Kulttuurivallankumous

Mao Zedongin kuvalla varustettu rintaneula.

Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous (kiin. 无产阶级文化大革命, Wúchǎn jiējí wénhuà dà gémìng, usein vain kiin. 文化大革命, wénhuà dà gémìng, ”suuri kulttuurivallankumous”, tai kiin. 文革, wéngé, ”kulttuurivallankumous”) oli Kiinan kansantasavallassa tulkinnasta riippuen vuosien 1966–1969 tai vuosien 1966–1976 välinen ajanjakso, joka käsitti valtataistelua Kiinan kommunistisen puolueen sisällä, muuttui suureen osaan Kiinan yhteiskunnasta ulottuneeksi laajamittaiseksi sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi väkivallaksi ja kaaokseksi, ja vei lopulta koko maan sisällissodan partaalle. Virallisesti kulttuurivallankumous oli kampanja, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kiina ”liberaalista porvaristosta” ja jatkaa vallankumouksellista luokkataistelua. Se on kuitenkin laajalti nähty Mao Zedongin keinoksi saada puolue takaisin hallintaansa, sillä hän oli katastrofaalisen suuren harppauksen jälkeen menettänyt valtaa kilpailijoilleen Liu Shaoqille ja Deng Xiaopingille. Mao käytti kulttuurivallankumouksessa työkalunaan kansalaisten omaehtoista osallistumista ja varsinkin Kiinan koulutettua nuorisoa, joka kannustettiin muodostamaan niin sanottuja punakaarteja ja hyökkäämään kaikkia vastavallankumouksellisiksi julistettuja henkilöitä ja ilmiöitä vastaan.

Vuosien 1966–1969 väkivaltaisuuksissa sai surmansa satojatuhansia kiinalaisia. Perinteisen arvion mukaan kuolleita oli 400 000, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on esitetty arvioita väliltä 900 000 – 1,8 miljoonaa. Vammautuneita oli vähintään yhtä paljon kuin kuolleita. Lisäksi ainakin 36 miljoonaa ihmistä joutui poliittisen vainon kohteeksi. Suurin osa kuolonuhreista syntyi kulttuurivallankumouksen myöhäisvaiheessa vuodesta 1968 alkaen, kun armeija palautti kuria maahan.

Mao lopetti kulttuurivallankumouksen virallisesti vuonna 1969, mikä on samalla aikalaiskäsitys asiasta, mutta Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1981 hyväksymän virallisen määritelmän mukaan se päättyi vasta Maon kuolemaan ja niin sanotun neljän koplan pidätykseen vuonna 1976.

Myös Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko äityi pahimmilleen kulttuurivallankumouksen aikana.

Käsitteenä

Mao Zedong oli käyttänyt nimitystä ”kulttuurivallankumous” puhuessaan vuoden 1919 toukokuun 4. päivän liikkeestä. Hän käytti sanaa yleiskäsitteenä ja uskoi, että kulttuurivallankumouksia tulisi aina uusia. Termi on lainattu V. I. Leninin viimeisten vuosien kirjoituksista. Lenin käytti sanaa yhden kerran eräässä Pravdassa tammikuussa 1923 julkaisemassaan artikkelissa. Leninin mukaan sosialismin rakentaminen edellytti kansan sivistystason nostamista ja aineellista kehitystä.

Taustaa

Suuren harppauksen epäonnistumisen jälkeen Mao oli menettänyt otteensa Kiinan päivänpolitiikan johtamisesta, joka oli paljolti siirtynyt maltillista linjaa edustaneiden Liu Shaoqin, Zhou Enlain ja Deng Xiaopingin käsiin. Suhtautuminen suureen harppaukseen oli myös luonut kommunistisen puolueen johtoon piilevän jaon Maolle uskollisiin ja häneen kriittisesti suhtautuneisiin. Varsinkin Maon ja hänen seuraajakseen nimetyn Liun välille syntyi kasvava epäluottamus. Toisaalta Mao oli 1950-luvulta alkaen ollut huolissaan siitä, että kommunistisen puolueen johto ja kaaderit alkoivat ajautua ”porvarilliselle tielle”, mikä saattaisi johtaa Kiinan palaamiseen kapitalismiin. Tämä huoli korostui hänen ajattelussaan vuosien 1962 ja 1966 välillä. Vuonna 1964 Mao esitti niin sanotun ”Yksi jakautuu kahdeksi” -teorian. Sen mukaan kommunistisen puolueen sisälle olisi syntymässä haitallinen porvarillinen ryhmittymä. Deng ja Liu olivat tukeneet Neuvostoliiton mallin mukaista valtiojohtoista suunnitelmataloutta ja yksityispalstojen rajallista palauttamista, kun taas Mao oli suosinut suuren harppauksen aikana toteutettua työläisten ja talonpoikien mobilisointia ja oma-aloitteisuutta talouden kehittämisessä sekä maatalouden täyttä kollektivisointia.

Ennen kulttuurivallankumousta oli esiintynyt arvostelua Maoa kohtaan kulttuurin, erityisesti taiteen kysymyksissä. Maon uskollinen tukija Lin Biao toimi Kiinan kansan vapautusarmeijan johtajana ja aloitti uudistukset armeijan parissa. Hän korosti armeijan taistelua kommunistisen ideologian puolesta sekä poisti käytöstä neuvostomalliset arvonimet ja asepuvut. Niiden sijaan siirryttiin tasa-arvoa korostaviin toveri -nimityksiin ja uusiin asepukuihin vuonna 1965.

Lin Biaon vuonna 1963 käynnistämä ”Oppikaa kansan vapautusarmeijasta” -kampanja vahvisti Maon henkilökulttia Kiinassa. Lin julkaisi vuonna 1964 kuuluisan Pienen punaisen kirjan, johon oli koottu Maon poliittisia fraaseja ja mietelmiä. Kokoelma oli alun perin suunnattu sotilaille, mutta sitä ryhdyttiin hieman myöhemmin levittämään koko väestölle miljardin kappaleen painoksen voimin. Mao-kulttia tuettiin monin eri tavoin, muun muassa nuorison esikuvaksi kohotetun, vuonna 1962 kuolleen autosotamies Lei Fengin tarinalla.

Sosialismin opetuskampanja (1962–1964)

Maon tahdosta Kiinassa oli vuonna 1962 käynnistetty suuri sosialismin opetuskampanja, jonka tarkoitus oli kitkeä porvarillista ajattelua ja estää kapitalismiin palaaminen suuren harppauksen jälkeen varsinkin maaseudulla. Kampanjan johto annettiin Liu Shaoqille. Maon ja Liun välille syntyi vuonna 1964 periaatteellinen erimielisyys kampanjan toteuttamistavasta. Maon mielestä kansalaisia olisi pitänyt yllyttää nousemaan itse turmeltuneita puoluekaadereita vastaan, mutta Liu ajoi ”ihmismeritaktiikkaa”, jossa puhdistuksesta huolehtivat puoluekeskuksen maaseudulle lähettämät työryhmät. Tämä rajoitti puhdistuksen suuntaamista puolueeseen itseensä. Mao ei pitänyt myöskään siitä, että kampanjan johtaminen lisäsi Liun arvovaltaa. Joulukuun 1964 puoluejohdon kokouksessa Mao ajautui avoimeen riitaan Liun ja Deng Xiaopingin kanssa. Jälkeenpäin Mao kertoi tehneensä tuolloin päätöksen, että Liusta oli päästävä eroon. Sosialismin opetuskampanjalle hyväksyttiin tammikuussa 1965 Maon toivomat jyrkemmät ohjeet (niin sanotut 23 kohdan ohjeet), joissa korostettiin puolueen sisäistä luokkataistelua ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan, mutta Mao menetti pian kiinnostuksensa kampanjaan, koska hän ei sen avulla päässyt käsiksi pääkohteisiinsa puoluejohdossa.

Vuoden 1965 aikana Mao esiintyi poikkeuksellisen vähän julkisuudessa ja valmisteli seuraava suurta kampanjaansa, kulttuurivallankumousta, yhdessä luotettujen tukijoidensa kanssa. Näitä olivat muun muassa hänen vaimonsa Jiang Qing sekä Chen Boda ja Kang Sheng. Yleisen käsityksen mukaan Maon keskeinen motiivi kulttuurivallankumouksen käynnistämisessä oli halu päästä eroon hänen epäluotettavana pitämästään Liu Shaoqista ja tätä tukeneista maltillisista puoluejohtajista. Samalla hän näki tilaisuuden puhdistaa kansan avulla koko puolue ”porvarillistuneista” kaadereista, joista hän oli saanut jatkuvasti raportteja sosialismin opetuskampanjan aikana.

Alku

Ensiaskeleet (1965 – kevät 1966)

Mao päätti aloittaa puhdistuksen kulttuurin alalta, jossa porvarillinen vaikutus oli hänen mukaansa erityisen vahva. Aloittamalla sivupolulta hän pystyi myös etenemään alkuvaiheessa huomaamattomammin, jolloin kampanjan todelliset pääkohteet eivät aavistaisi ajoissa tulevaa kehitystä. Ensimmäinen kohde oli korkeimpiin puoluejohtajiin kuulunut Pekingin alueen puoluesihteeri ja Liu Shaoqin liittolainen Peng Zhen, mutta häntäkään vastaan ei aluksi hyökätty suoraan. Kampanja aloitettiin arvostelemalla Pengin alaista, Pekingin varapormestarina toiminutta historioitsija Wu Hania, jonka vuonna 1959 kirjoittaman artikkelin pohjalta oli tehty suosittu näytelmä Hai Rui erotetaan virastaan. Tositapahtumiin perustuva näytelmä kuvasi Ming-dynastian aikaista virkamiestä Hai Ruita, oikeamielisyyden perikuvaa, joka oli erotettu hänen arvosteltuaan keisaria. Näytelmä oli mahdollista tulkita vertauskuvalliseksi kuvaukseksi siitä, miten Maoa suuren harppauksen aikana arvostellut puolustusministeri Peng Dehuai oli erotettu vuonna 1959.

Maon puolisolla Jiang Qingillä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin älymystöpiireihin. Jiang kannusti Yao Wenyuan -nimistä nuorta shanghailaista kirjoittamaan Wu Hania arvostelleen sanomalehtiartikkelin, jonka Mao itse salaa hyväksyi. Artikkelissa näytelmän julistettiin olevan ”puolueenvastainen, sosialisminvastainen ja Mao Zedongin ajattelun vastainen myrkyllinen rikkaruoho”. Se julkaistiin 10. marraskuuta 1965 Shanghain valtalehdessä Wenhui baossa ilman puolueen propagandaosaston hyväksyntää. Kyseessä oli Peng Zhenille viritetty ansa, sillä hänet olisi voitu järjestää vaikeuksiin sekä ilman propagandaosaston hyväksyntää julkaistun artikkelin tukemisesta että Maon hyväksymän tekstin huomiotta jättämisestä. Peng ei antanut lupaa julkaista artikkelia Kansan päivälehdessä, mutta Lin Biao julkaisi sen Kansan vapautusarmeijan lehdessä. Lin määritteli Maon ajattelun periaatteeksi, että massat, eivät ”tekopyhät” intellektuellit, ovat historiallisen ja yhteiskunnallisen muutoksen perusvoima.^lähde? Lopulta myös Kansan päivälehti julkaisi artikkelin 30. marraskuuta ja kuukautta myöhemmin myös Wu Hanin itsekritiikin.

Puolueen keskuskomitean alaisuudessa oli vuodenvaihteesta 1964–1965 alkaen toiminut kulttuurityön pienryhmä eli niin sanottu viiden miehen ryhmä, jota johti juuri Peng Zhen. Ryhmän muut jäsenet olivat puolueen propagandaosaston johtaja Lu Dingyi, Xu Liqun, Wu Lengxi ja Kang Sheng. Peng ei halunnut alkamassa olleen kulttuurielämää koskevan porvarillisuuden vastaisen kampanjan kääntyvän poliittiseksi hyökkäykseksi häntä itseään vastaan, joten hänen työryhmänsä julkaisi helmikuussa 1966 ohjeen, jonka mukaan kyseessä olisi vain ”akateeminen” kampanja. Maaliskuun lopussa Mao kuitenkin julisti puolueen politbyroon kokouksessa tämän niin sanotun helmikuun ohjeen virheelliseksi ja tuomitsi samalla myös Lu Dingyin johtaman propagandaosaston. Puoluekoneisto yhtyi tämän jälkeen Maon arvosteluun. Liu Shaoqi oli tuolloin ulkomaanmatkalla.

Keväällä 1966 Mao syrjäytti myös kaksi vaikutusvaltaista miestä, puolueen yleisosaston puheenjohtajan Yang Shangkunin ja kenraali Luo Ruiqingin.

Kiina ilmoitti tiedotusvälineille 16. helmikuuta 1966, että 160 000 kirjallisuus- ja taidetyöntekijää oli lähtenyt tehtaisiin, maataloustyöhön ja puolustusvoimiin ”uudistamaan ajatteluaan”.

Keskeisten elinten perustaminen (toukokuu 1966)

Toukokuussa 1966 ”viiden miehen ryhmä” lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin kulttuurivallankumouksen pienryhmä, joka oli suoraan politbyroon pysyvän komitean alainen ja siten riippumaton Kiinan virallisesta valtajärjestelmästä. Tämä ryhmä muodostui kulttuurivallankumouksen aikana erittäin vaikutusvaltaiseksi, sillä se saattoi vedota suoraan Maon auktoriteettiin. ”Helmikuun ohje” korvattiin Maon ohjeiden mukaisella, paljon radikaalimmalla ”toukokuun 16. päivän direktiivillä”, jossa edellisen ohjeen kirjoittajat leimattiin ”kommunistista puoluetta ja kansaa vastustaviksi vastavallankumouksellisiksi” ja kehotettiin taisteluun puolueensisäisiä porvariston edustajia vastaan. Tämän ohjeen on sanottu ensimmäisen kerran julkistaneen kulttuurivallankumouksen tavoitteet eli vastavallankumouksellisten puhdistamisen kulttuurielämästä, puolueesta ja armeijasta. Kaksi päivää myöhemmin Lin Biao julisti puheessaan puolueen päävihollisiksi ”Pengin–Luon–Lun–Yangin klikin”, ja syrjäytetyt miehet korvattiin Maolle uskollisilla henkilöillä. Juttua tutkimaan perustettiin Kang Shengin johtama salainen ”puoluekeskuksen erityistapausten tutkimusryhmä”, josta tuli myös vaikutusvaltainen ja pelätty turvallisuuselin. Juuri se piti myöhemmin vankeudessa muun muassa Liu Shaoqita. Samaan aikaan propagandakoneisto siirrettiin Jiang Qingin klikin valvontaan ja Chen Bodasta tehtiin Kansan päivälehden päätoimittaja.

Joukkokampanjan käynnistäminen (touko–elokuu 1966)

Toukokuussa 1966 käynnistyi Kiinan opiskelijanuorison mobilisointi. Tätä helpotti se seikka, että oppilaitoksia kansoitti tuolloin ensimmäinen sukupolvi, joka oli kasvanut koko ikänsä kommunistisen järjestelmän alla ja uskoi hyvin voimakkaasti vallankumouksen sanomaan ja Maon johtajuuteen. Aluksi oppilaita kehotettiin kirjoittamaan kritiikkejä Wu Hania kohtaan. Saatuaan tiedon toukokuun 16. päivän direktiivistä eräät Pekingin yliopiston opiskelijat ja nuoret tutkijat päättivät mennä pidemmälle. Opiskelijaliikehdinnän lähtölaukauksena pidetään toukokuun 25. päivää, jolloin filosofisen tiedekunnan luennoitsija Nie Yuanzin johtama opiskelijajoukko liimasi tiedekunnan seinälle yliopiston puoluejohtoa ja rehtoria arvostelleen seinälehden (dazibao). Yliopiston johto ja Pekingin kaupunkikomitea tuomitsivat julisteen, mutta Mao päätti antaa sille tukensa ja kohottaa sen esimerkiksi. Maon määräyksestä se julkaistiin Kansan päivälehdessä 1. kesäkuuta ja sen tekstiä luettiin ääneen radiossa. Tämä innosti opiskelijat kaikkialla Kiinassa hyökkäilemään opettajiaan vastaan sekä sanoin että fyysisesti, mikä johti ensimmäisiin väkivallan purkauksiin.

Kesäkuussa 1966 Mao lähti kiertämään Kiinan maakuntia ja jätti kulttuurivallankumouksen johtamisen Liu Shaoqille antamatta hänelle tarkempia ohjeita. Liu ja Deng Xiaoping päättivät sosialismin opetuskampanjan tapaan lähettää oppilaitoksiin puolueen työryhmiä johtamaan vastavallankumouksellisten paljastamista. Työryhmät pyrkivät laittamaan levottomat opiskelijat kuriin ja asettuivat usein opettajien puolelle suunnaten kampanjan vain yksittäisiä henkilöitä vastaan. Tämä linja oli hyvin epäsuosittu radikalisoituneiden opiskelijoiden keskuudessa ja Kulttuurivallankumouksen pienryhmän vasemmistolaiset kävivät arvostelemaan sitä. Mao pysyi sivussa ja antoi tilanteen kehittyä kuukauden ajan, ilmeisesti saadakseen pahaa-aavistamattomat Liun ja Dengin syyllistymään tekoihin, jotka voitaisiin myöhemmin tuomita. Uituaan Jangtse-joessa 16. heinäkuuta Mao palasi näyttävästi julkisuuteen ja otti Pekingissä ohjat takaisin omiin käsiinsä. Hän julisti Liun toimenpiteet linjavirheeksi ja kutsui koulujen työryhmien toimintaa ”viideksikymmeneksi valkoisen terrorin päiväksi”. Liuta ei tosin vielä arvosteltu nimeltä mainiten.

Liun perustamat työryhmät määrättiin hajotettaviksi heinäkuun lopussa ja opiskelijoiden kuohuntaa alettiin nyt lietsoa entistä voimakkaammin. Mao kirjoitti 1. elokuuta Qinghuan yliopiston keskikoulun radikaaleille opiskelijoille avoimen kirjeen, jossa hän julisti: ”Kapinointi on oikein”. Tämä ryhmä oli perustanut jo toukokuussa ensimmäisen punakaartin, ja Maon kirjeen myötä punakaartien perustaminen levisi kaikkiin Kiinan oppilaitoksiin. Mao myös julkaisi 5. elokuuta Pekingin päivälehden kannessa opiskelijoille suunnatun oman seinäjulisteensa ”Pommittakaa päämajaa”, jossa kehotettiin arvostelemaan suoraan kommunistisen puolueen johtoa. Samaan aikaan puolueen keskuskomitea kokoontui, ja hyväksyi niukalla enemmistöllä 8. elokuuta niin sanotun 16 kohdan päätöksen. Sen mukaan taistelu olisi suunnattava ”ääritaantumuksellisia porvarillisia oikeistolaisia”, ”vastavallankumouksellisia revisionisteja” ja erityisesti puolueen johtoasemissa olleita ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan. Sama kokous erotti Liu Shaoqin puolueen varapuhemiehen virasta ja nimitti Lin Biaon hänen tilalleen. Puoluekoneiston päivittäinen johtaminen jäi Zhou Enlaille, jonka Mao jätti puhdistusten ulkopuolelle, vaikka hänkin vastusti kulttuurivallankumousta. Kokous hyväksyi myös Neuvostoliiton revisionismia voimakkaasti arvostelleen kommunikean, joka herätti Neuvostoliitossa voimakkaan vastareaktion.

Punakaartit toiminnassa

Väkivaltaisuudet

Nuorison punakaarteja syntyi vähitellen ympäri Kiinaa kaikilla koulutustasoilla. Punakaartilaisen tunnusmerkkeinä olivat punaiset käsivarsinauhat, puolisotilaalliset asut lippalakkeineen ja nahkavyöt. Punakaartit eivät aluksi terrorisoineet alueita, vaan järjestivät kampanjoita ja arvosteluistuntoja opettajia ja koulun virkamiehiä vastaan, sekä myöhemmin niin puolueen paikallishallinnon edustajia, taustaltaan feodaalisten tai porvarillisten perheiden jäseniä kuin vuoden 1957 oikeistonvastaisen kampanjan aikana rangaistujen omaisiakin vastaan.

Mao kannusti punakaartilaisia matkustamaan ympäri Kiinaa ”vaihtamassa vallankumouksellisia kokemuksia”. Nimellä ”suuri yhdistäminen” (da chuan lian) kutsuttu kampanja jatkui marraskuuhun 1966 saakka ja sinä aikana muun muassa junamatkustus oli punakaartilaisille ilmaista. Pekingissä järjestettiin Tiananmenin aukiolla 18. elokuuta ja 26. marraskuuta välisenä aikana kahdeksan jättiläismäistä joukkokokousta, joissa Mao ja muu puoluejohto vastaanottivat miljoonien punakaartilaisten tunteja kestäneen ohimarssin. Lehtikuvat Pientä punaista kirjaa heiluttaneista suunnattomista väkijoukoista levisivät kaikkialle maailmaan. Punakaartien hallitsematon riehuminen käynnistyi elokuussa pari päivää ensimmäisen joukkokokouksen jälkeen. Turvallisuusministeri Xie Fuzhi yllytti punakaarteja sanomalla puheessaan, että ”aikaisemmat säännöt” eivät enää olleet sitovia ja että poliisin ei pitäisi estää vallankumouksellisia ”lyömästä pahoja ihmisiä”. Xien määräyksestä poliisi jopa luovutti punakaartien johtajille luetteloita ”viiteen vastavallankumoukselliseen luokkaan” kuuluvista.

Punakaartit jakaantuivat ”konservatiivisiin”, jotka hyökkäilivät lähinnä perinteisiin porvarillisiin luokkiin kuuluneita vastaan, ja ”kapinallisiin”, jotka olivat innokkaita suuntaamaan hyökkäyksensä kommunistisen puolueen kaadereihin. ”Huonosta luokkataustastaan” puhdistautumista halunneet opiskelijat perustivat omia kaartejaan. Punakaartit saattoivat valita uhreikseen lähes keitä tahansa, sillä oli miltei mahdotonta etukäteen tietää, kuka mahdollisesti olisi Maon silmissä vastavallankumouksellinen ja kuka nuhteeton kaaderi. Punakaartien uhrit joutuivat monella eri tavoin kokemaan nöyryytyksiä ja suurta tuskaa, esimerkiksi pieksemistä nahkavöillä, virumista ahtaissa kopeissa ilman ruokaa ja suoranaista kidutusta. Suosittuja olivat nöyryytystä, pahoinpitelyä ja näytösoikeudenkäyntiä yhdistelleet kamppailuistunnot sekä tuskallinen ”suihkukoneasento”, jossa uhri joutui seisomaan kädet selän taakse levitettyinä ja pää kohotettuna. Uhreista monet vammautuivat tai menettivät henkensä. Punakaartilaiset saattoivat hyökätä jopa omia vanhempiaan ja muita perheenjäseniään vastaan. Lopulta punakaartit kävivät toinen toistensa kimppuun erinäisten ristiriitojen vuoksi.

Samaan aikaan punakaartien väkivallan kanssa poliittinen puhdistus eteni ylimpään puoluejohtoon. Tärkeimmät uhrit olivat Maon suunnitelman mukaisesti presidentti Liu Shaoqi ja puolueen pääsihteeri Deng Xiaoping, jotka joutuivat lokakuussa 1966 ensi kerran punakaartilaisten hyökkäyksen kohteeksi. Kumpaakaan heistä ei tosin erotettu puolueen politbyroosta, mutta heidän asemansa laski merkittävästi. Joulupäivänä 1966 yli 3 000 pekingiläistä opiskelijaa osoitti mieltään Liuta ja Dengiä vastaan syyttäen heitä revisionismista. Hyökkääjien joukossa olivat jopa Liun oma poika ja tytär. Liuta pidettiin tammikuusta 1967 alkaen vankina ja ulkomaailmasta eristettynä. Täysin avoimesti häntä alettiin parjata lehdistössä huhtikuusta 1967 alkaen. Liu muun muassa raahattiin kotoaan ja pakotettiin tekemään itsekritiikki julkisella paikalla. Silminnäkijät kertoivat hänen yrittäneen itsemurhaa. Lisäksi Liun lapset pahoinpideltiin ja hänen vaimoaan Wang Guangmeita nöyryytettiin pakottamalla hänet pukeutumaan kapitalistia parodioivaan qipaoon. Dengiä nöyryytettiin julkisilla buuauksilla ja herjaavilla seinälehdillä. Lisäksi punakaartilaiset pudottivat hänen poikansa alas korkealta kerrostalon ikkunasta sillä seurauksella, että poika halvaantui loppuiäkseen.

Ihmissyönti

Kulttuurivallankumouksen ajan teloituksiin ja mellakointiin liittyi useita raportoituja kostokannibalismiksi luokiteltavia ihmissyöntitapauksia. Monissa näistä tapauksissa yhteisöllisen raivon ja joukkopsykoosin vallassa toiminut joukkio lynkkasi kommunistisen järjestelmän viholliseksi luokitellun ihmisen, repi tämän palasiksi ja söi. Joskus ihmisruumista sekoitettiin porsaanlihaan, ja eräässä tapauksessa oppilaat valmistivat tappamastaan opettajasta pata- ja laatikkoruokia.

Vanhan hävitys

Vapautusarmeijan päivälehti oli 16. huhtikuuta 1966 julkaistussa artikkelissaan kehottanut taisteluun ”neljää vanhaa” eli vanhoja aatteita, tapoja, tottumuksia ja kulttuuria vastaan. Kehotus toistui keskuskomitean elokuisessa ”16 kohdan päätöksessä”. Punakaartit ryhtyivät tämän innoittamina rajuun perinteisen kulttuurin hävitystyöhön korvatakseen sen uusilla proletaarisilla ja vallankumouksellisilla arvoilla. Kulttuuriaarteita kuten temppeleitä ja hautoja tuhottiin ja kirjoja poltettiin. Muun muassa filosofi Kungfutsen 2 500 vuotta vanha koti tuhottiin. Pelkästään Pekingissä tuhottiin lähes viisituhatta historiallisesti merkittävää kohdetta. Kielletty kaupunki pelastui, koska Zhou Enlai määräsi sotilaat suojelemaan sitä. Punakaartilaiset myös muun muassa vaihtoivat katukylttien nimiä vallankumouksellisempiin. Esimerkiksi Pekingissä Neuvostoliiton suurlähetystön edustalla kulkenut katu nimettiin uudelleen ”Revisionismin vastaisen taistelun kaduksi”. Monet nuoret ottivat itselleen myös uuden vallankumouksellisen nimen.

Shanghain kommuuni, helmikuun vastavirta ja elokuun anarkia (1967)

Opiskelijanuorison jälkeen myös Kiinan työläiset saivat marraskuusta 1966 alkaen luvan perustaa omia kaartejaan. Virallisten tunnusten mukaan toiminta ei saanut häiritä tuotantoa, mutta käytännössä tästä ei pidetty kiinni. Tehtaissa ja työpaikoilla syntyi usein kilpailevia kaarteja, joista osa tuki ja osa vastusti paikallista työnjohtoa. Huonommista eduista nauttineet työläiset tukivat yleensä ”kapinallisia”. Shanghaissa Wang Hongwen -nimisen työläisen johtama kapinallisryhmä asettui vastustamaan kaupungin johtoa, ja saatuaan kulttuurivallankumouksen pienryhmän tuen se julisti tammikuussa 1967 Shanghain kaupunginjohdon ja puoluejohdon kokonaan erotetuiksi. Kun Mao ylisti tätäkin tekoa, kapinalliset julistivat helmikuun alussa perustaneensa Shanghain kommuunin, jonka esikuvana pidettiin vuoden 1871 Pariisin kommuunia. Kansan Päivälehti yllytti kansanjoukkoja suorittamaan vastaavan ”vallanriiston” kaikkialla maassa. Tämä käynnisti ”tammikuun myrskynä” tunnetun tapahtumasarjan, jonka yhteydessä punakaartilaiset syrjäyttivät laillisen paikallishallinnon lähes kaikissa Kiinan piirikunnissa ja ottivat virastot haltuunsa. Samaa tapahtui myös keskushallinnon organisaatioissa ministeriöitä myöten. Useissa tapauksissa keskenään kilpailevat kaartit julistautuivat yhtä aikaa saman alueen vallankumoushallinnoksi, mikä johti aseellisiin yhteenottoihin.

Kun eri puolilla Kiinaa julistettiin perustetuiksi kommuuneja, Mao alkoi pelätä menettävänsä otteensa vallankumoukseen. Niinpä keskuskomitea päätti hänen johdollaan 19. helmikuuta 1967, ettei kommuuneiksi saanut kutsua muita kuin vanhoja kansankommuuneita. Armeija määrättiin ottamaan valta perustetuilta kommuuneilta ja asettamaan niiden tilalle kolmikantaperiaatteen mukaisia vallankumouskomiteoita, joissa olisivat edustettuina armeija, puoluekaaderit ja ”kansanjoukot” eli punakaartit ja muut uudet joukkojärjestöt. Sotilaat toteuttivat käskyn ja korvasivat väkisin kaikki kommuunit – Shanghain kommuuni mukaan lukien – tällaisilla vallankumouskomiteoilla. Tämä kurinpalautus ärsytti suunnattomasti monia radikaaleja punakaartilaisia, varsinkin kun se merkitsi useissa tapauksissa vallan palauttamista hetkeä aiemmin syrjäytetyille ”konservatiiveille”. Pääosa armeijan komentajista ei kannattanut kulttuurivallankumousta ja alkoi nyt kritisoida kulttuurivallankumouksen pienryhmän vasemmistoradikaaleja. Tämä julkinen kritiikki sai Maon muuttamaan asennoitumisensa. Nyt hän alkoi pelätä vanhoista kenraaleista ja puoluekaadereista lähtöisin olleen ”helmikuun vastavirran” pysäyttävän koko kulttuurivallankumouksen. Hän alkoi uudelleen suosia radikalismia ja salli kulttuurivallankumouksen pienryhmän kasvattaa valtaansa entistäkin suuremmaksi. Armeijan mahdollisuuksia hillitä radikalismia heikennettiin ja aseiden käyttäminen punakaarteja vastaan kiellettiin.

Heinäkuussa 1967 Wuhanin kaupungissa puhkesi väkivaltainen yhteenotto konservatiivisten ja kapinallisten kaartilaisten välillä. Ensin mainitut olivat uhkailleet kulttuurivallankumouksen pienryhmän jäseniä, jotka saivat tästä aiheen väittää tapahtunutta vallankaappausyritykseksi. Wuhaniin lähetettiin joukkoja kapinallisten kaartien tueksi ja Jiang Qing kehotti kaikkia Kiinan punakaarteja ”hyökkäämään voimalla”. Tämä ajoi koko Kiinan elokuussa 1967 ”elokuun anarkiana” tunnettuun sekasortoon. Elokuun aikana raportoitiin päivittäin kymmenistä aseellisista yhteenotoista eri puolilla maata. Vastakkain olleet kaartit olivat saaneet haltuunsa jo raskaitakin aseita kuten tykkejä ja panssarivaunuja, sillä armeijan osastoja oli liittynyt niihin. Taisteluissa syntyi enemmän kuolonuhreja kuin aiemmissa väkivaltaisuuksissa ja paljon sivullisiakin kuoli. Tämä tilanne pakotti Maon kääntymään lopullisesti järjestyksen palauttamisen puolelle.

Kurinpalautusvaihe (1967–1969)

Syyskuun 1967 alussa keskuskomitea, Kulttuurivallankumouksen pienryhmä, keskussotilaskomissio ja valtioneuvosto tekivät poikkeuksellisen yhteispäätöksen, jossa punakaartit määrättiin luovuttamaan aseensa armeijalle ja armeijan osastoilta kiellettiin kaartien tukeminen. Kulttuurivallankumouksen pienryhmästä pudotettiin pois useita radikaaleja ja ryhmän valta-asema romahti. Paikallistasolla jatkettiin vallankumouskomiteoiden perustamista ja puolueen toiminta pyrittiin palauttamaan normaaliksi. Punakaartilaiset määrättiin palaamaan oppilaitoksiinsa vuoden 1968 alusta. Koulutettua nuorisoa alettiin karkottaa maaseudulle, jossa he joutuivat määräämättömäksi ajaksi raskaisiin maatöihin alkeellisissa oloissa. Alussa jotkut lähtivät vapaaehtoisesti, mutta kesällä 1968 karkotukset muuttuivat laajoiksi ja järjestelmällisiksi. Kokemus oli useimmille masentava, eikä tulokkaisiin suhtauduttu maaseudulla mitenkään lämpimästi, sillä he olivat kokemattomia maatöissä. Siinä missä punakaartien kaoottinen väkivalta laantui, alkoi Kang Shengin johtama puoluekeskuksen tutkintaryhmä jahdata puolueen vihollisia systemaattisesti kesästä 1967 alkaen. Poliittinen vaino ja terrori siis jatkui, mutta aiempaa keskusjohtoisempana.

Keväällä 1968 esiintyi vielä kerran radikaalien punakaartien väkivaltaisuuksia, kun Mao puhdisti armeijan johtoa syytettyään sitä ”toisesta helmikuun vastavirrasta”. Punakaartilaistoiminnan syntysijoilla Pekingin Qinghuan yliopistolla kaartit taistelivat aseellisesti keskenään, kunnes Mao määräsi heinäkuussa 1968 yksikkö 8341 -nimisen joukko-osaston ottamaan kampuksen haltuunsa. Työläisryhmät saivat suorittaa saman toimenpiteen Kiinan muissa yliopistoissa. Kesällä 1968 armeija aloitti ”luokkarivien puhdistuksena” tunnetun taisteluissa hävinneiden kaartilasten ja myös ulkopuolisten siviilien joukkosurmaamisen. Tämä puhdistus oli kulttuurivallankumouksen eniten ihmishenkiä vaatinut vaihe, ja siinä kuoli arviolta satojatuhansia. Kurinpalautusvaihe ajoi monet entiset punakaartilaiset katkeruuteen, sillä he tunsivat tulleensa vain hyväksikäytetyiksi. Jotkin punakaartilaisryhmät yrittivät nostattaa keskustelua tarpeesta toteuttaa Kiinassa perusteellisempia poliittisia muutoksia, mutta ne vaiennettiin nopeasti.

Puoluejohdossa puhdistus jatkui vielä. Liu Shaoqi pakotettiin eroamaan presidentin virasta ja puolueesta 31. lokakuuta 1968. Punakaartilaiset vangitsivat hänet välittömästi ja 1969 hän menehtyi vankeudessa ankariin oloihin. Deng Xiaoping määrättiin ensin kotiarestiin ja sitten työläiseksi traktoritehtaaseen Jiangxissa. Häntä ei erotettu puolueesta, mutta hän oli jo joutunut luopumaan pääsihteerin virasta, joka lakkautettiin toistaiseksi.

Uusia vallankumouskomiteoita perustettiin kaupunkeihin, kommuuneihin, tehtaisiin, virastoihin ja oppilaitoksiin. Komiteoiden johtoon tuli vallankumouksellisten massojen edustajia, uskollisiksi todettuja puoluekaadereita ja kansanvapautusarmeijan jäseniä. Komiteat toimivat viranomaisina joiden puoleen voitiin kääntyä tarvittaessa kun haettiin ylempää auktoriteettia. Näin valta palautui vähitellen takaisin keskushallinnon ja maakuntien haltuun. Vaikka hallinnollinen vallankumous oli lähellä päätepistettään, taidepuolella vallankumous päinvastoin kiihtyi. Jiang Qing vaati yhteiskuntaa hyväksymään vain hänen omat näkemyksensä ”kansan taiteesta”, näkemykset, jotka suosivat porvaristoa ja feodalismia vastustavia sekä sissijoukosta kertovia aiheita.

Kiinan ulkopolitiikka kulttuurivallankumouksen aikana

Kulttuurivallankumouksen aikana Kiina kääntyi sisäänpäin, vaikka pyrkikin samanaikaisesti lisäämään ulkomaille suunnattua ideologista propagandaa. Normaalien diplomaattisuhteiden hoitaminen muihin maihin häiriintyi useista syistä. Ulkomailla toimineiden Kiinan lähetystöjen henkilökunta määrättiin levittämään Maon teoksia ja Mao-rintanappeja, mikä koettiin muissa maissa ärsyttäväksi. Samaan aikaan Kiinassa alettiin suhtautua vihamielisesti kaikkeen ei-kiinalaiseen. Keväällä 1967 lähes kaikki Kiinan suurlähettiläät ja pääosa lähetystöjen henkilökunnasta kutsuttiin takaisin kotimaahan, koska heidän katsottiin vieraantuneen liikaa maan köyhälistön oloista. Pekingissä toimineiden ulkomaiden suurlähetystöjen edessä järjestettiin valtavia mielenosoituksia eri syistä. Syksyllä 1967 ulkoministeriö ajautui hetkeksi kaaokseen Zhou Enlain saatua sydänkohtauksen ja ulkoministeri Chen Yin tultua erotetuksi. Tuolloin muun muassa joukko Qinghuan yliopiston punakaartilaisia hyökkäsi Ison-Britannian suurlähetystöön ja sytytti sen tuleen kostona Hongkongissa tapahtuneesta yhteenotosta poliisin ja lakkoilevien työläisten välillä.

Kiinan suhteet useisiin naapurimaihin heikkenivät kulttuurivallankumouksen aikana. Jo vuosien ajan muhinut välirikko Neuvostoliiton kanssa kärjistyi huomattavasti aiempaa pahemmaksi ja kummassakin maassa alettiin jo varautua sotaan keskittämällä joukkoja rajaseudulle. Helmi–maaliskuussa 1969 Ussurijoen luona syntyikin aseellinen yhteenotto Kiinan ja Neuvostoliiton rajajoukkojen välillä. Sota vältettiin, mutta tämän jälkeen Mao pelkäsi voimakkaasti Neuvostoliiton hyökkäystä ja Kiina julistettiin useita kertoja hälytystilaan seuraavan vuoden aikana.

Jälleenrakennus ja valtataistelu (1969–1975)

Kulttuurivallankumous lopetettiin virallisesti Kiinan kommunistisen puolueen 9. puoluekokouksessa huhtikuussa 1969. Kulttuurivallankumouksen pienryhmä lakkautettiin saman vuoden lopussa. Noihin aikoihin Maon henkilökultti saavutti kaikkien aikojen huippunsa ja häneen kohdistettiin lähes uskonnollista palvontaa. Vallankumous oli vaikuttanut merkittävästi puolueen toimintaan. Vuoden 1969 puoluekokouksessa peräti 70 % jäsenistä oli uusia. Keskuskomiteaan valituista 40 % oli sotilaita. Mao halusi että Kiinaa rakennettaisiin uudelleen samalla tavalla kuin vallankumouksen aikana, eli pikemminkin kannustamalla kuin byrokraattisesti ohjaamalla.

Kulttuurivallankumouksen myöhäisvaiheessa Kiinassa suoritettiin vielä kolme suurta koko yhteiskuntaan kohdistunutta puhdistuskampanjaa: Edellä mainittu ”luokkarivien puhdistuskampanja” vuosina 1967–1969, syksyllä 1967 alkanut ja vuoden 1970 tienoilla huipentunut ”Toukokuun 16. päivän salaliiton vastainen kampanja”, joka oli suunnattu pääosin punakaartien radikaaleja vastaan, sekä vuonna 1970 vastavallankumouksellisiin kohdistettu ”yksi isku ja kolme vastaisuutta -kampanja”. Näissä keskusjohtoisissa puhdistuksissa surmattiin enemmän ihmisiä kuin kulttuurivallankumouksen alkuvuosien sekasorrossa.

Samoihin aikoihin alkoi puolueen sisällä uusi valtataistelu Maon seuraajan paikasta. Jiang Qing pyrki hankkimaan itselleen ja johtamalleen niin sanotulle neljän koplalle tärkeitä virkoja puolueen sisällä. Lin Biao oli kuitenkin kaikkein vahvimmin kiinni vallassa, ja vuosina 1967–1970 hän pyrki jatkuvasti hankkimaan itselleen virallisen aseman lakiteitse. Seuraajan nimeäminen olisi tarvinnut kansankongressin hyväksynnän, mutta Mao käytti jatkuvasti arvovaltaansa estääkseen lopullisen siunauksen. Lopulta Lin epäili Maon kääntyneen häntä vastaan ja yritti ilmeisesti vallankaappausta alkuvuodesta 1971. Epäonnistuttuaan Lin yritti paeta perheensä kanssa yksityiskoneella Kiinasta, mahdollisesti Neuvostoliittoon, mutta kone putosi Mongoliassa polttoaineen loputtua ja kaikki siinä olleet menehtyivät. Samana vuonna armeijassa tehtiin puhdistus ja sotilaiden määrää hallinnossa karsittiin voimakkaasti.

Linin kuoleman jälkeen Jiang Qing ja neljän kopla olivat vahvoilla kilpailussa Maon seuraajan paikasta. Pääministeri Zhou Enlai alkoi kuitenkin vuodesta 1972 alkaen rehabilitoida kulttuurivallankumouksen uhreja (mukaan lukien pitkään sivussa ollut Deng Xiaoping) saatuaan Maon huonon terveydentilan takia entistä enemmän sisäpoliittista valtaa. Mao keskittyi enimmäkseen ulkopolitiikkaan, jossa hän hankki menestyksekkäästi Kiinan kansantasavallalle YK:n turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan paikan Taiwanin tilalle.

Dengin valtaannousu

Vuonna 1975 järjestettiin ensimmäiset kansankongressin vaalit 11 vuoteen. Deng valittiin ensimmäiseksi varapääministeriksi, ohittaen näin neljän koplaan kuuluneen Zhang Chunqiaon. Pääministeri Zhou kuoli syöpään tammikuussa 1976 ja hänen paikkansa otti Hua Guofeng. Zhoun hautajaisiin kerääntyi suremaan tuhansia ihmisiä. Sama toistui Tiananmenilla 5. huhtikuuta, jolloin Neljän kopla pyrki estämään mielenilmaukset. Viranomaiset ja väkijoukko ottivat yhteen ja lukuisia ihmisiä pidätettiin. Neljän kopla syytti tapauksesta Dengiä, joka oli pitänyt aikaisemmin muistopuheen Zhoun hautajaisissa ja joka nyt menetti kaikki virkansa ja pakeni Guangdongiin.

Maon kuoltua 9. syyskuuta 1976 Hua otti hänen virkansa puolueen ja keskussotilaskomission puheenjohtajana. Hua pyrki säilyttämään valtansa ja neuvotteli asevoimien komentajien ja Maon henkivartioston entisen päällikön kanssa Neljän koplan syrjäyttämisestä. Pian hautajaisten jälkeen Hua kutsui politbyroon koolle hätäkokoukseen, johon kolme Neljän koplan jäsentä saapuikin (Jiang Qing ei ollut politbyroon jäsen). Tällöin heidät pidätettiin ennen kuin he ehtivät kokoushuoneeseen. Myöhemmin pidätettiin myös Jiang. Tuomiosta saatiin heti viitteitä kun kaikki koplan jäsenet retusoitiin Maon hautajaiskuvista ja tilalle asetettiin koristekasveja yms. Suuren kansansuosion saanut Deng palasi entisiin virkoihinsa jo seuraavana vuoden alussa. Seuraavassa keskuskomitean kokouksessa kulttuurivallankumous lopetettiin viimein lopullisesti.

Loppu

Vaikka Mao itse julisti kulttuurivallankumouksen päättyneeksi vuonna 1969, termiä käytetään nykyään yleensä kattamaan myös ajanjakso vuodesta 1969 neljän koplan pidätykseen saakka vuonna 1976.

Katso myös

• Kommunistinen vallankumous
• Maailmanvallankumous
• Jatkuva vallankumous
• Kiinan kansantasavallan historia
• Jälkikapitalistinen yhteiskunta

Lähteet

• Pirkko-Liisa Kastari: Mao, missä sä oot? Kiinan kulttuurivallankumous Suomen 1960-luvun keskustelussa. SKS, Helsinki 2001
• Lauri Paltemaa & Juha A. Vuori: Kiinan kansantasavallan historia. Gaudeamus, Helsinki 2012
• Jonathan Spence ja Annping Chin: Kiinan vuosisata

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kulttuurivallankumous Wikimedia Commonsissa

• BBC News