Leinon vangit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sisäministeri Yrjö Leino huhtikuussa 1948.

”Leinon vangit” oli yhdeksäntoista henkilön ryhmä, jotka Suomen sisäministeri Yrjö Leino (SKDL) luovutti huhtikuussa 1945 liittoutuneiden valvontakomission neuvostoliittolaisille edustajille ja jotka vietiin vankeina Neuvostoliittoon. Luovutusta vaati valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov, joka väitti kyseisiä henkilöitä sotarikollisiksi ja neuvostovastaisiksi terroristeiksi. Väitettyjä rikoksia ei kuitenkaan yksilöity eikä niistä esitetty todisteita. Ryhmään kuului yksitoista Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa Nansenin passilla oleskellutta pakolaista. Tapaus tuli julkisuuteen kolme vuotta myöhemmin ja johti toukokuussa 1948 eduskunnan Leinolle antamaan henkilökohtaiseen epäluottamuslauseeseen, mikä pakotti hänet eroamaan sisäministerin tehtävistä. Lain mukaan Leinolla ei ollut oikeutta luovuttaa Suomen kansalaisia ulkomaille pelkkien perustelemattomien epäilyjen perusteella, eikä välirauhansopimus antanut valvontakomissiolle oikeutta vaatia tällaista luovutusta.

Luovutetuista suurin osa oli Suomessa asuneita venäläisiä valkoisia emigrantteja, joista osa oli saanut Suomen kansalaisuuden. Kaksi oli syntyperäisiä Suomen kansalaisia ja yksi oli syntyperältään saksalainen. Luovutetut tuomittiin Neuvostoliitossa erilaisista poliittisista rikoksista. Yksi teloitettiin ja viisi muuta kuoli vankeudessa. Yksitoista pääsi palaamaan Suomeen Josif Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvun puolivälissä, minkä lisäksi kaksi jäi vapauduttuaan asumaan Neuvostoliittoon. Kolme palanneista kirjoitti vankileirikokemuksistaan muistelmakirjan.

Varmuudella tunnettuja ”Leinon vankeja” oli 19, mutta jotkin lähteet mainitsevat määräksi 20. Ylimääräisen henkilön on arveltu olleen entinen sotavanki ja Neuvostoliiton kansalainen. Lisäksi kaksi Ždanovin alkuperäisellä listalla olleista henkilöistä ei ollut enää Suomessa ja vältti siten pidätyksen.

Luovutuspyyntö ja pidätys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Andrei Ždanov vuonna 1944.

Suomen allekirjoitettua Moskovan välirauhansopimuksen syyskuussa 1944 maahan asettui liittoutuneiden valvontakomissio, jota johti neuvostoliittolainen kenraalieversti Andrei Ždanov. Maaliskuun 1945 eduskuntavaalien jälkeen 17. huhtikuuta nimitettyyn uuteen hallitukseen tuli kolme kommunistista ministeriä. Heistä yksi oli Yrjö Leino, joka sai tärkeän sisäministerin salkun.[1]

Vasta neljä päivää sisäministerinä toiminut Leino sai myöhään illalla 20. huhtikuuta 1945 puhelimitse kutsun saapua välittömästi valvontakomission luo Hotelli Torniin.[2] Kokemattomuutensa vuoksi hän pyysi mukaansa tuekseen Valtiollisen poliisin (Valpo) päällikön Nikolai Saarnion.[3] Tapahtumista Tornissa tunnetaan Leinon ja Saarnion kuvaukset, jotka ovat pääosin yhdenmukaiset.[4]

Leino saapui noin kello 23 Torniin, jossa hänet otti vastaan valvontakomission varapuheenjohtaja Grigori Savonenkov yhdessä everstiluutnantti A. N. Fjodorovin kanssa.[3][5] Fjodorov oli valvontakomission tiedustelupäällikkö ja yhdyshenkilö Valpon suuntaan, ja hänen erikoisalansa oli vastavakoilu.[6] Savonenkov kertoi tiukkasävyisesti valvontakomission paljastaneen salaisen terroristiorganisaation ja ojensi Leinolle nimilistan sekä Ždanovin allekirjoittaman kirjeen, jossa vaadittiin kyseisten henkilöiden pidättämistä välirauhansopimuksen 13. artiklan perusteella ja luovuttamista komissiolle.[3][5] Myös nimettyjen henkilöiden arvo-omaisuus oli takavarikoitava ja luovutettava.[4]

Kirjeen sisältö oli kokonaisuudessaan seuraava:[7]

»Valvontakomissio lähettää teille luettelon henkilöistä, jotka ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja jotka vakoilivat saksalaisten toimeksiannosta ja harrastivat terroritoimintaa Neuvostoliittoa vastaan, näiden henkilöiden pidättämiseksi välittömästi ja ottamiseksi valvonnan alaisiksi rauhansopimuksen 13 artiklan mukaan. Ottaen huomioon, että mainitut luettelossa olevat henkilöt ovat erittäin vaarallisia rikollisia, pyydän Teitä, herra ministeri, näiden henkilöiden pidättämisen jälkeen heti luovuttamaan nämä henkilöt valvontakomissiolle.»
(Valvontakomission puheenjohtaja, kenraalieversti A. Ždanov.)

Kirjeessä mainittu välirauhansopimuksen 13. artikla velvoitti Suomea avustamaan liittoutuneita sotarikoksista syytettyjen henkilöiden pidättämisessä ja tuomitsemisessa.[5] Oman kertomansa mukaan Leino kysyi Saarnion mielipidettä, ja tämän mielestä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin noudattaa määräystä ja suorittaa pidätykset.[3] Kaikki listan henkilöt olivat Leinolle täysin tuntemattomia.[8] Leino määräsi Helsingin poliisimestari Erik Gabrielssonin ja kaupungin poliisilaitoksen avustamaan Valpoa pidätyksissä. Myös Fjodorov valvoi ja ohjeisti toimintaa.[5] Viranomaiset toimivat nopeasti, ja valvontakomission nimeämät henkilöt pidätettiin kodeistaan eri puolilta Helsinkiä seuraavan yön aikana ja koottiin Valpon tiloihin Ratakadulle.[3] Heitä ei kuulusteltu eikä pidätyksen syytä kerrottu.[5] Listalla olleista Unto Parvilahti oli suljettu jo syyskuussa 1944 turvasäilöön, ja hänet tuotiin Ratakadulle Katajanokan vankilasta.[9]

Pidätetyt luovutettiin valvontakomissiolle varhain seuraavana aamuna.[3] Heidät kuljetettiin käsiraudoissa suomalaisella poliisiautolla NKVD:n miesten vartioimina komission käytössä olleelle Malmin lentoasemalle, jossa Ždanov oli heitä vastassa.[10] Ždanovin kysyessä vankeja saattaneelta upseerilta, miten operaatio oli sujunut, tämä vastasi: ”Hyvin.”[11] Malmilta vangit lennätettiin kahdella DC-3-lentokoneella Neuvostoliittoon. Toinen koneista lensi suoraan Moskovaan, toinen suoritti välilaskun Leningradiin.[12] Leino sai vasta myöhemmin päivällä tietää, että pidätetyt oli jo viety pois Suomesta.[3] Muistelmakirjassaan Kommunisti sisäministerinä (1958) hän kertoi, ettei tällaisesta ollut sanallakaan puhuttu hänen ja Savonenkovin keskustelussa.[1] Lisäksi hän sanoi antaneensa määräyksen vain pidätykseen, ei luovutukseen ulkomaille. Tutkija Pekka Kauppala on pitänyt mahdollisena, että pidätettyjen luovutuksen valvontakomissiolle olisivat suorittaneet omavaltaisesti jotkut punaisen Valpon johtohenkilöt ilman Leinon varsinaista määräystä.[13] Myös valvontakomission brittiläiset jäsenet saivat kuulla tapahtuneesta vasta jälkikäteen ja tuomitsivat menettelyn.[3]

Historiantutkija Erkki Vettenniemen mukaan Ždanovin Leinolle antama pidätys- ja luovutusmääräys ylitti valvontakomission valtuudet, joten kyseessä oli käytännössä ihmisryöstö. Leino myönsi itsekin muistelmissaan tehneensä vähintään muotovirheen, kun hän ei ollut vienyt asiaa etukäteen Suomen hallituksen käsiteltäväksi; valvontakomission oli tarkoitus olla vain yhdyselin Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä, ei antaa määräyksiä suoraan Suomen viranomaisille. Leinon mielestä kuka tahansa muu olisi kuitenkin joutunut hänen sijassaan toimimaan samoin, sillä ”valvontakomission käsky oli silloin laki”. Tapauksesta kuultuaan myös pääministeri J. K. Paasikivi ja presidentti C. G. E. Mannerheim jakoivat käytännössä saman kannan.[14]

Vangitut henkilöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnetuista yhdeksästätoista ”Leinon vangista” suurin osa oli Suomeen vallankumouksen jälkeen paenneita venäläisiä emigrantteja, ja vain kaksi oli syntyperäisiä suomalaisia. Yksitoista oli Suomen kansalaisia ja kahdeksan Nansen-passilla Suomessa oleskelleita kansalaisuudettomia henkilöitä. Vaikka luovutettuja on yleensä luonnehdittu poliittisesti vähäpätöisiksi henkilöiksi, kahdestatoista on yhtä kaikki olemassa Valpon henkilömappi.[15]

Henkilötiedot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimi Elinvuodet Kansalaisuus Taustaa Tuomio Neuvostoliitossa Muuta
Vladimir Bastamov 1906–1982[16] Nansen-passi Tupakkatehdas Fennian työläinen. Neuvostovastaisena terroristina tunnetun Viktor Larionovin lanko.[17] ROVS-emigranttijärjestön upseeri, talvisodan aikana Suomessa toimineen ”Venäjän kansanarmeijan” upseeri.[16] 20 vuotta vankileiriä[18] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[18] Palasi Suomeen 31.7.1956.[19] Siirtyi tekniseksi kielenkääntäjäksi erään teollisuusyhtymän palvelukseen[20] ja sai Suomen kansalaisuuden 1957.[21]
Boris Björkelund 1893–1976[21] Suomi Syntyjään pietarinsuomalainen, meriupseeri keisarillisen Venäjän laivastossa. Suomen yleisesikunnan palveluksessa 1921–1938, antiikkikaupan omistaja.[22][23] Toimi 1920-luvun alussa ulkoministeriön ja yleisesikunnan tiedustelijana Neuvostoliiton suuntaan.[24] 10 vuotta vankeutta[18] 1951 tuomiota pidennettiin 5 vuodella ja rangaistukseen lisättiin omaisuuden takavarikoiminen.[25] Palasi Suomeen 15.11.1955.[19] Kirjoitti kokemuksistaan 1966 kirjan Stalinille menetetyt vuoteni.[26]
Pjotr Bystrejevski 1904–1948[16] Suomi Tupakkatehdas Fennian työläinen. Talvisodan aikana rintamapropagandan palveluksessa,[18] toimitti sotavangeille suunnattua Drug plennyh -lehteä. ROVS-emigranttijärjestön upseeri.[16] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[18] Kuoli nälkään Vladimirin vankilassa 21.12.1948.[19][27][16]
Richard Dahm 1886–1958[28] Suomi Saksalaissyntyinen liikemies, muutti Suomeen 1901. Osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Saksan armeijassa, palasi Suomeen jääkärien mukana 1918. Asui vuoteen 1939 Viipurissa.[28] Suomen kansalaisuus 1919.[15] Sodan aikana kielenkäännöstehtävissä,[23] mutta avusti myös Saksan vakoilua[15]. 5 vuotta vankileiriä[18] Karkotettiin Siperiaan tuomion suorittamisen jälkeen.[29] Palasi Suomeen 13.12.1954.[19]
Dmitri Daragan 1907–1991[21] Nansen-passi Diplomi-insinööri, insinööriluutnantti.[23] Asui 1930-luvulla Belgiassa, mutta jouduttuaan karkotetuksi palasi Suomeen.[30] Sota-aikana teknisissä tehtävissä,[23] sodan jälkeen Sotevan ja ulkoministeriön tulkkina[4]. 15 vuotta vankeutta Palasi Suomeen 31.7.1956.[19] Sai työpaikan laivanrakennusyhtiöstä.[20]
Severin Dobrovolski 1881–1946[31] Nansen-passi Venäjän valkoisen armeijan kenraali, johtava hahmo valkoisten emigranttien keskuudessa Suomessa;[31] Idän Emigranttien klubin puheenjohtaja;[15] useiden emigranttijärjestöjen vaikuttaja, äärioikeistolaisen Klitš-lehden julkaisija. Työskenteli sotavuosina Suomen propagandakoneistolle.[31] Kuolemantuomio[18] Teloitettiin tammikuussa 1946.[18]
Dimitri Kuzmin-Karavajev 1892[18]–1985 Suomi Ratsumestari;[23] ”Suomen venäläisen siirtokunnan” klubin klubimestari ja tosiasiallinen johtaja.[30] Suomen kansalaisuus 1941.[21] 10 vuotta vankileiriä[18] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[18] Palasi Suomeen 8.8.1955.[19] Toimi syyskuuhun 1974 venäjänkielisen vanhainkoti Auringon johtajana.
Vladimir Kuznetsov 1894[7]–1947[18] Suomi Venäjän keisarillisen armeijan aliluutnantti, Suomessa yksityisen yrityksen palveluksessa.[20] Suomen kansalaisuus 1938.[21] 20 vuotta vankileiriä[19] Tuomittiin vankeuteen yhteyksistä Japanin Suomen-lähetystöön, jossa hänen vaimonsa oli työskennellyt konekirjoittajana. Kuoli tuntemattomalla vankileirillä 1947.[27]
Maximilian Loudon 1889–1947[21] Nansen-passi Paroni; toimi Romanian Helsingin-lähetystön autonkuljettajana.[27] 10 vuotta vankileiriä[18] Kuoli leirissä halvaukseen 1947.[27]
Vasili Maksimov (myöh. Vilho) 1918[18]–1993lähde? Suomi Ylioppilas, toimi sodan aikana rivimiehenä Suomen armeijassa, sotainvalidi.[23] Suomen ulkoministeriön kielenkääntäjä.[18] Pidätettiin erehdyksessä Valpossa toimineen samannimisen setänsä sijasta.[20] 15 vuotta vankileiriä[18] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[18] Palasi Suomeen 15.11.1955.[19] Suoritti sen jälkeen Kauppakorkeakoulun tutkinnon.[20]
Georgi Narbut (Juri Narbuth) 1896–1951[18] Suomi Entinen Venäjän keisarillisen armeijan upseeri.[20] Jäi 1922 Neuvosto-Venäjällä kiinni tiedustelusta Suomen hyväksi ja sai viiden vuoden vankeustuomion (vältti kuolemanrangaistuksen vain, koska Suomen viranomaiset väittivät häntä Suomen kansalaiseksi), jonka suoritettuaan palasi Suomeen.[32] Suomen kansalaisuus 1929.[21] Ulkoministeriön autonkuljettaja.[18] Sota-aikana ilmatorjuntajoukoissa.[23] 20 vuotta vankileiriä[18] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi. Kuoli tammikuussa 1951 Vladimirin vankilassa.[18]
Unto Parvilahti (ent. Boman) 1907–1970[33] Suomi Suomalainen liikemies. Toimi sodan aikana suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan yhteysupseerina Berliinissä.[33] 5 vuotta vankileiriä[33] Karkotettiin Siperiaan tuomion suorittamisen jälkeen. Palasi Suomeen 1954 ja kirjoitti kokemuksistaan 1957 kirjan Berijan tarhat. Muutti myöhemmin Espanjaan. Rehabilitoitu 2001.[33]
Stepan Petritšenko 1892–1947[18] Nansen-passi Entinen keisarillisen Venäjän laivaston matruusi, yksi Kronstadtin kapinan johtajista 1921. Oli 1920-luvulla yhteydessä GPU:hun.[34] Turvasäilövankeudessa 1941–1944.[18] 10 vuotta vankileiriä[18] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi, kuoli vankilaan siirtämisen yhteydessä.[18]
Fjodor Pihra 1909[18]–1970 Suomi Radioteknikko, sota-aikana tulkkina.[20] 10 vuotta vankileiriä[18]

Tuomio muutettiin vankeudeksi 1947. Vapautettiin 1955.[18] Palasi Suomeen seuraavana vuonna ja muutti pian sen jälkeen Yhdysvaltoihin.[20]

Boris Popper (myöh. Batu Berin-Bey) 1904–2000[35] Nansen-passi Kemian opiskelija.[23] Tuli vallankumouksen jälkeen pakolaisena Suomeen, asui 1928–1938 Belgiassa, palasi Suomeen mahdollisesti emigranttijärjestöjen lähettämänä. Suljettiin turvasäilöön talvisodan aikana helmikuussa 1940.[36] Jatkosodan aikana sotavankien tulkkina Syvärillä.[35] 10 vuotta vankileiriä[19] Palasi Suomeen 31.7.1956.[19] Kirjoitti kokemuksistaan 1974 kirjan Venäjän punainen lihamylly.[37]
Georg Popper 1917[4]–? Nansen-passi Opiskelija,[23] Boris Popperin veli, toimi sodan aikana tulkkina.[20] 10 vuotta vankileiriä[19] Palasi Suomeen 31.7.1956.[19]
Kirill Puškarjov (Pushkareff, Puškarev) 1897[18]–1984[38] Suomi Venäjän keisarikunnan armeijan kapteeni,[23] isä valkoinen kenraali[39]. Toimi Venäjällä sotilastiedustelussa ja Suomessa Etsivän keskuspoliisin salaisena tietolähteenä emigranttipiireissä.[4][40] Sota-aikana Suomen yleisesikunnan tiedusteluosastolla.[23] Suomen kansalaisuus 1929.[21] 25 vuotta vankileiriä[18] Palasi Suomeen 15.11.1955.[19] Palasi poliisiksi sairaalahoidon jälkeen ja vankeusvuodet laskettiin virkavuosiksi.[20] Tuomittiin vuonna 1961 puoleksitoista vuodeksi kuritushuonevankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi.[41]
Andrei Sumbarov 1906[7]–? Nansen-passi Taksinkuljettaja. Toimi sota-aikana tulkkina.[20] 10 vuotta vankileiriä Jäi vapauduttuaan vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon.[42]
Igor Verigin 1907[18]–? Nansen-passi Insinööri, sodan aikana kaiutinkuuluttajana rintamalla.[23] 10 vuotta vankileiriä[18] Tuomio muutettiin 1947 vankeudeksi.[18] Vapautettiin ennenaikaisesti ja otti Neuvostoliiton kansalaisuuden.[42]

Kokonaismäärä ja mahdollinen kahdeskymmenes henkilö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot ”Leinon vankien” täsmällisestä lukumäärästä ovat olleet ristiriitaisia. Leino puhuu muistelmissaan epämääräisesti paristakymmenestä nimestä. Unto Parvilahti sanoo kirjassaan Berijan tarhat, että pidätettyjä oli 19. Boris Björkelund luettelee muistelmateoksessaan Stalinille menetetyt vuoteni samat 19 nimeä kuin Parvilahti, mutta hänen mukaansa näiden ohella oli vielä yksi henkilö, jonka nimi ja kohtalo jäivät hänelle tuntemattomiksi.[43]

Valpon arkistossa säilynyt lista käsittää 22 nimeä. Näistä henkilöistä kolme ei ollut mukana 20.–21. huhtikuuta välisenä yönä Helsingissä pidätettyjen joukossa: Vladimir Bastamovin veli Nikolai Bastamov oli Ruotsissa, eikä häntä siksi tavoitettu; Dmitri Daragan saatiin 21. huhtikuuta kiinni Porissa, ja hänet luovutettiin valvontakomissiolle erikseen kolme päivää myöhemmin; Aleksandr Kalašnikov -nimeä käyttänyt henkilö pidätettiin 21. huhtikuuta Heinolassa ja luovutettiin Neuvostoliittoon mahdollisesti yhdessä Daraganin kanssa tai jo aiemmin. Hän oli mahdollisesti Björkelundin mainitsema puuttuva kahdeskymmenes ”Leinon vanki”.[43][16] Kalašnikov oli Suomen tiedustelua avustanut puna-armeijan luutnantti, joka oli jäänyt suomalaisten sotavangiksi talvisodan aikana joulukuussa 1939 ja piileskellyt jatkosodan ajan Heinolassa. Hän oli listalla nimetyistä ainoana Neuvostoliiton kansalainen. Valpon tietojen mukaan hänen oikea nimensä olisi ollut Orest Beljanski, mutta sekin saattoi olla väärä henkilöllisyys.[27][16] Toisin kuin muiden ”Leinon vankien”, Kalašnikovin oletettuun luovutukseen ei liittynyt mitään laitonta, sillä Suomi ja Neuvostoliitto olivat jo syksyllä 1944 tehneet sopimuksen sotavankien luovuttamisesta.[4]

Alkuperäisellä listalla nimetyistä henkilöistä Georgi Aleksejevin tapaus on ollut hieman epäselvä. Valpon tietojen mukaan hänet pidätettiin ja tuotiin muiden vankien mukana Ratakadulle, mutta ei ole koskaan varmuudella selvinnyt, mitä hänelle sen jälkeen tapahtui. Björkelund ja Parvilahti eivät mainitse hänen nimeään luovutettujen joukossa. Aleksejevin poika Joura kertoi vuonna 2006 ilmestyneessä muistelmateoksessa, että Valpon miesten saapuessa heidän kotiinsa hänen isänsä olisi ollut työmatkalla Tukholmassa eikä tätä koskaan pidätetty. Jos tämä pitää paikkansa, Aleksejevin mainitseminen Valpon pidättämien joukossa olisi todennäköisesti virkailijan tekemä virhe.[43] Aleksejev oli Ranskan kansalainen ja työskennellyt Ranskan Helsingin-lähetystölle sekä sekaantunut kansainväliseen vakoiluun. Hänet tunnettiin sekä Saksan että Neuvostoliiton voimakkaana vastustajana.[44]

Pekka Kauppalan mukaan yksi 22 henkilöstä olisi ollut Suomen sotilastiedustelulle työskennellyt ja sotilaallisesti merkittäviä tietoja hallussaan pitänyt emigrantti Pjotr Sokolov, jonka onnistui paeta ennen pidätystä.[13] Pääministeri J. K. Paasikiven päiväkirjaansa tallettamassa kopiossa Ždanovin alkuperäisestä listasta ei kuitenkaan ole Sokolovin nimeä. Sen sijaan siinä esiintyy Vladimir Bastamovin nimen sijasta nimi ”Baalamov”.[7]

Luovutuksen ja luovutettujen tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovutettujen poliittinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes jokainen ”Leinon vangeista” oli harjoittanut ainakin jonkinlaista Neuvostoliiton vastaista toimintaa ja muutamat olivat myös vakoilleet Neuvostoliittoa vastaan. Useimmat olivat mukana erilaisten bolševikkien vallan kukistamista ajaneiden emigranttijärjestöjen toiminnassa tai ainakin lähellä niitä.[45] Severin Dobrovolski ei Björkelundin antamasta kuvauksesta huolimatta ollut ilmeisesti tärkeimmän emigranttijärjestön Venäjän yleissotilaallisen liiton (ROVS) varsinainen jäsen, mutta hän avusti 1930-luvulla ROVS:n salaista tiedustelua järjestämällä sille vakoiluyhteyksiä Neuvostoliittoon. Hän oli myös 1920-luvun alussa johtanut Nikolai Tšaikovskin perustaman ”Toiminnan keskus” -nimisen taistelujärjestön Suomesta Neuvostoliittoon suunnattua toimintaa.[46] Vladimir Bastamov, hänen pidätyslistalla ollut veljensä Nikolai ja Pjotr Bystrejevski olivat saaneet ROVS:ssä upseerin arvot vuonna 1936.[16] Vladimir Bastamov oli johtanut 1920-luvun lopussa Helsingissä toiminutta pientä aktivistiryhmää, joka suunnitteli väkivaltaisia iskuja Neuvostoliittoa vastaan saamatta tosin mitään aikaiseksi.[47] Vladimir ja Nikolai Bastamov olivat myös toimineet talvisodan aikana upseereina ROVS:n ja Suomen päämajan yhteishankkeena perustetussa ”Venäjän kansanarmeijassa” (RNA), johon oli värvätty puna-armeijan sotavankeja.[16] Muista luovutetuista ROVS:ään kuului myös Dimitri Kuzmin-Karavajev.[45]

Vielä jyrkempään bolševikkivallan kukistamista ajaneeseen nuorten emigranttien järjestöön Kansallisen työn liittoon (NTSNP, myöhemmin NTS) kuuluivat ainakin Igor Verigin, joka oli 1930-luvulla NTS:n Suomen-pääorganisaattori, ja Dmitri Daragan, joka tosin erotettiin järjestöstä vuonna 1938.[45][48] Boris Popper oli kuulunut sekä Suomessa että Belgiassa emigranttien monarkistisiin aktivistijärjestöihin, ja Valpon tietojen mukaan hän oli vuosina 1938–1939 yrittänyt omin päin muodostaa neuvostovastaista terroristisolua Suomessa.[47] Juri Narbuth johti 1920-luvun lopulla Venäläisen totuuden veljeskunnan (BRP) Suomen taistelukeskuksen Helsingin-osastoa, johon myös Boris Björkelund kuului.[49][50] Narbuth oli myöhemmin kuulunut mladorossipuolueeseen, joka oli alkuun monarkistinen järjestö, mutta muuttui 1930-luvulla neuvostomyönteisemmäksi. Verigin, Fjodor Pihra ja vahingossa pidätetty Vasili Maksimov olivat nuorisoseura Zwenon aktiiveja.[45]

Björkelundin usein lainatun arvion mukaan kenraali Dobrovolski olisi ollut joukosta ainoa poliittisesti riittävän merkittävä luovutuksen kannalta.[15] Pekka Kauppalan mukaan taas Kronstadtin kapinaa johtanut Stepan Petritšenko oli joukon historiallisesti merkittävin henkilö – ei tosin enää vuonna 1945.[51] Toisaalta Petritšenko oli Valpon tietojen mukaan ilmoittanut kannattavansa Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestystä ja suunnitellut sopimuksen tekemistä valvontakomission kanssa voidakseen palata normaalisti kotimaahansa.[45]

Osa luovutetuista oli ollut mukana äärioikeistolaisessa poliittisessa toiminnassa ja valvontakomission brittiläisjäsenen J. H. Magillin mukaan ”muutamat olivat pahamaineisia natseja”. Saksalaissyntyinen Richard Dahm oli NSDAP:n jäsen, suomalainen Unto Boman (myöh. Parvilahti) tiedettiin myös kansallissosialistiksi ja venäläinen Dobrovolski johti Venäläisten fasistien kansallinen järjestö (NORF) -nimisen emigranttiorganisaation toimintaa Suomessa.[45] Boman poikkesi muista luovutetuista sikäli, että hän oli joukon ainoana palvellut natsi-Saksan asevoimissa. Björkelundin ohella hän oli luovutetuista myös ainoa syntyperäinen Suomen kansalainen. Boman oli kuulunut sodan aikana suomalaiseen Waffen-SS-pataljoonaan ja hoitanut sen toimistoa Berliinissä.[52] Tutkija Erkki Vettenniemi on päätellyt Bomanin päätyneen valvontakomission haaviin keväällä 1945 sen vuoksi, että hän oli näkyvin SS-johdon kanssa veljeillyt suomalainen kansallissosialisti, minkä lisäksi hänellä arveltiin olevan sisäpiirin tietoa Berliinistä.[53]

Luovutusvaatimuksen mahdolliset syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valvontakomission luovutusvaatimuksen syistä on esitetty erilaisia näkemyksiä. Useimpien aiheesta kirjoittaneiden mielestä vangitut olivat viattomia eivätkä muodostaneet mitään todellista uhkaa Neuvostoliitolle. Parvilahti uskoi kyseessä olleen Suomen kommunistien suunnittelema poliittinen puhdistus, ja Boris Berin-Bey syytti muistelmissaan suoraan Yrjö Leinoa hankkeen isäksi. Tutkija Kimmo Rentola on arvellut, että Neuvostoliitto halusi testata kommunistien vaikutusvaltaa Suomessa, mutta on pitänyt tärkeimpänä selittävänä tekijänä neuvostovakoilun intressejä. Osmo Jussilan mukaan koko hankkeen takana oli valvontakomission turvallisuusosaston tiedustelujohtaja Fjodorov, joka oli erityisen kiinnostunut Suomessa toimineista emigranttijärjestöistä ja sai käyttöönsä Valpon näistä keräämiä tietoja.[1]

Jotkut ovat yhdistäneet ”Leinon vankien” tapauksen aiemmin Helsingissä sattuneeseen puna-armeijan kapteeni Ivan Belovin ampumiseen. Tapausten yhteydestä ei tosin ole näyttöä. Ilmeisesti valvontakomissio kyllä epäili Suomessa asuneiden venäläisten emigranttien olleen tekemisissä Belovin kuoleman kanssa.[54] Lisäksi Nikolai Saarnion kertoman mukaan Savonenkov oli tapaamisessa hotelli Tornissa kysellyt, oliko Belovin tapauksen tutkinta edistynyt.[1]

Keskeisin ”Leinon vankeja” yhdistänyt piirre oli etninen venäläisyys ja toiminta valkoisissa venäläisjärjestöissä. Tämän vuoksi Suomen venäläiset pelkäsivät tapauksen olevan vain lähtölaukaus muidenkin venäläisemigranttien luovutukselle Neuvostoliittoon.[13] Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Vankien kohtalo Neuvostoliitossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuulustelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Stepan Petritšenkon pidätyskuva.

Moskovassa vangit vietiin NKVD:n pahamaineiseen päämajaan Lubjankaan, jossa kuulustelut alkoivat vuorokauden sisällä.[10] Kuljetuksen suorittivat sotilaallisen vastavakoilun eli SMERŠin miehet.[13] Kuulustelijoilla oli käytössään pidätetyistä henkilöistä kootut Valpon henkilömapit, jotka oli luovutettu venäläisten käyttöön.[10] Monet joutuivat tämän jälkeen virumaan eri vankiloissa ja vankileireillä hyvinkin kauan edes saamatta tietää miksi heidät oli vangittu. Unto Parvilahti kertoo kirjassaan Berijan tarhat, että vangitut erotettiin toisistaan heti heitä kuljettaneiden koneiden saavuttua Moskovaan ja hän itse näki toisista vangeista myöhemmin vain sattumalta muutamia.[55]

Boris Björkelund kertoo muistelmateoksessaan, että häneltä oli kuulusteluissa kysytty, oliko hän käynyt Idän Emigranttien klubilla. Hän oli vastannut käyneensä siellä syömässä, koska sieltä sai parempaa ruokaa edullisemmin, mutta kuulustelija merkitsi pöytäkirjaan hänen tunnustaneen olleensa ”tuon neuvostovastaisen terroristisen järjestön aktiivinen jäsen ottaen osaa sen toimintaan”.[56] Selvinneiden kirjoittamien muistelmien perusteella kuulusteluissa ei käytetty fyysistä pahoinpitelyä, mutta syytettyjä piinattiin järjestelmällisellä valvottamisella. Tosin Björkelundin kertoman mukaan Igor Veriginin päätä hakattiin seinään ensimmäisessä kuulustelussa ja tämän kipeään jalkaan potkaistiin.[39]

Parvilahden kirjassaan kertoman mukaan tuomion perusteista saatettiin neuvotella syytetyn kanssa: hänelle sanottiin, että lopullisiin pöytäkirjoihin pitäisi saada lakipykälä, jonka nojalla häntä oli kuulusteltu. Vaihtoehtoina tarjottiin useita rikoslain 58 pykälän momentteja, jotka olisivat käsittäneet vakoilua, vastavallankumouksellisen propagandan levittämistä ja terrorismia. Parvilahti tunnusti lopulta kohta 4:n, joka käsitteli vastavallankumouksellista toimintaa ulkomailla, ja hänet tuomittiin sen nojalla.[57]

Tuomiot ja vankeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat ”Leinon vangeista” tuomittiin Neuvostoliiton rikoslain 58 pykälän eri kohtien perusteella. Syytteet koskivat usein kuulumista vastavallankumouksellisina pidettyihin organisaatioihin, toimintaa kansainvälisen porvariston hyväksi, terrorismia tai vakoilua. Kuuluminen mihin tahansa emigranttijärjestöön katsottiin riittäväksi perusteeksi tuomiolle.[10][18]

Suurin osa sai kymmenen vuoden pituisen työleiri- tai vankituomion, mikä tuohon aikaan oli 58 §:n perusteella tuomituille itse asiassa suhteellisen lievä rangaistus. Parvilahti ja Dahm saivat harvinaisen lyhyen viiden vuoden tuomion, mutta suoritettuaan rangaistuksensa vuonna 1950 heidät molemmat karkotettiin Siperiaan.[58] Pisimmät, 20–25 vuoden vankileirituomiot saivat Kirill Puškarjov, Vladimir Kuznetsov ja Vladimir Bastamov. Tuomioiden keskinäinen pituus ei suoranaisesti vastannut asianomaisten merkittävyyttä. Jopa erehdyksessä pidätetty Vasili Maksimov sai 15 vuoden tuomion.[39] Dobrovolski ilmeisesti ainoana joukosta tuomittiin kuolemaan, ja hänet teloitettiin vankilassa vuoden 1946 alussa, joskin muun muassa Björkelund väitti hänen kuolleen vankileirillä.[58] Eräiden henkilöiden osalta on jäänyt kokonaan epäselväksi, minkälaisten syytteiden nojalla ja kuinka pitkiin rangaistuksiin heidät tuomittiin.

Dobrovolski oli joukosta ainoa, joka tuomittiin edes muodollisesti oikeassa oikeusistuimessa. Muut tuomittiin niin sanotuissa erikoisneuvottelukunnissa (Osoboje soveštšanije), jotka muodostuivat kahdesta NKVD:n ja yhdestä puolueen keskuskomitean jäsenestä. Ne eivät olleet Neuvostoliiton lakiin perustuvia elimiä, eivätkä niiden langettamat tuomiot edes olleet virallisesti rikostuomioita. Erikoisneuvottelukunnat saivat myös jälkeenpäin muuttaa langettamiaan tuomioita miten halusivat.[13]

Juuri Suomeen palannut Kirill Pushkareff Helsingin rautatieasemalla marraskuussa 1955.

Tuomitut suorittivat kaikki rangaistuksensa eri vankileireillä. Heitä haettiin aika ajoin leireiltä takaisin vankilaan viikkojen tai kuukausien mittaisiksi jaksoiksi uudelleenkuulusteltaviksi.[39] Luovutetuista armahdettiin ja palasi lopulta Suomeen 11 henkilöä. Ensimmäisinä pääsivät palaamaan Dahm ja Parvilahti vuonna 1954 ja yhdeksän muuta vuosien 1955–1956 aikana. Teloitetun Dobrovolskin ohella viisi muuta ryhmään kuuluneista kuoli vankeudessa surkeiden olojen seurauksena, ja kaksi jäi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon vapautumisensa jälkeen. Mahdollisen kahdennenkymmenennen vangin kohtalosta ei ole tietoa.[58] Suomen Neuvostoliittoon toisen maailmansodan jälkeen luovuttamien ihmisryhmien joukossa ”Leinon vangeista” kuoli suhteellisesti suurempi osa kuin muista, lähes kolmannes.[59] Björkelundin mukaan viimeiset Leinon vangit vapautettiin presidentti Paasikiven pyynnöstä tämän ollessa neuvottelumatkalla Moskovassa vuonna 1955.[60]

Tapauksen jälkipuinti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsittely Suomen hallituksessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leino kertoi pidätyksistä 23. huhtikuuta 1945 pääministeri Paasikivelle, joka keskusteli asiasta ulkoministeri Carl Enckellin kanssa. Paasikivi ja Enckell katsoivat molemmat, ettei valvontakomission käskyn noudattaminen ollut vältettävissä.[3][7] Suomen päättäjien sisäpiirissä tapauksesta oli jo ehtinyt liikkua erilaisia huhuja. Presidentti Mannerheim kertoi seuraavana päivänä Paasikivelle kuulleensa ”kaupungilla puhuttavan”, että Leino olisi vangituttanut 200 ”valkovenäläistä” ja että nämä oli viety Porkkalan neuvostotukikohtaan.[7][61] Viikon kuluttua pidätyksistä Paasikiven luona kävi entinen oikeusministeri, Ruotsalaisen Kansanpuolueen (RKP) kansanedustaja Ernst von Born. Koska sanomalehdet eivät olleet kirjoittaneet luovutuksista sanallakaan, von Born aikoi tehdä asiasta eduskuntakyselyn.[7]

Leino teki pian tapauksesta selkoa presidentille ja muille ministereille hallituksen iltakouluistunnossa, jossa kaikki hyväksyivät hänen menettelynsä. Kokemattomuuttaan Leino ei kuitenkaan ottanut huomioon, ettei istunto ollut virallinen eikä siinä pidetty pöytäkirjaa. Tämä seikka koitui hänelle myöhemmin kohtalokkaaksi, sillä hänen poliittiset vastustajansa saattoivat väittää hänen toimineen omavaltaisesti, eikä Leinolla ollut kirjallisia todisteita näitä väitteitä vastaan. Näin syntyi hieman harhaanjohtava mielikuva ”Leinon vangeista”.[3]

Pidätysten yhteydessä poliiseja oli jäänyt pidätettyjen koteihin varmistamaan, ettei tieto leviäisi. Suomen sanomalehdistö vaikeni tapahtuneesta pitkään.[62] Ensimmäisenä siitä kertoi saksalaisten propagandalähetyksiä levittänyt Vapaan Suomen radio 24. huhtikuuta 1945. Tarkan nimilistan luovutetuista julkaisi ensimmäisenä ruotsalainen Dagsposten-lehti 17. toukokuuta.[63] Isästään elämäkertateoksen kirjoittanut Yrjö Leinon poika Olle Leino on huomauttanut, että tapauksen uutisarvokin oli sillä hetkellä vähäinen samanaikaisesti Keski-Euroopassa riehuneiden toisen maailmansodan ratkaisutaisteluiden rinnalla.[64]

Eräät luovutettujen omaiset yrittivät toistuvasti vuodesta 1945 alkaen kääntyä oikeuskanslerin tai eduskunnan oikeusasiamiehen puoleen, mutta nämä saattoivat vain pyytää sisäministeriöltä ja Valpolta selvitystä tapahtuneesta.[65] Eduskunnan oikeusasiamies Reino Kuuskoski keskusteli luovutusasiasta Paasikiven kanssa joulukuussa 1946.[63] Eduskunnan perustuslakivaliokunnan julkaistua tapausta koskeneen mietinnön maaliskuussa 1947 Suomen hallitus käsitteli asiaa ensimmäisen kerran muodollisesti saman vuoden kesäkuussa, jolloin Leinon menettely hyväksyttiin yksimielisesti.[63][66] Suomen ulkoministeriö yritti jossain vaiheessa tiedustella Neuvostoliitosta vangittujen kohtaloa, mutta mitään tietoja ei annettu. Omaiset saivat tietää vankien kohtalosta ensi kerran keväällä 1946, jolloin Suomeen tuli muutamia leireiltä salakuljetettuja kirjeitä.[61]

Leinon kaataminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkinäytös tapahtui kolme vuotta alkuperäisen luovutuksen jälkeen, jolloin valvontakomissio oli jo poistunut Suomesta. Leinon toimien lainmukaisuutta oli alettu tutkia vuoden 1947 paikkeilla, ja tällöin nousi esille myös ”Leinon vankien” tapaus. Erityisen metelin nosti kansanedustaja Ernst von Born.

Eduskunnan täysistunnon käsittelyyn tuli toukokuussa 1948 perustuslakivaliokunnan lausunto tapauksesta. Siinä todettiin Leinon menetelleen lainvastaisesti, mutta esitettiin, että asian annettaisiin raueta olosuhteet huomioiden. Esitys hyväksyttiin.[67] Presidentti Paasikivi valtuutti luovutuksen aikana oikeusministerinä toimineen kansanedustaja Urho Kekkosen lukemaan eduskunnan istunnossa 19. toukokuuta lausunnon, jossa kerrottiin Paasikiven ja koko hallituksen hyväksyneen Leinon menettelyn. Yksityisesti Paasikivi ja Kekkonen olivat tosin molemmat sitä mieltä, että Leino olisi voinut pelkästään pidättää valvontakomission nimeämät henkilöt mutta jättää itse luovutuksen tekemättä.[68]

Vaikka eduskunta hyväksyikin perustuslakivaliokunnan mietinnön, esitti kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvo Salminen samana päivänä Leinolle asian johdosta henkilökohtaista epäluottamuslausetta, joka hyväksyttiin äänin 81–61. Epäluottamuslauseen puolesta äänestivät kokoomuksen, maalaisliiton, edistyspuolueen ja RKP:n ryhmät sekä yksi sosiaalidemokraatti, vastaan Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) ryhmä ja 15 SDP:n edustajaa. Monet pidättäytyivät äänestämästä, mukaan luettuina kaikki ministerit. SKDL:ää edustanut pääministeri Mauno Pekkala istui äänestyksen aikana Smolnassa odottamassa lopputulosta aikomattakaan lähteä eduskuntaan. Sihteeri Toivo Heikkilän muistelmien mukaan Pekkala oli valmis uhraamaan Leinon pelastaakseen muun hallituksen.[69] Silloisen eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin mukaan Arvo Salminen ei itse uskonut ehdotuksensa läpimenoon, koska sosiaalidemokraatit eivät Salmisen käsityksen mukaan olisi halunneet myötävaikuttaa Leinon kaatamiseen, ja epäluottamuslauseen hyväksyminen yllätti Salmisen täysin. Äänestys suoritettiin myöhään yöllä, jolloin suuri osa kansanedustajista oli poissa. Myös Fagerholm on myöntänyt, että hänellä olisi puhemiehenä ollut mahdollisuus lykätä äänestys myöhempään ajankohtaan, jolloin paikalla olisi ollut enemmän kansanedustajia.[70]

Leino kieltäytyi epäluottamuslauseen saatuaan pyytämästä eroa, joten presidentti Paasikivi erotti hänet valtioneuvoston esittelyssä 22. toukokuuta 1948.[66] Olle Leinon mukaan Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johto oli painostanut Leinoa viivyttämään eroanomuksen jättämistä.[71]

Kokoomuksen epäluottamuslause-esityksen tarkoituksena oli ensisijaisesti saada sisäministerin − valtakunnan poliisivoimien ylimmän johtajan − salkku pois kommunistien hallusta, koska hieman aiemmin oli huhuttu kommunistien yrittävän vallankaappausta Suomessa. Uudeksi sisäministeriksi nimitettiin kuitenkin SKDL:n Eino Kilpi, lähestyneiden eduskuntavaalien vuoksi tosin vain parin kuukauden ajaksi.[72] Olle Leinon mukaan presidentti Paasikivi oli pyytänyt kokoomuksen johtajilta, etteivät puolueen kansanedustajat äänestäisi YYA-sopimusta vastaan, ja ”palkkiona” tottelevaisuudesta kokoomus sai sitten kaataa Leinon.[71] Leino oli tuolloin itse asiassa jo menettänyt SKP:n luottamuksen.

Leinon vankien tapauksen on arveltu vaikuttaneen koko Valpon lakkauttamiseen vuoden 1948 lopussa.[13]

Korvaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen ”Leinon vankien” tapaukseen liittynyt Suomen valtion maksama rahallinen korvaus suoritettiin jo vuonna 1946. Boris Björkelundin pidätyksen yhteydessä oli takavarikoitu 2,75 miljoonan markan arvosta hänen omistamansa yrityksen, Oy Combe Ab:n arvo-omaisuutta ja käteistä rahaa, jotka luovutettiin hänen mukanaan Neuvostoliittoon. Siellä ne takavarikoitiin valtion omaisuudeksi. Joulukuussa 1946 raastuvanoikeus määräsi Suomen valtion maksamaan yritykselle 470 000 markan korvaukset menetetystä omaisuudesta.[42] Nikolai Saarnio oli eronnut Valpon johdosta vain viikkoa ”Leinon vankien” luovutuksen jälkeen ja palannut vanhaan virkaansa sisäministeriön poliisiasiainosastolle. Joulukuussa 1948 häntä vastaan nostettiin eduskunnan oikeusasiamiehen kehotuksesta Turun hovioikeudessa syyte liittyen Björkelundin yritykseltä takavarikoituun omaisuuteen. Oikeus totesi Saarnion syyllistyneen taitamattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen.[66] Syytteet kuitenkin hylättiin, koska ”maassa tuolloin vallinneiden olosuhteiden” vuoksi hänen ei katsottu olleen syypää omaisuuden hukkaan joutumiseen. Korkein oikeus vahvisti vuonna 1950 Saarnion vapauttavan tuomion.[4]

Suomeen palattuaan useat ”Leinon vangeista” vaativat Suomen valtiolta korvauksia kokemistaan kärsimyksistä. Maan poliittiset olot olivat muuttuneet oleellisesti vaaran vuosien päätyttyä, joten vaikutti todennäköiseltä, että korvauksia myös maksettaisiin. Ensimmäisinä Suomeen palanneet Dahm ja Parvilahti vaativat sekä oikeusteitse että valtioneuvostolle osoitetulla hakemuksella korvauksia henkisestä ja ruumiillisesta kärsimyksestä, terveyden, ansioiden ja omaisuuden menetyksistä sekä erilaisista oheiskuluista. Dahm vaati 12,4 miljoonaa ja Parvilahti 13 miljoonaa markkaa. Tämän seurauksena sekä tuleviin muihin korvaushakemuksiin varautuakseen Suomen hallitus asetti toukokuussa 1955 hallitusneuvos Reino Kuuskosken johtaman kolmijäsenisen toimikunnan selvittämään mahdollista valtion korvausvelvollisuutta. Lokakuussa 1955 jättämässään mietinnössä toimikunta totesi, että vaikka laki ei taannutkaan automaattisesti oikeutta korvauksiin, niitä tulisi silti suorittaa, sillä vangittujen kohdalla hallitusmuodossa taattua oikeusturvaa oli rikottu. Korvausten suuruudeksi toimikunta esitti jonkin verran haettuja pienempiä summia, esimerkiksi Dahmille 7,5 ja Parvilahdelle 7,9 miljoonaa markkaa.[42]

Björkelundin mukaan hallitus maksoi lopullisia korvauksia noin kaksi kolmasosaa toimikunnan esittämästä summasta eli suunnilleen viisi miljoonaa markkaa henkeä kohden.[42] Ehtona asianomaisten piti kuitenkin allekirjoittaa sitoumus, jossa he lupasivat olla esittämättä mitään lisävaatimuksia.[51] Hallituksen esityksen korvauksista hyväksyivät kaikki eduskuntapuolueet lukuun ottamatta SKDL:ää. Puolueen kansanedustaja Mauri Ryömän mukaan luovutus oli tapahtunut välirauhansopimuksen nojalla ja luovutetut olivat sotarikollisia. Ketään ”Leinon vangeista” ei kuitenkaan Neuvostoliitossa syytetty sotarikoksista.[73]

Myöhempi käsittely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Unto Parvilahti (1958).

Unto Parvilahti väitti kirjassaan Berijan tarhat kuulleensa ”asiantuntevalta taholta”, että pääministeri Paasikivi ja oikeusministeri Kekkonen olisivat etukäteen tienneet ”Leinon vankien” luovutuksista. Kirjan ilmestyttyä vuonna 1957 presidentiksi kohonnut Kekkonen raivostui väitteestä ja kirjoitti Otavan johtajalle Heikki Reenpäälle, jotta kohta poistettaisiin myöhemmistä painoksista. Toivetta ei noudatettu, mutta yöpakkaskriisin jälkeen Kekkonen ja Reenpää sopivat vuonna 1959, että kirjan yhdestoista painos jäisi viimeiseksi. Kirjaa oli jo siihen mennessä ehditty kääntää useille kielille ja julkaista monissa eri maissa.[74][75]

Vuonna 2001 Venäjä ilmoitti, että Parvilahden maine oli puhdistettu ja hänen kunniansa palautettu.[76] Samassa yhteydessä rehabilitoitiin kuusi vuosien 1940–1941 välirauhan aikana siepattua ja vakoilusta tuomittua suomalaista sotilasta.[77] Venäjä totesi samalla Leinon vankien tapauksen laittomaksi, sillä Neuvostoliitolla ei olisi ollut oikeutta vaatia sen enempää Suomen kansalaisten kuin Suomessa Nansenin passilla oleskelleidenkaan luovuttamista.lähde? Muita ”Leinon vangeista” ei ole rehabilitoitu. Pekka Kauppalan arvion mukaan tämä johtuu siitä, että Parvilahti oli listalla ainoa etninen suomalainen ja siten ainoa, jota ei Venäjällä ole voitu pitää ”omana” maanpetturina. Vaikka myös Boris Björkelund oli syntyperäinen Suomen kansalainen, hänet ilmeisesti kuitenkin miellettiin venäläiseksi, sillä hän oli kotoisin Pietarista ja äidinkieleltään ruotsalais-venäläinen.[78]

Neuvostoliittoon luovutettujen kohtaloja on tutkittu Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939–55 -hankkeessa.[79]

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leinon vangeista Vilho (Vasili) Maksimovin nimi esiintyi vielä syksyllä 1979 uudella nimilistalla, jonka Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä konsulina toiminut KGB:n edustaja Stanislav Isakov luovutti Suojelupoliisille väittäen siinä mainittujen syyllistyneen vakoiluun läntisten tiedustelupalvelujen hyväksi. Supo ei löytänyt näyttöä väitteille.[80]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Björkelund, Boris: Stalinille menetetyt vuoteni: Elämäni vaiheet 1945–1955. (Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut Leo Schulgin) Porvoo Helsinki: WSOY, 1966.
  • Jakobson, Max: Vallanvaihto. Otava, Helsinki 1992.
  • Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä: Pääministerin sihteerin muistelmat 1944−1948. Otava, Helsinki 1965.
  • Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955. Gummerus, Helsinki 2011. ISBN 978-951-20-8385-5
  • Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Tammi, Helsinki, 1973.
  • Leitzinger, Antero: Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812–1972. East-West Books, Helsinki 2008. ISBN 978-952-99592-5-9
  • Mainio, Aleksi: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Siltala, Helsinki 2015. ISBN 978-952-234-288-1
  • Martelius, Juha: "Leinon vankien" pidätys ja luovutus Neuvostoliittoon, s. 164–169 teoksessa Turvallisuuspoliisi 75 vuotta 1919–1994 (toim. Matti Simola & Jukka Salovaara). Sisäasiainministeriön poliisiosasto, Helsinki 1994. ISBN 951-47-9553-9
  • Paasikivi, Juho Kusti: J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956: Ensimmäinen osa. Toimittaneet Yrjö Blomstedt ja Matti Klinge. WSOY, Helsinki 1985. ISBN 951-0-13291-8
  • Partanen, Juho: ”Leinon vankien” tapaus ja vangeille maksetut korvaukset, s. 339–357 teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin: Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlund). Kansallisarkisto, Helsinki 2010. ISBN 978-951-53-3231-8. Teoksen verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Parvilahti, Unto: Berijan tarhat. Otava, Helsinki 1957.
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen – vakoilu Suomessa. Lovekirjat, Helsinki 1982. ISBN 951-835-057-4
  • Simola, M. (toim.): Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009. Hämeenlinna: WSOY, 2009. ISBN 9789510352434
  • Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953. Minerva, Helsinki 2013. ISBN 978-952-492-768-0
  • Vettenniemi, Erkki: Unto Bomanin salattu elämä, s. 345–378 teoksessa Berijan tarhat, vuoden 2004 painos. Otava, Helsinki. ISBN 951-1-19768-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Vettenniemi 2004, s. 345–346.
  2. ↑ Leino 1973, s. 153.
  3. ↑ a b c d e f g h i j Partanen 2010, s. 339–340.
  4. ↑ a b c d e f g Uola 2013, s. 150–158.
  5. ↑ a b c d e Martelius 1994, s. 164–165.
  6. ↑ Vettenniemi 2004, s. 351.
  7. ↑ a b c d e f g Paasikivi 1985, s. 142–144.
  8. ↑ Björkelund 1966, s. 350.
  9. ↑ Parvilahti 1957, s. 14, 25.
  10. ↑ a b c d Martelius 1994, s. 166.
  11. ↑ Björkelund 1966, s. 24.
  12. ↑ Parvilahti 1957, s. 31.
  13. ↑ a b c d e f Kauppala 2011, s. 38–40.
  14. ↑ Vettenniemi 2004, s. 346–348.
  15. ↑ a b c d e Partanen 2010, s. 343.
  16. ↑ a b c d e f g h i Carl-Fredrik Geust: ”Valkoiset emigrantit ja Stalinin sotilaat Suomen armeijassa”, s. 108, 114–115, 120–121, 129 teoksessa Sotahistoriallinen aikakauskirja 31. Suomen Sotahistoriallinen Seura & Sotamuseo, Helsinki 2011. Teoksen verkkoversio
  17. ↑ Mainio 2015, s. 177.
  18. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah Stalin's Secret Weapon: Arrested Finns (By name). Smershbook.com (Web Archive 2012 (englanniksi). Viitattu 19.9.2018.
  19. ↑ a b c d e f g h i j k l m Juha Pohjonen: Valvontakomission uhrit: Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1955, s. 75. Kustannusosakeyhtiö HAI, 2011.
  20. ↑ a b c d e f g h i j k Björkelund 1966, s. 345–349.
  21. ↑ a b c d e f g h Leitzinger 2008, s. 288–289.
  22. ↑ Björkelund 1966, s. 5, 7, 15.
  23. ↑ a b c d e f g h i j k l Parvilahti 1957, s. 27–28.
  24. ↑ Partanen 2010, s. 345–346.
  25. ↑ Björkelund 1966, s. 268.
  26. ↑ Stalinille menetetyt vuoteni Helmet-kirjastohaku.
  27. ↑ a b c d e Kauppala 2011, s. 44.
  28. ↑ a b Richard Dahmin ruumiinsiunaus (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 8.1.1958, s. 10, HS Aikakone. Viitattu 6.12.2020.
  29. ↑ Partanen 2010, s. 350.
  30. ↑ a b Partanen 2010, s. 345.
  31. ↑ a b c Petr Bazanov: Kenraalimajuri Severin Tsezarevitš Dobrovolski, s. 556–566 teoksessa Sotavangit ja internoidut: Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlud). Kansallisarkisto, Helsinki 2008. Teoksen verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
  32. ↑ Partanen 2010, s. 346.
  33. ↑ a b c d Mikko Uola: Parvilahti, Unto (1907 - 1970) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  34. ↑ Петриченко Степан Максимович (venäjäksi) Hrono.info. Viitattu 25.12.2012.
  35. ↑ a b Veronica Shenshin: Sotavanki pelastui Siperiasta (vain tilaajille) Helsingin Sanomat 22.3.2000. Viitattu 6.12.2020.
  36. ↑ Mainio 2015, s. 256–261.
  37. ↑ Boris Berin-Bey: Venäjän punainen lihamylly. Turku: Föreningen Veronica, 1974. ISBN 9519527117 avoin kirjasto.
  38. ↑ Kauppala 2011, s. 360.
  39. ↑ a b c d Kauppala 2011, s. 42.
  40. ↑ Mainio 2015, s. 36.
  41. ↑ Simola 2009, s. 27
  42. ↑ a b c d e Partanen 2010, s. 351–355.
  43. ↑ a b c Partanen 2010, s. 341–342.
  44. ↑ Partanen 2010, s. 347.
  45. ↑ a b c d e f Partanen 2010, s. 343–347.
  46. ↑ Mainio 2015, s. 59–60, 223–225.
  47. ↑ a b Mainio 2015, s. 177, 254–261.
  48. ↑ Mainio 2015, s. 254.
  49. ↑ Mainio 2015, s. 184.
  50. ↑ Rislakki 1982, s. 116.
  51. ↑ a b Kauppala 2011, s. 43.
  52. ↑ Vettenniemi 2004, s. 349–351.
  53. ↑ Vettenniemi 2004, s. 373.
  54. ↑ Partanen 2010, s. 348–349.
  55. ↑ Parvilahti: Berijan tarhat, s. 342.
  56. ↑ Björkelund 1966, s. 49.
  57. ↑ Parvilahti 1957, s. 89.
  58. ↑ a b c Partanen 2010, s. 349–351.
  59. ↑ Kauppala 2011, s. 42, 44.
  60. ↑ Björkelund 1966, s. 332.
  61. ↑ a b Martelius 1994, s. 167.
  62. ↑ Vettenniemi 2004, s. 348.
  63. ↑ a b c Leitzinger 2008, s. 291–292.
  64. ↑ Leino 1973, s. 156.
  65. ↑ Uola 2013, s. 160–162.
  66. ↑ a b c Martelius 1994, s. 168–169.
  67. ↑ Vettenniemi 2004, s. 349.
  68. ↑ Paasikivi 1985, s. 610–611.
  69. ↑ Heikkilä 1965, s. 232−233.
  70. ↑ K.-A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 227. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3981-1.
  71. ↑ a b Leino 1973, s. 268–271.
  72. ↑ Jakobson: Vallanvaihto, s. 41.
  73. ↑ Björkelund 1966, s. 345, 349.
  74. ↑ Vettenniemi 2004, s. 348, 376.
  75. ↑ Parvilahti 1957, s. 24.
  76. ↑ Vettenniemi 2004, s. 377.
  77. ↑ Russia rehabilitates Finns accused of espionage in 1940s. Helsingin Sanomat. 4.11.2003. Arkistoitu 29.4.2013. Viitattu 5.1.2013.
  78. ↑ Kauppala 2011, s. 41, 43.
  79. ↑ Kansallisarkisto: Sotavankikuolemat ja ihmisluovutukset vuosina 1939-55 tutkitaan narc.fi. Arkistoitu 25.10.2005. Viitattu 10.5.2015.
  80. ↑ Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991, s. 148 teoksessa Ratakatu 12 – Suojelupoliisi 1949–2009 (toim. Matti Simola). WSOY, Helsinki 2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Leinon_vangit&oldid=22844798”