Kristinuskon historia Ruotsissa

Tämä artikkeli käsittelee kristinuskon historiaa Ruotsissa.

Katolinen kirkko Ruotsissa

Saksalainen munkki Ansgar oli todennäköisesti ensimmäinen kristinuskon levittäjä Ruotsissa, kun hän tuli Mälaren-järven Birkan saaren kauppiaskaupunkiin 800-luvulla. Kristinusko sai jalansijaa saksalaisten, englantilaisten ja ranskalaisten lähetyssaarnaajien kautta 1000-luvun alussa, ja ensimmäiset hiippakunnat perustettiin noin vuonna 1150.

Firenzessä, Italiassa on säilynyt dokumentti 1120-luvulta (ns. Firenzen dokumentti). Siinä luetellaan Skaran, Linköpingin, Tunan (mahdollisesti Eskilstuna), Strängnäsin, Sigtunan ja Aroksen (Västerås) hiippakunnat. Avoimeksi jää, onko kahdella lähekkäin sijaitsevalla kaupungilla, Strängnäsillä ja Eskilstunalla ollut kummallakin oma piispa.

Keskeinen merkitys kristinuskon leviämiselle oli kuningas Olavi Sylikuninkaan (Olof Skötkonungs) kaste Länsi-Göötanmaalla. Hänet on kastettu vuonna 1008 Husabyn lähteellä ja kastajana toimi englantilainen lähetyspiispa Sigfrid. Olavin vaikutuksella perustettiin Skaran hiippakunta, joka vahvisti kristinuskon aseman Ruotsissa. Hiippakunnan perustamisvuotena pidetään vuotta 1014. Pian perustettiin useita uusia hiippakuntia ja kirkollinen toiminta vakiintui. Keskiajalla Ruotsin valtakunnan alue oli jakaantunut Upsalan, Linköpingin, Skaran, Strängnäsin, Västeråsin, Växjön ja Turun hiippakuntiin. Oman arkkipiispan Ruotsi sai 1164 kun Upsalaan perustettiin arkkihiippakunta.

Uskonpuhdistus

Reformaation myötä tilanne muuttui. Syntyi kansallinen, itsenäinen kansalliskirkko, joka tunnusti evankelis-luterilaista uskoa ja kuningas oli kirkon päämies. Vuonna 1593 Upsalan kokous vahvisti luterilaisuuden Ruotsin valtakunnan uskoksi ja kirkko eli läheisessä suhteessa kristilliseen valtioon. Ruotsi-Suomessa tunnustuspohjaksi muotoutui koko Yksimielisyyden kirja (lat. Liber concordiae, saks. Konkordienbuch) eli vuonna 1580 hyväksytty evankelis-luterilaisten tunnustuskirjojen kokonaisuus. Tunnustuskirjoissa ilmastaan luterilaiset perusvakaumukset siitä, mistä Raamattuun perustuvassa kristillisessä uskossa on kysymys.

Tunnustuskirjojen kokonaisuus käsittää

• kolme vanhan kirkon uskontunnustusta,
• Augsburgin tunnustuksen,
• Augsburgin tunnustuksen puolustuksen,
• Lutherin Vähä ja Iso Katekismukset,
• Schmalkaldenin opinkohdat
• Paavin valta ja johtoasema -kirjoituksen, joka kuuluu Augsburgin tunnustukseen, sekä
• Yksimielisyyden ohje.

Reformaation myötä kirkon koko jumalanpalveluselämä muuttui kansankieliseksi latinan sijaan. Tosin saarnat olivat jo kristinuskon alkuajoista olleet kansankielisiä. Raamattu käännettiin kansankielelle, samoin alkoi kansankielinen virsirunous. Reformaation keskeisenä toteuttajana Ruotsissa oli Olaus Petri. Reformaatio toteutui Ruotsi-Suomessa maltillisena. Jumalanpalveluselämän muutokset tapahtuivat hitaasti, kirkkojen sisustus ja koristelu säilyi. Piispanviran kohdalla oli merkittävää, että siinä säilyi katkeamaton apostolisen suksession perinne.

Ruotsin valtakunta

Yhtenäiskirkon aika

1600- ja 1700-luvuilla Ruotsissa vallitsi yhtenäiskirkon aika. Kirkko ja valtio olivat läheisessä suhteessa toisiinsa. 1800-luvulla tilanne alkoi muuttua ja kirkon asemalle Ruotsissa asetti uusia haasteita etenkin teollistuminen, kaupungistuminen ja maallistuminen.

Perinteisen maaseudun, pitäjän rinnalle syntyi ja kasvoi teollisuuspaikkakuntia, rautatieasemien asutus ja uusia kaupunkeja. Aikaisemmin pitäjän luonnollinen keskus oli kirkonkylä. Uudet asutuskeskukset olivat usein kaukana pitäjänkirkosta ja se aiheutti vaikeuksia kirkon toiminnalle. 1860-luvulta alkaen oli mahdollista erota kirkosta, jos henkilö samalla liittyi toiseen kristilliseen yhteisöön. 1800-luvun muutoksen mukaan lainsäädännön piti ottaa huomioon, että maassa on muitakin kirkkoja. Siinä yhteydessä termi ”Ruotsin kirkko” tuli käyttöön ensimmäisen kerran lainsäädännössä. Sekularisaation seurauksena alkoivat perinteisesti pitäjälle, joka siis oli ennen muuta kirkollisesti määräytynyt alue/yhteisö, kuuluvat tehtävät siirtyä valtiolle, kunnalle ja muille organisaatioille. Kirkko ja julkinen sektori alkoivat erota toisistaan. 1863 astui voimaan päätös, jolla kunta ja seurakunta (borgerlig kommun/kyrklig kommun) erotettiin toisistaan. Sen seurauksena säilyi joiltain osin 1900-luvulle saakka lainsäädäntö, jonka mukaan joitain viranomaistehtäviä hoidettiin seurakunnissa.

Herätysliikkeet

1800-luvulla merkittävään asemaan nousivat herätysliikkeet, joista suurin osa ajautui Ruotsin kirkon ulkopuolelle. Kun evankelikaalisen herätyksen vaikutukset tulivat Ruotsiin, eivät ne löytäneet sijaansa Ruotsin kirkossa, vaan useimmiten muodostivat omia vapaita seurakuntia, koska kirkko koettiin jäykäksi ja konservatiiviseksi. Kun kirkko oli lujin sitein kiinni valtiossa, se nähtiin osana esivaltaa, ”viranomaiskirkkona”. Siten kirkollinen yhtenäiskulttuuri korvautui moniarvoisella, pluralistisella yhteisöstruktuurilla. Ensimmäinen vapaaseurakunta, baptistiseurakunta perustettiin 1848. Metodismi tuli Ruotsiin 1830-40 luvulla ja ensimmäiset seurakunnat perustettiin 1868. Ruotsin lähetysliitto (Svenska Missionsförbundet) erosi Evankelisesta Isänmaansäätiöstä 1879.

1900-luvun alkua kuvataan usein käsitteellä ”kirkko kriisissä”. Kirkossakäyminen oli vähentynyt, kirkon jäsenet etääntyneet kirkon opista. Ehtoollisella käyminen oli lähes tyrehtynyt. Kirkko ei 1900-luvun alussa vastannut uskonnollisiin tarpeisiin. Osin tästä tilanteesta kertovat herätysliikkeet, niin kirkon sisäiset kuin ulkopuolella olevat. Kirkon sisäisistä liikkeistä merkittävimpiä olivat ja ovat lestadiolaisuus, Evankelinen Isänmaansäätiö ja pappi Henric Schartaun toiminnasta alkunsa saanut schartaulaisuus, joka on vaikuttanut etenkin Ruotsin länsirannikolla.

1900-luvun haasteet

Vuosisadan vaihteessa Ruotsissa vaikutti laaja kansan herääminen, joka kanavoitui vapaisiin kirkkokuntiin, raittiusliikkeeseen ja työväenliikkeeseen ja se sai aikaan aikaan ns. Nuorkirkkoliikkeen (Ungkyrkorörelsen) synnyn. Liike herätti innostuksen ja uskon Ruotsin kirkon mahdollisuuksiin. Liikkeen johtoon nousi kolme teologia; Johan A. Eklund, Einar Billing ja Nathan Söderblom. Heistä kaikista tuli piispoja, Söderblomista arkkipiispa ja kenties Ruotsin merkittävin teologi 1900-luvulla. Nuorkirkkoliike aloitti vuonna 1909 ristiretkensä eri puolille maata ja vaikutti muutaman vuoden ajan. Se merkitsi muutosta maan hengelliseen tilanteeseen ja loi uutta intoa ruotsalaisen kirkkoväestön keskuuteen. Liike tahtoi nostaa arvoon vuosisataisen kirkollisen perinteen ja läsnäolon Ruotsissa ja korosti, että paikallisseurakunta, joka kokoontui omassa kirkossaan, oli oikea, aito kristillinen seurakunta.

Toinen merkittävä tekijä 1900-luvun alussa oli moderni korkeakirkollisuus. Se sai alkunsa osin nuorkirkkoliikkeestä ja lundilaisesta korkeakirkollisuudesta. Liikkeen johtavia nimiä etenkin ”kyrklig förnyelse”- rintamalla oli Gunnar Rosendal (1997-1988), joka ajoi tunnustususkollisuutta sekä sakramentaalista ja liturgista uudistusta ja pappisviran korostuta. Toinen, kenties merkittävämpi korkeakirkollisuuden edustaja oli Göteborgin piispa Bo Giertz (1905-1998). Hän tuli tunnetuksi vastustaessaan kirkon sopeutumista moderniin kulttuuritietoisuuteen tai siihen, että kirkko antoi periksi nykyihmisen vaatimuksille. Korkeakirkollisuus on niin vanhakirkollista konservatismia kuin modernia ekumeenista liikettä, joka suuntautuu ennen muuta anglikaanista ja katolista kirkkoa kohti hakien sieltä toimintamuotoja ja se on ennen muuta vaikuttanut Ruotsissa jumalanpalveluselämän kehittymiseen ja uudistumiseen, mutta se on vaikuttanut myös keskustelussa pappisvirasta korostaen sen kuulumista vain miehille.

Vuonna 1958 valtiopäivät hyväksyi kirkkolain muutoksen, joka mahdollisti naisten pääsyn pappisvirkaan. Tämä tapahtui pitkällisen keskustelun jälkeen, ensimmäiset aloitteet asiasta olivat vuodelta 1919.

Palmusunnuntaina 10. huhtikuuta 1960 vihittiin ensimmäiset kolme naista Ruotsin kirkon pappisvirkaan. Vuonna 1997 Ruotsin kirkko sai ensimmäisen naispiispan, kun Christina Odenberg vihittiin Lundin hiippakunnan piispaksi.