Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä
Kirjailija Timo Hännikäinen
Kieli suomi
Genre esseekokoelma
Kustantaja Savukeidas
Julkaistu 2011
Ulkoasu nidottu
ISBN 978-952-5500-79-0
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä on Timo Hännikäisen vuonna 2011 ilmestynyt esseekokoelma. Teoksen on kustantanut Savukeidas.

Sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Impivaaralaisuuden kunnianpalautus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hännikäinen kirjoittaa samastuvansa nationalistina suomalaiseen kulttuuriin ja kulttuuriperintöön. Valtio on pelkkä väline, mutta suomalaista kulttuuriperintöä kannattaa kehittää, vaalia ja puolustaa. Virallinen suomi ja suomalainen älymystö suhtautuu tähän kuitenkin Hännikäisen mukaan välinpitämättömästi. ”On mahdoton ajatella, että Helsinki-Vantaan lentoaseman tai Helsingin keskusrautatieaseman seinät koristeltaisiin Aleksis Kiven, Volter Kilven, Maria Jotunin tai Paavo Haavikon kuvin. Suomalaisuutta edustamaan kelpaavat vain huippu-urheilijat ja menestyneet hienomekaniikan tuotteet.”[1] Kansallisvaltio on vakiinnuttanut yhtäläiset oikeudet ja hyvinvoinnin, ja suomen kielen ovat kirjakieleksi aikoinaan muokanneet kansallisuusaatteen elähdyttämät yliopistoihmiset.[2] Hännikäisen mukaan useimmat ihmiset haluavat asua ympäristössä, jossa enemmistöllä on sama äidinkieli, historia ja tapakulttuuri kuin itsellä. Yhteiskunta tarvitsee yhteisiä arvoja, tapoja ja päämääriä, muuten edessä on hajaannus ja ryhmien eristäytyminen.[3]

Tärkeimmäksi siteekseen suomalaisuuteen Hännikäinen nimeää äidinkielen. ”Kuulun siihen kansaan, jonka kielellä ajattelen.” Äidinkieli mainitsee läheisen suhteen moniin kirjoihin, kuten Kuolleet omenapuut tai Maa on syntinen laulu. ”Minussa herättää iloa ja ylpeyttä se, että pystyn suomalaisena nauttimaan noissa teoksissa sellaisista ulottuvuuksista, jotka eivät koskaan voi kokonaan avautua ulkomaalaiselle yleisölle. Ne ovat omia tyystin eri tasolla kuin ihailemani ulkomaalaiset teokset.” Suomalaisuuteen sinänsä pysyy suomalaisena vain viittaamaan, mikä käy parhaiten symbolien ja arkkityyppien kautta. Olennaisimpana suomalaisen kansanluonteen ja kansallistunteen ulottuvuutena Hännikäinen pitää jääräpäistä yksilöajattelua. Korpi-ihminen ei lämpene jatkuvalle sosiaalisuudelle, kuten small talkille, ”lässytykselle”. Korpikirjallisuuden perinnettä edustavat ainakin Ilmari Kianto, Pentti Linkola ja Heikki Turunen.[4]

Suomalaisuuden ajatus ei ole yksiselitteinen eikä suljettu. Se on perusta joka sisältää kulttuureja kulttuurissa. Silti paikallisten identiteettien edustajat pitävät itseään ensisijaisesti suomalaisina.[5] Hännikäinen kirjoittaa, että suomalainen keittiö näyttää lähes tyystin kadonneen ravintolaelämästä.[6] Suomalaisen ruokakulttuurin lisäksi on muitakin väheksyttyjä ja unohdettuja ilmiöitä, jotka ansaitsisivat uutta huomiota.[7] Pohjoisen reuna-alueen ihmisen kulttuuri voi olla ulkopuolisen näkökulmaa kuten Pentti Haanpäällä, sivistyksen keskusten näkökulmasta häiritsevää ja vimmaista.[8] Impivaaralaisuus on halua ”löytää oma tie elämässä ja historiassa, vaikka ääriratkaisuihin turvautumalla”.[9]

Vandaalit keskuudessamme

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla syntyi niin sanottu vastakulttuuri, jonka vihollisena oli Hännikäisen mukaan kaikki aiempien polvien aikaansaama. Vastakulttuuri oli ”leimallisesti nuorten, siis keskeneräisesti sivilisoituneiden ihmisen kulttuuria”.[10] Nykyisin aktionistien ja muiden tempaukset eivät enää tunnu kovin järkyttäviltä, pikemminkin niitä on ”toistettu kyllästymiseen saakka”.[11]

Siveydestä seksuaaliseen korrektiuteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen yhteiskunnassa oli tärkeässä asemassa sukupuolisiveyden käsite. Kristillinen kirkko saarnasi siitä ja valtiovalta piti sitä yllä. Nykyisin käsitteestä on paljolti luovuttu, mutta oikeanlaisen seksin käsite on yhä olemassa. Nykyaikaista ihannetta voisi Hännikäisen mukaan kutsua ”seksuaaliseksi korrektiukdeksi”.[12] Siveyskulttuurin aikana maksullisten seksipalveluiden käyttöä katsottiin läpi sormien. Oli tapana ajatella, että miesten seksuaalivietti on niin voimakas, että se tarvitsee purkautumisväylän. Nykyään harva uskaltaa puhua julkisesti seksin ostamisesta. Ennen varsinkin miehen oli täysin hyväksyttävää ottaa itseään huomattavasti nuorempi vaimo, nykyään monet paheksuvat ikäeroa.[13] Seksiä pitää harrastaa oikealla tavalla, keskiluokkaisesti. Viehtymys tietynlaisiin kumppaneihin on ”esineellistämistä”. Fantasiat ovat ”pornoistuneen kulttuurin tuotteita”. Feministit näkevät alistamista kaikessa heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.[14]

”Mitä homo sapiensin seksuaalivietistä ikinä sanotaankin, ainakaan se ei ole kohtuullinen, tasa-arvoinen, siisti eikä järkevä.” Hännikäinen arvelee, että seksuaalisen vallankumouksen ajajat eivät lainkaan ymmärtäneet, millaisia voimia he olivat päästämässä irralleen.[14] Hännikäinen kirjoitti Ilman-teoksessaan, että pariutuminen on nykyaikana armotonta kamppailua. Toisilla on synnynnäinen etu puolellaan ja toiset joutuvat tekemään kohtuuttomia uhrauksia mukana pysyäkseen tai jäämään loppuiäkseen yksin.[15]

Hännikäinen lainaa Anna Kontulan kirjaa Tästä äiti varoitti. Feministit ovat vaatineet herkkää ja pehmeää miestä, mutta se ei kelpaakaan heille. Ongelma yritetään ratkaista vaatimalla, että miehen on oltava myös ”paha poika”. Nykymies ei enää voi tietää, ”millaista mieheyttä häneltä milläkin hetkellä odotetaan”. Ennen kyse oli ”reilusta vaihtokaupasta”, jossa naiselta odotettiin ”kuuliaisuutta, ahkeruutta ja uskollisuutta, joista mies tarjosi vastineeksi uhrautuvaisuutta ja suojelua”. Nykyajan naiset esittävät vain itsekeskeisiä vaatimuksia tarjoamatta itse mitään.[16]

Kolmas valtakunta ja Dorian Gray

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Walter Benjamin totesi, että fasismi on politiikan estetisoimista. Hännikäinen esittää tarkennusta, että muutkin aatteet, esimerkiksi kommunismi, ovat yrittäneet estetisoida politiikkaa, mutta kansallissosialismi vei estetisoinnin pisimmälle.[17] Natsismia on vaikea ihailla esteettisesti muttei poliittisesti, sillä natsismissa estetiikka oli politiikkaa ja päinvastoin. Adolf Hitler muut taiteista kiinnostuneet natsit tekivät yhteiskuntajärjestelmästä taiteellisen näytöksen. Natsismia on usein pidetty vastapurkauksena modernismia vastaan, mutta kaikkein antimoderneinta natsismissa voi Hännikäisen mielestä olla sen ”esteettisyys, valmius uhrata käytännön hyötynäkökohtia kauneuden alttarilla”. Charles Baudelairen ja Oscar Wilden tapaiset 1800-luvun taiteilijat ja kaunosielut valittivat modernin elämän hyötyajattelun olevan karkeaa. Natsijohtajat halusivat koko modernin ympäristön uljaaksi ja yleväksi.[18]

Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto esittää natsismin spektaakkelin säännöllisenä marssivina rivistöinä, rumpaleina ja torvensoittajina, punaisen ja mustan kontrasteina, valotehosteina. Univormuissa, kotka- ja hakaristikuvioisissa tunnuksissa mikään ei ole sattumanvaraista.[19] Susan Sontag on luonnehtinut SS-miehiä eliittisotilaiden yhteisöksi, jonka tavoitteena oli olla ylivertaisen kaunis. Kun vaaralliseksi veljeskunnaksi puetut miehet marssivat, syntyy vaikutelma pysäyttämättömästä voimasta ja tahdosta.[20]

Hännikäisen mukaan natsismi elvytti myytin, rituaalin ja symbolin, jotka järkiajattelun ja kansanvallan nousu olivat sivuuttaneet. Kansallissosialismin varsinainen vetovoima oli kristinuskoa ja alkuperäisuskontoja muistuttavassa rituaalisuudessa ja myyttisyydessä.[21] Kun etiikka hylätään estetiikan hyväksi, voidaan Olavi Paavolaisen tavoin puhua dekadenssin pohjavireestä natsismissa.[22] Natsismiin kuului nuoruuden ja ruumiillisen kunnon palvonta, joka juontui vuosisadanvaihteen Saksassa vahvana vaikuttaneesta naturistiliikkeestä.[23] Elämä ja kauneus yritetään ikuistaa. Hakaristin sukulainen on pakanallinen aurinkopyörä, elämän kierron ja hedelmällisyyden tunnus. Teollistuneen ajan puuduttavasta työnteosta on tultava iloista toimintaa vahvoilla ruumiilla. Kiinnostus kuolemaan on myös elämänpalvontaa: yksilö kuolee, mutta kansa, rotu ja valtakunta jatkuvat.[24]

Nostoväkimiehen mietteitä sodankäynnistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sota on järjetöntä, mutta ihmisyhteisöt toimivat järjettömästi. ”Kovan paikan tullen mikä tahansa sukupolvi on agitoitavissa univormuihin ja aseisiin, eikä siihen vaadita edes kovin taidokasta propagandaa.”[25] Sotaelokuva ei voi vastata taistelukokemusta, koska siitä puuttuu kuolemanpelko. Siksi sodanvastaista sotaelokuvaa on vaikea tehdä. Tähän on yksi harvinainen poikkeus, neuvostoliittolaisen Elem Klimovin elokuva Tule ja katso (1985). ”On mahdoton kuvitella kenenkään marssivan värväystoimistoon Klimovin vision innoittamana.” Elokuvan poikkeuksellisuus selittyy sillä, että se kuvaa sotaa siviiliväestön ja lapsisotilaan näkökulmasta. ”Näiden ryhmien vinkkelistä sodassa ei ole mitään kiehtovaa tai kunniakasta, heille se on vain hellittämätöntä pelkoa, pakenemista, puutetta ja menetystä.”[26]

Kaikkina aikoina sodankäynti on ollut nuorten miesten tehtävä. Nuori mies on ihanteellisuus sotilas, koska hän lähtee mielellään rintamalle, vaikkei tietäisi mitään sodan syistä. Nuori ihminen elää kuolemattomuusharhan vallassa, hän ei osaa kuvitella, mitä sota on. Nuorelle ihmiselle on myös harvoin kertynyt muuta menetettävää kuin henkensä.[27] ”Nuorissa miehissä asuu myös aggressiivinen, testosteronia uhkuva seikkailunhalu. Sen vuoksi useimmat heistä ovat minusta vastenmielisiä.” Nuoret miehet sotivat myös typeryyden vuoksi. He haluavat kiihkeästi osoittaa miehisyyttään ja ovat toivottoman laumahenkisiä.[28] Rintamalle nuoria miehiä painostavat myös nuoret naiset. Nykyaikainen sota ulottuu myös siviiliväestöön, muuten naiset olisivat luultavasti aivan tyytyväisiä siihen että miehet tappavat toisiaan rintamalla. Hännikäisen mukaan ”sama tekopyhyys leimaa kaikkia naisten käsityksiä väkivallasta”. Kun naisasianaiset puhuvat suomalaisen kulttuurin väkivaltaisuudesta, siinä sivuutetaan se että valtaosta väkivallasta on miesten välistä.[29]

Sodankäynnin pitäisi kuulua niille, jotka sen osaavat. Jotkut ammattisotilaat nauttivat taistelusta. Heistä koottujen joukkojen tulisi korvata tuhoisa massa-armeija. Asevelvollisuusarmeijat ovat kalliita ja asetekniikan kehittyminen on antanut etulyöntiaseman nopeasti liikuteltaville ammatti-armeijoille. Sotahistorioitsija John Keegan on myös ehdottanut vaikutteiden ottamista luonnonkansojen sodankäyntimenetelmistä. Tarkalla säätelyllä heimoyhteisöt estivät väkivallan karkaaminen käsistä. Sota on ollut keskeinen ihmisten vuorovaikutuksen muoto, eikä ole todennäköistä, että se läheisessä tulevaisuudessa lakkaisi olemasta sitä. Mutta jos sota kehittyisi säännöillä ja kunniakäsityksillä rajattuun muotoon, sotakuvauksissakin voitaisiin palata kuuluisista taisteluista ja niiden sankareista kertovien eeposten perinteeseen.[30]

Ihmisen viheliäisyydestä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klassinen humanismi korosti ihmisyksilön arvoa ja yksilön kykyä kehittää itseään. Mutta humanismi on siirtynyt yksilön järkiperäisestä puolustamisesta tunneperäiseen yhteisöajatteluun. Humanisti ei ole kiinnostunut yksilöstä vaan koko ihmiskunnasta. Ihmisenä olemisen ajatellaan antavan etuoikeuksia. Luokka- ja rotutietoisuuden tavoin ihmiskeskeisyydellä on taipumus asettaa itsensä muiden aatteiden yläpuolelle.[31]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin sanomien Jukka Koskelainen kirjoitti, että ”Hännikäinen kirjoittaa hyvin ja suurelta osin vankan kulttuuriesseen perinteen mukaisesti”. Parasta kirjassa ovat erittelyt kansallissosialismin estetiikasta ja sodankäynnistä. Esseissä on kuitenkin mukana liikaa tunteenomaisia yleistyksiä.[32]

Turun sanomien Juhani Brander kirjoitti: ”Vaikka jotkut Hännikäisen purkauksenomaiset päätelmät ovat älyllisesti kestämättömiä, on hän rohkeutensa takia harvinaisuus suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa.”[33]

Kaltion Jussi Moilasen mukaan Hännikäisen arvostelevuus toimii varsin hyvin, mutta välillä esseissä toistellaan itsestäänselvyyksiä ja monet Hännikäisen väitteet olisivat kumottavissa tai ristiriitaisia.[34]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Hännikäinen 2011, s. 66–67.
  2. ↑ Hännikäinen 2011, s. 69–70.
  3. ↑ Hännikäinen 2011, s. 75.
  4. ↑ Hännikäinen 2011, s. 79–81.
  5. ↑ Hännikäinen 2011, s. 84.
  6. ↑ Hännikäinen 2011, s. 83.
  7. ↑ Hännikäinen 2011, s. 93–94.
  8. ↑ Hännikäinen 2011, s. 98.
  9. ↑ Hännikäinen 2011, s. 101.
  10. ↑ Hännikäinen 2011, s. 108.
  11. ↑ Hännikäinen 2011, s. 110.
  12. ↑ Hännikäinen 2011, s. 149.
  13. ↑ Hännikäinen 2011, s. 149–151.
  14. ↑ a b Hännikäinen 2011, s. 152–152.
  15. ↑ Hännikäinen 2011, s. 143–144.
  16. ↑ Hännikäinen 2011, s. 160–162.
  17. ↑ Hännikäinen 2011, s. 190.
  18. ↑ Hännikäinen 2011, s. 193–195.
  19. ↑ Hännikäinen 2011, s. 198–199.
  20. ↑ Hännikäinen 2011, s. 200–201.
  21. ↑ Hännikäinen 2011, s. 201.
  22. ↑ Hännikäinen 2011, s. 202.
  23. ↑ Hännikäinen 2011, s. 202–204.
  24. ↑ Hännikäinen 2011, s. 205, 207.
  25. ↑ Hännikäinen 2011, s. 233.
  26. ↑ Hännikäinen 2011, s. 234–235.
  27. ↑ Hännikäinen 2011, s. 237.
  28. ↑ Hännikäinen 2011, s. 238–239.
  29. ↑ Hännikäinen 2011, s. 240–241.
  30. ↑ Hännikäinen 2011, s. 242–243.
  31. ↑ Hännikäinen 2011, s. 268.
  32. ↑ Koskelainen, Jukka: Esseisti palaa vielä kerran Impivaaraan (maksullinen linkki) Helsingin sanomat. 3.4.2011. Viitattu 7.1.2013.
  33. ↑ Brander, Juhani: Viheliäisten virsien laulaja Turun sanomat. 19.4.2011. Viitattu 11.7.2015.
  34. ↑ Moilanen, Jussi: Langenneen mietteitä Kaltio. 1/2012. Viitattu 7.1.2013.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ihmisen_viheliäisyydestä_ja_muita_esseitä&oldid=22485221”