Behaviorismi
| Osa artikkelisarjaa |
| Psykologia |
|---|
 |
| Yleiskatsaus |
Behaviorismi on psykologian lähestymistapa, joka perustuu oletukseen, että ihmisten ja eläinten käyttäytymistä voidaan selittää vain kolmannen persoonan näkökulmasta eli ulkoisen, muille näkyvän toiminnan kautta käyttäytymistä tutkivan tieteen keinoin turvautumatta sisäisiin selittämisen keinoihin eli viittaamatta mieleen, ajatuksiin, tunteisiin tai vastaaviin ihmisen mielensisäisiin ilmiöihin. Keskeistä lähestymistavalle on ihmisen tutkiminen luonnontieteellisen objektiivisuuden ihanteen mukaisesti.
Behavioristisessa lähestymistavassa on erilaisia korostuksia. ”Löyhemmät” behavioristit väittävät yksinkertaisesti, että käyttäytymisen havainnointi on paras tai otollisin keino tutkia psykologisia ja psyykkisiä tapahtumia. Toiset katsovat, että se on itse asiassa ainoa keino selvittää tällaisia tapahtumia, kun taas toiset väittävät, että käyttäytyminen itsessään on ainoa otollinen psykologian tutkimuskohde, ja että yleisillä psykologisilla termeillä (kuten uskomus, päämäärät jne.) ei ole muita viittauksia tai ne viittaavat vain käyttäytymiseen.
Radikaalien behavioristien mielestä psykologian tulisi olla luonnontiede samalla tavalla kuin fysiikka tai kemia, ilman mitään viittauksia eliöiden olettamuksellisiin sisäisiin tiloihin niiden käyttäytymisen syynä. Teoreettinen behaviorismi sallii sisäiset tilat, mutta ei vaadi sitä että ne olisivat henkisiä tai että niillä olisi mitään suhdetta yksilölliseen kokemukseen.
Behavioristinen psykologia syntyi pitkälti positivistisena vastalauseena psykodynaamiselle psykologialle. Behaviorismi hallitsi psykologiaa suuren osan 1900-lukua. Kognitivismi syrjäytti behaviorismin vuosisadan loppupuolella ja on nykyisin psykologian valtavirta.
Behavioristisen psykologian historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Psykologiassa behaviorismi kehittyi vasteena introspektionismin puutteisiin.[1] Jonkun henkilön omaan sisäiseen havainnointiin perustuvat selostukset omasta sisäisestä henkisestä elämästään eivät mahdollista tarkkaa tutkimusta eikä niitä voi käyttää ennustavien yleistyksien tekemiseen. Behavioristit katsoivat, että psykologia ei voi olla tieteellistä ilman yleistettävyyttä ja mahdollisuutta jonkun kolmannen persoonan suorittamaan tutkimukseen.[1] Näin psykologiasta tuli poistaa kokonaan ajatus sisäisestä henkisestä elämästä (ja samalla ontologisesti itsenäisestä mielestä) ja siinä tuli keskittyä sen sijaan havaittavan käyttäytymisen kuvaamiseen.[2]
Ensimmäiset psykologiaa behavioristisesti lähestyneet tutkijat olivat venäläisiä. Kuuluisin heistä oli Ivan Pavlov, jonka luoma klassisen ehdollistumisen esimerkki tunnetaan nimellä Pavlovin koira: koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho sai koiran kuolan valumaan, ja kun tätä oli toistettu tarpeeksi, koira alkoi kuolata myös pelkän kellon äänestä.
Yhdysvaltalaisista 1900-luvun alkupuolen behavioristeista tunnetuimmat ovat Edward Lee Thorndike, John B. Watson (1878–1958) ja B. F. Skinner. Watsonin kuuluisuuteen liittyy myös varjopuoli — hänen kokeensa Pikku Albertina tunnetun lapsen kanssa ovat muodostuneet varoittavaksi esimerkiksi kontrolloitujen psykologisten kokeiden saralla.
Watson katsoi ihmisen olevan syntyessään ”tyhjä taulu” (tabula rasa, lat.), ja koko persoonallisuus on ehdollistumisen tulosta. Yhdeksänkuukautisen Albertin lisäksi koetilanteessa oli valkoinen kesyhiiri. Aina, kun lapsi kurotti hiirtä leikkiäkseen sen kanssa, hänet säikäytettiin metallisella kolahduksella. Hän ehdollistui pelkäämään hiiriä, ja pian pelon havaittiin laajentuneen koskemaan myös muita karvaisia eläimiä. Albertille kaavailtua pelon poisoppimiskoetta ei ehditty tehdä, koska hän muutti äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Psykologi Hall P. Beck työryhmineen sai vuonna 2009 selvitettyä Pikku-Albertin myöhemmät vaiheet. Albert, oikealta nimeltään Douglas Merritte, sairastui ja kuoli aivojen nestekierron häiriöön kuuden vuoden ikäisenä 10. toukokuuta 1925. [3]
Psykologit olettavat, että ilman toistoa vahvatkin ehdollistumat lientyvät jokseenkin helposti.
Nykybehavioristit myöntävät, että myös kognitiolla on sijaa psykologiassa, ja alkuaikojen tabula rasa -käsityksestä on luovuttu.
Behaviorismi mielenfilosofiassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mielenfilosofiassa behaviorismi on reduktionistinen käsitys, jonka mukaan mielen ja tietoisuuden käsitteet voidaan palauttaa käyttäytymiseen. Filosofinen behaviorismi kehittyi samaan aikaan kun behavioristinen kehitys oli käynnissä psykologiassa. Sitä on joskus kutsuttu myös loogiseksi behaviorismiksi.[1]
Filosofista behaviorismia luonnehti voimakas verifikationismi, joka piti todentamisen ulkopuolella olevia väittämiä sisäisestä henkisestä elämästä mielettöminä. Behavioristille henkiset tilat eivät olleet sisäisiä tiloja, joista voitiin antaa sisäiseen havainnointiin perustuvia selostuksia. Ne olivat vain kolmannen osapuolen tekemiä kuvauksia joidenkin henkilöiden käyttäytymisestä tai taipumuksista käyttäytyä tietyllä tavalla, tarkoituksena muiden käyttäytymisen selittäminen ja ennustaminen.[4]
Behaviorismi hallitsi mielenfilosofiaa suuren osan 1900-lukua, erityisesti sen ensimmäisellä puoliskolla.[5] Se menetti suosionsa 1900-luvun loppupuolella kognitivismin nousun myötä.[6] Kognitivistit hylkäsivät behaviorismin useiden ilmeisten ongelmien vuoksi. Behaviorismi on esimerkiksi arkikäsitysten vastaista nimittäessään myös jonkun tuntemaa päänsärkyä käyttäytymiseksi.
Analyyttiseen filosofiaan on kuulunut näkemyksiä, joiden kannattajat ovat kutsuneet niitä tai joita on kutsuttu behavioristisiksi. Loogisessa behaviorismissa, jota ovat kannattaneet esimerkiksi Rudolf Carnap ja Carl Hempel, psykologisten väittämien merkitys seurasi suoraan niiden todentamisehdoista: psykologinen tila oli olemassa vain jos se ilmeni käyttäytymisenä. W. V. O. Quine hyödynsi kielifilosofiassaan tietyn tyyppistä behaviorismia, joka sai vaikutteita joistakin Skinnerin ajatuksista. Gilbert Ryle puolusti tietyn tyyppistä behaviorismia teoksessaan The Concept of Mind. Myös Daniel Dennett on pitänyt itseään tietyn tyyppisenä behavioristina.[7]
On usein katsottu, että Ludwig Wittgenstein olisi puolustanut behavioristista näkökantaa. Vaikka hänen näkemystensä ja behaviorismin välillä on paljon yhtäläisyyksiä, väite siitä että hän olisi ollut behavioristi on kuitenkin kiistelty. Myös matemaatikko Alan Turingia on joskus pidetty behavioristina, mutta hän ei itse katsonut olevansa sellainen.
Behavioristinen oppimiskäsitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Behavioristisen oppimiskäsityksen taustalla on luonnontieteellinen ajattelu, jossa ihmisen ja eläimen oppiminen nähdään samanlaisena. Oppija on ”tyhjä taulu” (tabula rasa), johon kokemukset ja aistihavainnot piirtävät tietoa. Keskeisiä pedagogisia periaatteita ovat vahvistaminen, välitön palaute, opeteltavan aineksen pilkkominen pieniin osiin ja virheellisten vastausten nopea sivuuttaminen. Oppimistilanteessa käyttäytymistä säädellään ulkopuolelta joko palkitsemalla toivottua käytöstä (vahvistaminen) tai rankaisemalla ei-toivottua (heikentäminen). Tavoitteena on synnyttää ärsyke-reaktiokytkentöjä, joissa ympäristöstä tuleva ärsyke muodostaa opitun reaktion.[8]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Stoljar, Daniel: Physicalism The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2005 Edition). Center for the Study of Language and Information, Stanford University. Viitattu 19.12.2007. (englanniksi)
- ↑ Skinner, B. F.: Mikä ihmistä ohjaa. ((Beyond freedom and dignity, 1971.) Suomentanut Aarne Valpola) Porvoo Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06239-1
- ↑ Cherry, Kendra: The Little Albert Experiment. A Closer Look at the Famous Case of Little Albert About.com Psychology. 16.11.2010. Arkistoitu 23.10.2011. Viitattu 24.10.2011. (englanniksi)
- ↑ Ryle, Gilbert: The concept of mind. Chicago: Chicago University Press, 1949. ISBN 0-226-73295-9
- ↑ Kim, J.: ”Mind-Body Problem”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
- ↑ Kim, Jaegwon: ”Mind, Problems in the Philosophy of”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1 (englanniksi)
- ↑ Dennett, Daniel: The Message is: There is no Medium Tufts University. Viitattu 4.4.2008. (englanniksi)
- ↑ Behavioristinen oppimiskäsitys Jyväskylän ammattikorkeakoulu. Arkistoitu 25.2.2016. Viitattu 19.2.2016.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Chalmers, David & Bourget, David (toim.): Bibliography on Logical Behaviourism MindPapers. A Bibliography of the Philosophy of Mind and the Science of Consciousness. Australian National University. (englanniksi)
- Graham, George: Behaviorism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Hauser, Larry: Behaviorism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)