain sisäministeriön OMON-joukot ajoivat nyrkein ja patukoin mielenosoittajia pois Maneesiaukiolta, koska aivan keskustaan ne eivät miliisin ja sotilaiden tekemän sopimuksen mukaan saaneet mennä.[36] Mielenosoitus kesti päivän, ja sen lopussa mielenosoittajat ja sotilaat poistuivat rauhallisesti ilman suuria välikohtauksia.
Jeltsinin Venäjän demokraatit voittivat Venäjän presidenttikiistan, ja Gorbatšovin valta oli nyt olematon.[37][24] Huhtikuussa 1991 Venäjälle hyväksyttiin Neuvostoliitosta riippumaton perustuslaki, johon sisältyi määräys presidentin valitsemisesta suoraan kansanäänestyksellä.
9. huhtikuuta 1991 Gruusia julistautui itsenäiseksi.[24]
17. kesäkuuta Neuvostoliiton pääministeri Valentin Pavlov koetti turhaan saada hallitukselle poikkeustilavaltuuksia.[38]
Kesäkuun 1991 presidentinvaaleissa valittua Jeltsiniä kannatti 54 % äänestäjistä. Ne olivat Venäjän ensimmäiset demokraattiset presidentinvaalit. Heinäkuussa lakkautettiin Varsovan liitto.[39]
Gorbatšov koetti hajoamisen vastapainoksi vapauttaa maata aikomalla kirjoituttaa uuden liittosopimuksen ja kieltämällä puoluetoiminnan työpaikoilla. 23. huhtikuuta 1991 yhdeksän tasavaltaa ja Neuvostoliiton johto kokoontuivat Gorbatšovin datšalla Novo-Ogarevossa, ja Gorbatšov suostui tasavaltojen johtoasemaan.[40]
Kahdeksan tasavaltaa yhdeksästä, muut paitsi Ukraina, sopivat uudesta Neuvostoliitosta. Uusi liittosopimus olisi tehnyt tasavalloista itsenäisiä, mutta yhteiseksi olisi jäänyt ulkopolitiikka, presidentti ja puolustusvoimat. Lopulta uuden liittosopimuksen olisivat kirjoittaneet vain Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, Uzbekistan ja Kazakstan.
Gorbatšov näytti historiaan siirtyvän vanhan vallan edustajalta, Jeltsin uudistajalta. Gorbatšovin vuoden 1991 toimet ärsyttivät entisestään vanhoillisia muutosten vastustajia.
Elokuun kaappaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991
Vanhoilliset kommunistit halusivat elokuun 1991 kaappauksella (19.–21. elokuuta 1991) pysäyttää Neuvostoliiton alkavan hajoamisen ja uudistukset.[41]
Pelättiin, että monet Neuvostoliiton tasavallat eivät allekirjoittaisi uutta liittosopimusta 20. elokuuta 1991. Uutta Neuvostoliiton liittosopimusta ei allekirjoitettu, sillä kaappausyritys ja sen jälkimainingit estivät sen.
Gennadi Janajevin muodollisesti johtama, todennäköisimmin turvallisuusjohtaja Vladimir Krjutškovin johtama, kaappaus epäonnistui tavoitteessaan, kaapparien toiminta oli vitkastelevaa, taitamatonta ja eripuraista. Kaappaajat asettivat Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšovin kotiarestiin Krimille. Kaappaajia oli juovuksissa tai ainakin krapulassa, Janajevin kädet tärisivät televisiossa. Kansa ei uskonut kaappaajien kertomusta Gorbatšovin sairaudesta. Valkoiseen taloon saapunut Jeltsin organisoi vastarintaa, ja monet venäläiset saapuivat Venäjän parlamenttitalon eli Valkoisen talon ympärille ihmismuuriksi puolustamaan Venäjän johtajaa. Kun Moskovaan saapunut armeija ja erikoisjoukot kieltäytyivät valtaamasta ihmismeren ympäröimää Valkoista taloa kenties tuhansien ihmishenkien hinnalla, kaappaajien oli myönnettävä tappionsa.
Neuvostoliiton hajoaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaappauksen jälkeen Moskovassa kaadettiin kommunistijohtajien patsaita samaan aikaan kun vapautettu Gorbatšov puhui kansalle perinteistä liturgiaa marxismi-leninismin erinomaisuudesta. Gorbatšov oli menettänyt valtansa ja erosi pian kommunistipuolueen johdosta. Jeltsin oli Venäjän alueella maan todellinen johtaja. Turvallisuuspalvelu KGB:n johtajan Feliks Dzeržinskin patsaan kaatamiseen tarvittiin kaupungin nosturiauto. Kommunistien arkistot avautuivat, ja ne kertoivat rikollisen neuvostohallinnon toimista. Kaappauksen takia kaikki tasavallat itsenäistyivät. Jeltsin julisti kommunistipuolueen laittomaksi, takavarikoi sen omaisuuden ja lupasi Venäjän alueille vapautta niin paljon kuin ne tarvitsevat. Gorbatšov erotettiin kaikista puoluetoimistaan, mutta hän oli yhä muodollisesti maan presidentti. Kommunistipuolueen omaisuutta oli onnistuttu siirtämään turvaan ulkomaille. Ukraina itsenäistyi joulukuussa 1991 Neuvostoliitosta. Baltian maat, Ukraina, Valko-Venäjä, Uzbekistan ja Kirgisia itsenäistyivät 6. syyskuuta 1991 Leningradin nimi muutettiin Pietariksi (Sankt-Peterburg). Syyskuussa 1991 Neuvostoliitto tunnusti Baltian maat itsenäisiksi, Armenia ja Tadžikistan itsenäistyivät, lokakuussa myös Azerbaidžan ja Turkmenistan itsenäistyivät.
Itsenäisten valtioiden yhteisö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat tapasivat Minskissä, jossa he perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n. Kommunistien mielestä se oli vallankaappaus, mutta kun Neuvostoliitosta itsenäistyneet Keski-Aasian maat vaativat pääsyä IVY:yyn, sitä ei pidetty vallankaappauksena. Ennen joulua Alma-Atassa pidetyssä kokouksessa yhdeksän maata liittyi IVY:yyn, ja nimenomaan Ukraina teki laajat varaukset liittosopimukseen säilyttääkseen suvereenisuutensa. Tehtaiden toiminta pysähtyi vuoden 1991 lopuilla maksujen ja raaka-aineiden puutteessa, ja kaupoista ei saanut enää ruokaa ja muita tavaroita. 7. marraskuuta 1991 vallankumouksen muistopäivän jälkeen Moskovaan levisi ruokapula. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB lakkautettiin 6. marraskuuta 1991. IVY perustettiin 1. joulukuuta 1991. Kazakstan itsenäistyi 16. joulukuuta 1991.
Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti 21. joulukuuta 1991, ja pian Gorbatšov erosi 25. joulukuuta 1991. Neuvostoliiton korkein neuvosto lakkautti itsensä 26. joulukuuta 1991.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Martti Hosia, Raportti Moskovasta, Gummerus 1991 ISBN 951-20-3806-4
- Venäjän historia, Heikki Kirkinen, Helsinki, Otava 2000, ISBN 951-1-15799-X,
- Arto Luukkanen, Muutosten Venäjä, Edita Helsinki 2009, ISBN 978-951-37-5438-9
- Anne Sailas, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen: Venäjä, jättiläinen tuuliajolla, Helsinki, Edita 1996, s. 88–89, 109
- Jegor Gaidar, Imperiumin tuho, Verbatum 2014, ISBN 9789529344956
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Jyrki Iivonen: ”Neuvostoliittoa ei enää ole”, Mitä Missä Milloin 1993, s. 160–164. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X
- ↑ Seppo Hentilä: ”Sosialismi kaatui perestroikaan”, Mitä Missä Milloin 1992, s. 166–169. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0
- ↑ Luukkanen, s. 436
- ↑ Vallankumouksessa: Moskovan päiväkirjat 1990–1991. Vastapaino, 2021. ISBN 978-951-768-925-0.
- ↑ Jegor Gaidar: Imperiumin tuho. Verbatum, 2014. ISBN 9789529344956
- ↑ Sailas ym., s. 89
- ↑ Boris Kagarlitski, Hajonnut monoliitti, Orient Express 1992, s. 113, Luku 4. Demokratian uusi malli? – Populismi
- ↑ a b Hosia, s. 238
- ↑ Kagarlitski 1992, 115–116
- ↑ Kirkinen 2000, s. 515
- ↑ Kirkinen 2000, s. 59
- ↑ Kirkinen 2000, s. 524
- ↑ Kirkinen 2000, s. 518
- ↑ Kirkinen 2000, s. 517, 526
- ↑ Hajonnut monoliitti, Boris Kagarlitski, Orient Express 1992,
- ↑ ”Latvia, Liettua, Ukraina, Viro”, Mitä Missä Milloin Tietosanakirja, s. 476, 493, 949, 1001. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11669-X
- ↑ ”Latvia, Liettua, Ukraina, Viro”, Tietojätti 2000, s. 455, 470, 902, 956. Jyväskylä: Gummerus, 2000. ISBN 951-20-5809-X
- ↑ Kirkinen 2000, s. 519
- ↑ Luukkanen 2009, s. 436
- ↑ a b Hosia, 239
- ↑ Hosia, s. 66, s. 68–69 ja s. 102–
- ↑ a b Hosia, 240
- ↑ Hosia, s. 134–151
- ↑ a b c d Hosia, s. 241
- ↑ Hosia, s. 154
- ↑ Hosia, s. 155
- ↑ Hosia, s. 155, 158
- ↑ Hosia, s. 184
- ↑ Hosia, s. 171
- ↑ Hosia, s. 186
- ↑ Hosia, s. 187–189
- ↑ Hosia, s. 188
- ↑ a b Hosia, s. 189
- ↑ Hosia. s. 190
- ↑ Hosia. s. 190–191
- ↑ Hosia, s. 191, s. 188
- ↑ Hosia, s. 192
- ↑ Hosia, s. 243
- ↑ The Warsaw Pact is formed
- ↑ Hosia, s. 242
- ↑ Matkaopas Historiaan, Venäjä, Peter Neville, 2003, ISBN 951-579-127-8, s. 298