Tartuntatauti

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Infektiotauti)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tartuntatauti eli infektiotauti on infektion aiheuttama sairaus. Se tarttuu ihmisestä, eläimestä tai ympäristöstä, ja sen aiheuttajana on mikrobi eli pieneliö, tai sen kaltainen tautia aiheuttava ja henkilöstä toiseen tarttuva rakenne, tai mikrobin tuottama myrkky eli toksiini.[1]

Suurella osalla jonkin alueen väestöä esiintyvä tartuntatauti on epidemia, ja maantieteellisesti laaja epidemia on pandemia. Eläimestä ihmiseen tarttuva tauti on zoonoosi.[1]

Infektioita aiheuttavat mikrobit eli erilaiset bakteerit, virukset, mikroskooppiset sienet ja loiset.[2]

Iholle tai limakalvoille tulleet vieraat mikrobit eivät yleensä aiheuta minkäänlaista sairautta, ja ne poistuvat usein pian joko luonnostaan tai pesun yhteydessä. Jotta tartunnassa saatu mikrobi aiheuttaisi sairauden, tarvitaan riittävän suuri annos mikrobeja, riittävä taudinaiheuttamiskyky eli virulenssi, sekä elimistön vastustuskyvyn vaikutus.[1]

Jokainen tautia aiheuttava mikrobi tarvitsee kerta-annoksena sille ominaisen määrän taudin aiheuttamiseksi. Esimerkiksi Q-kuumeelle riittää vain yksi bakteeri, noroviruksen aiheuttamalle taudille muutama kymmenen bakteeria, ja salmonellabakteerin aiheuttamaan ripuliin keskimäärin 100 000 bakteerin annos. Norovirus on herkkä tarttumaan siksikin, koska norovirusripulia sairastavan ihmisen ulosteessa voi olla jopa sata miljardia virusta grammassa ulostetta.[1]

Eri mikrobeilla on erilainen virulenssi eli taudinaiheuttamisherkkyys ja taudin vakavuus. Kun mikrobi saa uutta geeniainesta, voi syntyä herkemmin tautia aiheuttava mikrobikanta. Virulenssiin vaikuttaa bakteerin rakenne, jonka kautta se kiinnittyy ihmisen soluihin ja sitten tunkeutuu kudoksiin aiheuttamaan vaurioita. Mikrobin aiheuttama kudosvaurio voi syntyä suoraan mikrobin aiheuttamana, sen laukaiseman haitallisen tulehdusreaktion seurauksena, tai mikrobin tuottaman myrkyn eli toksiinin vaikutuksesta.[1]

Yksilöt sairastuvat tartuntatauteihin eri herkkyydellä. Tämä selittyy pitkälti perinnöllisillä tekijöillä. Joskus ihmistä suojaa tautiin hankittu immuniteetti, kun hän on sairastanut samantyyppisen infektion jo aiemmin. Aikuisia suojaa esimerkiksi norovirukselta mahalaukun happamuus. Puolustuskyvyn heikkeneminen herkistää ihmisen tartuntataudeille. Puolustuskykyä voivat heikentää esimerkiksi ikä, krooniset taudit, AIDS, elinsiirto ja tehohoito. Tällöin ihminen voi saada tartuntataudin myös omalla ihollaan, suussaan tai suolistossaan olevalta mikrobilta, joka kuuluu hänen normaaliin mikrobistoonsa. Infektioriskiä lisäävät merkittävästi ihossa ja limakalvoissa olevat haavaumat.[1]

Jotkin infektiot, kuten virtsatieinfektiot ja haavainfektiot, eivät yleensä koskaan siirry henkilöstä toiseen.[1]

Siirtymistavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikrobi voi siirtyä henkilöstä toiseen erilaisin tavoin. Pienien pisaroiden kautta tapahtuvan aerosolitartunnan voi saada vain oleskelemalla samassa huoneessa tartuttajan kanssa. Suuremmissa pisaroissa siirtyvä pisaratartunta vaatii pidemmän lähikontaktin tartuttajaan. Kosketustartunta tapahtuu useimmiten käsien kautta. Se on bakteeri- ja sieni-infektioiden pääasiallinen tartuntatapa siinä kun virukset voivat tarttua myös ilmateitse. Tartuntataudin voi saada myös suun kautta ruoan ja juoman mukana, veren välityksellä tai sukupuoliyhteydessä.[1]

Salmonellatauti voi tarttua vain ruoan välityksellä.[1] Aerosoli-, pisara- ja kosketustartuntana siirtyvät esimerkiksi monet bakteeritaudit, kuten hinkuyskä, tulirokko ja tuberkuloosi, alkueläintaudit, kuten amebiasis, virustaudit, kuten tuhkarokko, myyräkuume, rabies, vesirokko, sikotauti ja influenssa sekä sienitaudit. Seksitauteja ovat bakteeritaudeista esimerkiksi kuppa, tippuri ja klamydia sekä virustaudeista esimerkiksi herpes, kondylooma ja HIV.

Infektion leviämisherkkyys riippuu tulehduskohdan sijainnista, mikrobin taudinaiheuttamiskyvystä, mikrobien määrästä sekä ihmisten yksilöllisestä alttiudesta sairastua. Tauti tarttuu sitä herkemmin, millä tavalla ja miten paljon mikrobia sairastunut erittää ympäristöönsä, miten kauan mikrobi säilyy elävänä ja tartuttavana ihmisessä, sekä kuinka monta mikrobia infektion käynnistymiseen riittää.[1]

Tartuntataudin yleistä leviämistä kuvataan perusuusiutumisluvulla R0, joka viittaa siihen, kuinka monta uutta henkilöä yksi sairastunut keskimäärin tartuttaa. Jos R0 on pienempi kuin yksi, tauti hiipuu ennen kuin se aiheuttaa epidemian.[1]

Muinaisilla metsästäjä-keräilijäyhteisöillä oli nykyaikaan verrattuna suhteellisen vähän tartuntatauteja. Esimerkiksi malaria, pensaikkopilkkukuume ja aivokuume levisivät hyönteisten ja punkkien välityksellä, rutto jyrsijöiden välityksellä, haaskoista saattoi saada stafylokokkitartunnan, haavan kautta jäykkäkouristuksen, ja myös saaliseläimen syönnistä erilaisia tauteja tai loisia. Uusilla metsästysalueilla tavatut saaliseläimet levittivät ihmisiin uusia zoonooseja.[3]

Tartuntatautien varsinainen aikakausi alkoi, kun ihminen otti käyttöön maatalouden noin 12 000 vuotta sitten. Sen seurauksena ihmiset asettuivat aloilleen yhä kasvaviksi yhteisöiksi, joissa asuttiin läheisessä kontaktissa kotieläimiin. Niiltä ihmiset saivat muun muassa hinkuyskän, influenssan, vesirokon, tuberkuloosin, lavantaudin, kurkkumädän ja vihurirokon. Pelkästään koiralta ihminen on saanut 65 tartuntatautia, karjalta 45 tautia ja sialta 42 tautia.[3]

Suuret kulkutautiepidemiat, kuten paiseruton aiheuttamat Justinianuksen rutto ja musta surma, riehuivat Euraasiassa ja tappoivat kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ensimmäiset isorokkokuvaukset ovat Bagdadista vuodelta 930. Amerikassa eurooppalaisten tuoma isorokko hävitti suuren osan intiaaneista ja helpotti asteekkien ja inkojen valtakuntien valloitusta. Amerikasta vanhaan maailmaan saatiin kuppa. 1900-luvulla influenssa on aiheuttanut useita vakavia pandemioita, kuten espanjantaudin 1918–1920.[4]

Pahimmat tunnetut kulkutautiepidemiat
vuodet tauti[5] alue kuolleiden määrä
542–650 rutto (Justinianuksen rutto} Eurooppa, Aasia 80 milj.
1347–1351 rutto (musta surma) Länsi-Eurooppa 65 milj.
1918–1919 influenssa (espanjantauti) Maailma 25–40 milj.
1600-luku rutto Intia ei tietoa
1897–1930 rutto Intia 12 milj.
1518– isorokko, tuhkarokko Väli-Amerikka ei tietoa
1485–1550 "Englannin tauti" Länsi-Eurooppa 4 milj.
1556–1560 influenssa Eurooppa ei tietoa
1500 kuppa Länsi-Eurooppa ei tietoa
1914–1915 pilkkukuume Länsi-Eurooppa 3 milj.

Käsitys tautien tarttuvuudesta oli olemassa jo ennen lääketieteellistä tietoa sairauksien syistä ja taudinaiheuttajista. Tartuntatautien aiheuttajista oli useita teorioita ennen mikrobien keksimistä. Syynä oli pidetty muun muassa ummehtunutta hengitysilmaa.[6] Kun opittiin, että tartuntataudit aiheutuivat mikrobeista, alettiin sairaaloissa 1800-luvulta alkaen kiinnittää huomiota hygieniaan.[7] Ensimmäiset rokotteet tartuntatauteja vastaan kehitettiin 1700-luvulla, kun havaittiin, että lehmärokkotartunta suojasi ihmisiä isorokolta.[4]

Tarttuvat taudit Suomen laissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tartuntatauteja koskevaa lainsäädäntöä on tartuntatautilaissa (1227/2016), valtioneuvoston asetuksessa tartuntataudeista (146/2017) sekä terveydensuojelulaissa (763/1994) ja -asetuksessa (1280/1994).

Terveydenhuollon järjestäminen kuuluu Suomessa kuntien ylläpitämien terveyskeskusten vastuulle, ja jokaisessa kunnassa pitää olla tartuntatautien torjunnasta ja hoidosta vastaava lääkäri.

Ruuan ja veden välityksellä leviävien tautien ehkäisy- ja torjuntatyö pohjaavat terveydensuojelulain määräyksiin. Epäilyt epidemioista pitää ilmoittaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle. Epidemioiden ehkäisyä, rajoittamista, selvittämistä ja tiedottamista varten joka kunnassa on selvitystyöryhmä, johon kuuluu ainakin tartuntataudeista vastaava lääkäri, tartuntatautiyhdyshenkilö, elintarvikevalvontaan osallistuva eläinlääkäri sekä terveystarkastaja. [8]

Terveyskeskusten ja sairaanhoitopiirien tulee seurata infektiotauteja ja pitää rekisteriä tartuntataudeista alueellaan. Valtakunnan tasolla tartuntatautien seurantaa ja torjuntaa (muun muassa rokotusohjelman suunnittelun) hoitaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL.

Vaarallisia ja nopeasti leviäviä tartuntatauteja koskee joitain erityissäädöksiä. Yleisvaaralliset ja ilmoituksen vaativat taudit on määritelty asetuksessa. Näiden tautien todetut tapaukset täytyy ilmoittaa THL:lle. Tutkimukset ja hoitoon käytettävä lääkitys ovat usein sairastuneelle potilaalle maksuttomia. Yleisvaarallisten tartuntatautien leviämisen ehkäisemiseksi voidaan käyttää tavallisesta poikkeavia keinoja, jotka rajoittavat yksilön oikeuksia.[9]

Yleisvaaralliset taudit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tartuntataudista tekee yleisvaarallisen suuri tarttuvuus, vaarallisuus, ja jos sen leviäminen voidaan estää tautiin sairastuneeseen, taudinaiheuttajalle altistuneeseen tai tällaiseksi perustellusti epäiltyyn henkilöön kohdistettavilla toimenpiteillä.[10]

Valtioneuvoston asetuksen tartuntataudeista (29.6.2023/884) mukaisia yleisvaarallisia tartuntatauteja Suomessa ovat:[11]

Valvottavat taudit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tartuntatauti on valvottava, mikäli taudin esiintymisen seuranta tarvitsee lääkärin antamia tietoja tai erikseen kerättäviä lisätietoja, tai jos taudin leviämisen ehkäisy vaatii erityisiä toimia taudin toteamiseksi tehtävän tutkimuksen ja taudin hoidon toteutumisen varmistamiseksi, tai jos kyseessä on kansallisella rokotusohjelmalla ehkäistävissä oleva tauti.[10]

Valtionneuvoston asetuksen tartuntataudeista (29.6.2023/884) mukaan, valvottavia tartuntatauteja ovat:[11]

  1. a b c d e f g h i j k Veli-Jukka Anttila: Infektioiden tartunta, taudin synty ja leviäminen Lääkärikirja Duodecim. 20.11.2023. Viitattu 22.2.2024.
  2. Hiltunen, Holmberg, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt ja Wähälä: Galenos. Ihmiselimistö kohtaa ympäristön, s. 203. (Luku 7.4 Tartuntatautien ehkäisyn ja hoidon lainsäädäntö) Kustannus Oy Duodecim, 2005. ISBN 951-656-151-9
  3. a b Hanski 2024, s. 9–10.
  4. a b Hanski 2024, s. 11–25.
  5. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 924–925. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  6. Natasia Broström: Musta surma. Uutta tietoa rutosta. Tieteen Kuvalehti Historia, 2011, nro 12, s. 14-21. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
  7. Hanski 2024, s. 28–31.
  8. Huovinen, Meri, Peltola, Vaara, Vaheri, Valtonen (toim).: Mikrobiologia ja infektiosairaudet, kirja II, s. 245–257. (Luku 7.6 Epidemioiden selvitys ja torjunta) Kustannus Oy Duodecim, 2005. ISBN 951-656-151-9
  9. Huovinen, Meri, Peltola, Vaara, Vaheri, Valtonen: Mikrobiologia ja infektiosairaudet, kirja II, s. 236–237. (Luku 7.4 Tartuntatautien ehkäisyn ja hoidon lainsäädäntö) Kustannus Oy Duodecim, 2005. ISBN 951-656-151-9
  10. a b Yleisvaaralliset ja valvottavat tartuntataudit ja niiden kustannusten jakautuminen: Infektiotaudit ja rokotukset Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 28.2.2020.
  11. a b Valtioneuvoston asetus tartuntataudeista 146/2017 Säädökset alkuperäisinä finlex.fi. Viitattu 27.5.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Huovinen, Maarit (toim.): Hyvää matkaa. (Perustuu Duodecimin ja Kansanterveyslaitoksen Matkailijan terveysopas -teoksen internetversioon) Helsinki: Duodecim: Suomen apteekkariliitto: Kansanterveyslaitos, 2002.
  • McNeill, William H.: Kansat ja kulkutaudit. ((Plagues and peoples, 2003.) Suomentaneet Tero Karasjärvi ja Ossi Kokkonen. Sivilisaatiohistoria-sarja) Tampere: Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-125-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]