Martti Aiha
Martti Aiha | |
---|---|
Martti Aiha, Rumba 1992, Salmisaari Helsinki. |
|
Henkilötiedot | |
Syntynyt | 23. joulukuuta 1952 Pudasjärvi |
Kuollut | 5. toukokuuta 2023 (70 vuotta) Porvoo |
Kansalaisuus | suomalainen |
Taiteilija | |
Ala | kuvanveistäjä |
Taidesuuntaus | postmodernismi |
Palkinnot | |
Dukaattipalkinto 1982, Pro Finlandia 1992, Prinssi Eugenin mitali 2013 |
|
Aiheesta muualla | |
Hannu Martti Matias Aiha (23. joulukuuta 1952 Pudasjärvi – 5. toukokuuta 2023 Porvoo[1][2][3]) oli suomalainen kuvanveistäjä.[4] Aiha teki monia julkisia teoksia, joissa on usein kalligrafisia muotoja.
Aihan tunnetuimpia teoksia on liekkimäinen Rumba Helsingin Salmisaaressa. Alumiinista tehty teos on 15 metriä korkea.[5] Hän teki muitakin suurikokoisia veistoksia kuten Futura – Tuntematon, betoniveistos Oulussa linja-autoaseman edustalla.[6] Materiaaleina Aiha käytti myös pleksilasia, puuta, vaneria ja readymade-esineitä.[7]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiha muutti perheensä mukana Pudasjärveltä Ruotsiin vuonna 1964. Hän valmistui mekaanikko-konepiirtäjäksi Halmstadin ammattikoulusta vuonna 1969.[8] Aiha opiskeli Helsingin Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1970–1972 ja Suomen Taideakatemian koulussa vuodet 1972–1976.[7] Valmistumisensa jälkeen hän toimi opettajana Lahden taideoppilaitoksessa vuoteen 1984 saakka sekä Lahden taidekoulun opettajana lukukaudella 1978–1979.[8]
1970- ja 1980-luvuilla Aiha teki muun muassa omakuvallisia miesfiguureja kipsistä sekä avointa tilaa hyödyntäviä bamburakennelmia. 1980- ja 1990-luvuilla hänen töilleen oli tyypillistä liekkimäisyys ja ornamentaalisuus. 1990-luvulla Aiha alkoi myös maalata ja vuosikymmenen lopulla tehdä pronssiveistoksia. 2000-luvun alussa hän teki esimerkiksi puusta sorvattuja värikkäitä rakennelmia, joissa on yhtymäkohtia dadaismiin ja surrealismiin. Aiha on maininnut yhdeksi lempitaiteilijoistaan Max Ernstin.[9]
Vuonna 1982 Aiha sai Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon ja vuonna 1992 Pro Finlandian.[7] Aihan Rumba-teos valittiin yhdessä arkkitehti Vesa-Pekka Tuomisen suunnitteleman asuinrakennuksen muodostaman aukion kanssa vuoden 1994 ympäristötaideteokseksi.[10] Vuonna 2013 Aihalle myönnettiin Prinssi Eugenin mitali[11] ja 2021 valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.[12] Aihan töitä on muun muassa nykytaiteen museo Kiasmassa, Helsingin taidemuseossa, Amos Andersonin taidemuseossa ja Sara Hildénin taidemuseossa.[7]
Ennen kuolemaansa Aiha asui ja työskenteli Fiskarsissa.[2][7]
Kuvia julkista taideteoksista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Girl, 1977, Muhos.
-
Futura – Tuntematon, 1986–2023, Oulu.
-
Futura II, 1989, Kuopio.
-
Rumba, 1992, Helsinki.
-
Mediator, 1995, Oulu.
-
24 pistettä, 1992, Kerava.
-
Meridiem, 2008, Kotka.
-
Kenkä-Kekarainen, 2009, Oulu.
-
Länsilinkki, 2011, Helsinki.
-
Sivullinen, 1999, Viitasaari.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Martti Aiha, 1952–2023 Kohta. Viitattu 9.5.2023.
- ↑ a b Kuvanveistäjä Martti Aiha on kuollut Yle Uutiset. 9.5.2023. Helsinki: Yleisradio Oy. Viitattu 9.5.2023.
- ↑ https://www.hs.fi/muistot/art-2000009572393.html
- ↑ Kuka kukin on 2011, s. 36–37. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-24712-8
- ↑ Julkiset veistokset: Rumba Helsingin taidemuseo. Arkistoitu 1.11.2015. Viitattu 11.5.2023.
- ↑ Futura – Tuntematon Oulun taidemuseo. Viitattu 22.5.2014.
- ↑ a b c d e Martti Aihan CV Internet archive / Galleria Heino. Arkistoitu 22.5.2014. Viitattu 22.5.2014 / 17.9.2022.
- ↑ a b Taiteilija: Martti Aiha Taiteilijoiden Kalevala. Kalevalaseura. Viitattu 17.8.2015.
- ↑ Martti Aiha Suomen Taideyhdistys. Viitattu 17.8.2015.
- ↑ Hybinette-Bergknut, Leena (toim.); Lehtinen, Jukka & Laine, Helena: Vuosikirja 1996, s. 25. Malmö, Ruotsi: Bertmarks Förlag, 1995. ISBN 951-35-5845-2
- ↑ Kuvanveistäjä Martti Aiha sai ruotsalaistunnustuksen TS.fi. 5.11.2013. Viitattu 22.5.2014.
- ↑ Taiteilijaeläkkeitä ansioituneille taiteilijoille 8.3.2021. Taiteen edistämiskeskus. Arkistoitu 9.3.2021. Viitattu 21.3.2021.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Martti Aiha Kansallisgallerian kokoelmissa
- Martti Aihan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa