Irredentismi

Irredentismi (ital. irredentismo) tarkoittaa pyrkimystä liittää toiselle valtiolle kuuluvia alueita omaan valtioon – varsinkin alueita, joilla asuu samaa kansallisuutta, joka on oman valtion pää­kansallisuus.

Sanan syntyhistoria liittyy Italian laajenemispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kun Italian kuningaskunta perustettiin vuonna 1861, jäi osa italiankielisistä alueista Itävalta-Unkarin haltuun. Noita alueita alettiin Italiassa kutsua nimellä L'Italia irredenta ("vapauttamaton Italia") Niitä olivat erityisesti Etelä-Tiroli ja Istrian niemimaa, jotka ensimmäisen maailmansodan jälkeen liitettiinkin Italiaan, joskin suurin osa Istriaa annettiin toisen maailmansodan jälkeen Jugoslavialle. Myös Ranskan puolelle jäi italiankielisiä alueita, mutta niistä ei rohjettu tehdä kiistakysymystä, koska Ranska oli liian vahva vastustaja.

Suomessa kansallisesti perusteltu irredentismi oli vahvimmillaan itsenäisyyden alkuaikoina, kun itärajan takaisia karjalaisia alueita haluttiin liitettäväksi Suomeen. Nykyiset toiveet Karjalan palauttamisesta ovat puolestaan historiallisiin syihin perustuvaa irredentismiä.

Irredentismi johtaa usein vakaviin selkkauksiin. Esimerkkeinä tästä ovat olleet Pohjois-Irlannin levottomuudet, Falklandin sota, Bosnian sota ja Suomen lähialueen heimosodat. Muutamissa tapauksissa irredentistiset liikkeet ovat päättyneet siihen, että kiistellyn alueen väestö on karkotettu, esimerkiksi kreikkalaiset Vähä-Aasiasta vuonna 1922 ja sudeettisaksalaiset Tšekkoslovakiasta vuonna 1945.

Laajoja (joskus myös epärealistisen laajoja) irredentistisiä pyrkimyksiä ilmaistaan usein liittämällä valtion nimen eteen sana Suur, esimerkiksi Suur-Suomi, Suur-Italia, Suur-Saksa ja Suur-Serbia.

Huomattavia irredentistisiä liikkeitä

Irredentistisiä liikkeitä esiintyi monissa Euroopan maissa varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Kaikissa näissä tapauksissa valtio ei virallisesti esittänyt alue­vaatimuksia, mutta irredentistisillä liikkeillä oli merkittävästi kannatusta ja vaikutusta.

• Italia vaati aikoinaan Itävalta-Unkarille kuulunutta Etelä-Tirolia ja Istrian niemimaata itselleen, toisinaan myös koko Dalmatian rannikkoa. Toive näiden alueiden saamisesta oli pääsyy siihen, että Italia liittyi ensimmäiseen maailman­sotaan ympärysvaltojen eikä keskusvaltojen puolelle, vaikka se oli ollut ennen sotaa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa liitossa. Sodan jälkeen Etelä-Tiroli ja Istria liitettiinkin Italiaan. Toisen maailmansodan jälkeen Istria liitettiin Jugoslaviaan Triesten kaupunkia lukuun ottamatta.
• Kreikassa vaadittiin yleisesti Osmanien valtakuntaan kuuluneiden kreikkalaisten alueiden liittämistä Kreikkaan (Megali idea). Näitä olivat Thessalia, Makedonia, Traakia, monet Egean­meren saaret sekä Vähän-Aasian länsi­rannikko. Toisen Balkanin sodan jälkeen vuonna 1913 ensimmäisessä Balkanin sodassa vuosina 1912–1913 monet näistä alueista liitettiinkin Kreikkaan, mutta ei kuitenkaan Vähän-Aasian rannikkoa. Ensimmäisen maailman­sodan jälkeen Kreikka valtasi lyhyeksi ajaksi myös Smyrnan ympäristöineen Vähästä-Aasiasta, mutta joutui palauttamaan sen Turkille Lausannen rauhansopimuksessa­ vuonna 1922, minkä jälkeen kreikkalais­väestö karkotettiin alueelta.
• Saksan yhdistyessä vuonna 1871 Itävalta jäi sen ulkopuolelle, koska sillä oli oma monikansainen valtakunta. Kun Habsburgien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Itävallassa oli kannatusta saksankielisen osan yhdistämiselle Saksaan. Maailmansodan voittajat kuitenkin kielsivät tämän Saint-Germainin rauhansopimuksessa. Vuonna 1938 natsi-Saksa miehitti Itävallan väkisin, ja Itävallasta muodostettiin Saksan maakunta Ostmark. Itävalta itsenäistyi uudelleen toisen maailmansodan jälkeen.
• Ranska menetti vuosien 1870–1871 sodassa Elsass-Lothringenin Saksalle. Ranskassa sitä vaadittiin yleisesti palautettavaksi, mikä toteutuikin ensimmäisen maailman­sodan jälkeen. Sen jälkeen Saksa halusi vuorostaan saada alueen takaisin.
• Serbian tavoitteena oli 1900-luvun alussa liittää itseensä Itävalta-Unkariin ja Osmanien valtakuntaan kuuluneet serbialueet Suur-Serbian luomiseksi. Maa saikin Balkanin sodissa itselleen alueita Turkilta, mutta kiista Itävalta-Unkarin kanssa johti ensimmäiseen maailmansotaan. Maailmansodan jälkeen luotiin monikansainen mutta serbijohtoinen Jugoslavian valtio, joka käsitti Suur-Serbiaakin laajemman alueen. Jugoslavia hajosi 1990-luvun alussa, jolloin osa serbeistä jäi jälleen Serbian ulkopuolelle.
• Suomessa esiintyi itsenäisyyden alku­aikoina vaatimuksia Itä-Karjalan liittämisestä Suomeen, ja vapaaehtoisjoukot tekivät Itä-Karjalaan useita sotaretkiä vuosina 1918–1922. Jotkut toivoivat myös Inkerinmaan liittämistä Suomeen. Vuosina 1918–1919 suomalaisten miehittämät Repolan ja Pora­järven kunnat päättivätkin liittyä Suomeen, mutta ne palautettiin Neuvosto-Venäjälle Tarton rauhassa vuonna 1920. Talvi­sodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan myös sille ennestään kuuluneita alueita kuten Karjalan­kannaksen. Jatko­sodan aikana vuosina 1941–1944 nämä alueet vallattiin takaisin, ja myös suuri osa Itä-Karjalaa oli Suomen miehittämänä. Moskovan välirauha vuonna 1944 palautti voimaan talvi­sodan jälkeen vahvistetun rajan.
• Böömiin kuuluneet saksankieliset sudeettialueet joutuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen Tšekkoslovakialle, mutta suuri osa tämän alueen väestöstä olisi halunnut liittää ne Saksaan. Vuonna 1938 ne liitettiinkin Münchenin sopimuksella Saksaan ilman, että Tšekkoslovakia edes oli sopimuksessa mukana, mutta toisen maailman­sodan jälkeen ne palautettiin Tšekkoslovakialle ja alueen saksalais­väestö karkotettiin.
• Unkari menetti ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Trianonin rauhassa noin kaksi kolmasosaa historiallisista kruununmaistaan, ja suuret unkarilaisvähemmistöt jäivät Romanian, Tšekkoslovakian (nykyisen Slovakian) ja Jugoslavian (nykyisen Serbian) puolelle. Trianonin rauhan kumoaminen oli Unkarin johtajien päätavoitteena koko maailmansotien välisen ajan. Jotkut elättelevät vieläkin ajatusta Suur-Unkarista.

Lähteet

• Berggren, Ola – Kinnunen, Silja – Lounasvuori-Riikonen, Kristiina: Italia-Suomi -suursanakirja. Otava, 2003. ISBN 951-1-12499-4

Irredentismi maittain