Bosnian sota

Bosnian sota
Osa Jugoslavian hajoamissotia
Kuvia Sarajevon piirityksestä toukokuussa 1992: tykkitulen aiheuttamia tuhoja keskustassa, serbiarmeijan kenraali Ratko Mladić ja YK:n rauhanturvajoukkoja kaupungin lentokentällä.
Päivämäärä: 1. maaliskuuta 1992 – 14. joulukuuta 1995 Paikka: Bosnia ja Hertsegovina Casus belli: Bosnia ja Hertsegovinan itsenäisyysjulistus, etniset jännitteet ja Serbitasavallan kapina keskushallintoa vastaan. Lopputulos: Sotilaallinen pattitilanne, neuvottelurauha. Aluemuutokset: Bosnia ja Hertsegovina sai kansainvälisen tunnustuksen itsenäisenä valtiona. Vaikutukset: Daytonin rauhansopimus, Bosnia ja Hertsegovinan jakaminen Bosnia-Hertsegovinan federaatioon ja Serbitasavaltaan.
Osapuolet
Bosnia ja Hertsegovina Hertseg-Bosnia (1992, 1994–1995)  Kroatia (1992, 1994–1995)	Serbitasavalta Krajinan serbitasavalta Länsi-Bosnia  Jugoslavian liittotasavalta

Bosnian sota oli Jugoslavian hajoamissotiin kuulunut konflikti nykyisen Bosnia ja Hertsegovinan alueella. Se käytiin 29. helmikuuta 1992 – 21. marraskuuta 1995 serbien, kroaattien ja bosniakkien eli Bosnian muslimien välillä.

Kansallismieliset serbit aloittivat sodan, koska muslimien ja kroaattien johtama Bosnia ja Hertsegovina itsenäistyi serbijohtoisesta Jugoslaviasta. Jugoslavian kansanarmeija osallistui aluksi sotaan itse. Myöhemmin Jugoslavian liittotasavalta tuki erilaisia Bosniasta irtautuneita serbivaltioita, kuten Serbitasavaltaa. Muodollisesti kansanarmeija vetäytyi Bosniasta keväällä 1992, mutta käytännössä suurin osa sen alueelle sijoitetuista joukoista ja kalustosta jäi Bosnian serbiarmeijana miehittämään laajoja alueita. Bosnialaiset muslimit olivat huonosti valmistautuneita sotaan, ja suurimman osan sotaa serbit hallitsivat noin kahta kolmannesta Bosnia ja Hertsegovinan alueesta.

Bosniakkien ja kroaattien välillä syntyi kahakoita jo keväällä 1992 ja seuraavana vuonna täysimittainen sota. Se päättyi Yhdysvaltojen välittämään neuvottelurauhaan maaliskuussa 1994. Sen jälkeen bosniakit ja kroaatit sotivat jälleen yhdessä serbejä vastaan. Kesällä ja syksyllä 1995 serbiarmeija kärsi useita tappioita bosniakkien ja kroaattien joukoille. Samaan aikaan Nato aloitti voimakkaat ilmapommitukset, joilla pyrittiin pakottamaan Serbitasavalta liittolaisineen rauhaan. Marraskuussa solmittu Daytonin rauhansopimus päätti lopulta Bosnian sodan. Serbitasavallasta tuli osa itsenäistä Bosnia ja Hertsegovinaa, johon kuuluu myös bosniakkien ja kroaattien muodostama Bosnia-Hertsegovinan federaatio. Erityisesti serbit olivat Daytonin rauhaan tyytymättömiä, ja Bosnia ja Hertsegovina on sodan jälkeenkin pysynyt poliittisesti epävakaana.

Sodan kaikki osapuolet syyllistyivät etnisiin puhdistuksiin ja muihin sotarikoksiin. Järjestelmällisimmin niitä tekivät Bosnian serbit. Varsinkin Sarajevon piiritys raskaine siviilitappioineen sekä Srebrenican joukkomurha aiheuttivat kansainvälistä tyrmistystä. Yhdistyneet kansakunnat lähetti Bosniaan rauhanturvajoukkoja, mutta ne eivät kyenneet lopettamaan verenvuodatusta. Serbiaan kohdistui myös voimakkaita kansainvälisiä talouspakotteita. Sodan jälkeen useita Bosnian sodan vaikutusvaltaisia poliitikkoja ja sotilaskomentajia tuomittiin kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa.

Sodan syyt

Tausta

Bosnian väestö on etnisesti ja uskonnollisesti kirjava. Suurimmat ryhmät ovat islaminuskoiset bosniakit, ortodoksiset serbit ja katoliset kroaatit. Yksikään niistä ei muodosta ehdotonta enemmistöä. Islamia harjoittavia serbokroaatin puhujia kutsuttiin aluksi yksinkertaisesti muslimeiksi, mutta 1990-luvun puolivälissä yleistyi nimitys bosniakki. Sekä Serbian että Kroatian valtiot ovat historian aikana katsoneet hallitsevansa osia Bosniasta tai koko aluetta.

Toisen maailmansodan jälkeen Bosnia ja Hertsegovinasta tuli eräs Jugoslavian sosialistisen liittovaltion muodostaneista tasavalloista. 1940- ja 1950-luvuilla Bosniassa koettiin suuria yhteiskunnallisia muutoksia, kun perinteiset islamilaiset instituutiot menettivät merkitystään ja tilalle perustettiin maallisia laitoksia. Liittovaltion uskontopolitiikka muuttui 1960-luvulla sallivammaksi, ja muslimi tuli viralliseen käyttöön etnistä identiteettiä merkitsevänä sanana. Vuonna 1968 Bosnian keskushallinto määritteli muslimit omaksi kansakunnakseen. Muuttoliikkeen seurauksena kroaattien ja serbien suhteellinen osuus väheni ja muslimien kasvoi. Bosnia ja Hertsegovinan itsenäistyessä muslimeja oli alueen asukkaista 44 %, serbejä 31 % ja kroaatteja 17 %.

Jugoslavian hajoaminen

Pääartikkeli: Jugoslavian hajoamissodat

Vuk Draškovićin ehdotus Suur-Serbiaksi:

  Serbia ja Montenegro

  Serbialainen Bosnia ja Krajina

  Kroatia

  Kroatian laajentuminen Bosnian ja Hertsegovinan kustannuksella.

Jugoslavia ajautui 1980-luvun lopulla talousvaikeuksiin, mikä johti laajaan tyytymättömyyteen kommunistihallintoa kohtaan. Maan lukuisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien keskuudessa syntyi nationalistisia liikkeitä, joita poliitikot edelleen lietsoivat. Vuosikymmenen loppuun mennessä syntyi kommunistisesta puolueesta riippumattomia poliittisia puolueita. Sloveniassa ja Kroatiassa järjestettiin vuonna 1989 ensimmäiset monipuoluevaalit, seuraavan vuoden lopulla myös Bosnia ja Hertsegovinassa. Eniten ääniä saivat eri kansanryhmien etuja ajaneet kansallismieliset puolueet: muslimeja edustanut demokraattinen toimintapuolue, jota johti Alija Izetbegović; Radovan Karadžićin johtama serbidemokraattinen puolue, jolla oli vahvat kytkökset Serbian valtapuolueeseen; sekä Stjepan Kljuićin johtama Kroatian demokraattinen liitto, joka käytännössä oli Kroatian samannimisen puolueen sisarpuolue. Yhtenäistä Jugoslaviaa kannattaneen Ante Markovićin monikansallisen puolueen kannatus jäi vähäiseksi.

Yksikään puolueista ei tässä vaiheessa kannattanut Bosnian itsenäistymistä, mutta Karadžićin serbidemokraatit julistivat vastustavansa Bosnian irtautumista. Suvereniteetista käytiin Jugoslavian sisällä paljon keskustelua. Muslimit pelkäsivät jo ennen vaaleja serbien ja kroaattien välisten vanhojen vihojen nousua. Useimmat pitivät kroaatteja mieluisampina liittolaisina, sillä serbit olivat toisen maailmansodan aikaan syyllistyneet muslimien joukkomurhiin. Bosnia-Hertsegovinassa kroaattien ja muslimien yhteistyöllä oli pitkät perinteet. Kolme suurinta puoluetta mudostivat koalitiohallituksen, mutta Izetbegovićin johtamien muslimien ja Karadžićin serbidemokraattien yhteistyö osoittautui nopeasti mahdottomaksi.

Kroatiassa syttyi heinäkuussa 1991 täysimittainen sota. Kroatian presidenti Franjo Tuđman ja Serbian presidentti Slobodan Milošević kävivät salaisia keskusteluja Bosnia ja Hertsegovinan jakamisesta. Huhut levisivät Bosniaan, missä ne entisestään tulehduttivat väestöryhmien välejä. Osa Bosnian serbienemmistöisistä alueista julistautui vuoden 1991 aikana autonomisiksi. Jugoslavian kansanarmeija tuki serbejä ja toimitti näille salaa aseita. Izetbegović pyysi Yhdistyneiltä kansakunnilta apua, mutta YK ei suostunut, koska Bosnia ei virallisesti ollut sotatilassa. Syksyllä 1991 Länsi-Hertsegovinan kroaatit kieltäytyivät luovuttamasta aseitaan Jugoslavian kansanarmeijalle, joka 19. syyskuuta siirsi lisäjoukkoja Mostarin ympäristöön. 30. syyskuuta kansanarmeija tuhosi pienen Ravno-nimisen kroaattien asuttaman kylän Hertsegovinassa. Myös Bosnian alueella liikkui serbijoukkoja, jotka käytännössä hallitsivat maan serbienemmistöisiä pohjois-, itä- ja eteläosia. Višegradissa muslimit ja kroaatit onnistuivat barrikadein ja konetuliasein pysäyttämään noin 60 panssarivaunusta koostuneen kansanarmeijan osaston. Seuraavana päivänä armeija valtasi kaupungin ja ajoi osan asukkaista pois.

Euroopan yhteisö ilmaisi lokakuussa tukensa Slovenian ja Kroatian ehdottamalle löyhälle Jugoslavian valtioliitolle, jota myös Izetbegović tuki EY:ltä saatavan tuen toivossa. Kroaatit ja muslimit äänestivät serbipuolueen pois pelistä ja julistivat Bosnia-Hertsegovinan suvereeniksi. Se kuuluisi Jugoslavian valtioliittoon vain, jos myös Kroatia olisi siinä mukana. Karadžić piti suvereniteettijulistusta vallankaappauksena. Serbidemokraattinen puolue alkoi boikotoida presidenttineuvoston kokouksia ja perusti Banja Lukaan erillisen ”serbien kansalliskokouksen”. Karadžić julisti serbien palauttavan laillisen järjestyksen Jugoslavian perustuslain hengessä. Marraskuussa myös kroaatit julistivat Bosniaan kaksi autonomista aluetta.

Saksan painostuksesta Euroopan yhteisö tunnusti Slovenian ja Kroatian tammikuussa 1992 ja kannusti Bosnia-Hertsegovinaa tavoittelemaan itsenäisyyttä. Helmi–maaliskuun taitteessa järjestettiin kansanäänestys, jonka itsenäisyysmieliset voittivat. Serbidemokraattinen puolue boikotoi äänestystä muttei estänyt sitä. Euroopan yhteisö ehdotti Bosnia ja Hertsegovinan jakamista etnisiin kantoneihin, mutta suunnitelma ei saanut kannatusta sen enempää bosniakeilta, serbeiltä kuin kroaateiltakaan. Presidentti Izetbegović julisti Bosnia ja Hertsegovinan itsenäiseksi valtioksi 3. maaliskuuta 1992.

Sodan kulku

Bosnian sota

• Mostarin taistelut
• Sarajevon piiritys
• Srebrenican joukkomurha

Sodan alku (kevät 1992)

Heti vaalituloksen julkistamisen jälkeen serbit pystyttivät tiesulkuja eri puolille Bosniaa muka kostoksi siitä, että sarajevolaisissa häissä oli surmattu serbimies ja haavoitettu ortodoksipappia. Četnikit ampuivat vuorokauden ajan tauotta ilmaan. Serbidemokraattinen puolue julisti itsenäisen Serbitasavallan, jonka presidentiksi nimettiin serbidemokraattien Karadžić ja jonka hallintokeskus sijaitsi Palessa. Kun Karadžić julisti pitävänsä poliittista ratkaisua mahdottomana, myös muslimit alkoivat ostaa aseita puolustuskaarteilleen.

Serbipropagandassa levottomuuksista syytettiin Bosnian muslimeja ja kroaatteja. Televisiossa serbejä kehotettiin kostamaan muslimien ja kroaattien heille satojen vuosien aikana tekemät vääryydet. Muslimeja syytettiin suunnitelmista tappaa kaikki yli 13-vuotiaat serbimiehet ja raiskata serbinaiset, jotta nämä synnyttäisivät muslimeja. Belgradin television mukaan kaikkien serbien olisi elettävä samassa valtiossa. Vain solidaarisuus pelastaisi serbit, joiden kohtalona oli olla Balkanin johtava kansa.

Yhdysvallat ja Euroopan yhteisö tunnustivat Bosnian itsenäisyyden 6. huhtikuuta. Serbien puolisotilaalliset joukot alkoivat tulittaa Sarajevoa. Pian niiden tueksi liittyi Jugoslavian armeijan bosnianserbialaisia joukkoja. Seuraavina viikkoina Jugoslavian armeijan joukot ja puolisotilaalliset serbiryhmät hyökkäsivät itäisen Bosnia ja Hertsegovinan kaupunkeihin, missä ne toteuttivat etnisen puhdistuksen karkottaen muslimit hallitsemiltaan alueilta. Zvornikin, Fočan ja Višegradin isot muslimiväestöt oli ajettu lähes kokonaisuudessaan pois huhtikuun loppuun mennessä, ja jäljelle jäi vain kristitty vähemmistö.

Rintamalinjojen vakiintuminen (1992–1993)

Serbia ja Montenegro perustivat huhtikuun lopussa virallisesti tynkä-Jugoslavian, jonka YK asetti asevientikieltoon ja öljysaartoon sekä EY kauppasaartoon. Virallisesti liittoarmeija vetäytyi Bosnia-Hertsegovinasta huhtikuun lopussa, mutta käytännössä alueelta lähti vain noin 14 000 sotilasta. Jäljelle jääneet noin 80 000 miehen vahvuiset joukot nimettiin Bosnian serbiarmeijaksi. Kenraali Ratko Mladićin johtaman armeijalla oli käytössään suuri määrä vanhaa Jugoslavian kansanarmeijan kalustoa.

Sodassa tuhoutunut serbialainen T-34-panssarivaunu.

Bosnian hallitus muodosti nopeasti oman armeijansa, joka sai tukea paremmin valmistautuneilta puolisotilaallisilta bosniankroaattien joukoilta. Bosnia ja Hertsegovinan hallituksen joukot olivat huonosti varustettuja ja koulutettuja, eikä niillä Bosnian serbeistä ja kroaateista poiketen ollut liittolaisenaan itsenäistä valtiota. Sodan jatkuessa bosniakkien tueksi saapui ulkomaisia muslimitaistelijoita, jotka usein olivat saaneet sissisodasta kokemusta jo Neuvostoliiton ja Afganistanin välisessä sodassa. Kesäkuun alussa ne saartoivat Sarajevon, jota tulitettiin muun muassa Trebevićvuorelta.

Rintamalinja vakiintui kesällä 1992, vaikka serbit onnistuivatkin edelleen valloittamaan pieniä alueita Bosnian itäosissa. Serbiarmeijan tavoitteena oli laajentaa ja yhdistää hallitsemiaan alueita ja puhdistaa ne muista kansallisuuksista. Muslimeja ja kroaatteja pahoinpideltiin, ryöstettiin, raiskattiin, murhattiin ja ajettiin pois kodeistaan. Etnistä puhdistusta perusteltiin muiden kansallisuuksien serbeihin kohdistamalla uhalla. Todellisuudessa monia puolisotilaallisia joukkoja, kuten ”Arkanin tiikereitä”, motivoi ryöstämisestä saatava taloudellinen hyöty. Serbijoukkojen julmuudet herättivät maailmanlaajuista tyrmistystä.

Pakolaisia oli liikkeellä suuria määriä. Kroatian rauhaa turvaamaan perustetut Unprofor-joukot eivät olleet riittävän vahvat puuttumaan Bosnian sotaan. Yhdistyneet kansakunnat ei suoraan puutunut Bosnian sotaan, vaikka toimittikin humanitaarista apua. Vuonna 1992 turvallisuusneuvosto päätti 7 000 sotilaan vahvuisten Unprofor-joukkojen sijoittamisesta Bosniaan, mutta niiden toiminta oli tehotonta. Serbien hallintaan jäi noin 70 % Bosnia ja Hertsegovinasta. Rauhantunnustelut epäonnistuivat, sillä serbit eivät halunneet luopua valloittamistaan alueista.

Bosniakkien ja kroaattien sota (1993–1994)

Yhdistyneiden kansakuntien turva-alueet Bosniassa 1993–1995.

Bosnian kroaatit perustivat oman armeijansa keväällä 1992 ja pyrkivät puhdistamaan itselleen muslimialueita. Ensimmäiset kroaattien hyökkäykset tapahtuivat jo keväällä 1992. Kesällä muslimien ja kroaattien johtajat sopivat yhteistyöstä, mutta kahakointi ja karkotukset jatkuivat paikallistasolla. Itsenäiseksi julistettu Hertseg-Bosnia käytännössä liitettiin Kroatian tasavaltaan. Avoin sota syttyi toukokuussa 1993, kun kroaatit alkoivat valloittaa muslimien asuttamia alueita Hertsegovinassa ja Keski-Bosniassa. Kroaatit piirittivät Hertsegovinan pääkaupungin Mostarin muslimikaupunginosaa kuukausien ajan ja tuhosivat suuren osan vanhasta rakennuskannasta tykkitulella. Keski-Bosniassa kroaatit ja ajoittain myös muslimit syyllistyivät joukkomurhiin ja etnisiin puhdistuksiin.

Kesäkuussa 1993 muslimit valtasivat Travnikin kaupungin kroaateilta. Mostarin kuuluisa vanha kaarisilta Stari most romahti 9. marraskuuta 1993 kestettyään pitkään eri osapuolien tulitusta. Elokuussa YK-joukkoja oli vähän aikaa vankeina Mostarissa. Syksyllä 1993 bosniakit olivat hyvin ahtaalla. Bosniakkien ja kroaattien sota heikensi Bosnia ja Hertsegovinan hallitusta, jolla kansainvälisen aseidenvientikiellon vuoksi oli myös vaikeuksia varustaa armeijaansa. Samaan aikaan serbialueiden talous oli romahtamassa ja pulaa oli jopa välttämättömyystarvikkeista. Serbien taisteluinto oli laantunut, ja monet kynnelle kykenevät pakenivat Serbiaan tai pois Jugoslaviasta.

Kesällä 1993 YK julisti lentokiellon Bosnia-Hertsegovinan ylle. Saarrettuja bosniakki- ja kroaattikaupunkeja julistettiin suoja-alueiksi, joilta konfliktin osapuolet määrättiin vetäytymään ja joilla humanitääristen järjestöjen ja Unprofor-joukkojen piti saada toimia rauhassa. Turvakaupunkeja olivat suurkaupunki Sarajevo sekä muslimienemmistöiset Bihać, Tuzla, Goražde, Srebrenica ja Žepa. Nato puuttui Bosnian konfliktiin sotilaallisesti helmikuusta 1994 alkaen, mutta toiminta oli aluksi vähäistä. Nato-joukot pudottivat lentokieltoa rikkoneita serbikoneita ja tekivät yksittäisiä ilmaiskuja bosnianserbian tukikohtiin. Vuonna 1994 Unprofor-joukkojen vahvuus Bosniassa nousi 24 000 sotilaaseen.

Yhdysvallat painosti bosniakkeja ja kroaatteja rauhaan, ja maaliskuussa 1994 nämä periaatteessa sitoutuivat yhteiseen federaatioon. Käytännössä Hertseg-Bosnia säilyi puoli-itsenäisenä valtiona, jolla oli oma armeija ja tiiviit siteet Kroatian tasavaltaan. Myös serbien kanssa solmittiin väliaikaisia, paikallisia aselepoja.

Sodan loppu (1994–1995)

Rintamalinjat sodan päättyessä:

  Bosnia ja Hertsegovinan armeija

  Kroaattien puolustusneuvosto

  Serbitasavallan armeija

Sodan pitkittyessä ja kansainvälisen paineen kasvaessa serbien yhtenäisyys alkoi rakoilla. Ulkomaiden väliintuloa pelännyt Milošević vähensi tukeaan Serbitasavallalle ja kääntyi kesällä 1994 vastustamaan Bosnian sotaa. Elokuussa 1994 hän lopetti Bosnian serbien tukemisen helpottaakseen tynkä-Jugoslavian taloussaartoa. Hänellä oli myös kiistoja bosnianserbien johtajan Radovan Karadžićin kanssa, sillä tämä vastusti Miloševićin kannattamaa rauhansuunnitelmaa. Milošević piti Vojislav Šešeljin äärikansallismielisiä uhkana omalle asemalleen ja liittoutui sotaa vastustaneen Vuk Draškovićin kanssa. Miloševićin luottohenkilö Zoran Lilić syytti Bosnian serbejä laittomuuksista ja moraalittomuudesta, Sarajevon siviilien tulittamisesta ja etnisistä puhdistuksista sekä inflaation kiihdyttämisestä.

Tammikuussa 1995 alkoi Yhdysvaltain entisen presidentin Jimmy Carterin välittämä neljä kuukautta kestänyt aselepo. Toukokuussa serbit aloittivat jälleen Sarajevon pommitukset, joihin Nato reagoi serbiarmeijaan kohdistuneilla ilmaiskuilla. Serbit vastasivat ottamalla panttivangiksi yli 350 Unprofor-sotilasta, jotka vapautettiin pitkien neuvottelujen päätteeksi. Heinäkuussa serbijoukot valloittivat turvakaupungeiksi julistetut Srebrenican ja Žepan. Srebrenicassa ne murhasivat tuhansia muslimimiehiä. Alueelle sijoitetut hollantilaiset Unprofor-sotilaat eivät kyenneet estämään lukumääräisesti ylivoimaisia serbijoukkoja eivätkä koskaan saaneet Natolta pyytämäänsä ilmatukea. Elokuussa serbit tulittivat kranaatinheittimillä sarajevolaista toria surmaten useita siviilejä.

Srebrenican ja Sarajevon tapahtuvat herättivät Nato-maissa halun lopettaa Bosnian sota voimakeinoin. Elokuussa ja syksyllä 1995 Nato teki aiempaa määrätietoisempia ilmaiskuja serbiarmeijan asemiin. Loppukesällä Kroatia aloitti nopeasti edenneen maahyökkäyksen, joka johti Kroatian ja Bosnian rajaseuduille jo 1991 perustetun Krajinan serbitasavallan kukistumiseen. Suurin osa alueen serbeistä pakeni Bosniaan tai Serbiaan, mikä johti vakavaan pakolaiskriisiin molemmissa maissa. Syyskuussa Bosnian kroaatit ja muslimit tekivät menestyksekkään yhteishyökkäyksen Karadžićin hallitsemaa Serbitasavaltaa vastaan. Serbit joutuivat Bosnian sodassa ensimmäistä kertaa puolustuskannalle ja myöntyivät neuvottelemaan rauhasta. Aselepo astui voimaan lokakuussa 1995.

Yhdysvaltain johtamat rauhanneuvottelut alkoivat marraskuussa 1995. Neuvotteluissa Bosnian serbejä edusti Serbian presidentti Milošević. Daytonin rauhansopimus allekirjoitettiin Pariisissa 14. joulukuuta 1995. Bosnia ja Hertsegovinasta muodostettiin itsenäinen valtio, jonka maa-alueesta runsas puolet kuuluu pääosin bosniakkien ja kroaattien asuttamaan federaatioon ja loput Serbitasavaltaan.

Seuraukset

Bosnian sodassa uskottiin aluksi kuolleen satoja tuhansia ihmisiä. Tuoreempien arvioiden mukaan kuolleita oli 100 000–110 000, joista 40 % siviilejä. Bosnia-Hertsegovinan noin 4,4-miljoonaisesta väestöstä arviolta 2,3 miljoonaa joutui pakenemaan kotiseuduiltaan.

Bosnia ja Hertsegovinaan sijoitettiin sodan jälkeen kymmeniä tuhansia IFOR-rauhanturvaajia, jotka enimmäkseen olivat Nato-maiden sotilaita ja korvasivat aiemmat Unprofor-joukot. Joukkojen määrää vähennettiin asteittain, ja Nato-operaation loppuessa joulukuussa 2004 Bosniassa oli enää 7 000 ulkomaalaista sotilasta. Niiden tilalle tuli samansuuruinen Euroopan unionin alaisuudessa toiminut EUFOR Althea -rauhanturvajoukko, jonka tehtävänä oli valvoa rauhansopimuksen noudattamista ja tukea sotarikosoikeudenkäyntien toimintaa. Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö vastasi pakolaisten kotiuttamisesta. Vuoden 2005 kesään mennessä Bosnia ja Hertsegovinaan oli palannut ulkomailta noin 440 000 ihmistä ja Jugoslavian alueelta yli puoli miljoonaa.

Varsinkin serbit olivat sodan jälkeen tyytymättömiä rauhaan, eikä itsenäinen Bosnia ja Hertsegovinan valtio ole saanut serbiväestön keskuudessa suurta arvostusta. Maa on pysynyt poliittisesti epävakaana, ja Serbitasavallan johto on ilmaissut haluja irtautua valtioliitosta.

Sotarikokset

Vitezin joukkomurhassa 10. kesäkuuta 1993 surmattuja kroaattilapsia.

Bosnian sodan etniset puhdistukset olivat laajempia kuin Kroatian sodassa. Niihin liittyi joukkokarkotuksia, tappamista, ryöstämistä, tuhopolttoja, talojen räjäytyksiä, kidutuksia ja raiskauksia. Muslimeja suljettiin keskitysleireille, joissa heitä kuoli tuhansittain. Miehiä ja naisia kohdeltiin eri tavoin: miehet lähetettiin leireille nääntymään nälkään, naiset raiskattiin. Vaikutusvaltaiset muslimit murhattiin tai lähetettiin kuolemanleireille. Kiihkonationalistiset serbit perustelivat julmuuksia islamin uhalla: vain etnisellä puhdistuksella voitiin estää muslimien levittäytyminen Jugoslaviaan ja Eurooppaan. Myös kroaatit ja muslimit syyllistyivät sotarikoksiin. Sarajevolaisen tutkimuskeskuksen mukaan Bosniassa oli sodan aikana ainakin 400 vankileiriä.

YK perusti toukokuussa 1993 kansainvälisen sotarikostuomioistuimen. Sodan jälkeen se nosti syytteitä sekä bosniakkeja, serbejä että kroaatteja vastaan, mutta kansainvälien huomio kohdistui lähinnä serbialaisten ja bosnianserbialaisten toimintaan. Syytettyjen joukossa olivat muun muassa Serbian presidentti Slobodan Milošević, Bosnian serbidemokraattisen puolueen johtaja Radovan Karadžić ja Bosnian serbiarmeijan komentaja Ratko Mladić. Myös Franjo Tuđmanin johtaman Kroatian hallituksen todettiin syyllistyneen etniseen puhdistukseen ja sotarikoksiin. Bosniakkien toimeenpanemat joukkomurhat ja etniset puhdistukset olivat satunnaisempia. Oikeudenkäynnit jatkuivat pitkälle 2000-luvun puolelle.

Kansainvälinen kriisinhallinta epäonnistui Bosnian sodan ratkaisemisessa. Neuvottelut johtivat rauhaan vasta, kun asetelma oli kääntynyt Bosnian serbeille epäedulliseksi. Suurvallat toimivat Balkanilla epäröiden ja neuvottomasti. Länsimaat viivyttelivät tai eivät tehneet mitään, eivätkä niiden uhkauksilla ollut vaikutusta. Pakon edessä tehtiin hätäisiä, puolinaisia toimia. Siviilejä ei monestikaan kyetty suojelemaan väkivallalta eikä heille toimitettu riittävää apua. YK:n turvallisuusneuvoston jäsenmaat olivat erimielisiä toimista, joilla kriisiä voitaisiin hillitä. Bosniaan lähetettiin tosin YK-joukkoja, mutta niitä oli liian vähän ja ne pelkäsivät serbejä. Jugoslavia-tuomioistuin perustettiin jo maaliskuussa 1993, mutta monikaan ei sodan jatkuessa uskonut, että se koskaan tuomitsisi ketään sotarikoksista. Euroopan yhteisön sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen toimet olivat käytännössä merkityksettömiä. Bosnian serbit olivat sodan järjestelmällisimmin ihmisoikeuksia rikkonut osapuoli, mutta laajoihin voimatoimiin ryhdyttiin vasta vuonna 1995, vaikka niiden oikeutuksesta oli kansainvälisesti päätetty jo vuoden 1992 alkupuolella. YK ei kyennyt estämään raiskauksia eikä keskitysleireille sulkemisia, vaikka niihin puuttumisesta oli tehty erilliset päätökset. YK-joukot suojasivat avustuskuljetuksia, joista monet joutuivat silti perääntymään tulituksen tieltä tai maksamaan piirittäjille veroa. Jotkut YK-sotilaat sortuivat itse erilaisiin kurittomuuksiin ja laittomuuksiin Bosnia-Hertsegovinan sodassa. Yhdysvaltalaiset pudottivat piiritettyihin kaupunkeihin avustustarvikkeita heti sodan alettua. Serbit sulkivat monesti Sarajevon lentoaseman ja estivät näin ilmasillan kautta tulevat avustuskuljetukset. Perille päässytkin apu oli monesti huonolaatuista, esimerkiksi eltaantuneita jauhoja tai vanhentuneita sairaalavälineitä ja lääkkeitä. Tehokas avustustoiminta ja rauhanturvaaminen olisi vaatinut paljon toteutunutta suurempia YK-joukkoja.

Lähteet

• Kaldor, Mary: Uudet ja vanhat sodat. Suomentanut Riikka Taipale. Helsinki: Taifuuni, 2001. ISBN 951-581-078-7
• Lautela, Yrjö & Palo, Jyrki: Jugoslavia. Kansakunta, jota ei ollut. Helsinki: VAPK-Kustannus, 1992. ISBN 951-37-0956-6
• Lensu, Terttu: Marijan hiljainen sota. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24361-2
• Ramet, Sabrina P.: The Three Yugoslavias. State-Building and Legitimation. Indiana University Press, 2006. ISBN 9780253346568 (englanniksi)
• Rutanen, Reijo: Serbia. Euroopan sairain mies. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-869-9
• Virtala, Timo: Sarajevo ja sen ympäristö. Turku: Savukeidas, 2013. ISBN 978-952-268-066-2

Kirjallisuutta

• Anttola, Jari: Mustat lesket. Vuosi vapaaehtoisena Bosnian muslimijoukoissa. (Romaani) Helsinki: Tammi, 1998.
• Drakulić, Slavenka: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Sotarikolliset tuomiolla. Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like, 2005. ISBN 952-471-612-7
• Gutman, Roy: Kansanmurhan todistaja. Raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa. Helsinki: Like, 1993. ISBN 951-578-160-4
• Moconesi, Luca: Mostarin tien liftarit. Suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21906-1
• Vihervuori, Marita: Tervetuloa helvettiin. Välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-16390-6

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bosnian sota Wikimedia Commonsissa

• Bosnian sota Ylen Elävässä arkistossa.