Jäänmurtaja Sisu (1939)
Jäänmurtaja Sisu (1939) | |
---|---|
Tyyppi | Jäänmurtaja |
Rakennustelakka | Oy Hietalahden Sulkutelakka ja Konepaja (–1938), Wärtsilä-yhtymä Oy:n Hietalahden Telakka (1939–), Helsinki |
Rakennusnumero | 272 |
Kölinlasku | maaliskuussa 1937 |
Vesillelasku | 24. syyskuuta 1938 |
Luovutettu | maaliskuussa 1939 |
Status | romutettu |
Tekniset tiedot | |
Pituus | 65,26 m |
Leveys | 14,40 m |
Syväys | 5,70 m |
Bruttovetoisuus | 1675 brt |
Nettovetoisuus | 466 nrt |
Akseliteho | 3,31 MW |
Nopeus | 16 kn |
Sisu oli ensimmäinen Suomessa rakennettu merijäänmurtaja, jonka valtio tilasi vuonna 1937 avustamaan kasvavaa meriliikennettä. Alus oli myös ensimmäinen suomalaismurtaja, jossa oli dieselmoottori ja dieselsähköinen voimansiirto. Säästäväisyyssyistä murtajasta tehtiin yhdistelmäalus, joka avomerikautena palveli meripuolustuksessa sukellusveneiden emälaivana. Koska alus suunniteltiin matalakulkuiseksi murtamaan jäitä Perämeren rannikkoväylillä ja lisäksi vielä emälaivaksi, ei Sisu ollut kovinkaan tehokas avomerijäissä toimiessaan.
Alus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Murtajan nimi Sisu on kansakoululaisten ehdottama ja sen nimiseksi aluksen kastoi merenkulkuhallituksen edesmenneen pääjohtaja Ilmari Jokisen puoliso rouva Ingeborg Jokinen vesillelaskun yhteydessä. Sisu liukui veteen juhlaliputettuna ja hurraa-huutojen saattelemana lipuen sakean sumun sekaan odottamaan hinaajaa. Sumu oli niin sakeaa, että tapahtumaa seuraamaan tulleet virolaiset tykkivene Laine ja sukellusveneet Kalev ja Lembit joutuivat aamulla odottelemaan merellä ankkurissa ennen kuin pääsivät varovaisesti etenemään Hietalahden satamaan. Vesillelaskun kunniaksi telakan työmiehille oli järjestetty kahvitarjoilu konttorin pihamaalle. Kutsuvieraat puolestaan joutuivat siirtymään ravintola Royaliin saakka saadakseen päivällistä.
Aikalaiset kuvasivat Sisun niittaamalla koottua runkoa "varsin vahvaksi", sillä sen jäävyökin oli tuuman paksuinen. Aluksessa oli kaksi kantta: takakansi ja ohjauskansi. Siihen oli rakennettu kaksoispohja ja sen ruuma oli jaettu yhdeksään osastoon. Aluksen tilaviin hytteihin ja kajuuttoihin oli järjestetty makuupaikat sadalle hengelle.
Koneisto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ruotsalaisesta Ymer (1933) -murtajasta saadut hyvät kokemukset innoittivat varustamaan Sisunkin dieselsähköisellä voimansiirrolla. Tällaisen kalliin voimansiirtojärjestelmän etuna ovat hyvät tehonsäätömahdollisuudet ja potkureille saatava hyvä vääntömomentti potkurien kohdatessa jääesteitä. Dieselmoottori on höyrykoneeseen verrattuna pienempi ja kevyempi, nopeammin toimintavalmis ja aluksen toimintasäde saadaan pidemmäksi. Kaasutinmoottoriin verrattuna dieselmoottorin etuna on parempi hyötysuhde ja dieselmoottori voi käyttää huonompaa ja halvempaa polttoainetta.
Sisun kolme tukholmalaisen Atlas-Dieselin valmistamaa 8-sylinteristä moottoria kehittivät kukin 1 600 hevosvoimaa. Moottorien sylinterien halkaisija oli 340 mm ja iskun pituus 570 mm. Dieselmoottorien pyörittämät Strömbergin sähkögeneraattorit tuottivat virtaa kolmelle Strömbergin potkurimoottorille, joiden akseleista saatiin 4 500 hevosvoiman (3 310 kW) yhteisteho. Sisun kolmesta potkurista kaksi oli perässä ja kolmas keulassa. Tehonjakautuma perän ja keulan välillä oli tavanomainen 2:1.
Aluksen vaiheita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sota-aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisu ei ehtinyt syksyllä 1939 aloittaa kauppa-alusten avustamista, vaan sen oli suunnattava kapteeninsa Väinö Niemelän johdolla kohti talvisotaa. Samalla loppui päättäjien arvostelu, joka johtui rakennuskustannusten kohoamisesta kaksinkertaisiksi ensiarvioihin verrattuna.
Sotavuosina Sisu avusti talvikaudet kauppalaivoja päällikkönään Armas Olavi (A.O.) Aalto (1940–1956) ja avovesikaudet alus toimi sukellusveneiden emälaivana Sukellusvenelaivueessa (SuvLv). Talvisodan Sisu aloitti sukellusveneiden Vesihiisi, Vesikko ja Saukko emälaivana. Sukellusvenelaivueen tukikohtana oli Helsinki ja sukellusveneet väijyivät Baltian satamien edustalla pääsemättä ampumaan yhtään torpedoa.
Joulukuun puolivälissä 1939 Sisu siirtyi Saaristomerelle sukellusvene Vetehisen ja Iku-Turson emälaivaksi pääasiassa Husön ankkuripaikalle. Ennen kuin jääpeite lopetti sukellusveneiden toiminnan tammikuussa 1940 ne ehtivät laskea 39 miinaa Baltian satamien edustalle. Vesihiiden Paldiskin edustalle laskemiin miinoihin ajoi ainakin saksalainen höyrylaiva Dietrich Hasseldieck ja upposi.
Lopputalveksi Sisu siirtyi jäänmurtotehtäviin, mutta ajoi karille Mäntyluodossa ja oli talvisodan lopun ajan korjattavana. Muista jäänmurtajista poiketen Sisu oli koko sota-ajan miehitettynä emälaivatehtäviensä vuoksi. Sisuun asennettiin talvisotaa varten Hietalahden telakalla tykistöaseistukseksi kaksi 102 mm ja kaksi 40 mm tykkiä. Jatkosodassa sen aseistuksena oli kaksi 102 mm ja kaksi 20 mm tykkiä sekä kaksi konekivääriä kunnes vuonna 1944 aseistukseksi tuli kaksi 105 mm ja kolme 20 mm tykkiä.
Kesän ja syksyn 1940 Sisu toimi jälleen emälaivana. Lisäksi se oli polttoainetilanteen parannuttua syksyllä sukellusveneiden hyökkäysharjoituksissa maalialuksena. Jatkosodan aikana Sisu toimi tavalliseen tapaan kesät emälaivana ja talvet murtajana.
Helmikuussa 1942 Itämeren jäätilanne oli niin vaikea, että Sisun oli lähdettävä Etelä-Itämerelle avustamaan Suomeen tulevia viljalaivoja. Sisu avusti Pillaussa ja Danziginlahdella Saksan liikennettä, ja siirryttyään Pommerinlahdelle lähti kolmen viljalaivan kanssa maaliskuun puolivälissä Swinemündestä kotimatkalle. Sisu saattoi alukset Tukholman kohdalle, jossa jätti ne Jääkarhun huomaan, ja lähti kahden kauppalaivan kanssa takaisin etelään. Kotiin palatessaan Sisu toi mukanaan kaksi kauppalaivaa Pillausta.
Tulipalo 1954
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisu oli kunnostettavana Hietalahden telakalla 9. kesäkuuta 1954, kun hitsausliekki sytytti maalin palamaan keulaosassa kannen alla. Palokunta sammutti tulen alkuunsa ja vahingot jäivät mitättömiksi. Sisun rungon peruskorjausta lykättiin edelleen, vaikka se syksyllä 1943 miinaan ajossa retkahti pahasti. Talvella 1952–1953 Sisun runko joutui jäissä niin kovaan puristukseen, että niittejä irtosi ja rungon liikkumisen vuoksi kampiakseli meni poikki.
Sähkömies hukkui
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Murtaja aloitti laivojen avustamisen Perämerellä vuonna 1958 28. marraskuuta ja lopetti sen 14. tammikuuta, jolloin meriliikenne Oulun ja Kemiin lopetettiin. Talven aikana murtaja avusti Oulussa 62 ja Kemissä 14 laivaa. Maanantainvastaisena yönä 12. tammikuuta kaksi Sisun laivamiestä oli palaamassa kello yhden aikoihin takaisin murtajalle. Laiturilla tuulenpuuska tempaisi toisen laivamiehen hatun pois päästä. Molemmat yrittivät tavoittaa hattua ja putosivat laiturilta satama-altaaseen.
Laiturissa olleesta Suomen Höyrylaiva Oy:n Mirasta ja Sisusta huomattiin putoaminen ja riennettiin apuun. Sisun sähkömies alkoi laskeutua köysitikkailla toveriensa avuksi. Köysitikkaat eivät pysyneetkään kiinni murtajan partaassa, vaan sähkömies putosi ja upposi heti näkymättömiin. Miran laivaväki sai pelastettua hatunpelastajat, mutta sähkömiehen löysi vasta palokunnan sukeltaja. Puoli tuntia jäisessä vedessä oli kuitenkin liian pitkä aika 45-vuotiaalle sähkömiehelle.
Tulipalo 1959
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisu saapui Raumalle aamulla kuuden aikaan 27. tammikuuta 1959 korjauttamaan generaattoriaan. Kello yhdentoista jälkeen havaittiin tulen olevan irti erään konemiehen hytissä. Suurpalohälytyksen kutsumina paikalle saapuivat Rauman palokunta, VPK ja kolme tehdaspalokuntaa. Palokunnan saapuessa liekit löivät jo ulos aluksen peräosasta, sillä kun palavan hytin ovi avattiin tuli pääsi leviämään koko messiosastoon. Sisun 43 hengen miehistölle, josta osa oli nukkumassa vapaavuorollaan, tuli varsin kova kiire poistua aluksesta. Palomiesten ankara taistelu tulta vastaan tuotti tulosta kolmessa tunnissa. Runsaalla veden käytöllä saatiin tuli sammumaan ja estettiin messien alla olevien öljysäiliöiden räjähtäminen.
Tuli ja vesi tuhosivat kuusi hyttiä kokonaan, vaurioittivat aluksen koko sähköjärjestelmää, peräsinkoneistoa ja potkurimoottoreita. Sisun pääkoneet sen sijaan säilyivät vaurioitta, kun laivan omilla hiilidioksidisammuttimilla saatiin konehuone eristettyä tulelta. Hytissä, josta palo sai alkunsa, säästyivät tulelta onneksi vaatekaapissa roikkunut konemiehen päällystakki ja takin taskussa olleet rahat. Sen sijaan tuhoutuneiden hyttien asukkaille jäi vain päällään olleet vaatteet.
Palon todettiin syttyneen hytissä olevasta sähkölämmittimestä ja vahingon jäävän valtion maksettavaksi, sillä Sisu oli vakuuttamaton, kuten murtajat ja valtion omaisuus muutenkin olivat. Sisu korjattiin Valmetin Helsingin telakalla ja se lähti korjattuna takaisin Perämerelle 26. huhtikuuta 1959.
1969
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puutavara- ja sellulastissa ollut M/S Finnboard lähti Haminasta 11. tammikuuta 1969 syväväylää pitkin kohti Italiaa. Alus kulki Sisun perässä kun se puolen kilometrin päässä Aarholmasta törmäsi vedenalaiseen kariin 150 metrin päässä väylältä. Sisu hinasi keulansa repineen ja pahasti vuotavan aluksen saaren rantaan, jossa sen keula pian vajosi pohjaan kiinni. Väylältä poikkeamisen syyksi osoittautui se, että Sisu kulki aiemmin avaamaansa ränniä pitkin ja navigoi huonon näkyvyyden takia tutkan avulla.
Finnboardin kansilasti purettiin, sukeltaja tukki reiät puukiiloilla ja alus pumpattiin tyhjäksi vedestä. Pelastusaluksen avustamana ja omia koneitaan käyttäen Finnboard palasi takaisin Haminaan. Voiman aiemmin päivällä avaamassa uomassa kulkiessaan se sai uuden pohjakosketuksen, mutta ei saanut siitä enää lisävuotoja.
Merivoimiin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisu palveli pitkään jäänmurtajana tunnuksenaan OHLL ja kotisatamanaan Helsinki. Merenkulkulaitos poisti aluksen käytöstään vuonna 1974. Sisu luovutettiin Urhon valmistuttua maaliskuun puolivälissä 1975 merivoimille. Siellä alus palveli laivastolippueen emälaivana nimellä LOUHI ja numeronaan 90. Se oli aseistettu tuolloin kevyillä ilmatorjuntatykeillä. Alus toimi etupäässä Tuima-luokan ohjusveneiden sekä moottoritykkiveneiden emälaivana ja hinasi ohjusveneitä siirtymäosuuksilla, koska se oli taloudellisinta; omilla koneillaan ohjusveneet ajoivat vain toiminta-alueilla.
Merivoimat poisti aluksen kalustostaan vuonna 1986; aluksen runko olisi vielä ollut kelvollinen, mutta koneisto oli jo loppuun ajettu eikä varaosia ollut enää saatavilla. Taitavat konemestarit onnistuivat vielä luomaan varaosia luovalla kekseliäisyydellä, mutta esimerkiksi sylinterien kannet alkoivat olla jo miltei pelkkiä hitsaussaumoja - niin moneen kertaan ne olivat haljenneita eikä uusien teettäminen olisi enää kannattanut, joten poisto oli auttamatta edessä.
Alus ilmoitettiin myytäväksi julkisesti lehti-ilmoituksilla ja muutama yksityinen kyselikin aluksesta; siitä olisi haluttu tehdä kelluva ravintola tai vastaavaa, mutta nopeasti havaittiin se seikka, että myös lämmitys-, vesijohto- ja viemäriputkistot olivat niin loppuun kuluneita, että niiden uusiminen olisi maksanut enemmän kuin koko aluksen käypä arvo. Aluksen rungon malli oli sellainen, ettei siitä olisi saanut edes kelvollista proomua.
Näin tilanne meni lopulta siihen, että alus päätyi romuttamoon.
Osa sisustuksesta ja ennen muuta salongin seinillä olleet historialliset valokuvat jäänmurtoajasta toki pelastettiin.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Visa Auvinen (toimittanut): Leijonalippu merellä. Lieto 1980 ISBN 951-9064-23-0, sivut 200–201
- Helsingin Sanomat 25.9.1938 s. 13 ja 15; 10.6.1954 s. 7; 15.1.1959 s. 24; 28.1.1959 s. 5; 12.1.1969 s. 7 ja 15; 13.1.1969 s. 5 ja 9; 16.1.1969 s. 13
- Hufvudstadsblabet 14.1.1959 s. 2 (Upplaga B)
- Jane's Fighting Ships
- Kalevi Keskinen & Jorma Mäntykoski: Suomen laivasto sodassa 1939–1945. Espoo 1991 ISBN 951-8919-05-4
- Seppo Laurell: Jäänmurtajat ja talviliikenne: Teoksessa Navis fennica. Osa 3, Helsinki 1994 ISBN 951-0-18912-X
- Lloyd's Register of Shipping. Register of Ships
- Navigator 1959:2 s. 40; 1970:1 s. 10–11
- Jorma Pohjanpalo: 100 vuotta Suomen talvimerenkulkua. Helsinki 1978
- Henrik Ramsay: Jääsaarron murtajat. Helsinki 1949
- Suomalaista merenkulkua. Merenkulkuhallitus 1978
- Suomen laivasto 1918–1968. Helsinki 1968
- Uusi Suomi 25.9.1938 s. 10; 28.1.1959 s. 1 ja 8