Lapin jääkäripataljoona

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Jääkäripataljoona 1)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Lapin Jääkäripataljoona
Lapin Jääkäripataljoonan, entisen Jääkäripataljoona 1:n lippu
Lapin Jääkäripataljoonan, entisen Jääkäripataljoona 1:n lippu
Toiminnassa 1921
Valtio Suomi
Puolustushaarat Suomen maavoimat
Aselajit jalkaväki
Rooli Arktinen koulutus[1]
Osa joukkoa Jääkäriprikaati
Tukikohta Sodankylä
Kalusto Bandvagn 206, Leopard 2A4
Marssi Jääkärimarssi
Sodat ja taistelut Rajajoki-Terijoki, Taipale, Kollaa, Lemetti, Ilomantsi [2]
Vuosipäivät Joutselän taistelu 11.3.1555[2]
Ansiomerkit Vapaudenristi [2]
Yksi LapJP:n kasarmirakennuksista kesällä 1997

Lapin Jääkäripataljoona (LAPJP) on Sodankylässä toimivan Jääkäriprikaatin joukkoyksikkö. Pataljoonan aiemmat nimet ovat olleet Pohjanmaan Jääkäripataljoona, 1930- luvun jälkipuoliskolla ja sotavuosina Jääkäripataljoona 1 ja alkujaan Polkupyöräpataljoona 1.

Vuoden 2017 alusta LAPJP:hen on kuulunut komentajan ja esikunnan lisäksi viisi perusyksikköä: 1. jääkäri-, 2. jääkäri-, 3. jääkäri-, tuki- ja huoltokomppania. Perusyksiköissä koulutetaan varusmiehiä ja reserviläisiä sodan ajan organisaation mukaisiin tiedustelu-, jääkäri-, panssarintorjunta-, kranaatinheitin- ja huoltojoukkoihin. Nykyaikaisen välineistön ja tehokkaan aseistuksen rinnalla hiihto- ja erämiestaidot ovat pataljoonassa arvossaan.[3]

Lapin Jääkäripataljoonan historiaa voidaan katsoa taaksepäin aina 3.3.1918 perustettuun 2. Krenatöörirykmenttiin saakka. Rykmentti osallistui sisällissodassa muun muassa Tampereen taisteluihin. Rykmentistä muodostettiin alkukesästä 1918 vartiopataljoona, joka sai 19.7.1918 nimekseen Viipurin Vartiopataljoona. Syksyllä 1918 Karjalan Kannaksen rajavartiointia organisoitiin uudelleen. Ylipäällikön päiväkäskyllä 61/ 19.9.1918 muodostettiin Viipurin Vartiopataljoonasta seitsemän komppaniaa käsittänyt Terijoen Rajavartiopataljoona, joka aloitti toimintansa 3.10.1918. Pataljoonan tehtävänä oli koko Kannaksen rajavartiointi aikana, jolloin Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat vielä sotatilassa keskenään. Organisaatio ei osoittautunut toimivaksi, ja rajavartioinnin tehostamiseksi Tasavallan Presidentti allekirjoitti 17.1.1920 Käkisalmen läänin Rykmentin perustamiskäskyn. Terijoen Rajavartiopataljoona muodosti kokonaan rykmentin ensimmäisen pataljoonan ja osan toisesta ja kolmannesta pataljoonasta.

Tarton rauhansopimus allekirjoitettiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä 14.10.1920 ja se astui voimaan vuoden lopussa. Rauhan tultua Käkisalmen läänin Rykmentti oli täyttänyt tehtävänsä ja se hajotettiin 20.4.1921. Sen ensimmäisestä pataljoonasta muodostettiin samalla päivämäärällä Polkupyöräpataljoona 1 ja toisesta Polkupyöräpataljoona 2 kolmannen pataljoonan hajotessa muihin joukko-osastoihin.

Polkupyöräpataljoona 1:n perustamista on vuosikymmeniä pidetty nykyisen Lapin Jääkäripataljoonan syntyhetkenä, vaikka pataljoonan historia onkin kolme vuotta vanhempi. Valinta on sinällään looginen, sillä tuosta hetkestä alkoi ensin PPP1:n ja myöhemmin JP1:n, PohmJP:n ja lopulta LapJP:n vuoteen 1979 saakka ulottunut taival itsenäisenä joukko-osastona.[4]

Terijoen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polkupyöräpataljoona 1:n kotipaikka oli Terijoen pitäjä Karjalan Kannaksella Neuvostoliiton vastaisella rajalla. Ensimmäisinä kasarmeina toimivat Kellomäen huvilat ja kukin komppania eli yksikkötaloudessa, eli niillä kullakin oli omat varus-, ase- ja muonavarastonsa. Komppanioiden ensimmäiset päälliköt olivat kaikki jääkäriupseereita: 1K:ssa jääkäriluutnantti Merisalo-Forsman, 2K:ssa jääkärikapteeni Leander ja 3K:ssa jääkärikapteeni Kuokkanen. Myöhemmin perustetussa 4K:ssa ensimmäinen päällikkö oli luutnantti Winter. Aliupseereista tunnettuja olivat jääkärivääpeli Ikonen, joka palveli pataljoonassa lääkintäaliupseerina koko uransa, sekä ylikersantti Nissinen, joka oli armeijamme ensimmäisiä kanta-aliupseereita, jolla ei ollut jääkäritaustaa.

Pataljoona sai oman lipun armeijan lippujuhlassa 16.5.1923. Lippu oli kevyiden joukkojen kaksikielekkeistä mallia ja tuossa vaiheessa pohjaväriltään hopeanharmaa. Kellomäeltä pataljoona muutti Terijoelle, kun sinne valmistui uudet kasarmit syksystä 1924 alkaen.

Varusmiesten palvelusaika oli 1920-luvulla puolitoista vuotta ja alokkaat saapuivat palvelukseen aluksi kaksi kertaa vuodessa. Omat ongelmansa olivat tuolloinkin, osa alokkaista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Saapumiseräjärjestelmää pidettiin valmiuden kannalta huonona sillä pataljoona kuului jatkuvassa valmiudessa oleviin suojajoukkoihin. Ensin siirryttiin neljän vuotuisen saapumiserän käyttöön. Sekään ei ollut hyvä ja 1930-luvun alussa muutettiin kolmen saapumiserän järjestelmään. Tämä oli käytössä talvisotaan saakka. Vanhin saapumiserä ja johtajiksi koulutetut miehittivät avaintehtävät, toiseksi vanhin saapumiserä seuraavaksi vaativimmat tehtävät ja nuorimmat toimivat ”ammusten kantajina”.

Mukana oli tuolloinkin aimo annos kokeilutoimintaa. Vuotuisilla kesäleireillä ja talvisotaharjoituksissa pataljoona suoritti lukuisia hyvin mittavia maastomarsseja hiihtäen tai pyöräillen. Myös erilaisia maastomajoitteita kokeiltiin ja testattiin. Oikeat menetelmät marsseihin, manöövereihin ja maastossa olemiseen löydettiin osin kantapään kautta.

Operatiivisesti päivämäärä 24.4.1936 oli merkittävä, sillä tuolloin Polkupyöräpataljoona 1 liitettiin Ratsuväkiprikaatiin. Tuon yhtymän mukana pataljoona kulki läpi raskaat sotavuodet niin talvi- kuin jatkosodassakin. Vain vajaata kuukauttamyöhemmin, 16.5.1938, Polkupyöräpataljoona 1 sai muiden polkupyöräpataljoonien tavoin vaalittavikseen Jääkäreiden perinteet. Samalla se sai uuden nimen, Jääkäripataljoona 1. Harjoituksissa ja erilaisissa koulutustarkastuksissa pataljoona menestyi niin hyvin, että se sai luvan kiinnittää Vapaudenristin nauhoineen lippuunsa sotaväen lippujuhlan päivänä 16.5.1938. Vapaudenristi kiinnitettiin juhlallisin menoin tuolloin vihreäpohjaiseksi uusittuun lippuun 6.12.1938. [5]

Rajakaste sai alkunsa vuonna 1926 upseerikokelas Antero Rautavaaran esittäessä ideansa AUK:n johtajalle, tulisieluiselle polkupyörämiehelle, ”Poika Reitolana” tunnetulle kapteeni K. Breitholzille. ”Poika” innostui ajatuksesta ja myi sen pataljoonan tuolloiselle komentajalle. Jokainen halukas vietiin Joutselkään, Jäppisen sillan luo, jossa hänet Veriojan suussa kastettiin arvokkain menoin täysiveriseksi rajasissiksi. Veriojan nimen taustalla oli legenda Joutselän taistelun 11.3.1555 ajalta, jolloin veri kuulemma virtasi tätä ojaa pitkin Rajajokeen. Rajakaste päättyi pyhään valaan ja kukin valanvannoja sai rajakastetodistuksen. Todistuksen teksti kuului mm. seuraavasti: ”Edessä idän orjuus tai kuolo, takana koti ja synnyinmaa. Jääkäri, paikallas seiso! Sinuun luottavi kansa ja maa.” ja edelleen ” …on ottanut vastaan rajakasteen Kivennavan Joutselässä, Rajajoen rannalla. Täten hänet on vihitty täysiveriseksi rajasissiksi, joka ymmärtää esi-isien sankarimaineen velvoituksen siten, että vainolainen pääsee Suomeen vasta jääkärin haudan yli. Valtakunnan rajalla, päiväys…”. Rajakastetodistuksen numero 1 sai itse oikeutetusti kokelasvääpeli (nykyisin upseerikokelas) Antero Rautavaara. Pataljoonan komentajan vaihtuessa vanha komentaja kävi kastamassa seuraajansa: ”…rajasissinä kastan Sinut rajasissien komentajaksi…[6]

Syksyllä 1939 tilanne Euroopassa kiristyi. Jääkäripataljoona 1:n elokuussa kotiutettu ikäluokka kutsuttiin takaisin palvelukseen 9. päivä syyskuuta ja suojajoukkojen liikekannallepanomääräys annettiin 6. päivä lokakuuta. Tämän myötä vahvennetun Jääkäripataljoona 1:n kokoonpanoon kuului komentaja (evl I Karhu), esikunta, 1. Komppania (kapt E Backman), 2. Komppania (ltn R Honkanen), 3. Komppania (ltn H Mikkola), Konekiväärikomppania (ltn R Västi), Tykkikomppania (ltn P Vuorinen) ja Viestikomppania (kapt T Hiltunen), sekä vahvennuksina 1. Rajakomppania (kapt E Paloheimo), 2. Rajakomppania (kapt L Varko) ja Suojeluskuntakomppania (ltn K Tikka). Kokonaisvahvuus vahvennuksineen oli noin 55 upseeria, 280 aliupseeria ja 1200 jääkäriä/sotamiestä, eli yhteensä yli 1500 sotilasta. JP1 kuului Uudenkirkon ryhmään, jota komensi Ratsuväkiprikaatin komentaja kenraalimajuri Palmroth.

Marraskuun 26. päivänä Neuvostoliitto järjesti provokaation väittäen suomalaisen tykistön ampuneen Mainilan kylään. Suomen puolella aluevastuussa oli JP1, joka sai Neuvostoliiton nootin myötä tutkintaryhmän vieraakseen. Lopputulos oli selvä, millään JP1:n Tykkikomppanian aseella ei olisi edes kyetty kantaman puitteissa ampumaan väitettyyn paikkaan.

”Rytinä”-kutsumanimellä tunnetun Jääkäripataljoona 1:n talvisota alkoi Terijoelta sodan ensimmäisenä päivänä 30. marraskuuta. Pataljoona kärsi myös ensimmäiset tappionsa tykistökeskityksissä samana päivänä. Viivyttäen pataljoona vetäytyi Terijoelta Vammeljoen taakse puolustusasemiin. Siitä viivytys jatkui suojajoukkosuunnitelman mukaisesti Länsi-Kannaksella joulukuun 6. päivään saakka, jolloin pataljoona ryhmittyi puolustukseen Summaan. Tappiot olivat tuona kuuden päivän aikana 7 kaatunutta, 9 haavoittunutta ja 2 kadonnutta.

Summan alueella toiminta oli aluksi rauhallista. Everstiluutnantti Karhu siirrettiin JR15:n komentajaksi ja tilalle ”Rytinän” komentajaksi tuli 13.12. majuri Blonqvist. Joulun jälkeen pataljoona siirrettiin Itä-Kannakselle Sakkolaan reserviksi. Täällä sen erikoistehtäväksi muodostui tiedustelutoiminta vihollisen linjojen takana. Tammikuun 15. päivänä 1940 JP1:n uudeksi komentajaksi saapui polkupyörämiehille ennestään sangen tuttu majuri R. Wahlbeck. Samalla 1.K:n päällikkö vaihtui kapteeni Backmanin siirtyessä pataljoonan esikuntaan ja luutnantti T. Sarvan ottaessa kärkikomppanian komentoonsa.

Tammikuun lopulla JP1 siirrettiin Kannakselta Laatokan Karjalaan Kollaalle, jossa ”Rytinä” joutui heti taisteluun. Vihollinen oli päässyt murtoon, ja kapteeni Honkanen johti komppaniansa vastaiskuun ”Tappokukkulalle”. Jatkoa seurasi ja JP1 joukot tekivät Kollaalla useita vastahyökkäyksiä kärsien samalla 27 kaatuneen ja 48 haavoittuneen tappiot. Kollaalta JP1 siirrettiin Nietjärvelle 7. päivänä helmikuuta. Siellä se osallistui Lemetin mottitaisteluihin tehden useita rajuja hyökkäyksiä. Samalla kenraali talvi näytti voimiaan pakkasen kiristyessä -30 asteen kylmemmälle puolelle. Tappiot söivät pataljoonan voimia ja kuvaavaa on 3. Komppanian taisteluvahvuus 12. helmikuuta: 2 upseeria, 3 aliupseeria ja 8 miestä, yhteensä 13 sotilasta. Rasituksesta ja tappioista huolimatta pataljoonan henki pysyi kuitenkin vahvana. Helmikuun lopulla pataljoona sai vahvennuksia, tosin vain nuoria alokkaita ja vanhoja nostomiehiä, eikä heitäkään riittävästi. Lemetin motti laukesi helmikuun lopussa osan vihollisista päästessä karkuun. Sotasaalis oli kuitenkin mittava. Taistelut jatkuivat kunnes 13.3. klo 9.50 saapui pataljoonaan tieto rauhasta Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Se astui voimaan klo 11.00.[7]

Marskin konepistoolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannerheim lahjoitti 10 kappaletta hopealaatoin varustettua Suomi-konepistoolia Jääkäripataljoona 1:lle tunnustukseksi kunnostautumisesta talvisodan ankarissa mottitaisteluissa. Konepistooleissa on rungon oikealle puolelle tukkiin kiinnitetyissä hopealaatoissa teksti: "Jääkäripataljoona 1:lle. Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim. 1940". Talvisodan aikana toimineista joukko-osastoista Jääkäripataljoona 1 oli ainut joukko-osasto, joka sai Mannerheimilta tämänkaltaisen näkyvän ja pysyvän tunnustuksen.

Aina on luultu, että konepistoolien jako kantajilleen tapahtui Joutsenossa, olihan Pataljoonan komentopaikka ja suurin osa Pataljoonan joukoista sijoitettu Joutsenon Haukilahden alueelle. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. 1/JP 1 sotapäiväkirja 11.7.1941 kertoo: "Ilmoitus esikunnasta: K:nia saapuu klo 20.30 seuraamaan h.vaunu esityksiä, vanhimman paikalla olevan johtajan johdolla. Tiilitehtaan luokse". Samoin 1/JP 1 sotapäiväkirja 14.7.1941 kertoo: Puhelinsanoma 9322:sta. (esikunta) Koskee: kunnia kp:n jakoa. Sotamarsalkan lahjoittamien kunniakonepistoolien jakoa varten kokoontuu pataljoona tänään 14.7.-41 klo 21.00 2 K:nia majoitusalueelle, samaan paikkaan, missä suoritettiin pans.vaunujen esittely".

Niinpä 14.7.1941 klo 21.00 Jääkäripataljoona 1 kokoontui Tiilelä Oy:n Ilottulan tiilitehtaan varastokentälle konepistoolien jakoa varten. Tiilitehdas sijaitsi aivan Joutseno–Lappee-rajan tuntumassa Lappeen (nykyisen Lappeenrannan) puolella. Kevyt Prikaati T:n komentaja eversti Matti Tilainen kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, ja taisipa myös suorittaa konepistoolien jaon eri komppanioista nimetyille taistelijoille. Ennen konepistoolien jakoa pidettiin kenttäjumalanpalvelus. Käsitystäni konepistoolien jakopaikasta tukee myös Vilho Kepposelta saamani kuvaus jakopaikasta.lähde tarkemmin? Missään muualla k.o. tiilitehtaan alueella ei ole ollut tarkoitukseen sopivaa aluetta.

Konepistoolit jaettiin siten, että 1., 2. ja 3. Komppania saivat kukin 3 kpl ja Kk-komppania 1 kpl. Jokainen komppania sai itse nimetä taistelijat, joille nämä kunniakonepistoolit luovutettiin. Jääkäripataljoona l:n eri komppanioitten sotapäiväkirjoista ei löydy tietoja siitä, ketkä olivat ne 10, jotka ensimmäisinä saivat nämä kunniakonepistoolit. Tiedossa on kaikkiaan 29 henkilöä, jotka sodan aikana saivat kunnian kantaa näitä Mannerheimin lahjoittamia konepistooleita.

Sotamarsalkka Mannerheimin lahjoittamat konepistoolit oli tarkoitettu taisteluaseiksi eivätkä miksikään museotavaraksi. Niinpä jo vajaata viikkoa myöhemmin konepistoolien luovuttamisesta, kun jääkäri Reijo Nieminen oli aseveikkojensa kanssa 20.7.-41 partiomatkalla Ilomantsin Leppävaarassa, hän kaatui ja katosi. Hänen mukanaan partiomatkalle jäi konepistooli 16775. Jääkäri Nieminen kuului 1. Komppaniaan, niinpä tuo edellä esittämäni konepistoolien jako eri komppanioille saattaa olla virheellinen. Hyökkäysvaiheen aikana kunniakonepistoolien kantajat vaihtuivat joko kaatumisen tai haavoittumisen myötä. Ainakin 1. Komppanian kersantti Yrjö Nieminen kuoli 23. KSOs:ssa 4.8.1941. Samoin 4. Komppanian jääkäri Arvo Vehmanen kaatui Pertjärven suunnalla 16.10.1941. Kumpikin tiedetään olleen kunniakonepistoolin kantaja. Kummassakaan tapauksessa konepistoolia ei menetetty. Myöskään muita kunniakonepistoolien menetyksiä ei hyökkäysvaiheen aikana tapahtunut.

Runsas pari vuotta ennätti kulua konepistoolien jaosta ja ensimmäisen kunniakonepistoolin menetyksestä. Syyskesällä 1943 Pataljoona oli Lempäälässä, kun silloin 1. Komppanian joukkueenjohtajana toiminut Vilho Kepponen sai taas käskyn mennä Pataljoonankomentajan puheille. Komentaja tiedusteli häneltä, miksi kunniakonepistoolit ovat kirjanpidossa, ei ne siellä saa olla. Samalla ilmenee, että yksi konepistooli on menetetty viholliselle. Konepistooleita pitää olla 10 kappaletta. Hoitakaa asia. Käskyn saatuaan Kepponen meni vääpeli Juho Hämäläisen luokse "Kuti korsuun", käski tämän hakemaan hyvän konepistoolin, viilaamaan vanha numero pois ja stanssata tilalle menetetyn konepistoolin 16775 numero. Helsingistä kotoisin oleva kersantti Kauko Häkkinen pantiin lomalle ja mukaan malliksi hopeinen omistuslaatta. Taas Tillanderilla kaiverrettiin uusi laatta ja niin oli jälleen käytössä 10 kunniakonepistoolia.

Tällä hetkellä kunniakonepistooleita on tallella 8 kappaletta. Joten sodan loppuvaiheitten aikana niitä vielä 2 kappaletta menetettiin. Se tiedetään, että kantajansa alikersantti Martti Heponiemen mukana Muurilan taistelun tykistötulessa 17.6.1944 tuhoutui konepistooli 16771. Miten, missä ja milloin on kadonnut tämä syyskesällä 1943 uudelleen stansattu konepistooli 16775. Siitä ei tunnu kenelläkään olevan tietoakenen mukaan?. Tosiasia kuitenkin on, että näin on tapahtunut, sillä nyt vielä tallessa olevien kunniakonepistoolien joukossa tätä numeroa ei ole. Yksi näistä sotamarsalkka Mannerheimin lahjoittamista hopealaatoin varustetuista kunniakonepistooleista on Sotamuseossa Helsingissä, toinen on Jalkaväkimuseossa Mikkelissä ja kolmas Jääkäriprikaatin perinnehuoneessa Sodankylässä. Lapin Jääkäripataljoona luovutti perinnepäivänään 11.3.1996 ensimmäisen kerran yhden näistä kunniakonepistooleista jatkuvasti kiertäväksi kiertopalkinnoksi edellisen vuoden parhaalle perusyksikölle.

»Marskin konepistoolit ovat olleet kovien miesten käsissä kovissa paikoissa, silloin kun isänmaan itsenäisyydestä taisteltiin. Velvoittakoot ne äänettöminä todistajina nykyisiä ja tulevia jääkäripolvia huolehtimaan tämän rakkaan isänmaamme hyvinvoinnista ja vapaudesta.[8]»

Jääkäripataljoona 1 lähti jatkosotaan Lappeenrannasta Ratsuväkiprikaatin yksikkönä. Sen vahvuus oli noin 800 sotilasta kolmessa jääkärikomppaniassa, konekiväärikomppaniassa, kranaatinheitinjoukkueessa, esikunnassa ja esikuntakomppaniassa. Pataljoonan komentajana toimi jääkärieverstiluutnantti Ragnar Wahlbeck.

Sodan alussa Ratsuväkiprikaatiin kuuluivat Hämeen Ratsurykmentti (HRR), Uudenmaan Rakuunarykmentti (URR) ja Jääkäripataljoona 1. Suomi julisti sotatilan Neuvostoliittoa vastaan 25.6.1941 Suomeen kohdistuneiden pommitusten jälkeen. Saksan hyökkäys itään oli alkanut jo kolme päivää aiemmin, 22.6.1941. Ensimmäiset viholliskosketuksensa pataljoona sai tiedusteluretkillä heinäkuun alussa. Varsinaisesti pataljoonan sotaretki alkoi kuitenkin Ilomantsista Ryhmä Oinosen (2.JPr, HRR, URR, JP1, 1.SissiP, 24. RajajääkK ja TykEsk) mukana.

Kesän ja syksyn 1941 hyökkäysvaiheen merkittävimpiä taistelupaikkoja JP1:lle olivat Tolvajärven Ristisalmi, Suojärvi, Onkamus, Säämäjärvi, Mundjärvi, Kendjärvi, Kontupohja ja Sunku- Tulvoja. Näistä raskain oli Onkamuksen mottitaistelu 24.- 26. elokuuta. Tuolloin pataljoona menetti 70 miestä kaatuneina, mukana kokenut ja pidetty 1. Komppanian päällikkö, kapteeni Paavo Vuorinen, joka kaatui yksikkönsä kärjessä 25.8.1941.

Onkamuksessa ja monissa muissa taisteluissa ansioitui aloitekykyisenä ja rohkeana ryhmänjohtajana alikersantti Toivo Ovaska, joka palkittiin pataljoonan ensimmäisenä 2. luokan Mannerheim-ristin ritarina 31.8.1942 (ritari nro 89). [9]

Ratsuväkiprikaati siirrettiin Sunkun niemimaalta Kannakselle ylipäällikön reserviksi helmikuussa 1943. Jääkäripataljoona 1 ryhmittyi tuolloin Patruun. Pataljoonan komentaja vaihtui, kun Wahlbeck ylennettiin everstiksi ja siirrettiin JR49:n komentajaksi elokuussa 1943. Hänen tilalleen JP1:n komentajaksi tuli majuri Jorma Vetre.

Kesäkuussa 1944 pataljoona oli siirtynyt Terijoelle. Suurhyökkäyksen alkaessa osa päällystöstä oli lomalla ja mm. majuri Vetre sai ensimmäisen käskynsä suoraan lomajunasta IV AK:n esikuntaan vietynä. Kannaksen torjuntataisteluissa Jääkäripataljoona 1:n osuus oli merkittävä Mainilan, Vammeljärven, Muurilan taisteluissa. Pataljoonan pitkäaikainen rintamakomentaja, jääkärieversti Ragnar Wahlbeck kaatui JR49:n komentajana Vuosalmella 4.7.1944.

Suoritukset erityisesti Mainilan taistelussa johtivat pataljoonan toiseen ritarinimitykseen. Luutnantti Eino Laihiala oli ansioitunut jo hyökkäysvaiheessa, mutta Mainilan ja Vammeljärveen vaikeat viivytystaistelut toivat 1. Komppanian Vammeljoella haavoittuneelle päällikölle 2. luokan Mannerheim-ristin 21.12.1944 (ritari nro 172).

Jääkäripataljoona 1 siirretiin vielä Ilomantsin suunnalle, jossa se osallistui kenraalimajuri Raappanan johtamiin laajoihin erämaa- ja mottitaisteluihin. Vihollisen 176. Divisioonaa ei saatu lopulta kokonaan tuhottua, mutta se kärsi mittavat henkilö- ja kalustotappiot. Jääkäripataljoona 1 siirretiin 18.8.1944 lepoon ja reserviin. Lapin sodassa pataljoona ei osallistunut taisteluihin mutta toimi Tornion varuskuntayksikkönä 25.11.1944 – kevät 1945.

Jääkäripataljoonan verilunnaat jatkosodassa olivat 271 kaatunutta ja noin tuhat haavoittunutta, eli reilusti yli pataljoonan määrävahvuuden. Kesän 1944 torjuntataistelujen tappiot olivat niin suuret, että Muurilan taistelun jälkeen 18.6. pataljoonan taisteluvahvuus oli vain noin 150–200 sotilasta. Runsas henkilötäydennys saatiin ennen Viipurinlahden taisteluja mutta siitä huolimatta sodan loppuvaiheessa esimerkiksi joukkueen johtajina toimivat pääsääntöisesti kokeneet aliupseerit raskaiden upseeritappioiden takia.[10]

Sodan jälkeen yleinen mielipide ja poliittiset tuulet eivät olleet armeijalle myönteisiä. Lisäksi vaasalaiset olivat tottuneet ruotsinkieliseen joukko-osastoon. Suhtautuminen suomenkieliseen Jääkäripataljoona 1:een oli aluksi viileätä. Vähitellen suhteet kuitenkin lämpenivät väestön oppiessa tuntemaan pataljoonan ympäristöön suuntautuneiden harjoitus-, vala- ja juhlatilaisuuksien myötä. Jääkäri kuului Vaasan katukuvaan ja pataljoona oli osa Vaasaa.

Sosiaaliset olot olivat vaikeita. Kasarmit olivat tyylikkäitä mutta pahoin ränsistyneitä. Henkilökunnan asunnoista oli huutava pula ja henkilökunnan palkkataso huono. Suurin osa perheellisistä joutui tekemään iltaisin toista työtä, koska palkka ei muuten riittänyt.

Koulutusolosuhteetkaan eivät olleet helpot. Kouluttajista oli pula ja varusmiehiä käytettiin polttopuu-, metsä- ja uittotöissä. Nämä komennukset vaikeuttivat koulutusta suuresti. Harjoitusalueille oli pitkä matka läpi kaupungin ja harjoituspaikat olivat pääosin yksityisomistuksessa. Kaivautuminen oli kielletty. Tyypillinen Vaasan ympäristö on kallioista ja louhikkoista, jossa jääkärikoulutuksen mielekäs järjestäminen on vaikeaa.

Koulutus alkoi tehostua 1940-luvun lopulla. Vuonna 1947 Jääkäripataljoona 1 osallistui ensimmäisen kerran Rovajärven leirialueella pidettyyn ampumaleiriin. Suurempia sotaharjoituksia alettiin jälleen järjestämään 1950-luvun alussa ja niin pataljoona pääsi harjoittelemaan tilanteen mukaista toimintaa Lapissa ja ympäri Pohjanmaata. Linnoitusharjoituksiakin päästiin pitämään, kun pataljoona hankki seitsemän hehtaarin alueen Pohjanlahden rannalta. Vuonna 1953 pataljoona sai vielä panssarivaunujoukkueen elävöittämään harjoittelua. Pitkät ja vaativat marssit, fyysisesti vaativat sotaharjoitukset sekä monet urheilukilpailut rytmittivät pataljoonan elämää.

Jääkäripataljoona 1:n kunniakas nimi siirtyi historiaan kun pataljoona otti käyttöön maakunnallisen nimen vuoden 1957 alussa. Pohjanmaan Jääkäripataljoonan viettäessä 36-vuotispäiväänsä se sai Vaasan suomalaisten naisten lahjoittamana yksikköviirit. Viirien tunnukset liittyivät pataljoonan historiaan. Nämä viirit on myöhemmin kerran uusittu (6.12.1991). Kaikki viirit olivat väritykseltään samanlaisia, keltavihreitä.[11]

Siirto Sodankylään

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pataljoonan henkilökunnan keskuudessa alkoivat liikkua huhut siirrosta Lappiin jo 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1958 tuleva varuskuntapaikka ratkaistiin ja Sodankylän varuskunnan rakennustyöt aloitettiin. Vaasasta lähtö herätti henkilökunnan keskuudessa ristiriitaisia tunteita. Lappi oli toki tuttu paikka monista harjoituksista mutta asunnot, vaimojen työpaikat, lasten koulut, monet muut sidokset ja harrastukset tekivät lähdön monille vaikeaksi. Kaikkiaan noin parikymmentä pataljoonan upseeria ja aliupseeria hakeutui tässä vaiheessa muihin joukko-osastoihin ja esikuntiin töihin. Toisaalta muuttamista helpotti Sodankylän kunnan ja asukkaiden erittäin myönteinen suhtautuminen varuskunnan tuloon. Yksittäisistä henkilöistä on nostettava esille tuolloinen Sodankylän kunnan valtuuston puheenjohtaja Akseli Paarman, jonka johdolla lähetystö kävi pataljoonan henkilökuntaa valistamassa uuden kotipaikkakunnan olosuhteista.

Siirtoa valmisteltiin kolmen kesän aikana, jolloin noin komppanian vahvuinen osasto kerrallaan oli Sodankylässä vartiotehtävissä ja uusiin olosuhteisiin tutustumassa. Lopullinen tieto siirron ajankohdasta tuli vuoden 1963 lopulla. Henkilökunta sai tiedon, että siirto tapahtuu vuoden 1964 kesällä. Puolustusvoimille tyypillisesti virallinen käsky tuli vasta vuoden 1964 alussa.

Viimeisen kesän aikana pataljoonaan muistivat monet Vaasan ja Pohjanmaan vaikuttajat ja lähtöparaateja pidettiin osin haikeissa tunnelmissa. Jääkäreiden pääosa nousi pyörille Vaasassa varhain heinäkuun 29. päivän aamuna kello 5.00. Marssi Sodankylään alkoi. Jo tätä ennen oli kuitenkin 3JK siirtynyt Sodankylään 1.7.1964. Samaan aikaan kun pataljoonan pääosa lähti Vaasasta marssille, vannoivat 3JK:n alokkaat sotilasvalansa varuskunnan uuden ruokalan pihalla.

Pataljoonan pääosat saapuivat pyöräillen Sodankylään 2.8.1964. Uuden kotikunnan asukkaat olivat suurin joukoin tien molemmin puolin kunniakujana pataljoonaa vastaanottamassa. Siitä alkoi jääkäreiden elämä, koulutus ja harjoitukset Sodankylässä ja ympäri Lappia ja Pohjois- Suomea. Pataljoonan nimi muutettiin uuteen kotipaikkaan sopivammaksi, kun se 1.7.1966 sai nimen Lapin Jääkäripataljoona.[12]

Polkupyöräpataljoona 1:n ja myöhemmin Jääkäripataljoona 1:n tunnus

Pataljoona menetti itsenäisen joukko-osaston asemansa 1. lokakuuta 1979, kun se liitettiin joukkoyksikkönä vasta perustettuun Jääkäriprikaatiin.[13]

Lähde:[13][14][15]

  • 14.05.1921 - 27.03.1924 jääkärieverstiluutnantti J H Heiskanen
  • 27.03.1924 - 25.04.1925 jääkärieverstiluutnantti J V Arajuuri
  • 25.04.1925 - 31.08.1926 jääkärieverstiluutnantti S E Isakson
  • 31.08.1926 - 30.12.1926 jääkärieverstiluutnantti T Ilmoniemi
  • 30.12.1926 - 10.09.1927 viransijaisena majuri A Hagelberg
  • 10.09.1927 - 23.12.1927 viransijaisena Majuri A Kemppi ja Kapteeni R Heinonen
  • 23.12.1927 - 15.06.1928 jääkärieverstiluutnantti T Ilmoniemi
  • 15.06.1928 - 29.06.1933 jääkärieverstiluutnantti H F Siilasvuo (alkujaan Strömberg)
  • 29.06.1933 - 25.06.1938 jääkärieverstiluutnantti K A Heiskanen  
Lapin Jääkäripataljoonan joukko-osastotunnus vuosina 1967–1983
  1. Jääkäriprikaati on Maavoimien arktisen koulutuksen osaaja ja kehittäjä 12.6.2012. Puolustusvoimat. Viitattu 31.12.2015.[vanhentunut linkki]
  2. a b c Perinnejoukko-osaston — Jääkäriprikaatin — joukko-osastoperinteet Jääkäriprikaatin kilta ry. Viitattu 11.1.2022.
  3. Lapin Jääkäripataljoona Maavoimat. Puolustusvoimat. Viitattu 15.3.2017.
  4. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 5–7 ja 14–22
  5. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 22–48
  6. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 41–42
  7. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 49–93
  8. Juha Pyykönen, Marskin konepistoolit - vielä kerran. 26.5.1997
  9. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 94–118 ja Ilomantsista Ilomantsiin, sivut 85–190 ja 220–225.
  10. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 94–118 ja Ilomantsista Ilomantsiin, sivut 9–84, 85–190 ja 220–225
  11. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 141–166
  12. Lapin Jääkäripataljoona 1921–1971, sivut 164–200
  13. a b Maanpuolustuskorkeakoulu: Puolustusvoimat entiset joukko-osastot 1945–2005, s. 60–63. Sotamuseo, Sotahistorian laitos, 2013. ISBN 978-951-25-2468-6
  14. Toimituskunta: Lapin Jääkäripataljoonan komentajat. Etupyörä, 1/2011. Jääkäriprikaati.
  15. toimittanut Markku Palokangas: Suomen Puolustusvoimien joukko-osastoperinteet osa 2: vuosina 1945-2005 toimineet entiset joukko-osastot ja niiden perinteet, s. 62. Maanpuoluskorkeakoulu Sotamuseo Sotahistorian laitos, 2013. ISBN 978-951-25-2468-6

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]