Mielenfilosofia

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Mielifilosofia)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mielenfilosofia on filosofian osa-alue, joka tutkii mielen sekä sen ilmiöiden, toimintojen ja ominaisuuksien luonnetta ja tietoisuutta sekä näiden yhteyttä ruumiiseen. Mielenfilosofian keskeisimpiä ja perinteisimpiä kysymyksiä on niin sanottu mieli–ruumis-ongelma eli mielen ja ruumiin suhde.[1][2] Toinen keskeinen kysymys on niin sanottu vierassieluisuuden ongelma eli kysymys siitä, mihin perustuu tietomme toisten ihmisten tai olentojen henkisestä elämästä. Mielenfilosofia liittyy myös muun muassa sellaisiin kysymyksiin kuin henkilökohtainen identiteetti tai minuus, vapaa tahto, tunteiden luonne sekä ihmisten ja eläinten henkisten toimintojen vertailu.[3]

Mielenfilosofian ongelmia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mieli–ruumis-ongelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Mieli–ruumis-ongelma

Mieli–ruumis-ongelma eli psykofyysinen ongelma on mielenfilosofian keskeisimpiä kysymyksiä. Siinä on kyse siitä, mikä mieli on ja mikä on sen suhde ruumiiseen.[3] Ongelman perusta on siinä, että arkipsykologiassa eli mielen toimintaa koskevassa arkiajattelussa mieli on usein käsitetty joksikin aineettomaksi ja ruumiista erilliseksi. Tällöin seuraa kysymys, kuinka jokin aineeton voisi vaikuttaa aineelliseen?[4]

René Descartesin teoksesta peräisin oleva kuva silmien, käden ja aivojen yhteistoiminnasta kuvaa hänen omaksumaansa ruumiin ja mielen kahtiajakoa, kartesiolaista dualismia. Descartes katsoi, että aistimukset päätyvät Aistinelimistä aivoissa sijaitsevaan käpyrauhaseen ja sieltä aineettomaan sieluun.

Ongelma voidaan kuvata lyhyesti seuraavasti: Aistikokemuksemme riippuvat ärsykkeistä, jotka tulevat aistielimiimme ulkoisesta todellisuudesta. Nämä aistikokemukset saavat aikaan muutoksia henkisissä tiloissamme, minkä seurauksena koemme lopulta tuntevamme aistimuksia. Henkiset tilat, kuten halut, puolestaan voivat saada ruumiissa aikaan toimintaa halujen täyttämiseksi. Kysymys on tällöin, kuinka tietoiset kokemukset voivat syntyä aivoista, eli möykystä harmaata ainetta, jolla on vain sähkökemiallisia ominaisuuksia,[5].

Dualismi ja monismi ovat kaksi päälinjaa, joiden puitteissa mielen ja ruumiin ongelmaa on pyritty ratkaisemaan. Dualismin mukaan mieli ja ruumis ovat erillisiä toisistaan. Ajatus voidaan löytää viimeistään Platonilta,[6] Aristoteleelta[7][8][9] ja hindulaisen filosofian samkhya- ja jooga-koulukunnilta,[10] mutta nykyaikaisen filosofian tuntemassa muodossa sen muotoili Descartes 1600-luvulla.[11] Descartesin kannattaman substanssidualismin mukaan mieli on itsenäisesti olemassa oleva substanssi. Ominaisuusdualismin mukaan mieli on joukko itsenäisiä ominaisuuksia, jotka ”nousevat” aivoista (emergenssi) ja joita ei voida palauttaa pelkästään aineeseen. Sitä ei kuitenkaan katsota erilliseksi substanssiksi.[12]

Monismin mukaan mieli ja ruumis eivät ole ontologisesti eri lajia olevia entiteettejä. Tämä ajatus voidaan löytää jo Parmenideelta ja mielenfilosofisessa muodossa viimeistään Baruch Spinozalta.[13] Yleisimmät monismin muodot nykyisessä mielenfilosofiassa ovat kaikki olleet fysikalismin muotoja. Näihin lukeutuvat behaviorismi, tyyppi-identiteettiteoria, funktionalismi ja anomaalinen monismi.[5] Fysikalismin mukaan on olemassa ainoastaan fysikaalisten teorioiden olettamia olioita, ja näin myös mieli voidaan fysikaalisten teorioiden kehittyessä lopulta selittää näitä entiteettejä käyttämällä.[14]

Monet nykyajan mielenfilosofit ovat omaksuneet joko reduktiivisen tai ei-reduktiivisen fysikalismin ja pyrkineet osoittamaan, ettei mieli ole erillinen ruumiista.[5] Nämä lähestymistavat ovat vaikuttaneet erityisesti mielenfilosofiaa lähellä olevissa luonnontieteissä, kuten biologisessa psykologiassa, tietojenkäsittelytieteessä ja neurotieteissä.[15][16][17] Reduktiivisen fysikalismin mukaan kaikki henkiset tilat ja ominaisuudet voidaan lopulta selittää fysiologisten prosessien ja tilojen avulla.[18][19][20] Ei-reduktiivinen fysikalismi katsoo, että vaikka aivot ovat kaikki mitä mielen suhteen on olemassa, henkisiä ilmiöitä kuvaava sanasto ja selitykset ovat välttämättömiä, eikä niitä voi palauttaa fysikaalisten tieteiden kielelle ja alemman tason selityksille.[21][22] Eliminatiivinen materialismi puolestaan karttaa arkipsykologian käyttöä tieteellisen tarkastelun lähtökohtana, koska sen mukaan mielen tiloja kuvaavilla käsitteillä ei ole neuraalisia vastineita.[23] Samalla se hylkää sellaiset aiemmin annettuina otetut käsitteet kuin tietoisuus, uskomus ja tunne.

Neurotieteiden kehitys on auttanut joidenkin mielen ja ruumiin ongelmaan liittyvien kysymysten selventämisessä. Ongelmaa itsessään ei kuitenkaan ole ratkaistu. Fysikalismi kohtaa sen ongelman, että mielellä on kuitenkin tiettyjä ominaisuuksia, joita millään muulla aineellisella oliolla ei näytä olevan. Fysikalismin tulee selittää, miten nämä ominaisuudet voivat kaikesta huolimatta emergoitua aineellisesta oliosta. Projektia tällaisen selityksen tarjoamiseksi kutsutaan usein ”mentaalisen naturalisoimiseksi”.[24] Nykyistä mielenfilosofiaa askarruttavat erityisesti, kuinka subjektiiviset kvaliteetit (kvalia) sekä henkisten tilojen ja ominaisuuksien intentionaalisuus voitaisiin selittää naturalistisesti.[25][26]

Kvaliat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kvalia

Monet henkiset tilat ovat sellaisia, että eri yksilöt kokevat ne eri tavalla.[27] Esimerkiksi henkistä tilaa ”kipu” luonnehtii se, että se sattuu. Kahden eri henkilön kokemus kivusta ei kuitenkaan välttämättä ole identtinen, koska meillä ei ole mahdollisuutta mitata sitä kuinka paljon jokin sattuu eikä tapaa kuvata täsmällisesti sitä, miltä kipu tuntuu. Filosofit ja tiedemiehet kysyvät, mistä tällaiset kokemukset tulevat. Mikään ei vaikuta siltä, että neuraalinen tai funktionaalinen tila voisi tuoda mukanaan tällaisia kivun kokemuksia. Usein näkemys muotoillaan seuraavasti: aivotapahtumien olemassaolo ei sellaisenaan voi selittää sitä, miksi ne tuovat mukanaan niitä vastaavia kvalitatiivisia kokemuksia. Kysymys siitä, miksi monet aivoprosessit tapahtuvat yhdessä tietoisuuskokemuksen kanssa vaikuttaa mahdottomalta selitettäväksi.[28] Kuitenkin jotkut katsovat, että tiede voi lopulta selittää myös tällaiset kokemukset.[24]

Sitä ongelmaa, kuinka henkisten tilojen introspektioon perustuvat ensimmäisen persoonan näkökulmat ja yleensäkin koko tietoisuus voitaisiin selittää kolmannen persoonan kvantitatiivisten neurotieteiden avulla, kutsutaan ”selitysaukoksi” (explanatory gap).[29] Nykyaikaisilla mielenfilosofeilla on useita mielipiteitä tämän aukon luonteesta. David Chalmers ja varhaisempi Frank Jackson ovat tulkinneet aukon luonteeltaan ontologiseksi, eli he ovat katsoneet, ettei kvalioita voida koskaan selittää luonnontieteellisesti, koska fysikalismi on epätosi. Ongelma koskee kahta erillistä kategoriaa, joista toista ei voi palauttaa toiseen.[30] Thomas Nagel ja Colin McGinn ovat omaksuneet toisen näkemyksen: heidän mukaansa aukko on luonteeltaan tietoteoreettinen. Nagelin mukaan luonnontieteet eivät vielä kykene selittämään subjektiivisia kokemuksia, koska se ei ole vielä edennyt vaaditulle tasolle. Emme kykene vielä edes muotoilemaan ongelmaa oikein.[27] McGinnin mukaan ongelma sen sijaan johtuu pysyvistä biologisista rajoituksista. Emme voi ratkaista ongelmaa, koska subjektiivisten kokemusten piiri on meiltä kognitiivisesti suljettu samalla tavalla kuin kvanttifysiikka on kognitiviisesti suljettu norsuilta.[31] Jotkut filosofit taas pitävät aukkoa pelkästään semanttisena ongelmana.

Intentionaalisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Intentionaalisuus

Intentionaalisuus on henkisten tilojen ominaisuus suuntautua jotakin kohti tai olla suhteessa johonkin ulkoisessa todellisuudessa olevaan.[26] Tämä ominaisuus tuo mukanaan sen, että henkisillä tiloilla on sisältö ja semanttisia viittauksia, ja niille voidaan näin antaa totuusarvoja. Kun nämä tilat yritetään palauttaa luonnollisiin prosesseihin, syntyy mielenfilosofinen ongelma: luonnolliset prosessit eivät ole tosia tai epätosia, ne yksinkertaisesti vain tapahtuvat — joten kuinka henkiset tilat voivat olla pohjimmiltaan luonnollisia prosesseja?[32]

Vierassieluisuuden ongelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vierassieluisuuden ongelma

Vierassieluisuuden ongelma on mielenfilosofinen ja tietoteoreettinen ongelma, joka voidaan esittää seuraavasti: koska voin havainnoida muista ihmisistä vain heidän käyttäytymistään, kuinka tiedän, että heillä on mieli (tai ”sielu”)? Kysymyksen taustalla on se ajatus, että vaikka jonkun käyttäytyminen olisi kuinka hienostunutta, se ei itsessään takaa mielen mukanaoloa. Olisi silti mahdollista, että toiset ihmiset olisivat pelkkiä automaatteja. Se, että emme voi olla varmoja muiden kuin oman mielemme olemassaolosta, voi johtaa filosofiseen näkökantaan jota kutsutaan solipsismiksi. Eräitä lähestymistapoja ongelmaan ovat behaviorismi, joka samaistaa henkisen toiminnan ulkoiseen käyttäytymiseen, ja analogia-argumentti, joka perustuu siihen, että toiset ihmisolennot vaikuttavat lukemattomilla tavoilla hyvin samanlaisilta kuin minä itse. Tästä voidaan päätellä, että myös muilla ihmisillä on oma sisäinen elämänsä.[33]

Mielenfilosofian seuraamuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Frenologinen kartta aivoista. Frenologia oli eräs varhaisimpia yrityksiä yhdistää henkiset toiminnot aivojen tiettyihin osiin.

Mielenfilosofiset ajatukset liittyvät useisiin inhimilliselle elämälle keskeisiin puoliin. Eräitä esimerkkejä ovat ajatukset minuudesta ja vapaasta tahdosta,[2] havaitsemisen, tunteiden ja muistin luonne, sekä kuoleman luonne ja kysymys siitä, onko se kaiken loppu. Minuuteen liittyvät muun muassa kysymykset siitä, mikä henkilö todella on ja mistä hänen identiteettinsä koostuu.

Minä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Minä

Mielenfilosofialla on merkittäviä seuraamuksia minän käsitteen kannalta. Jos minällä viitataan henkilön olemukselliseen, muuttumattomaan ytimeen, suurin osa nykyajan mielenfilosofeista katsoisi, ettei sellaista ole olemassa.[34] Ajatus minästä tällaisena olemuksellisena, muuttumattomana ytimenä on peräisin kuolemattoman sielun ajatuksesta. Suurin osa nykyajan filosofeista ei hyväksy tällaista ajatusta omaksumansa fysikalismin seurauksena sekä siksi, että he hyväksyvät David Humen skeptisismin minän käsitettä kohtaan.[35] Monet filosofit, kuten Daniel Dennett ja Thomas Metzinger, hyväksyvät ajatuksen minästä illuusiona. Sen sijaan ajatus olemuksellisesta mutta muuttuvaisesta, aineellisesta ytimestä — joka muodostuu vaihtuvista synaptisisista yhteyksistä — vaikuttaa järkevältä kehityspsykologian, kehitysbiologian ja neurotieteiden empiiristen tutkimustulosten valossa.[16]

Vapaa tahto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vapaa tahto

Vapaan tahdon ongelma on vanha kysymys, jota aikaisemmin on pohdittu muun muassa teologisista näkökulmista. Nykyaikaisessa mielenfilosofiassa kysymys on herännyt uudelleen ennen kaikkea siksi, että materialistinen determinismi haastaa sen olemassaolon. Tällaisen näkemyksen mukaan luonnonlait määräävät täydellisesti materiaalisen maailman tapahtumien kulun. Henkiset tilat, ja samalla tahto, olisivat materiaalisia tiloja, mistä seuraa, että inhimillinen käyttäytyminen ja päätöksenteko olisivat kokonaisuudessaan luonnonlakien määräämiä. Jotkut vievät tämän päättelyn vielä askelen pidemmälle: ihmiset eivät voi päättää itse, mitä he haluavat ja tekevät. Seurauksena vapaata tahtoa ei ole olemassa.[36]

Tämän johtopäätöksen hylkäävät muun muassa kompatibilismin kannattajat. Kompatibilistit ehdottavat, että kysymykseen ”olemmeko vapaita?” voidaan vastata vasta kun termin ”vapaa” merkitys on määritelty. ”Vapaan” vastakohta ei ole ”kausaalisesti aiheutettu” vaan ”pakotettu”. Siksi vapautta ei voida samaistaa epädeterminismiin. Vapaa teko on sellainen, jossa toimija olisi voinut tehdä toisin jos olisi valinnut toisin. Tässä merkityksessä henkilö voi olla vapaa vaikka determinismi olisikin totta.[36] Muun muassa David Hume kannatti kompatibilismia.[37] Nykyfilosofiassa näkemystä on kannattanut muun muassa Daniel Dennett,[38] ja kaksoisaspektiteorian näkökulmasta Max Velmans.[39]

On kuitenkin monia inkompatibilismin kannattajia, jotka hylkäävät edellä esitetyn näkemyksen, koska he katsovat tahdon olevan vapaata vahvemmassa merkityksessä, jota he kutsuvat libertarianismiksi.[36] Nämä filosofit katsovat, etteivät maailman tapahtumat ole kokonaan luonnonlakien määräämät: ainakaan vapaan tahdon ei tarvitse olla, ja siksi se on potentiaalisesti vapaa. Merkittävin inkompatibilisti historiassa on ollut Immanuel Kant,[40] ja nykyään sitä ovat kannattaneet muun muassa Peter van Inwagen ja Robert Kane. Inkompatibilismin vastustajat syyttävät sen kannattajia sopimattoman vapauden käsitteen käytöstä. He katsovat, että jos vapaata tahtoamme ei määrää mikään, silloin haluamme sitä mitä haluamme pelkästään puhtaan sattuman ansiosta — ja jos haluamme jotain vain sattumalta, silloinkaan emme ole vapaita. Joten jos tahtoamme ei määrää mikään, emme ole vapaita.[36]

Mielenfilosofia ja nykyfilosofian koulukunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri osa yllä olevasta käsittelystä liittyy mielenfilosofiaan analyyttisessä filosofiassa, joka on akateemisen filosofian valtavirta muun muassa englanninkielisissä maissa ja Pohjoismaissa. Analyyttinen mielenfilosofia hyödyntää usein luonnontieteiden tutkimustuloksia.

Eräitä muita filosofisia koulukuntia luetaan usein mannermaisen filosofian käsitteen alle. Siihen kuuluvissa suuntauksissa kuten fenomenologia pyritään usein ymmärtämään inhimillistä olemassaoloa ja kokemusta suoraan, sen sijaan että keskityttäisiin kieleen ja loogiseen analyysiin. Mielenfilosofisten kysymysten suhteen tätä tarkoittaa usein pyrkimyksiä tavoittaa ajattelun ja havaintokokemuksen käsitteet jollain suoralla tavalla, johon ei liity kielellisten muotojen analyysiä.[41] Edmund Husserlin perustama fenomenologia pohtii ihmismielen sisältöjä (noema) sekä sitä, kuinka fenomenologiset tapahtumasarjat muovaavat ihmisen kokemuksia.[42]

Jotkut filosofit ja kognitiotieteilijät ovat pyrkineet hyödyntämään sekä analyyttisen että mannermaisen perinteen ajatuksia. Esimerkiksi Ron McClamrock on saanut vaikutteita Herbert Simonilta, Maurice Merleau-Pontyltä ja Martin Heideggerilta, ja esittää, että ihmisen maailmassa-olemisen (Dasein, In-der-welt-sein) tila tekee mahdottomaksi sen, että hän voisi ymmärtää itsensä abstrahoimalla maailma pois ja tutkimalla sitä kuin se olisi irrallinen ulkoinen olio, jonka osa hän ei itse ole.[43]

Mielenfilosofian suhde eri tieteenaloihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmiset ovat ruumiillisia olentoja ja siksi tutkittavissa luonnontieteellisin menetelmin. Koska henkiset tapahtumat eivät ole itsenäisiä suhteessa ruumiillisiin tapahtumiin, ihmistä kokemusperäisin menetelmin tutkivien tieteenalojen tulokset ovat merkittäviä myös mielenfilosofian kannalta.[2] On olemassa useita tieteenaloja, jotka tutkivat tapahtumia, jotka ovat jossain suhteessa henkisiin tapahtumiin. Tällaisia tieteitä ovat muiden muassa biologia, tietojenkäsittelytiede, kognitiotiede, kybernetiikka, kielitiede, lääketiede, farmakologia ja psykologia.[44]

Psykologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Psykologia

Psykologia on ihmisen toimintaa ja käyttäytymistä tutkiva tiede, joka tutkii mielentiloja suoraan. Se hyödyntää yleensä empiirisiä menetelmiä tutkiessaan sellaisia konkreettisia mielentiloja kuten ilo, pelko tai pakkomielle. Psykologia tutkii niitä lainmukaisuuksia, jotka sitovat nämä tilat toisiinsa tai ihmiseliön ”syötteisiin” ja ”tulosteisiin”.[45]

Eräs esimerkki koskee havaitsemisen psykologiaa. Tällä alalla työskentelevät tieteilijät ovat havainneet yleisiä periaatteita, jotka koskevat hahmojen havaitsemista. Eräs hahmopsykologian lainmukaisuus sanoo, että ihminen havaitsee samaan suuntaan liikkuvat kappaleet sellaisina kuin ne liittyisivät toisiinsa.[44] Tämä lainmukaisuus kuvaa siis suhteen näköaistin saaman syötteen ja mielen havaintotilojen välillä. Se ei kuitenkaan sano mitään havaintotilojen luonteesta. Psykologian tulokset ovat näin yhteensopivia kaikkien edellä esitettyjen mieli–ruumis-ongelman ratkaisuvaihtoehtojen kanssa.

Neurobiologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Neurobiologia
Aivokuvausmenetelmien, kuten kuvassa oleva fMRI, kehittyminen on lisännyt tietämystämme ihmisaivojen toiminnasta. Tämä on samalla tuonut lisävaloa myös ikiaikaisiin filosofisiin ongelmiin.

Biologian teoreettinen tausta, samoin kuin nykyaikaisen luonnontieteen yleensä, on pohjimmiltaan materialistinen. Tutkimuksen kohteena olevat oliot ovat ensi sijassa fyysisiä prosesseja, ja näiden katsotaan olevan henkisten toimintojen ja käyttäytymisen perustana.[46] Eräs tähän liittyvä perustavanlaatuinen väittämä on: ”henkilön mielentiloissa ei voi tapahtua muutoksia ilman aivojen tiloissa tapahtuvia muutoksia”. Tätä väittämää ei ole kumottu empiirisesti, mikä osoittaa biologian olleen tähän saakka menestyksekäs henkisten ilmiöiden selittämisessä.[44]

Neurobiologian ala koostuu useista osa-alueista, jotka tutkivat henkisten ja fyysisten tilojen ja prosessien välistä suhdetta.[46] Neurofysiologia tutkii havaintoprosessien ja ärsykkeiden välisiä suhteita.[47] Kognitiivinen neurotiede tutkii henkisten prosessien ja neuraalisten prosessien välisiä riippuvuussuhteita.[47] Neuropsykologia kuvaa henkisten kykyjen riippuvuutta tietyistä aivojen anatomisista alueista.[47] Evoluutiobiologia tutkii ihmisen hermojärjestelmän syntyä ja kehitystä ja kuvaa myös henkisten ilmiöiden ontogeneettistä ja fylogeneettistä kehitystä, alkaen niiden alkeellisimmista muodoista.[44]

Neurotieteissä tapahtuneet metodologiset läpimurrot, erityisesti korkeateknologisen aivokuvauksen kehitys, ovat kannustaneet tieteilijöitä kohti yhä kunnianhimoisempia päämääriä: eräs päämääristä on kuvata ja ymmärtää niitä neuraalisia prosesseja, jotka vastaavat henkisiä toimintoja.[46]

Tietojenkäsittelytiede

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Tietojenkäsittelytiede

Tietojenkäsittelytiede tutkii informaation (tai vähintään fysikaalisten symbolijärjestelmien, joilla informaatiota kuvataan) automaattista käsittelyä esimerkiksi tietokoneilla.[48] Tietokoneohjelmoijat ovat alusta saakka kehittäneet ohjelmia, joiden avulla tietokoneet voivat suorittaa tehtäviä, joita varten orgaaniset eliöt ovat tarvinneet mielen. Eräs yksinkertainen esimerkki on kertolasku. Mutta onko selvää, etteivät tietokoneet käytä jonkinlaista mieltä laskiessaan? Voisiko niillä olla joku päivä jotain sellaista, jota kutsuisimme mieleksi? Tämä kysymys on eräs keskeisimpiä tekoälytutkimuksen ja tekoälyn filosofian aloilla.

Tekoälytutkimuksessa erotetaan usein ns. vahva tekoäly heikosta tekoälystä. Tämä erottelu on peräisin John Searlelta. Hänen mukaansa heikko tekoäly tarkoittaa henkisten tilojen onnistunutta simulointia, ilman yritystä synnyttää tietokoneissa tietoisuutta. Vahvan tekoälyn päämääränä on sen sijaan tietokone, jolla on samanlainen tietoisuus kuin ihmisillä.[49] Vahvan tekoälyn ohjelma palautuu jo alan varhaisen pioneerin Alan Turingin tutkimuksiin. Hän muotoili Turingin testin vastaukseksi kysymykseen ”voivatko koneet ajatella?”[50] Turing uskoi, että koneen voidaan sanoa ”ajattelevan”, jos ihminen ei kykene erottamaan sen antamia vastauksia ihmisen antamista vastauksista. Hänen näkemyksensä seurasi behavioristista näkemystä mielestä — älykkyys on sitä miten se ilmenee ulospäin. Turingin testiä on kritisoitu paljon, esimerkiksi Searlen kiinalaisen huoneen ajatuskokeen kautta.[49]

Kysymys siitä, voivatko tietokoneet tai robotit aistia (voiko niillä olla kvalioita), on edelleen avoin. Jotkut tietojenkäsittelytieteilijät uskovat, että tekoälytutkimus voi kuitenkin ennen pitkää valottaa myös mieli–ruumis-ongelmaa. Heidän mukaansa on mahdollista, että ohjelmistojen (software) ja tietokonelaitteistojen (hardware) välistä keskinäistä suhdetta tarkastelemalla voidaan löytää uusia teorioita, jotka auttavat ymmärtämään ihmismielen ja aivojen (wetware) välistä keskinäistä suhdetta.[51]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Määttänen, Pentti: Mielenfilosofia Filosofia. Arkistoitu 21.2.2005. Viitattu 18.11.2007.
  2. ↑ a b c Kim, Jaegwon: Mind, Problems in the Philosophy of. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
  3. ↑ a b Lycan, William G.: Philosophy of Mind. Teoksessa Bunnin, Nicholas & Tsui-James, E. P.: The Blackwell companion to philosophy, s. 167–168. Blackwell, 1996. ISBN 063118788X (englanniksi)
  4. ↑ von Wright, Georg Henrik: Sielu, aivot ja käyttäytyminen Tieteessä tapahtuu. 4/1998. Arkistoitu 21.2.2016. Viitattu 10.1.2011.
  5. ↑ a b c Kim, J.: Mind-Body Problem. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
  6. ↑ Platon: Faidon.
  7. ↑ Robinson, H. (1983): ‘Aristotelian dualism’, Oxford Studies in Ancient Philosophy 1, 123–44.
  8. ↑ Nussbaum, M. C. (1984): Aristotelian dualism. Teoksessa Oxford Studies in Ancient Philosophy, 2, 197–207.
  9. ↑ Nussbaum, M. C. and Rorty, A. O. (1992): Essays on Aristotle's De Anima, Clarendon Press, Oxford.
  10. ↑ Sri Swami Sivananda: Sankhya: Hindu philosophy: The Sankhya experiencefestival.com.
  11. ↑ Descartes, René: Metodin esitys, Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta
  12. ↑ Hart, W.D. (1996) "Dualism", teoksessa Samuel Guttenplan (org) A Companion to the Philosophy of Mind, Blackwell, Oxford, 265-7. (englanniksi)
  13. ↑ Spinoza, Baruch: Tractatus Theologico-Politicus, 1670
  14. ↑ Tuomela, Raimo & Peuhu, Ari: Onko maailma pelkkää ainetta? Tieteen menetelmä olevaisen mittana. Niin & näin, 2/1995. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.1.2011. (Arkistoitu – Internet Archive)
  15. ↑ Pinel, J. Psychobiology, (1990) Prentice Hall, Inc. ISBN 8815071741 (englanniksi)
  16. ↑ a b LeDoux, Joseph: Synaptinen itse: Miten aivot tekevät minusta minut. ((Synaptic self: How our brains become who we are, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-57-7
  17. ↑ Russell, S. and Norvig, P. Artificial Intelligence: A Modern Approach, New Jersey: Prentice Hall. ISBN 0131038052 (englanniksi)
  18. ↑ Churchland, Patricia: Neurophilosophy: Toward a Unified Science of the Mind-Brain. MIT Press, 1986. ISBN 0-262-03116-7 (englanniksi)
  19. ↑ Churchland, Paul: Eliminative Materialism and the Propositional Attitudes. Journal of Philosophy, 1981, s. 67–90. (englanniksi)
  20. ↑ Smart, J. J. C.: Sensations and Brain Processes. Philosophical Review, 1956. (englanniksi)
  21. ↑ Davidson, Donald: Essays on Actions and Events. Oxford University Press, 1980. ISBN 0-19-924627-0 (englanniksi)
  22. ↑ Putnam, Hilary (1967). "Psychological Predicates", teoksessa W. H. Capitan and D. D. Merrill, eds., Art, Mind and Religion. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press.
  23. ↑ William Ramsey: Eliminative Materialism Stanford Encyclopedia of Philosophy. 9.10.2007. (englanniksi)
  24. ↑ a b Stoljar, Daniel: Physicalism The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2005 Edition). Center for the Study of Language and Information, Stanford University. Viitattu 20.12.2007.
  25. ↑ Dennett, Daniel: The intentional stance. Cambridge, Massachusetts: MIT Press, 1998. ISBN 0-262-54053-3
  26. ↑ a b Searle, John: Intentionality: A Paper on the Philosophy of Mind. Frankfurt a. M.: Nachdr. Suhrkamp, 2001. ISBN 3-518-28556-4 (englanniksi)
  27. ↑ a b Nagel, Thomas: What is it like to be a bat? Philosophical Review, 1974, nro 83, s. 435–456. (englanniksi)
  28. ↑ Jackson, F. (1982): “Epiphenomenal Qualia”, teoksessa Chalmers, David (toim.): Philosophy of Mind: Classical and Contemporary Readings. Oxford University Press, 2002. (englanniksi)
  29. ↑ Levine, Joseph: Materialism and Qualia: The Explanatory Gap. Pacific Philosophical Quarterly, October, 1983, 64. vsk, nro 4, s. 354–361.
  30. ↑ Jackson, F.: What Mary didn't Know. Journal of Philosophy, 1986, 83. vsk, nro 5, s. 291–295.
  31. ↑ McGinn, C.: Can the Mind-Body Problem Be Solved. Mind, New Series, 1989, 98. vsk, nro 391, s. 349–366. Artikkelin verkkoversio. (PDF) (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  32. ↑ Fodor, Jerry: Psychosemantics. The problem of meaning in the philosophy of mind. Cambridge: MIT Press, 1993. ISBN 0-262-06106-6 (englanniksi)
  33. ↑ Dretske, Fred: Other minds. Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
  34. ↑ Dennett, C. & Hofstadter, D.R.: The Mind's I. Bantam Books, 1981. ISBN 0-553-01412-9
  35. ↑ Searle, John: Mind: A Brief Introduction. Oxford University Press Inc, 2005. ISBN 0-19-515733-8 (englanniksi)
  36. ↑ a b c d Philosopher Ted Honderich's Determinism web resource ucl.ac.uk. (englanniksi)
  37. ↑ Russell, Paul: Freedom and Moral Sentiment: Hume's Way of Naturalizing Responsibility. New York & Oxford: Oxford University Press, 1995. (englanniksi)
  38. ↑ Dennett, Daniel: The Varieties of Free Will Worth Wanting. Cambridge, Massachusetts: Bradford Books: The MIT Press, 1984. ISBN 0-262-54042-8 (englanniksi)
  39. ↑ Velmans, Max: How could conscious experiences affect brains? Exeter: Imprint Academic, 2003. ISBN 0907845-39-8 (englanniksi)
  40. ↑ Kant, Immanuel: Puhtaan järjen kritiikki, 1781.
  41. ↑ Dummett, M.: Origini della Filosofia Analitica. Einaudi, 2001. ISBN 88-06-15286-6 (italiaksi)
  42. ↑ Husserl, Edmund: Logische Untersuchungen, 1900–1901.
  43. ↑ McClamrock, Ron: Existential Cognition: Computational Minds in the World. Chicago: University of Chicago Press, 1995. (englanniksi)
  44. ↑ a b c d Pinker, S. (1997) How the Mind Works. tr. It: Come Funziona la Mente. Milan:Mondadori, 2000. ISBN 88-04-49908-7
  45. ↑ Encyclopedia of Psychology psychology.org. (englanniksi)
  46. ↑ a b c Bear, M. F. et al. Eds. (1995). Neuroscience: Exploring The Brain. Baltimore, Maryland, Williams and Wilkins. ISBN 0-7817-3944-6
  47. ↑ a b c Pinel, J. P. J.: Psychobiology. Prentice Hall, 1997. ISBN 88-15-07174-1
  48. ↑ Sipser, M.: Introduction to the Theory of Computation. Boston, Mass.: PWS Publishing Co., -. ISBN 0-534-94728-X
  49. ↑ a b Searle, John: Minds, Brains and Programs. The Behavioral and Brain Sciences, 1980, nro 3, s. 417–424. (englanniksi)
  50. ↑ Turing, Alan: ”Computing machinery and intelligence”, 1950.
  51. ↑ Russell, S. & Norvig, R.: Artificial Intelligence: A Modern Approach. New Jersey: Prentice Hall, Inc., 1995. ISBN 0-13-103805-2 (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Churchland, Patricia Smith: Neurofilosofia. ((Brain-Wise: Studies in neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X
  • Damasio, Antonio: Descartesin virhe: Emootio, järki ja ihmisen aivot. ((Descartes’ error, 1994.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2001. ISBN 952-5202-49-6
  • Paavilainen, Petri: Toimivat aivot: kognitiivisen neurotieteen perusteita. Helsinki: Edita, 2016. ISBN 978-951-37-6860-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mielenfilosofia.

Esyklopedia-artikkeleita:

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Artikkeleita:

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mielenfilosofia&oldid=22796612”