Ilmari Kianto

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ilmari Calamnius)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ilmari Kianto
Ilmari Kianto 50-vuotiaana vuonna 1924
Ilmari Kianto 50-vuotiaana vuonna 1924
Henkilötiedot
Syntynyt7. toukokuuta 1874
Pulkkila, Suomi
Kuollut27. huhtikuuta 1970 (95 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti kirjailija
Kirjailija
SalanimiAntero Avomieli, Salanimi
Esikoisteos Väärällä uralla (1896), nimellä Ilmari Calamnius
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Ilmari Kianto, vuoteen 1906 saakka Calamnius; (7. toukokuuta 1874 Pulkkila27. huhtikuuta 1970 Helsinki) oli yksi 1900-luvun alkupuoliskon huomattavimmista suomalaisista kirjailijoista.[1] Kiannon kirjailijanura kesti yli 60 vuotta, jona aikana hän kirjoitti kuutisenkymmentä kirjaa. Hänen maineensa perustuu kuitenkin lähes kokonaan hänen kahteen köyhälistöromaaniinsa Punainen viiva (1909) ja Ryysyrannan Jooseppi (1924).[2] Näiden kirjojen ansiosta Kianto tunnetaan kainuulaisen köyhälistön kuvaajana, ”korpikirjailijana”.[3]

Kianto oli alun perin nimeltään Ilmari Calamnius, mutta muutti sukunimensä Johannes Linnankosken neuvosta Kiannoksi vuonna 1906. Hän käytti myös salanimiä Antero Avomieli ja Salanimi. Kirjeenvaihdossaan Kianto käytti nimestään muotoa Ilmari Iki-Kianto.

Lapsuus ja nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmari Kianto syntyi Pulkkilassa Lamujoen rannalla sijaitsevassa pappilassa vuonna 1874. Hänen vanhempansa olivat kalajokelaiseen Calamnius-pappissukuun kuuluva Pulkkilan kappalainen August Benjamin Calamnius (1834–1915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (1842–1924). Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Ilmari oli kuudes. Vuonna 1879 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhulan pappilaan.

Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa. Hän pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta vuonna 1892.[4] Koulussa hän muun muassa toimitti oppilaskunnan lehteä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän ehti ilmoittautua opiskelijaksi Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, mutta päätti kuitenkin ryhtyä veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseeriksi.[4] Kianto palveli vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonassa 1892–1893. Keväällä 1893 pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon Pietarin lähelle, ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Suometar-lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi, ja tästä seurannut kohu aiheutti hänelle hankaluuksia. Myös Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet, ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin yliopistoon opiskelemaan. Tämä toteutuikin myöhäissyksyllä 1893.

Ilmari Calamnius ylioppilaana.

Kianto opiskeli Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa venäjän ja suomen kieliä. Opiskeluaikanaan hän aloitti kirjailijanuransa. Esikoisteoksessaan Väärällä uralla (1896), jonka Kianto julkaisi 22-vuotiaana, hän kertoi armeijakokemuksistaan.[5] Omimmaksi alakseen hän tunsi kuitenkin luonnonlyriikan ja julkaisi runokirjat Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa. Kianto oli myös mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa vuonna 1897. Kianto promovoitiin filosofian maisteriksi vuonna 1900.[4] Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901–03,[4] ja julkaisi näistä kokemuksistaan myöhemmin kirjan Moskovan maisteri (1946). Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, ja tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902.

Kianto hyödynsi kieliopintojaan suomentamalla venäläistä kaunokirjallisuutta, kuten Leo Tolstoin Kuoleman ja I. A. Gontšarovin Herra Oblomovin. Hän ryhtyi tolstoilaisuuden kannattajaksi ja kävi kirjeenvaihtoa itsensä Tolstoin kanssa. Kianto kuului myös Suomen tunnetuimman tolstoilaisen, kirjailija Arvid Järnefeltin ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta Kianto erosi kirkosta, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. 18. heinäkuuta 1904 hän solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton[6][7] Ruotsissa Helsingborgin kaupungin raatihuoneella; morsian oli torniolaisen kultasepän tytär Hildur Molnberg, johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut ”henkilökohtaiseen uskoonsa”, jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.

Korpikirjailijaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan. Hän toimi Kajaani-lehden toimittajana ja oli mukana perustamassa nuorsuomalaista puoluetta vuonna 1905. Näkyvällä poliittisella lehtikirjoittelulla oli kuitenkin se seuraus, että Kianto menetti 1906 opettajantoimensa. Tämän jälkeen hän päätti omistautua kirjailijan uralle ja muutti perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle. Kesällä 1908 Kianto oleskeli Ruoveden Ruhalassa[8].

Suomussalmella Kianto hankki Metsähallitukselta seitsemän hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalta ja rakennutti sinne vuosina 1910–1912 Turjanlinna-nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta, jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa, mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa, ja näistä riidoista hän sai aiheen kirjoittaa romaaninsa Metsäherran herjaaja (1912).

Ilmari Kianto löysi tursaansydän-nimisen merkin kotipitäjänsä vanhasta ladosta, muokkasi sen oheisen näköiseksi ja käytti sitä omana tunnuksenaan.

Ensimmäisinä Suomussalmen-vuosinaan Kianto julkaisi kahdesta neljään teosta vuosittain.[5] Joukossa on ajankohtaisia teoksia ja matkakirjoja, monet sisältävät omakohtaisia kokemuksia ja myöhemmin myös muistelmia.[5] Vuonna 1909 Kianto julkaisi ensimmäisen pääteoksistaan, romaanin Punainen viiva, jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. Vuonna 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta Nälkämaan laulun, josta Oskar Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.

Vuosina 1907–1912 Kianto julkaisi useita valtiokirkkoa ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia ja artikkeleita. Romaanissaan Pyhä viha (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon, ja seuraavana vuonna ilmestyneessä novellikokoelmassa Pikku syntejä hän esitti keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana ”hebrealaisia satuja”. Vuonna 1912 Kiannolta ilmestyi vielä Vapaauskoisen psalttari -niminen teos. Kianto ei joutunut oikeuden eteen kirjoituksistaan; vuonna 1912 häntä tosin uhkasi syyte Mitä meidän pitää uskoa -nimisestä artikkelista, mutta keisari Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet. Sen sijaan neljä lehteä, jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia, tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin.

Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi retken aikana kymmenessä eri kylässä, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä, ja tapasi kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan kahdeksan retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkittävin oli heinäkuussa 1914 jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienanmeren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle, mutta ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi teoksessaan Vienan virroilta, Karjalan kankahilta (1915). Kianto oli fennomaani, joka näki Itä-Karjalassa siveellisen suomalaisuuden alkukodin. Myöhemmin hän kannatti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, mitä ilmensi muun muassa hänen kuuluisa runonsa ”Suomi suureksi, Viena vapaaksi...”.

Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917, kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Siviä Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänellä ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.

Sisällissota ja Vienan retkikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Heimosotureita Vienan sotaretkeltä, kuvassa mukana kirjailija Ilmari Kianto takana ratsailla keskellä.

Suomen sisällissodan alkuvaiheessa Kianto oleskeli Oulussa ja Hailuodossa ja oli Oulun valtauksen silminnäkijä. Kianto asettui valkoisten puolelle ja esitti hyvin jyrkkiä kommentteja punaisista: hän muun muassa puhui ”punaisista naarassusista” ja vaati pahan pois leikkaamista saastuneesta kansanruumiista teloitusten avulla esimerkiksi Keskisuomalainen-lehdessä 12. huhtikuuta 1918 ilmestyneessä kirjoituksessaan:

»Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä ”keisarileikkaus” – kirurgimme olkoon kansan tuomio»
(Ilmari Kianto[9])

Kiannon jyrkkää asennetta saattaa selittää se, että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon- ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi. Nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsi jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen ”valkoiseksi anarkistiksi” julistautuneeseen Kiantoon, eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918. Kiannon sisällissotamuistelmat julkaistiin vasta vuonna 1928 nimellä Elämän ja kuoleman kentältä ja silloinkin niitä oli osaksi sensuroitu.

Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Hänen tehtävänään oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Syksyllä retken jälkeen Kianto kirjoitti yleisesikunnalle moitekirjeen Vienan sodan moraalisesta ryhdittömyydestä ja retkikunnassa rehottaneista sukupuolitaudeista. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja kirjasen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919).[10]

1920–1930-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani Ryysyrannan Jooseppi. Aihepiirillä ja henkilöhahmoilla on yhtäläisyyksiä Joel Lehtosen Putkinotkon kanssa.

Kianto oli 1920–1930-luvuilla hyvin paljon liikkeellä, ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Hän matkusti 1926 Viroon, Latviaan, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan, ja 1931 hän kävi uudelleen Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella, mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään Esterilä, mutta Kianto alkoi kutsua sitä Antiloopin luolaksi tai Varpusen häkiksi silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina, sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa, mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.

Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan, ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (o.s. Kokko) (1896–1954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen (”Aino-Kaino”) kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös kahdeksan vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.

1930-luvulla Ilmari Kiantoa ahdistivat taloudelliset vaikeudet. Hän oli velkaa kustantajalleen Otavalle yli 600 000 markkaa, ja jouluaattona 1936 Turjanlinna uhattiin ulosmitata lähes 15 000 markan veloista Suomussalmen kunnalle. Turjanlinna kuitenkin pelastui sillä kertaa, kun Kiannon hyväksi järjestettiin kansalaiskeräys. Näiden vaikeuksiensa keskellä Kianto vieraili tammikuussa 1937 Ryysyrannan Joosepin esikuvan talossa ja saattoi hieman katkerana todeta: ”Kauhala, entinen oikea Ryysyranta, on vaurastunut ja tullut niin herraskaiseksi ettei sinne viitsi poiketakaan.”

Turjanlinnan tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanha Turjanlinna Suomussalmella rakennettiin vuonna 1912 ja paloi talvisodassa joulukuussa 1939.

Talvisodan puhjettua Kianto perheineen joutui jättämään Turjanlinnan 7. joulukuuta 1939, kun venäläiset joukot saapuivat Suomussalmen kirkonkylän lähelle ja Turjanlinnan alue joutui taistelunäyttämöksi. Saman päivän iltana paloi koko Suomussalmen kirkonkylä suomalaisten sytyttämänä. Joulukuussa rintamalinja kulki Turjanlinnan alueen läpi, ja suomalaiset joukot polttivat Turjanlinnan 19. joulukuuta 1939. Turjanlinnan rakennuksista säilyi vain sauna ja jäkäläriihi. Näiden Hulkonniemen taisteluiden aikana myös Kiannon poika Jormo Gabriel Kianto haavoittui vaikeasti noin kahden kilometrin päässä Turjanlinnasta.

Kianto tuomittiin talvisodan jälkeen maanpetoksen yrityksestä puoleksi vuodeksi kuritushuoneeseen, koska hän oli jättänyt talonsa Turjanlinnan kuistinpöydälle tyhjän sikarilaatikon, jonka kanteen hän oli kirjoittanut venäjänkielisen viestin:[4]

»Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03.[4] »
(Ilmari Kianto.)

Saaressa, johon hän viittasi, olivat hänen kaksi omaa kalamajaansa, ja huvila itäänpäin tarkoitti hänen vanhimman sisarensa kookasta asumusta – sisaren kanssa hänellä oli ajoittain huonot välit. Länteen hän ei halunnut venäläisiä neuvoa, koska hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä olivat juuri sinnepäin lähteneet jäätä pitkin sotaa pakoon.

Tämän tekstin jouduttua suomalaisten käsiin se tulkittiin ilmoitukseksi läheisen talon miehittämättömyydestä, mikä katsottiin vakoiluksi. Kianto tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja kansalaisluottamuksen menettämiseen.[11] Presidentti Kyösti Kallio armahti Kiannon kuritushuoneesta ennen tuomitun ajan päättymistä. Jutun seurauksena Kianto erotettiin ”maanpetturina” useista kulttuuriseuroista, muun muassa Suomen Kirjailijaliitosta[11], jota hän itse oli ollut perustamassa, ja myös Karjalan Heimosoturiliitosta. Katkeroitunut ja tuomiota oikeusmurhana pitänyt Kianto kirjoitti tapauksesta päiväkirjansa pohjalta teoksen Omat koirat purivat, joka kuitenkin pääsi julkisuuteen vasta 1946.

Sodanjälkeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uusi, hieman vaatimattomampi Turjanlinna valmistui samalle paikalle 1948–1949. Se paloi maan tasalle – vakuuttamattomana –, kun uunia ensi kerran lämmitettiin 1.7.1949.

Talvisodassa palaneen Turjanlinnan tilalle valmistui kustannusliike Otavan taloudellisella avustuksella uusi kaksikerroksinen talo 1949, mutta tämä rakennus paloi pian valmistumisensa jälkeen rakennusvirheen takia. Uutta Turjanlinnaa ei ollut vakuutettu, joten Kianto ei saanut mitään korvausta menetyksistään. Kianto lähestyi presidentti Paasikiveä ajatuksenaan saada hänet kansalaiskeräyksen suojelijaksi. Paasikivi kommentoi päiväkirjoissaan: ”Että piti Turjanlinnansa, joka jo oli kerran palanut, vakuuttamatta, on puolustelematonta kirjailijaltakin.”[12] Paasikivi kuitenkin aprikoi samassa yhteydessä: ”Olisiko syytä ja mahdollista antaa hänelle jotain lisäapurahaa valtion varoista? Hänen vanhuudenpäivänsä olisi joka tapauksessa turvattava, tavalla tai toisella.”[12] Paasikivi antoi opetusministeri Reino Oittiselle tehtäväksi valmistella, mitä asiassa olisi tehtävissä, ja neuvotella Otavan pääjohtajan Heikki Reenpään kanssa kyseisestä asiasta.[12]

Vuodesta 1953 lähtien Kianto vietti talvet Helsingissä, Otavan omistamassa kirjailija-asunnossa Mariankatu 24:ssä. Kirjailija Kiannon loputon rahapula oli Heikki Reenpään jatkuvana huolena.[13] Kesät hän asui Turjanlinnan vanhan ”Kohtalon Korsu” -nimisen jäkäläriihen kylkeen tehdyssä ”Ikin Tupa” -nimisessä asumuksessa. Vuonna 1957 Kianto vihittiin Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi, ja samana vuonna ilmestyi myös hänen viimeinen kirjansa Mies on luotu liikkuvaksi.

Kianto vuonna 1964 Helsingin-asunnossaan.

Sodan jälkeen Kianto tuli tunnetuksi ”sihteeriseikkailuistaan”. Hän haki säännöllisesti lehti-ilmoituksillaan itselleen naispuolisia sihteereitä. Useimmilla näistä sihteereistä ei ollut edes konekirjoitustaitoa, mutta Kiannolle riitti, että he pystyivät soutamaan venettä ja pitämään hänelle seuraa. Kaikkiaan Kiannolla ehti sihteereitä olla neljä yhdeksän vuoden aikana, pisimpään Inkeri Jokinen vuosina 1944–1947 ja Anja Halonen vuosina 1948–1951. Kianto alkoi kirjoittaa ' vuonna 1952 romaania Elätin käärmettä povellani jonka aiheena oli hänen suhteensa Anja Haloseen. Romaani jäi keskeneräiseksi, sillä Halonen repi palasiksi Kiannon romaanin lähteenä käyttämän päiväkirjan Rakastajan tunnustuksia.[14]

Toisen vaimonsa Elsa Karppisen kuoltua vuonna 1954 Kianto meni vuonna 1956 viimeisen kerran naimisiin, nyt Ella Mirjam (”Mirkku”) Lähteisen (1914–1961) kanssa; tämä avioliitto jatkui viisi vuotta, Lähteisen kuolemaan saakka.

Kianto kuoli keuhkokuumeeseen vähän ennen 96-vuotispäiväänsä vuonna 1970 Helsingin Auroran sairaalassa. Hänet on haudattu Turjanlinnan edustalla sijaitsevaan Niettussaareen. Kianto oli varannut tämän hautapaikan itselleen jo vuonna 1927, ja myös hautamuistomerkin teksti on hänen laatimansa:

»Tähän minut haudataan. Katson Wanhaan pappilaan, sieltä aallot armaat pauhaa lapsuuteni hellää rauhaa. Turjanlinna tuossa on sodan jälkeen onneton. Minä kuljen onnen mailla – en oo enää mitään vailla.»
(Ilmari Kianto.)

Avioliitto ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kianto oli kolme kertaa naimisissa: Hildur Molnberg (1904–1932) avioero; Elsa-Maria Karppinen (1933–1954) kuoli; Mirjam Lähteinen (1956–1961) kuoli. Kianto jakoi kaksitoista lastaan näiden äitien mukaan A-sarjaan (kahdeksan lasta, Hildur Molnberg), B-sarjaan (kolme lasta, Siviä Karppi) ja C-sarjaan (yksi lapsi, Rakel Nyman).

Lapset Hildur Maria Molnbergin (1882–1941[15]) kanssa

  1. Kalevi (1906–1909), kuoli aivotuberkuloosiin; hänestä kerrotaan Kiannon kirjassa Pyhä rakkaus.
  2. Salmi Talvikki Cecilia, myöh. Jokela (1908–1988), perheenemäntä
  3. Orvokki Helmi Simpukka, myöh. Suomela (1909–1984), sairaanhoitaja
  4. Otso Tähtivalo (1911–2001), rovasti, Alppilan seurakunnan kirkkoherra
  5. Veijo Virmo Imatro (1912–1941), prokuristi
  6. Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka, myöh. Ristovuo (1913–1979), farmaseutti
  7. Jormo Gabriel Sotavalta (1914–1990), kapteeni, aktiiviupseeri
  8. "Pikku-Hilkka Kaarina" (adoptoitu pois vuonna 1920), oik. nimi Karin Boije (1920–2003)

Lapset Siviä Karpin (1895–1955) kanssa

  1. Sorjo Uolevi Sotaprinssi (1917–2000), opettaja, kirjailija, toimittaja
  2. Raida Tsikko Tellervo, myöh. Heikkilä (1920–2008), käsityönopettaja
  3. Marjatta Iltatähti (1921–2013), opettaja[16]

Lapsi Rakel Nymanin (1908–1973) kanssa

  1. Raija-Liisa Rakel, myöh. Kansi (1934–), filosofian maisteri, lehtori[17]

Kianto puhui moniavioisuuden puolesta sekä avoimesti avioliiton ulkopuolisista suhteistaan. Lisäksi hän jätti lapsensa kastamatta.[7]

Ilmari Kiannon sisarukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmari Kiannolla oli neljä veljeä ja kolme sisarta:

Ilmari Kianto vuonna 1974 julkaistussa postimerkissä.
  • Väärällä uralla (Ilmari Calamnius, 1896, WSOY)
  • Soutajan lauluja: Kokoelma pieniä runoja (Ilmari Calamnius, 1897, WSOY)
  • Hiljaisina hetkinä: Toinen kokoelma laulurunoja (Ilmari Calamnius, 1898, WSOY)
  • Laulajan tervehdys: Runo (Ilmari Calamnius, 1899, teoksessa Suuri lähetystö : kertomus matkasta ja toimista, Kirjasia kansalaisille n:o 8, Otava)
  • Ne tahtovat: Runo (Ilmari Calamnius, 1899, Kirjasia kansalaisille n:o 6, Päivälehden kirjapaino)
  • Esitunnelma [sekä] Juhlaruno Helsingin Laulu- ja soittojuhlaan 18–20/6 1900 (Ilmari Calamnius, 1900, Weilin & Göös)
  • Lauluja ja runoelmia (Ilmari Calamnius, 1900, WSOY)
  • Margareeta: Sydämmen säveliä (Ilmari Calamnius, 1900, Otava)
  • Isäntä ja koirat. (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
  • Nuoria lauluja vanhasta säästöstä (Ilmari Calamnius, 1902 Kansan Kuvalehden Kustannusyhtiö, Hancock, Michigan).
  • Kiannan rannoilta Kaspian poikki: Päiväkirjani kesämatkalla kotimaassa ja Venäjällä. Alas Oulujokea, alas Volgavirtaa, yli Kaukasus-vuorten, läpi Krimmin niemen v. 1902 (1903, Eero Erkko)
  • Nuoren miehen kädestä. Kokoelma mielialoja (1904, Otava)
  • Sieluja kevätyössä (1905, Vihtori Kosonen)
  • Isänmaallisia runoelmia (Ilmari Calamnius-Kianto, 1906, Otava)
  • Juhlaruno J. V. Snellmanin 100-vuotis-syntymäpäivänä 12 toukok. 1906 (1906, Yrjö Weilin & Kumpp.)
  • Auskultantin päiväkirja: Pöytälaatikon salaisuuksia luettavaksi sallinut Antero Avomieli. (Antero Avomieli, 1907, Karisto)
  • Nirvana: Lemmentarina (Ilmari Calamnius-Kianto, (1907, Otava)
  • Sieluja kevät-yössä: vilahdus Moskovasta (Ilmari Calamnius-Kianto, 1907, Vihtori Kosonen)
  • Pyhä viha, romaani (1908, Vihtori Kosonen), 3. parannettu painos ilmestyi nimellä Pyhä viha : rakkauden romaani myrsky ja ponnistusajalta Suomessa (1917, Otava)
  • Vapaauskoisen psalttari (1908, Matti Vuolukka)
  • Kärsimys: sukupuolinen sielukuvaus nuorten elämästä (Salanimi, 1908, Kuopion uusi kirjapaino)
  • Pikku Syntejä (1909, Vihtori Kosonen)
  • Punainen viiva (1909, Otava)
  • Kapinoitsija, runoja (1910, Kuopion uusi kirjapaino)
  • Pyhä rakkaus tai pienen lapsen elämä ja kuolema (1910, Otava)
  • Orjantappuroita ([911, Suomalainen Kustannus Oy Kansa)
  • Nälkämaan laulu (1911, Kainuun maanviljelysseura, Kajaani)
  • Metsäherran herjaaja (1912, Otava)
  • Vapaauskoisen psalttari (1912, Matti Vuolukka & Kumpp., Tampere)
  • Poro-kirja (1913, Otava)
  • Talviretkiä Pohjolassa (1915, Karisto)
  • Turjanlinnan satukirja: Omille ja muille Suomen lapsille tehnyt opiksi ja huviksi. (1915, Otava)
  • Vienan virroilta, Karjalan kankahilta: Matkakuvauksia (1915, Otava)
  • Kiertävä kirjailija: Pikakuvia turneematkalta (1916, Kustannus Oy Kirja)
  • Kotoisten rantojen ikuinen kohina (1916, WSOY)
  • Avioliitto: tarina tuhansien joukosta (1917, Kustannus Oy Kirja)
  • Vienan kansan kohtalo: heimoromaani (1917, WSOY)
  • Hakkaa päälle! Sotarunoja valkoiselle armeijalle (1918, Tekijä)
  • Ihminen ja isänmaa: Kesäjuhlaruno Oulun seudun nuorisoseurojen liiton kesäjuhlille 30.6.1918 (1918, Oulun seudun nuorisoseurojen liitto)
  • Suomi suureksi, Viena vapaaksi: Sotakesän näkemyksiä (1918, Karisto)
  • Vielä niitä honkia humisee: Kokoelma muistelmia, mietelmiä, kokkajuttuja korvesta. (1918, Pohjolan kustannus, Oulu)
  • Vienan puolesta – kauko-karjalaisten ikivanhan moraalin pelastamiseksi. – Kenttäpuheita. (1919, Kirjapaino Sanan Valta, Kuopio)
  • Kolme hyvää juttua (1920, Otava)
  • Vienan neitsyt: Korkeaveisu Karjalalle, sotasatu Suomelle (1920, Kustannus Oy Ahjo)
  • Vanha pappila (1922, Otava)
  • Juhlaruno Itä-Suomen karjanjalostusyhdistyksen 25-vuotisjuhlassa Kuopiossa 2.9.1923 (1923, Kuopio)
  • Valitut teokset I–IV (1923, Otava)
  • Iloista kyytiä Rajakomendantin autossa. Kesäinen tarina. (1924, Otto Andersinin Kustannusliike, Pori)
  • Ryysyrannan Jooseppi. Köyhälistötarina Suomesta. (1924, Otava)
  • K.H.P.V. Kohtuullisen hutikan pyhä veljeskunta (1925, Otava)
  • Suloisessa Suomessamme: pientä seikkailua Sirkka-Liisan kanssa rajaseudulla (1925, Otto Andersinin Kustannusliike)
  • Caxi Maallista Arckiwirttä quin teki I. Kianto 3 p. Huhtikuuta v. 1926 ja pränttiin annettiin Ioannes Wskelensixelda. (1926, V.J.Kallio)
  • Hallan jääkärit: korpisatunäytelmä. Korpisatunäytelmä ajalta ennen ja jälkeen vapaussodan. (1927, Otava)
  • Kuhmon kulmilta: matkavälineinä postiauto-takatuuppari ja suutarin hevoset. Turistin tunnelmia raukoilta rajaseuduilta (1927, Gummerus).
  • Elämän ja kuoleman kentältä: sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta (1928, Otava, uusintapainos 2018)
  • Papin poika: kirja elämästä (1928, Otava)
  • Kertomuksia ja kuvauksia. Kouluja varten julkaissut V. Tarkiainen. (1930, Otava)
  • Nuori runoilijamaisteri: papin poika muistelee menneitä (1931, Otava)
  • "Ajan sana" 6.III.1932. (1932, Eino Mikkola, Helsinki)
  • Patruunan tytär: romaani Ämmän ja Kurimon rautaruukkien ajoilta (1933, Otava)
  • Vanha postineiti: korpiromaani (1935, Karisto)
  • Vienan Karjala – Kalevalan kehto: erämaankävijän elämyksiä (1935, Otava)
  • Korpikirjailijan kirot: elämyksiä (1938, Karisto)
  • Moskovan maisteri: nuoren kielenopiskelijan elämyksiä tsaarivallan aikuisessa Moskovassa v. 1901–1903 (1946, Suomen kirja)
  • Poika maailman kylillä: muistelmia matkalta Puolaan ja Tšekkoslovakiaan via Viro ja Latvia (1946, Suomen kirja)
  • Omat koirat purivat: pidätetyn päiväkirja vuodelta 1940 (1948, Fennia)
  • Valitut teokset. (1954, Otava)
  • Iki-Kianto muistelee. (1954, Otava)
  • Mies on luotu liikkuvaksi: Iki-Kianto muistelee matkojaan (1957, Otava)
  • Ilmari Kiannon kauneimmat runot. Valikoima, toimittanut Uolevi Kianto. (1964, Otava)
  • Valitut teokset. (1970, Otava)
  • Salainen päiväkirjani: Yksi monista piiloon pistetyistä – huumorin ja tragedian korvessa. (1980, Otava)
  • Maan sielu. Kertomuksia. Toimittanut Raija-Liisa Kianto. (1999, Otava)
  • Ilmari Kiannon nuoruudenrunoja: Ma poika pohjolan. Runoja vuodesta 1891 vuoden 1894 tammikuun loppuun, toimittanut Jalo Heikkinen. (2000, Suomussalmen kulttuurilautakunta)
  • Ilmari Kiannon talvisota: Siviilimiehen sotapäiväkirja. Toimittanut Eero Marttinen. (2009, Ajatus kirjat)
  • Avoimet kirjeet: Korpikirjailijan viimeisten vuosien arkea ja juhlaa. Toimittanut Raija-Liisa Kianto. (2011, Kiannon Turjanlinna, Suomussalmi)
  • Kahden vaimon mies: Kirjailija Ilmari Kiannon elämän draamaa 1917–1921 (2012, Kiannon Turjanlinna, Suomussalmi), pohjana Kiannon käsikirjoitus Myrskyisen elämän rakas lapsi

Ilmari Kiannon suomentamat teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiannon teoksiin perustuvia elokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paikkakuntalaisia Ilmari Kiannon hautajaispäivän iltana Niettussaaressa.
  1. Calamnius-sukuseura ry calamnius.fi. Viitattu 18.12.2010.
  2. Mikkola, Anne-Maria – Julin, Anita – Kauppinen, Anneli – Koskela, Lasse – Valkonen, Kaija: Äidinkieli ja kirjallisuus – käsikirja, s. 399. WSOY, 1999.
  3. Korpikirjailija Ilmari Kianto. Yle elävä arkisto.
  4. a b c d e f Koskela, Lasse: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon, s. 148–150. Tammi, 1990.
  5. a b c Laitinen, Kai: Suomen kirjallisuuden historia, s. 322–325. Otava, 1997.
  6. Maakuntalaulut luovat vahvaa identiteettiä Yle Uutiset. 12.8.2011. Viitattu 18.5.2024.
  7. a b Ilmari Kianto: 1874 - 1970 (pdf) kainuu.fi. 2022. Viitattu 18.5.2024.
  8. Kirjailijoita Ruovedellä, Muistojulkaisu. Ruoveden kotiseutyhdistys, 1956.
  9. Ilmari Kianto: Tuomiotaktiikasta. Keskisuomalainen 12.4.1918 sivu 4
  10. Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918–1921, s. 61–63. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
  11. a b Ilmari Kianto – Valkoinen anarkistikirjailija 375 Humanistia. 2024. Viitattu 15.6.2024.
  12. a b c J. K. Paasikiven päiväkirjat, osa 2, aika (3.8.–13.8.1949), s. 26.
  13. Reenpää 2000, s. 42.
  14. Iki heräsi henkiin. Kainuun Sanomat. 14.12.2010. Arkistoitu 16.8.2011. Viitattu 14.12.2010.
  15. Kuolleita. Helsingin Sanomat 9.7.1941, s. 8. HS Aikakone. Viitattu 12.10.2018.
  16. Ks. Selma Tuominen.
  17. Petter Gabrielinpoika Calamnius s. 1662 Riga, Latvija ja hänen jälkeläisiään yhteensä 1360 taulua, taulu 704 (Anneli Kotisaari 2012). (Arkistoitu – Internet Archive)
  18. Ilmari Kiannon vanhempien, sisarusten ja lasten henkilötiedot. (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heikkinen, Jalo: Ilmari Calamnius 1. (Esityöt.) Suomussalmen kulttuurilautakunta, 1995.
  • Heikkinen, Jalo: Turjanlinna: Kadonnutta etsimässä. Julk. yhteistyössä Ilmari Kianto -seuran kanssa. Otava, 1986.
  • Hyöty, Helena: "Toiset rakastavat, toiset vihaavat": Ilmari Kiannon tuotannon julkinen reseptio Suomessa. (Väitöskirja) Oulu: Oulun yliopisto, 2015. ISBN 978-952-62-0962-3 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 25.7.2017).
  • Kansi, Raija-Liisa (toim.): Ilmari Kiannon Vienan Karjala: Erään Suur-Suomi-unelman vaiheita. Otava, 1989.
  • Kansi, Raija-Liisa (toim.): Nälkämaan keisari: Kuvia Ilmari Kiannon Suomesta 1874–1970. Otava, 1989.
  • Kianto, Raija-Liisa (toim.): Ilmari Kianto: Maan sielu. Kertomuksia. Otava, 1999
  • Kianto, Raija-Liisa: Turisteille tuntemattomille: Tietoa Turjanlinnasta, infoa Iki Kiannosta. Kainuun Sanomat, 2001
  • Kianto, Uolevi: Saat kertoa kaiken, sanoi Iki-Kianto. Otava, 1966.
  • Kianto, Uolevi: Tervetuloa kotiin, Iki: muistelmia ja päiväkirjojen kertomaa Iki-Kiannosta ja hänen ystävistään. Otava, 1978.
  • Kovács, Ildikó: Kiannon punaisen viivan taustatekijöitä Kainuussa. Lönnrot-instituutti, 2000.
  • Lampén, Ernst: Ilmari Kianto ja hänen teoksensa. Otava, 1924
  • Laurila, Vihtori: Ilmari Kianto: kirjailijankuvan piirteitä. Otava, 1944.
  • Marttinen, Eero: Ilmari Kianto: Korpikirjailijan elämä. Ajatus Kirjat 2010.
  • Nevala, Maria-Liisa: Kianto: Ilmari Kianto, anarkisti ja ihmisyyden puolustaja. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 432) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1986. ISBN 951-717-434-9
  • Nevala, Maria-Liisa: ”Kianto, Ilmari (1874–1970)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 129–131. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
  • Niemi, Juhani: Kansanrakastaja vai kansanvihollinen: näkökulmia Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 30. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1977
  • Putto, Liisi: Metsäherra Ilmari Kiannon tuotannossa. Suomen kielen seuran vuosikirja 10. Suomen kielen seura, 1968.
  • Rajala, Panu: Suomussalmen sulttaani: Ilmari Kiannon elämä. (Kirjokansi, 154) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2018. ISSN 2323-7392 ISBN 978-952-222-698-3
  • Roivas, Marianna – Romppanen, Helinä: Kiannon kehät: Ilmari Kiannon jalanjäljillä Suomussalmella ja Vienan Karjalassa. Suomussalmen kunta, 2005
  • Roivas, Marianne ym.: Karhunhampaan kantaja: Ilmari Kianto, kapinoiva klassikko. Suomussalmen kunta, Kianto-instituutti –projekti, 2005
  • Sihvo, Hannes: Ilmari Kianto ja Vienan Karjala. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 24. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1969.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]